Rajanvetoja

Download PDF

Heikki Peso­nen
Hel­sin­gin yliopisto

Tut­ki­muk­sen tekijä jou­tuu poh­ti­maan monen­lai­sia rajan­ve­toja: miten valit­sen ja han­kin aineis­ton siten, että se vas­taa mie­lek­käällä tavalla tut­ki­mus­ky­sy­myk­siin? Miten valit­sen ja perus­te­len tut­ki­mus­nä­kö­kul­mani ja lähes­ty­mis­ta­pani? Miten valit­sen ja rajaan tut­ki­muk­seni kon­teks­tin? Mikä on rele­vant­tia tut­ki­mus­kir­jal­li­suutta omaan aihee­seeni liit­tyen? Kes­kei­nen näi­hin kaik­kiin rajauk­siin vai­kut­tava kysy­mys on kui­ten­kin se, miksi oma tut­ki­musaihe on yhteis­kun­nal­li­sesti ja/tai tie­tee­na­lan kan­nalta mer­kit­tävä vali­tusta näkö­kul­masta tar­kas­tel­tuna? Mitä uutta tie­toa se tuot­taa? Min­kä­lai­sen tut­ki­muk­sel­li­sen vajeen se täyttää?

Mari Pulk­ki­nen esit­te­lee lec­tio praecur­so­rias­saan kiin­nos­ta­valla tavalla sitä valin­to­jen ket­jua, jonka tulok­sena raken­tuu kuo­lema– ja suru­tut­ki­muk­sen ken­tän auk­koa täyt­tävä käsitteellis-teoreettinen malli. Pul­ki­nen tari­nal­lis­taa tut­ki­mus­pro­ses­sinsa, joka alkaa kah­desta havain­nosta: 1) uskon­to­tie­teessä ja kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sessa laa­jem­min ei ole juu­ri­kaan tut­kittu nyky­suo­ma­lais­ten surua ja 2) suru on tut­ki­muk­sessa ymmär­retty mie­len ongel­maksi, jota ovat tar­kas­tel­leet lähinnä psy­ko­lo­git ja psy­kiat­rit. Pulk­ki­sen tari­nan kes­ki­kohta raken­tuu tut­ki­mus­ken­tän kriit­ti­selle kar­toi­tuk­selle sisäl­täen säi­keitä myös hen­ki­lö­koh­tai­siin surun koke­muk­siin, jotka ovat olleet eri tavoin mer­ki­tyk­sel­li­siä tut­ki­muk­sen raken­tu­mi­sen kan­nalta. Lopussa tut­ki­mus­pro­ses­sin tulok­set tii­vis­te­tään mal­liksi, jonka avulla lähei­sen menet­tä­mi­sen surua voi­daan tar­kas­tella koko­nais­val­tai­sena kokemuksena.

Kuo­lema ja eri­tyi­sesti kär­si­mys ovat läsnä myös Roosa Hai­mi­lan artik­ke­lissa, mutta eivät niin­kään surua tuot­ta­vina kuin seli­tyk­sen tar­peen syn­nyt­tä­vinä ilmiöinä. Hai­mila tar­kas­te­lee Intian val­ta­me­rellä vuonna 2004 tapah­tu­neen tuhoi­san tsu­na­min herät­tä­mää suo­ma­laista inter­net­kes­kus­te­lua ana­ly­soi­den sitä, min­kä­lai­sia seli­tyk­siä kir­joit­ta­jat esit­tä­vät sekä itse kata­stro­fille että sen tuot­ta­malle kär­si­myk­selle. Tut­ki­muk­sensa mer­ki­tystä Hai­mila perus­te­lee kah­della tavalla: 1) kog­ni­tii­vi­sessa uskon­to­tie­teessä ei ole tar­kas­teltu luon­non­ka­ta­stro­fien epä­tie­teel­li­siä teleo­lo­gi­sia seli­tyk­siä ja 2) yli­luon­nol­lis­ten ja natu­ra­lis­tis­ten seli­tys­ten yhtä­ai­kaista esiin­ty­mistä ei ole tut­kittu luon­non­ka­ta­stro­fien seli­tys­ten tut­ki­muk­sessa. Tut­ki­muk­sensa tulok­sena Hai­mila esit­tää, että osa kir­joit­ta­jista selit­tää luon­non­ka­ta­stro­fista joh­tu­vaa kär­si­mystä sekä yli­luon­nol­li­sen tar­koi­tuk­sen että natu­ra­lis­ti­sen seli­tyk­sen avulla. Hai­mi­lan mukaan joil­la­kin ihmi­sillä yli­luon­nol­li­sen tar­koi­tuk­sen ilmai­se­mi­nen voi olla psy­ko­lo­gi­sesti yhteen­so­piva natu­ra­lis­tis­ten seli­tys­ten kanssa, vaikka ne saa­te­taan nähdä kult­tuu­ri­sessa kes­kus­te­lussa toi­sensa pois­ra­jaa­vina selitystapoina.

Yksi klas­si­nen uskon­to­tie­teel­listä rajan­ve­to­kes­kus­te­lua herät­tävä aihe on tut­ki­muk­sen teki­jän suhde tut­ki­mus­koh­tee­seen eli tut­kit­ta­vaan ilmi­öön ja tut­kit­ta­viin ihmi­siin. Tämä tulee tut­ki­muk­sissa usein näky­ville kes­kus­te­luina tut­ki­jan sub­jek­tiu­desta ja sen mer­ki­tyk­sestä tuo­te­tun tie­don kan­nalta. Mari Pulk­ki­sen vas­ta­väit­tä­jänä toi­mi­neen Tuija Hovin mukaan tämä näkyy Pulk­ki­sen väi­tös­kir­jassa tut­ki­jan posi­tion poh­din­tana, joka on ”tuotu esiin her­källä ja kiin­nos­ta­valla tavalla suh­teessa tut­ki­mus­koh­teen ymmärtämiseen.”

Tut­ki­jan ja tut­ki­mus­koh­teen suh­teen reflek­tio saat­taa myös näkyä meille uskon­to­tie­tei­li­jöille tyy­pil­li­senä empaat­ti­sen neut­raa­liu­den ideana, mikä mah­dol­lis­taa arvioi­van kat­seen toi­sen­lai­siin tulo­kul­miin. Kirja-arviossaan luon­non­tie­tei­lijä Tiina Rae­vaa­ran tie­teen yleis­ta­juis­ta­mi­sen oppaasta Tiina Mah­la­mäki havain­noi kriit­ti­sesti Rae­vaa­ran tapaa tar­kas­tella tie­teel­li­sen tie­don ja usko­mus­ten ja huu­haan väli­siä eroja ja sitä, miten Rae­vaara tuo pamflet­ti­mai­sella tavalla esiin luon­non­tie­teen sano­maa. Toi­sen­laista näkö­kul­maa edus­taa kir­jas­saan UFOs, Cons­pi­racy Theo­ries and the New Age David Robert­son, jonka Essi Mäkelä näkee pai­koin koros­ta­van voi­mak­kaasti tut­kit­ta­viensa nor­maa­liutta. Arvios­saan Mäkelä poh­tii myös posi­tioin­nin ongel­maa eri­tyi­sesti emic–etic-tasojen välillä liikuttaessa.

Kirja-arviossaan John Lyde­nin ja Erich Mazu­rin toi­mit­ta­masta kir­jasta The Rout­ledge Com­pa­nion to Reli­gion and Popu­lar Cul­ture Nina Mas­ku­lin nos­taa esille kir­jan moni­tie­tei­sen luon­teen, joka mah­dol­lis­taa eri­lai­sista lähes­ty­mis­ta­voista raken­tu­vaa kes­kus­te­lu­kump­pa­nuutta. Samaa voi sanoa myös kan­sain­vä­li­sistä kon­fe­rens­seista, noista uskon­non­tut­ki­joi­den kark­ki­kau­poista, joi­den tar­jonta voi par­haim­mil­laan tuot­taa monen­laista älyl­listä mie­li­hy­vää ja luoda uusia kump­pa­nuuk­sia. Toi­saalta, kuten Tuo­mas Äystö kir­joit­taa kat­sauk­ses­saan Hel­sin­gin EASR-konferenssista, suur­ten tapaa­mis­ten ses­sioi­den ja esi­tel­mien mas­sii­vi­nen määrä ja val­tava kirjo eivät mah­dol­lista yhdelle osal­lis­tu­jalle kuin var­sin sup­pean kat­tauk­sen. Joka tapauk­sessa kesä­kuussa ja elo­kuussa 2016 Hel­sin­gissä jär­jes­tet­ty­jen euroop­pa­lais­ten uskon­to­tie­tei­li­jöi­den (EASR) ja poh­jois­mais­ten uskon­to­so­sio­lo­gien (NCSR) kon­fe­rens­sien hulp­peat osal­lis­tu­ja­mää­rät ker­to­vat uskon­non­tut­ki­muk­sen elin­voi­mai­suu­desta ja mik­sei­vät myös Hel­sin­gin hou­kut­te­le­vuu­desta konferenssikaupunkina.