Lectio praecursoria. Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena: voisiko surun ymmärtää toisin? (Mari Pulkkinen)

Download PDF

Mari Pulk­ki­nen
Hel­sin­gin yliopisto

Jaettu, vai­ettu osa

Lähei­sen menet­tä­mi­nen on koke­mus, joka kos­ket­taa meistä jokaista – siitä huo­li­matta, että emme usein­kaan toi­voisi sitä osak­semme. Kuo­le­man­suru kie­tou­tuu läh­te­mät­tö­mästi ihmi­senä ole­mi­seen – poh­jim­mil­taan siksi, että olemme kuo­le­vai­sia ja toi­sil­lemme mer­kit­tä­viä. Tämä peri-inhimillisyys itses­sään perus­te­lee surun pai­noar­von tutkimusaiheena.

Uskon­to­tie­teel­li­sen kat­seen koh­teeksi lähei­sen menet­tä­mi­nen sovel­tuu eri­tyi­sen hyvin, sillä se leik­kaa kes­kelle tie­tee­na­lan kes­kei­sen käsit­teis­tön ja ymmär­ryk­sen syvintä ydintä. Suruai­hee­seen kie­tou­tu­vat kysy­myk­set elä­mästä ja kuo­le­masta, ihmi­sistä ja hei­dän väli­sistä suh­teis­taan, inhi­mil­li­sestä koke­muk­sesta, kog­ni­tiosta, maa­il­man­ku­vasta, ritu­aa­leista sekä kult­tuu­rista ja perin­teestä – joista kai­kista uskon­to­tiede on ollut hyvin­kin kiin­nos­tu­nut. Tästä huo­li­matta sen enem­pää uskon­to­tie­tei­li­jät kuin muut­kaan perin­teen ja kult­tuu­rin tut­ki­jat eivät ole koh­dis­ta­neet terä­vintä kat­set­taan nyky­suo­ma­lais­ten suruun. Suru onkin usein nähty ikään kuin kuolema-aiheen sivujuonteeksi.

Mie­len pon­nis­tus – vai enemmän?

Suruai­heen jää­mistä mar­gi­naa­liin saat­taa selit­tää se, että suru on miel­letty tut­ki­musai­heena mie­len ongel­maksi. Ehkä siksi aihee­seen ovat tart­tu­neet psy­ko­lo­git ja psy­kiat­rit (Wal­ter 1999, xiv–xv). Koti­mai­sessa kon­teks­tissa aihetta ovat lähes­ty­neet myös teo­lo­git ja 2000-luvulla eten­kin hoi­to­tie­tei­li­jät (esim. Aho 2010; Erjanti 1999; Kau­no­nen 2000; Kos­kela 2011; Laakso 2000).

Muu­ta­mien tie­tee­na­lo­jen vakiin­tu­nei­den mene­tel­mien, esio­le­tus­ten ja amma­til­li­sesti pai­not­tu­nei­den int­res­sien valossa kuva surun perim­mäi­sestä luon­teesta on jää­nyt kapeaksi. Lähei­sen menet­tä­mi­sen suru onkin koros­tu­neen usein ymmär­retty pää­pai­nol­taan yksi­löp­sy­ko­lo­gi­seksi, ajassa mitat­ta­vissa ole­vaksi tun­ne­reak­tioksi sen sijaan, että sillä olisi nähty läh­tö­koh­tai­sia kiin­ne­koh­tia ihmi­senä ole­mi­seen, inhi­mil­li­seen koke­muk­sel­li­suu­teen ja ympä­röi­vään kulttuuriin.

Niin taval­lis­ten sure­vien, tut­ki­joi­den kuin median lem­pi­lapsi näyt­tää ole­van psy­koa­na­lyy­sin kehit­tä­jänä tun­ne­tuksi tul­leen Sig­mund Freu­din (1856–1939) kir­joi­tuk­sista juon­tuva aja­tus surusta työnä (Freud 1997, 164–167). Moder­nina aikana surun työs­tä­mi­nen on nähty mie­len pon­nis­tuk­seksi, jonka tavoit­teena on irrot­tau­tua siteistä vai­na­jaan – suru­työn teh­ty­ään sure­van on aja­teltu voi­van jat­kaa elä­määnsä siitä, mihin se ennen mene­tystä jäi. Sata­vuo­ti­aasta surutyö-käsitteestä on tul­lut surun ja sure­mi­sen kysee­na­lais­ta­ma­ton syno­nyymi, joka paitsi kuvaa, myös ohjai­lee koke­musta lähei­sen menet­tä­mi­sestä. (Ks. Valen­tine 2006.)

Suru­työ­ajat­te­lun rin­nalla suru on ymmär­retty vai­heit­tain ete­ne­väksi pro­ses­siksi (esim. Kübler-Ross 1969). Surun vai­heita erot­te­le­via teo­rioita on jos­kus kri­tii­kit­tö­mäs­ti­kin hyö­dyn­netty lähei­sen menet­tä­mi­sen koke­muk­sen jäsen­te­lyssä 1970-luvun tait­teesta, jol­loin tun­ne­tuim­mat vai­he­teo­riat syn­tyi­vät, aina nyky­päi­vään. Vai­hea­jat­telu on alle­vii­van­nut käsi­tystä surusta ilmiönä, joka ete­nee eri­lais­ten ihmis­ten koh­dalla jota­kuin­kin samaa kaa­vaa nou­dat­taen kohti tule­vassa siin­tä­vää pää­mää­rää – surun vii­meistä vai­hetta – riip­pu­matta siitä, kuka, miten, mil­loin ja missä on mene­tetty. (Ks. Valen­tine 2006.)

Vasta vuo­si­tu­han­nen vaih­teen kyn­nyk­sellä suru­tut­ki­muk­seen etsiy­tyi surun sosio­kult­tuu­ri­set ulot­tu­vuu­det laa­ja­mit­tai­sem­min huo­mioi­via näkö­aloja. Ene­ne­vässä mää­rin on alettu tuoda esiin myös se, että suru voi­tai­siin tul­kita tila­päi­sen poik­keus­ti­lan sijaan luon­teel­taan elä­mä­ni­käi­seksi (esim. Klass, Sil­ver­man & Nick­man 1996). Tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen sovel­tu­vat perus­teet ymmär­tää lähei­sen menet­tä­mi­nen aika­ra­jat ylit­tä­väksi ilmiöksi ovat kui­ten­kin puut­tu­neet. Monin pai­koin para­dig­man eli val­lit­se­van ajat­te­lu­ta­van muu­tos onkin ollut vain osit­tai­nen: suru sanoi­te­taan ja tul­ki­taan edel­leen pään sisällä tapah­tu­vaksi työs­tä­mi­sen pro­ses­siksi, jolla on jaet­tuja, vai­heit­tai­sia­kin ete­ne­mi­sen tapoja sekä jokin päämäärä.

Täy­tyykö surusta selviytyä?

Suru­teo­rioita laa­jem­massa mit­ta­kaa­vassa vieh­ty­mys eri­lais­ten inhi­mil­lis­ten ilmiöi­den medi­ka­li­soi­mi­seen – sii­hen, että tul­kit­semme myös ei-lääketieteelliset ilmiöt lää­ke­tie­teel­li­siksi ongel­miksi – on ollut omi­aan sysää­mään surun toi­seu­den ton­tille: sai­rau­deksi, josta tulisi paran­tua tai vähin­tään toi­pua. Syvem­mälle sai­rau­den lei­maa pai­naa se, että psykologis-kliinisessä tut­ki­mus– ja hoi­tot­ra­di­tiossa tie­tyn­lai­set mene­tyk­set näh­dään läh­tö­koh­tai­sesti trau­maat­ti­siksi, ja kompli­soi­tu­nut ja pato­lo­gi­nen suru ovat edel­leen käy­piä diag­noo­seja. Erot­te­lut piir­tä­vät raja­lin­joja nor­maa­lin ja epä­nor­maa­lin välille, ja pahim­mil­laan syn­ny­te­tään ahdis­tusta avun anta­mi­sen sijaan. Surusta on tehty lähes auto­maat­ti­sesti hoi­toa ja jopa lää­ki­tystä kai­paava häi­riö­tila, josta olisi syytä päästä eroon ja yli mah­dol­li­sim­man nopeasti. (Davies 2002, 51; Poi­jula 2002, 175–182; Wal­ter 1999, 164–165.)

Kol­man­nella vuo­si­tu­han­nella val­lit­seva tapa on ollut mää­ri­tellä suru nor­maa­liksi reak­tioksi lähei­sen kuo­le­maan (esim. Erjanti 1999, 29 ja Laakso 2000, 14). Luon­teel­taan se on kuvattu dynaa­mi­seksi – siis eteen­päin suun­taa­vaksi – sel­viy­ty­mis­pro­ses­siksi (esim. Kau­no­nen 2000, 14). Tuo­reessa psy­ko­lo­gi­sesti orien­toi­tu­neessa tut­ki­muk­sessa kes­kus­te­lun kes­ki­öön on nos­tettu niin sanottu resi­lienssi, sure­van jon­kin­lai­nen sin­nik­kyys tai sel­viy­ty­mis­ky­kyi­syys. Resi­liens­si­kes­kus­telu koros­taa, että toi­sin kuin on aja­teltu, sel­viy­ty­mi­nen on suu­rim­malle osalle sure­vista luon­te­vin tapa rea­goida lähei­sen kuo­le­maan (Bon­anno 2004; 2009). Ikään kuin oli­simme siis surus­samme sit­keäm­piä kuin surun psy­ko­lo­gi­soi­mi­sen ja tera­peut­ti­sen hoi­ta­mi­sen kult­tuu­rin kukois­tuk­sesta voisi päätellä.

Itses­tään sel­vää ei kui­ten­kaan ole, mihin ja kenen toi­mesta sel­viy­ty­mi­sen ja sel­viy­ty­mättä jää­mi­sen väli­nen raja piir­tyy. Onko sel­viy­ty­mi­nen sit­ten­kin sukua surusta sel­viä­mi­selle ja eroon pää­se­mi­selle – olkoon­kin, että resi­lienssi on pyritty erot­ta­maan mer­ki­tyk­sel­tään esi­mer­kiksi toi­pu­mi­sesta? Lähes­ty­mis­tapa jät­tää avoi­meksi myös laa­jem­man kysy­myk­sen siitä, täy­tyykö surulle mää­ri­tellä pää­määrä. Tar­vit­seeko sure­van olla sit­keä – tar­vit­seeko tai voiko surusta selviytyä?

Mene­tys kokemuksena

Huma­nis­tin sil­min suru näyt­tää ole­van enem­män kuin nor­maa­lia ja enem­män kuin sel­viy­ty­mistä; se on ihmi­so­len­toa ja inhi­mil­listä elä­mää sinänsä mää­rit­tävä ja nii­hin eli­mel­li­sesti kutou­tuva ilmiö (ks. myös Nesse 2006, 195). Kerä­tes­säni vuo­sina 2003–2005 väi­tös­kir­jani tut­ki­musai­neis­toksi sure­vien suo­ma­lais­ten kir­jeitä sain kui­ten­kin tuta, ettei väli­neitä tämän aja­tuk­sen hyö­dyn­tä­mi­seksi tie­teel­li­sessä tut­ki­muk­sessa ollut tar­jolla. Käsis­säni oli ilmei­käs, lupaa­vasti kart­tuva tut­ki­musai­neisto mutta ei sen enem­pää käsitteellis-teoreettisia kuin reto­ri­sia rat­kai­suja sen tul­kit­se­mi­seen tavalla, joka pys­tyisi haas­ta­maan vakiin­tu­neet ajat­te­lu­mal­lit. Ymmär­sin että minun täy­tyi raken­taa työ­vä­li­neeni itse.

Nojau­duin laaja-alaiseen aiem­paan kir­jal­li­suu­teen, ja hain tukea ensim­mäi­sistä aineis­to­kir­jeistä, jotka joh­dat­ti­vat minut ymmär­tä­mään mene­tys­ko­ke­muk­sen moniu­lot­tei­suutta. Aja­tuk­siani suun­tasi niin ikään koke­mus mais­te­rio­pin­to­jeni lop­pu­vai­hee­seen ajoit­tu­neesta isäni menet­tä­mi­sestä. En koke­nut omaa suruani kohti lop­pu­aan ete­ne­väksi mutta en myös­kään kompli­soi­tu­neeksi enkä toi­min­ta­ky­kyäni hei­ken­tä­väksi. Pikem­min­kin suruni tun­tui muut­tu­van mer­ki­tyk­sil­tään tiheäm­mäksi. Mene­tyk­sen suun­na­tessa kat­seeni niin men­nee­seen kuin tule­vaan koin niin itseni, isäni kuin välil­lämme val­lin­neen suh­teen yhä syvem­min. Tämä teki elä­mäs­täni monin tavoin mer­ki­tyk­sel­listä – ei surusta huo­li­matta vaan sen vuoksi.

Pää­dyin tar­kas­te­le­maan lähei­sen menet­tä­mistä koko­nais­val­tai­sena koke­muk­sena. Käsit­teenä koke­mus näytti jo arki­ta­solla tar­joa­van laa­jem­man tart­tu­ma­pin­nan surun ymmär­tä­mi­selle kuin aja­tus surusta mie­len työnä, vai­heit­tain ete­ne­vänä pro­ses­sina tai sel­viy­ty­mi­senä. Koke­mus ei mie­les­täni mää­ri­tel­mäl­li­sesti voi mennä ohi; se jät­tää aina jäl­kensä – jos­kus viil­tä­vän syvät, jos­kus vain höy­he­nen­hen­not. Pian käsi­tin, että ymmär­tääk­seni mene­tystä koke­muk­sena, minun oli ymmär­ret­tävä jota­kin myös koki­jasta, (sure­vasta) ihmisestä.

Luon­te­vaksi taus­taksi inhi­mil­li­sen koke­muk­sel­li­suu­den ymmär­tä­mi­selle aset­tui­kin psy­ko­logi ja filo­sofi Lauri Rau­ha­lan (1914–2016) niin sanottu holis­ti­nen eli koko­nais­val­tai­nen ihmis­kä­si­tys. Siinä ihmi­nen kuva­taan tajun­nal­li­seksi, kehol­li­seksi ja maa­il­maan kie­tou­tu­neeksi, eli situa­tio­naa­li­seksi olen­noksi. Rau­ha­lan ajat­te­lussa ihmi­so­lento on aina ainut­ker­tai­nen ja hänen jokai­nen koke­muk­sensa läh­tö­koh­tai­sesti mer­ki­tyk­sel­li­nen. (Rau­hala 2005; 2009.) Luon­neh­dinta perus­te­lui­neen kuvasi mie­les­täni erin­omai­sesti lähei­sensä menet­tä­nyttä ihmistä ja hänen koke­muk­sensa kokonaisvaltaisuutta.

Tun­teet, toi­minta ja sanat koke­muk­sen ulottuvuuksina

Rau­ha­lan tul­kin­taa vas­ten vah­vis­tui aja­tuk­seni siitä, että lähei­sen menet­tä­mi­sen koke­mus saa ilmauk­sia laa­jem­min kuin ainoas­taan tun­ne­reak­tiona: sitä on tar­kas­tel­tava emotionaalis-kognitiivisen lisäksi aina­kin rituaalis-konatiivisella ja kielellis-käsitteellisellä ulot­tu­vuu­della. Kol­mi­jaon ensim­mäi­sellä osalla viit­taan surun ilmi­sel­vään­kin tun­tei­den ja tajun­nan ulot­tu­vuu­teen, toi­sella teko­jen ja toi­min­nan ulot­tu­vuu­teen ja kol­man­nella sano­jen ja niin sano­tun surun kie­lio­pin eli kie­lel­lis­ten ilmaus­ten muo­to­jen ja sisäl­tö­jen ulot­tu­vuu­teen. Annoin ulot­tu­vuuk­sille myös reto­ri­set nimet: kuo­le­man­su­run käsit­tä­mi­nen, käsit­te­le­mi­nen ja käsitteellistäminen.

Arki­ta­solla ensim­mäi­nen ulot­tu­vuus kuvaa sitä, että surua ovat sekä psy­ko­lo­gi­set tun­teet että eri­lai­set tun­te­muk­set kehossa (ks. Num­men­maa et al. 2014). Toi­nen ulot­tu­vuus muis­tut­taa, että ihmi­nen on toi­miva olento ja suru siten myös teke­mistä: sekä perin­tei­siä että hen­ki­lö­koh­tai­sem­pia ritu­aa­leja mutta myös arki­sem­pia toi­mia byro­kraat­ti­sista vel­vol­li­suuk­sista vain­ajan jää­mis­tön per­kaa­mi­seen (ks. Bell 1992). Kol­mas ulot­tu­vuus muis­tut­taa, että ihmi­nen on käsit­teel­li­nen olento, joka ope­roi sanal­li­sin ilmauk­sin – eten­kin suh­teessa toi­seen ihmi­seen. Surua ovat­kin tun­tei­den ja teko­jen ohella myös pon­nis­tuk­set sanoit­taa koke­musta esi­mer­kiksi siitä kir­joit­ta­malla tai puhu­malla. Sanat luo­vat koke­mus­tamme ja teke­vät yksi­tyi­sestä koke­muk­sesta jae­tun, inter­sub­jek­tii­vi­sen (ks. Ber­ger & Luck­mann 1994; Pert­tula 1995, 21–22; Pert­tula 2011, 117–118). Huo­mio­nar­voi­sia ovat myös mene­tystä kuvaa­maan käy­te­tyt kie­lel­li­set ilmauk­set mer­ki­tyk­si­neen: millä tavoin surusta puhumme ja mitä valit­se­mil­lamme käsit­teillä tar­koi­tamme? Pal­jon puhu­taan suru­työstä. Mitä se oikein on? poh­tii kir­jees­sään eräs tut­ki­muk­seeni osallistuneista.

Elä­män­kulku ja kuo­le­man­kult­tuuri koke­muk­sen konteksteina

Yhtä tär­keää kuin hah­mot­taa kol­mi­jaon kuvaama surun moniu­lot­tei­suus on mie­les­täni huo­mioida, että mene­tys sijoit­tuu aina koki­jansa elä­män­ku­lun vir­taan – mui­den mer­kit­tä­vien elä­män­ta­pah­tu­mien tavoin (ks. Marin 2001, 34–37). Pyr­ki­myk­sessä ymmär­tää surua ja sure­vaa onkin huo­mioi­tava, että lähei­sen menet­tä­mi­nen rea­li­soi­tuu koki­jansa elä­mässä aina tie­tyssä het­kessä ja siinä val­lit­se­vassa ainut­ker­tai­sessa elä­män­ti­lan­teessa – Rau­ha­lan situ­aa­tiossa (mm. Rau­hala 2005, 184–185). Arki­sin­kin elä­män­ti­lanne perhe-suhteista talou­del­li­siin olo­suh­tei­siin vai­kut­taa monin tavoin sure­van kokemukseen.

Oman lei­mansa mene­tyk­sen mer­ki­tyk­siin pai­naa se, että ihmi­se­lä­män ääret ovat luon­teel­taan elas­ti­set: elämä ei ajoitu ainoas­taan äidistä ulos tule­mi­sen ja lää­ke­tie­teel­li­sen kuo­le­man väliin. Sen enem­pää elä­män alka­mi­nen kuin sen päät­ty­mi­nen eivät ole yksi­se­lit­tei­sesti mää­ri­tel­tä­viä tapah­tu­mia. Olen­naista on, mistä näkö­kul­masta niitä tul­kit­semme. Esi­mer­kiksi sosi­aa­li­sessa mer­ki­tyk­sessä lapsi voi olla ole­massa van­hem­piensa toi­veissa jo ennen hedel­möit­ty­mistä. Toi­sessa ääressä esi­mer­kistä käy se, että sosi­aa­li­nen elämä voi päät­tyä jo ennen fysio­lo­gista kuo­le­maa vaik­kapa pit­kä­ai­kais­sai­raan lai­tos­po­ti­laan jää­dessä vaille kon­tak­teja itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­siin ihmi­siin. Juri­di­sessa mie­lessä puo­les­taan niin syn­ty­mät­tö­mällä lap­sella kuin vai­na­jalla on inhi­mil­li­siä, lakiin kir­jat­tuja oikeuk­sia: sikiöllä on oikeus olla tule­matta abor­toi­duksi tie­tyn ras­kaus­vii­kon jäl­keen ilman pai­na­via syitä ja vai­na­jalla oikeus tulla hau­da­tuksi kat­so­mus­taan ja toi­vei­taan vas­taa­valla tavalla. (Ks. Gothóni 1987; Hau­taus­toi­mi­laki 2003/457 2§; Marin 2001, 17–18; Ranta 2014, 235.)

Elä­mä­ku­lun äärien elas­ti­suus muis­tut­taa myös siitä, että vaikka kuo­le­man tapah­tuma olisi nyky­ai­kai­sin lää­ke­tie­teel­li­sin kri­tee­rein mää­ri­tel­tä­vissä tiet­tyyn het­keen, ei mene­tyk­sen vai­ku­tus ole sure­van elä­män­ku­lussa pai­kal­li­nen. Mene­tys mer­ki­tyk­sel­lis­tää paitsi tule­van, myös men­neen. Siten suru kurot­taa sure­van elä­män­ku­lussa molem­piin suun­tiin rik­koen kuvan dynaa­mi­sesta, yksi­no­maan eteen­päin suun­taa­vasta liikkeestä.

Ääris­tään elas­ti­nen elä­män­kulku muo­dos­taa ensim­mäi­sen kah­desta kon­teks­tista, joita vas­ten lähei­sen menet­tä­mi­sen koke­musta on mie­les­täni tar­kas­tel­tava. Tul­lak­seen koko­nai­seksi mene­tys­ko­ke­musta on tar­kas­tel­tava myös suh­teessa toi­seen kon­teks­tiin: koke­muk­sen laa­jem­paan tapah­tu­maym­pä­ris­töön, aikaan ja paik­kaan. Jokaista yksit­täistä mene­tys­ko­ke­musta ympä­röi­kin val­lit­seva kuo­le­man­kult­tuuri, se kulttuuris-yhteiskunnallinen tapah­tu­ma­paikka, jonka muo­dos­ta­massa kehyk­sessä mene­tys koe­taan. (Ks. Pen­ti­käi­nen et al. 1987, 45; Ris­to­lai­nen 2004, 31.) Ei ole yhden­te­ke­vää, missä ja mil­loin mene­tys osak­semme tulee. Suhde ei kui­ten­kaan ole yksi­suun­tai­nen eikä kuo­le­man­kult­tuuri staat­ti­nen, muut­tu­ma­ton raken­nelma (ks. Pajari 2014, 105–106). Kuo­le­maa ja sure­mista ympä­röivä kult­tuuri on kuin elävä orga­nismi, jota jokai­nen kuo­lema ja todeksi eletty mene­tys luo ja uusintaa.

Koko­nais­val­tai­nen mene­tys, mer­ki­tyk­sel­li­nen murhe

Näistä aja­tuk­sista kutou­tui mene­tys­ko­ke­muk­sen moniu­lot­teista ja kon­teks­tua­li­soi­tua luon­netta kuvaava malli. Vasta tut­ki­muk­seni lop­pu­vai­heessa käsi­tin, ettei malli ollut ainoas­taan ana­lyy­si­työn apu­vä­line – sii­vilä, joka aut­toi suo­dat­ta­maan aineis­tosta olen­nai­sen. Se oli myös aineis­ton empii­ri­sen annin ylit­tävä ja sitä edel­tävä tulos. Näin siksi, että malli vas­tasi var­si­naista tut­ki­muson­gel­maani edel­tä­vään kysy­myk­seen siitä, min­kä­lai­sin käsitteellis-teoreettisin väli­nein surua yli­pää­tään voi­tai­siin tar­kas­tella aiem­mat tul­kin­nat haas­ta­vasta, humanistis-yhteiskuntatieteellisestä näkö­kul­masta. Malli avasi näkö­alan suruun sel­lai­sena, joksi olin sen alun alkaen näh­nyt: ihmi­senä ole­mi­seen irrot­ta­mat­to­masti kie­tou­tu­vaksi, samaan aikaan yksi­tyi­seksi ja jae­tuksi – sub­jek­tii­vi­seksi ja inter­sub­jek­tii­vi­seksi – koke­muk­seksi ja ilmiöksi.

Kuvio 1. Lähei­sen menet­tä­mi­nen kon­teks­tua­li­soi­tuna ja moniu­lot­tei­sena kokemuksena

Syn­ty­neen mal­lin avulla – yksi ulot­tu­vuus ja yksi kon­teksti ker­ral­laan – ryh­dyin tar­kas­te­le­maan aineis­toani täh­täi­mes­säni kir­jeissä kuvat­tu­jen koke­mus­ten ymmär­tä­mi­nen. Ana­lyy­si­pro­ses­sia kehysti kysy­mys siitä, missä mää­rin oli­sin kyke­nevä tai edes oikeu­tettu tul­kit­se­maan toi­sen koke­musta lähei­sen menet­tä­mi­sestä, kun oma­ni­kin oli vailla hah­moa ja sanal­li­sia ilmauk­sia. Kysy­myk­sen äärelle minut sysäsi se, että vuonna 2007 – suo­ri­tet­tuani toh­to­rin tut­kin­toon vaa­dit­ta­vat opin­toni ja hah­mo­tel­tuani väi­tös­kir­ja­työni ensim­mäi­nen ver­sion var­sin pit­källe – mene­tin kym­me­nen kuu­kau­den välein kaksi las­tani ras­kau­den toi­sella kolmanneksella.

Oma­koh­tai­set mene­tyk­set joh­ti­vat tut­ki­mus­pro­ses­sin ajal­li­seen veny­mi­seen mutta myös sii­hen, että näin yhä tär­keäm­mäksi jäl­jit­tää tuo­reita tul­kin­toja surun luon­teesta. Seu­rauk­sena kuo­le­man­kult­tuu­rin muu­tos aset­tui tut­ki­muk­ses­sani taus­ta­mai­se­maksi, ja kes­ki­öön nousi tavoite raken­taa käsit­teel­li­sesti kes­tä­viä perus­teita miel­tää kuo­le­man­suru poik­keus­ti­lan sijaan osaksi ihmi­senä ole­mista. Kan­noin huolta tut­ki­muk­sen val­mis­tu­mi­sen vii­väs­ty­mi­sestä, mutta muka­nani kulki myös aja­tus siitä, että vaikka ymmär­rys on aina tilan­ne­koh­tai­nen ja siten jat­ku­vasti kart­tuva, ei ymmär­ryk­sen syn­ty­mistä kan­nata eikä voi kiirehtiä.

Tut­ki­muk­seni tulok­sista kol­men mene­tys­ko­ke­muk­sen ulot­tu­vuu­den osalta jota­kin vih­jaa väi­tös­kir­jani pää­ot­sikko, joka kuvai­lee surua sala­tuksi, suo­ri­te­tuksi ja sanat­to­maksi. Yksi­tyis­koh­tais­ten tulos­ten ja suo­rien joh­to­pää­tös­ten ohella itsel­leni tär­keitä ovat myös ne laa­jem­pia­lai­set poh­din­nat, joita tut­ki­mus­pro­sessi on syn­nyt­tä­nyt. Tut­ki­muk­seni tulok­si­neen herätti minut ajat­te­le­maan muun muassa, että vaikka kuo­le­maa itses­sään on pidetty nykyih­mi­selle vai­keana ja vie­raana asiana, näyt­tää suru – lähei­sen menet­tä­mi­nen – ole­van kir­joit­ta­jille huo­mat­ta­vasti kuo­le­vai­suutta ja kuo­le­maa han­ka­lampi seu­ra­lai­nen. Kyse ei siis ole niin­kään siitä, että kuo­lema itses­sään aset­tuisi kiel­le­tyksi tai vai­e­tuksi – suu­rem­pana tabuna näyt­täy­tyy suru ja sen jul­ki­nen todeksi elä­mi­nen, ikään kuin sure­vaksi pal­jas­tu­mi­nen (vrt. Ariès 1994, 85). Tämä aset­tuu läh­tö­koh­tai­seen ris­ti­rii­taan sen kanssa, että jokai­nen meistä on sureva – ennem­min tai myö­hem­min. Miksi näemme vai­vaa sala­tak­semme toi­sil­tamme yhtei­sen osamme?

Ken­ties pääl­lim­mäi­senä on mie­leeni jää­nyt kysy­mys siitä, miksi niin usein unoh­damme, ettei ihmi­se­lä­mässä ole kyse vain siitä, mikä on hyvää, kau­nista ja help­poa. Niin tut­ki­muk­seni kuin omat mene­tys­ko­ke­muk­seni ovat vakuut­ta­neet minut siitä, että myös ras­kas, rujo ja riu­dut­tava ovat mitä suu­rim­massa mää­rin elä­mää ja myös mur­heel­li­nen mer­ki­tyk­sel­listä – usein eri­tyi­sen tihein ja hie­no­syi­sin tavoin. Tämä jät­tää surusta eroon hank­kiu­tu­mi­sen vaa­teen vaille mieltä ja mie­lek­kyyttä muis­tut­taen, että mur­heel­lista on syytä vaa­lia yhtä suu­rella arvon­an­nolla kuin vaa­limme toi­siamme ja elä­määmme – joi­hin näy­tämme ilah­dut­ta­van syvästi kiintyneen.

Kir­jal­li­suus

Aho, Anna Liisa
2010 Isän suru lap­sen kuo­le­man jäl­keen – tuki-interventio ja sen arviointi. Acta Elect­ro­nica Uni­ver­si­ta­tis Tam­pe­ren­sis 998. Tam­pere: Tam­pe­reen yli­opisto. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66656/978–951-44–8221-2.pdf, 31.10.2016.

Ariès, Phi­lippe
1994 (1974) Wes­tern Atti­tu­des toward Death from the Middle Ages to the Pre­sent. Lon­don: Marion Boyars.

Bell, Cat­he­rine
1992 Ritual Theory, Ritual Prac­tice. New York: Oxford Uni­ver­sity Press.

Ber­ger, Peter L. & Tho­mas Luck­mann
1994 (1966) Todel­li­suu­den sosi­aa­li­nen raken­tu­mi­nen: tie­don­so­sio­lo­gi­nen tut­kielma. Hel­sinki: Gaudeamus.

Bon­anno, George A.
2004 Loss, Trauma and Human Resi­lience. Have We Unde­res­ti­ma­ted the Human Capacity to Thrive After Ext­re­mely Aver­sive Events? Ame­rican Psyc­ho­lo­gist 59(1): 20–28.

Bon­anno, George A.
2009 The Other Side of Sad­ness: What the New Science of Berea­ve­ment Tells Us About Life After Loss. New York: Basic Books.

Davies, Douglas J.
2002 Death, Ritual and Belief. The Rhe­to­ric of Fune­rary Rites. 2nd ed. Lon­don, New York: Continuum.

Erjanti, Helena
1999 From Emo­tio­nal Tur­moil to Tranqui­lity – Grief as a Process of Giving in. A Study on Spousal Berea­ve­ment. Acta Uni­ver­si­ta­tis Tam­pe­ren­sis 715. Tam­pere: Tam­pe­reen yliopisto.

Freud, Sig­mund
1997 (1963) Gene­ral Psyc­ho­lo­gical Theory. Papers on Metap­syc­ho­logy. New York: Touchstone.

Gothóni, Raili
1987 Pit­kä­ai­kais­sai­raan van­huk­sen maa­ilma ja uskon­nol­li­suus. Suo­ma­lai­sen Teo­lo­gi­sen Kir­jal­li­suus­seu­ran jul­kai­suja 149. Helsinki.

Hau­taus­toi­mi­laki
2003/457. Annettu Hel­sin­gissä 6.6.2003.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030457, 31.10.2016.

Kau­no­nen, Marja
2000 Sup­port for a Family in Grief. Tam­pere Uni­ver­sity Press. Acta Elect­ro­nica Uni­ver­si­ta­tis Tam­pe­ren­sis 19. Tam­pere: Tam­pe­reen yli­opisto.
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66980/951–44-4765–4.pdf, 31.10.2016.

Klass, Den­nis, Phyl­lis R. Sil­ver­man & Ste­ven L. Nick­man (eds.)
1996 Con­ti­nuing Bonds: New Unders­tan­dings of Grief. Series in Death Educa­tion, Aging and Health Care. Phi­la­delp­hia: Tay­lor & Francis.

Kos­kela, Harri
2011 Lap­seni elää aina sydä­mes­säni. Lap­sen mene­tyk­sen mer­ki­tys van­hem­man spi­ri­tua­li­tee­tin muo­tou­tu­mi­sessa. Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen jul­kai­suja 114. Tam­pere: Kir­kon tutkimuskeskus.

Kübler-Ross, Eli­sa­beth
1969 On Death and Dying. New York: Touchstone.

Laakso, Hilkka
2000. Äidin suru alle seit­sen­vuo­ti­aan lap­sen kuo­le­man jäl­keen. Tam­pere: Tam­pe­reen yliopisto.

Marin, Mar­jatta
2001 Tar­kas­te­lu­kul­mia ikään ja ikään­ty­mi­seen. – Anne San­kari & Jyrki Jyr­kämä (toim.), Lap­suu­desta van­huu­teen. Iän sosio­lo­giaa, 17–48. Tam­pere: Vastapaino.

Nesse, Ran­dolph M.
2006 An Evo­lu­tio­nary Fra­mework for Unders­tan­ding Grief. – Debo­rah S. Carr, Ran­dolph M. Nesse & Camille B. Wort­man (eds.), Spousal Berea­ve­ment in Late Life, 195–226. New York: Sprin­ger Publis­hing Company.

Num­men­maa, Lauri, Enrico Gle­rean, Riitta Hari & Jari K. Hie­ta­nen
2014 Bodily Maps of Emo­tions. PNAS 111(2): 646–651.

Pajari, Ilona
2014 Kuo­le­man­ri­tu­aa­lit Suo­messa. – Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäki­nen (toim.), Kuo­le­man kult­tuu­rit Suo­messa, 87–106. Hel­sinki: Gaudeamus.

Pen­ti­käi­nen, Juha et al.
1987 Kuo­lema suo­ma­lais­ten maa­il­man­ku­vassa. – Helena Helve (toim.), Ihmi­senä maa­il­massa. Eri­lai­sia elä­män­kat­so­muk­sia uskon­to­tie­teen näkö­kul­masta, 45–61. Hel­sinki: Gaudeamus.

Pert­tula, Juha
1995 Koke­mus psy­ko­lo­gi­sena tut­ki­mus­koh­teena. Joh­da­tus feno­me­no­lo­gi­seen psy­ko­lo­gi­aan. Sufi-tutkimuksia 14. Tam­pere: Suo­men feno­me­no­lo­gi­nen instituutti.

Pert­tula, Juha
2011 Koke­mus ja koke­muk­sen tut­ki­mus: feno­me­no­lo­gi­sen eri­tyis­tie­teen tie­teen­teo­ria. – Juha Pert­tula & Timo Lato­maa (toim.), Koke­muk­sen tut­ki­mus. Mer­ki­tys – tul­kinta – ymmär­tä­mi­nen, 115–162. Rova­niemi: Lapin yliopistokustannus.

Poi­jula, Soili
2002 Suru­työ. Hel­sinki: Kirjapaja.

Ranta, Helena
2014 Ammat­tina kuo­lema. – Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäki­nen (toim.), Kuo­le­man kult­tuu­rit Suo­messa, 233–239. Hel­sinki: Gaudeamus.

Rau­hala, Lauri
2005 Her­me­neut­ti­sen tie­teen­fi­lo­so­fian ana­lyy­seja ja sovel­luk­sia. Hel­sinki: Yliopistopaino.

Rau­hala, Lauri
2009 Hen­ki­nen ihmi­nen. Hen­ki­nen ihmi­sessä & ihmi­sen ainut­laa­tui­suus. Hel­sinki: Gaudeamus.

Ris­to­lai­nen, Tiia
2004 Aspekte sur­ma­kul­tuuri muu­tus­test Ees­tis. Dis­ser­ta­tio­nes Folklo­ris­ticae Uni­ver­si­ta­tis Tar­tuen­sis 4. Tarto: Tartu üli­kooli kir­jas­tus. English Abstract.

Valen­tine, Chris­tine
2006 Aca­de­mic Con­struc­tions of Berea­ve­ment. Mor­ta­lity 11(1): 57–78.

Wal­ter, Tony
1999 On Berea­ve­ment. The Cul­ture of Grief. Mai­den­head, Phi­la­delp­hia: Open Uni­ver­sity Press.

Mari Pulk­ki­nen puo­lusti uskon­to­tie­teen väi­tös­kir­jaansa “Salattu, suo­ri­tettu ja sana­ton suru – Lähei­sen menet­tä­mi­nen koko­nais­val­tai­sena koke­muk­sena” Hel­sin­gin yli­opis­tossa 17.8.2016. Väi­tös­kir­jan tii­vis­telmä on luet­ta­vissa osoit­teessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/164422. Pai­net­tua väi­tös­kir­jaa myy ja välit­tää Uni­gra­fia http://shop.unigrafia.fi/tuote/salattu-suoritettu-sanaton-suru.