Kohti uuden ajan loppua: Mitä yhteistä on salaliitoilla, UFOilla ja new agella? (Essi Mäkelä)

Download PDF

Essi Mäkelä
Hel­sin­gin yliopisto

David G. Robert­son 2016. UFOs, Cons­pi­racy Theo­ries and the New Age – Mil­len­nial Cons­pi­racism. Lon­don, Blooms­bury, 246 s.

David Robert­so­nin teos kuvaa UFO-liikkeiden, sala­liit­to­teo­ree­ti­koi­den sekä ns. new agen yhteyk­siä dis­kur­sii­vi­sella tasolla: Mikä saa sala­liit­to­teo­ree­ti­kot, new agen har­joit­ta­jat ja UFO-uskovaiset seu­raa­maan samoja tun­net­tuja ”saar­naa­jia” ja käy­mään yhtei­sissä tapah­tu­missa? Toi­nen Robert­so­nin esit­tämä kysy­mys on, miten nämä mil­jööt pal­ve­le­vat käyt­tä­ji­ään ja min­kä­lai­sin dis­kur­sii­vi­sin kei­noin pyri­tään epis­tee­mi­sen auk­to­ri­tee­tin kasvattamiseen.

Teos alkaa ken­tän ja aiheen esit­te­lyllä. Dis­kur­sii­vi­nen uskon­non­tut­ki­mus kuvail­laan, ja myös kyse­ly­lo­mak­keita tar­kas­tel­laan kriit­ti­sesti: jos kyse­lyssä kysy­tään uskon­nol­li­sesta ideo­lo­giasta, on vas­taus näissä pii­reissä ”ei uskon­toa”. Toi­saalta aineis­tosta nousee sel­keästi uskonto-käsitteen yhdis­tä­mi­nen ins­ti­tuu­tioi­hin ja sala­liit­toi­hin, mutta esi­mer­kiksi hen­ki­syys ja hen­gel­li­nen etsintä tai toi­set ulot­tu­vuu­det ja yli­luon­nol­li­set olen­not ja ilmiöt kiin­nos­ta­vat monia, jol­loin voi­tai­siin argu­men­toida, että tie­tyn­laista uskon­nol­li­suutta on näissä pii­reissä myös, vaikka emic-käsitys uskon­nosta on eri kuin etic-käsitys.

Mie­len­kiin­toista on eri­tyi­sesti se, miten Robert­son luo­puu new age –käsit­teestä ja kor­vaa sen ”kan­san­omai­sella mil­len­nia­lis­milla” (popu­lar mil­len­nia­lism). New age­han ei ole eri­tyi­sen uusi ilmiö, eikä kovin moni nyky­ään enää halua mää­ri­tellä itse­ään new agen har­joit­ta­jaksi: Vesi­mie­hen aikaan siir­ty­män ajan­jakso on joko muut­tu­nut tai se tapah­tui hen­ki­sellä tasolla. Käsite on tut­ki­muk­sel­li­sesti han­kala myös etic-tasolla sen epä­mää­räi­sen ja muut­tu­van ole­muk­sen vuoksi. Eri­tyi­sen perus­tel­ta­van käsit­teel­li­sestä muu­tok­sesta tekee saman­kal­tai­suu­det new agen ja laa­jem­man kan­san­omai­sen mil­len­nia­lis­min eli maa­il­man­lo­pun tai uuden aika­kau­den odo­tuk­sen välillä. Ter­min new age käyt­töä on pit­kään kri­ti­soitu, ja sitä on pyritty mää­rit­te­le­mään mil­loin miten­kin, usein myös kes­ke­nään ris­ti­rii­tai­sin mää­rein, kuten Robert­son esit­tää. Omassa uusus­kon­nol­li­suu­teen liit­ty­vässä tut­ki­muk­ses­sani olen joi­tain ker­toja tör­män­nyt nime­no­maan new age –käsit­teen sijoit­te­lun ongel­miin. Muu­ten­kin uusus­kon­nol­li­suu­den tut­ki­muk­sessa on han­ka­luu­tena kat­to­kä­sit­tei­den vakiin­tu­mat­to­muus ja epä­mää­räi­syys, joten olen hyvin tyy­ty­väi­nen Robert­so­nin esitykseen.

Aineis­toa esit­te­le­vässä osiossa kuva­taan etno­gra­fi­sesti Robert­so­nin kent­tä­vie­rai­luja, ja kes­kiössä ole­vien ajat­te­li­joi­den eli Whit­ley Strie­be­rin, David Icken ja David Wilcoc­kin pro­fii­lit esi­tel­lään hen­ki­lö­his­to­rian ja kir­joi­tus­ten sekä puhei­den tee­mo­jen kautta. Kir­joit­taja on vie­rail­lut Strie­be­rin jär­jes­tä­mässä vaih­toeh­to­kon­fe­rens­sissa, Icken moni­tun­ti­sessa puhe­ti­lai­suu­dessa sekä suo­rit­ta­nut Wilcoc­kin videoi­dun työ­pa­jan seu­ra­ten samalla inter­net­kes­kus­te­lua aiheesta. Kent­tä­työ­kausien lyhyys perus­tel­laan sillä, että tyy­pil­li­nen har­joit­taja saat­taa käydä vain lyhyissä tapaa­mi­sissa ker­ran tai pari, mutta muu­ten seu­rata kir­joi­tuk­sia ja esi­mer­kiksi radio­esiin­ty­mi­siä etäältä. Osal­lis­tu­van havain­noin­nin lisäksi ana­lyysi tukeu­tuu eri kir­joi­tus­ten ja mil­jöi­den syväl­li­seen tun­te­muk­seen. Eri ylei­sö­jen tar­peet selit­ty­vät osal­taan myös puhu­jien uran muu­tok­silla: kun esi­mer­kiksi David Icken poliit­ti­nen ura Iso-Britanniassa häi­riin­tyi hänen pro­fee­tal­li­sista julis­tuk­sis­taan, hän löysi vas­taa­not­ta­vai­sem­man ylei­sön Yhdysvalloista.

Eräässä tapaa­mi­sessa käsi­tel­lään Robert­so­nille hyvin arkoja aiheita ja onkin hie­noa, miten avoi­mesti Robert­son ker­too omista epä­mu­ka­vista tun­te­muk­sis­taan kes­kus­te­luja seu­ra­tes­saan. Tut­ki­ja­sub­jek­tin läs­nä­olo on aina ter­ve­tul­lutta täl­lai­sessa kent­tä­työssä, missä yhtei­sön luot­ta­muk­sen saa­vut­taak­seen on pan­tava myös itse­ään likoon. Myös voi­mak­kai­den tun­tei­den mah­dol­lista vai­ku­tusta ana­lyy­siin ja näkö­kul­mien pai­no­tuk­siin ei pidä unohtaa.

Lopuksi Robert­son esit­tää yhteen­ve­don käy­te­tyistä dis­kurs­seista ja vas­taa tut­ki­mus­ky­sy­myk­siinsä: yhtei­söjä yhdis­tää muun muassa vahva epis­tee­mi­sen auk­to­ri­tee­tin haas­ta­mi­nen. Samaan aikaan, kun tie­teen mene­tel­miä myös hyö­dyn­ne­tään ja ”tie­teel­listä argu­men­taa­tiota” arvos­te­taan, koe­taan luon­non­tiede tur­han rajoit­ta­vana väli­neenä koko todel­li­suu­den tut­ki­muk­seen. UFOt, sala­liit­to­teo­riat ja mil­len­nia­lismi sopi­vat myös moni­kult­tuu­ri­sen yhteis­kun­nan ja vaih­toeh­toi­sen hen­ki­syy­den kas­va­vaan kent­tään, ehkä juuri tie­dettä ja hen­ki­siä elä­myk­siä yhdis­tä­vän luon­teensa vuoksi. Omissa tut­ki­muk­sis­sani pakana– ja uusus­kon­nol­li­sissa pii­reissä on myös nous­sut esiin kes­kus­telu siitä, miten tie­teen ja uskon­non tai hen­ki­syy­den erot­ta­mi­nen toi­sis­taan ei tunnu lain­kaan mie­lek­käältä, vaan vas­tauk­sia etsi­tään hyvin­kin moni­puo­li­sin kei­noin. Oli mie­len­kiin­toista, jos­kaan ei yllät­tä­vää, tör­mätä saman­lai­seen kes­kus­te­luun myös Robert­so­nin aineis­ton puitteissa.

Kriit­ti­siksi huo­mioiksi nos­tai­sin teok­sesta lie­vän epä­ta­sa­pai­non kent­tä­työn ja ana­lyy­sio­sioi­den välillä. Toki taus­toi­tus ja havain­noin­nin kuvaus oli­vat tar­peen uudeh­kon tut­ki­musai­heen puit­teissa, ja vaikka aihe on monella tapaa mie­len­kiin­toi­nen ja viih­dyt­tävä, luki­jalla heräsi välillä myös kysy­mys, oliko kaikki ken­tällä esi­telty vält­tä­mättä täy­sin oleel­lista lop­pua­na­lyy­sin kan­nalta. Huo­miot sinänsä saat­toi­vat olla mie­len­kiin­toi­sia, mutta eri­tyi­sesti osal­lis­tu­vaan havain­noin­tiin liit­ty­vät irral­li­set lai­nauk­set sivusta kuul­luista kes­kus­te­luista mie­ti­tyt­ti­vät. Toi­saalta ne toi­mi­vat tut­ki­jan huo­mion kes­kit­ty­mi­sen suun­ta­vii­voina, mikä on hyö­dyl­listä tut­ki­muk­sen toi­sin­ta­mi­sen mie­lessä, mutta vas­taa­vasti oli­sin ehkä itse kai­van­nut hiu­kan syvem­pää ana­lyy­sio­siota tai tar­kem­paa yhteen­ve­toa myös kent­tä­ai­neis­ton kuvauk­sen jäl­keen. Nyt lope­tus tulee äkki­sel­tään ja tyy­tyy viit­taa­maan alun teo­reet­ti­seen osioon melko kevyesti.

Minulle oli myös vie­rasta se, miten pal­jon kon­fe­renssi– tai puhu­ja­ti­lai­suu­den osal­lis­tu­jien ”nor­maa­liutta” ajoit­tain pai­no­tet­tiin. Tämä ken­ties on jat­ku­moa kir­joit­ta­jan huo­miolle siitä, miten sala­liit­to­teo­ree­ti­koita pide­tään usein joten­kin pääs­tään vink­sah­ta­neina siinä missä kato­li­lai­sia usko­vai­sia kye­tään tut­ki­maan ilman saman­kal­taista arvot­ta­mista. Oli­sin silti toi­vo­nut, että aineisto ja siitä nouse­vat huo­miot oli­si­vat itses­sään olleet niin kut­su­tun nor­maa­liu­den tai muun uskon­nol­li­sen, hen­ki­sen tai yhtei­söl­li­sen toi­min­nan yhtä­läi­syyk­sien takeet ilman ylen­mää­räi­siä vakuut­te­luja. Ajoit­tain jäin miet­ti­mään myös koh­dey­lei­söä, joka tun­tui ole­van yhtäältä tut­kit­ta­vien yhtei­sö­jen jäse­net, joille pyri­tään todis­ta­maan, että kir­joit­taja oli luot­ta­muk­sen arvoi­nen ja toi­saalta ”skep­ti­set” tut­ki­musyh­tei­sön jäse­net tai muut skep­ti­kot, jotka toden­nä­köi­sesti luke­vat aineis­toa enem­män kuin piru Raa­mat­tua, jos sal­litte sanan­par­ren. Toi­von­kin, että koko laaja ylei­sön skaala toteu­tuu, jot­tei­vat sosio­lo­git tai uskon­to­tie­tei­li­jät rajaa tut­ki­musint­res­se­jään tur­han kapeaksi muu­ten niin ansioi­tu­neen laa­jasti ihmis­tie­tei­den mene­tel­miä hyö­dyn­tä­vissä oppiai­neis­samme. Toi­saalta myös tut­ki­mus­ken­tän luot­ta­muk­sen säi­ly­mi­nen lie­nee eli­mel­listä jat­ko­tut­ki­muk­sen kannalta.

Kuten dis­kur­sii­vi­sen uskon­to­tie­teen parissa monesti on tapana (esim. Taira, 2013), myös Robert­son haluaa kes­kit­tyä enem­män sosi­aa­li­sesti oikeu­tet­tui­hin epis­te­mo­lo­gioi­hin sen sijaan, että pyr­kisi mää­rit­te­le­mään jon­kin ilmiön uskon­nol­li­suutta tai ei-uskonnollisuutta. Robert­son aset­taa itsensä sosio­lo­gian tut­ki­jaksi, joka käyt­tää uskon­to­tie­teen mene­tel­miä, koska uskon­to­tie­teessä on pidempi his­to­ria sel­lai­sen tut­ki­muk­sen parissa, joka ei ota kan­taa koh­teensa näke­myk­siin toi­sin kuin hän kokee sosio­lo­gien usein teke­vän. Sala­liit­to­teo­ree­ti­koista on Robert­so­nin mukaan kir­joi­tettu usein vähek­sy­västi ja toi­saalta etno­lo­gista tut­ki­musta tämän­kal­tai­sissa liik­keissä on tehty hyvin vähän ehkä juuri lei­mau­tu­mi­sen pelossa: jos tut­kija menee ”has­sulle” ken­tälle, voiko häntä enää ottaa tosis­saan tut­ki­jana? Tätä dis­kurs­sia on toki tut­ki­mus­pii­reissä viime aikoina onnis­tuttu jos­sain mää­rin rik­ko­maan, mutta pal­jon on vielä teh­tä­vää, sillä asen­teet istu­vat tiukassa.

Olen itse­kin käy­nyt kes­kus­te­luja siitä, miten tut­ki­jat pel­kää­vät ns. ”going native”-ilmiötä, eli omaan tut­ki­mus­kent­tään ”huk­ku­mista” – ilman, että heillä on mitään käsi­tystä siitä, min­kä­laista todella on olla niin sano­tusti sekä sisä­pii­ri­läi­nen että tut­kija. Elä­vällä ken­tällä tut­ki­musta teh­dessä jou­tuu usein miet­ti­mään sitä, että ei ”huku” lii­kaa myös­kään aka­tee­mi­seen maa­il­maan, jotta tieto pysyy rele­vant­tina niin emic– kuin etic-tasoillakin. Halu pal­vella niin tie­deyh­tei­sön kuin ken­tän (ja laa­jem­man yhteis­kun­nan) ymmär­rystä aiheesta pakot­taa väki­sin­kin miet­ti­mään omaa posi­tio­taan muu­ten­kin kuin sisä­pii­ri­läi­senä. Mutta mie­li­kuva siitä, ettei molem­milla ken­tillä kykene luo­vi­maan, kuten kuka tahansa yksi­tyi­se­lä­mänsä ja uransa välillä, on hyvin juur­ru­tettu sub­jek­tii­vi­suu­des­taan ris­ti­rii­tai­sia tun­teita pote­van huma­nis­ti­sen tut­ki­muk­sen ryh­mä­muis­tiin. Tämä saat­taa olla hyvä, jotta tätä kes­keistä kysy­mystä poh­di­taan jat­kos­sa­kin monesta näkö­kul­masta. Robert­son onnis­tuu omalta osal­taan hyvin esit­te­le­mään kent­tää niin osal­lis­tu­mi­sen, havain­noin­nin kuin ana­lyyt­ti­sen tut­ki­jan­kin otteella. Uni­tul­kin­toi­hin olisi toki ollut mie­len­kiin­toista saada vielä sisä­pii­ri­läi­sen näke­mys, mutta empii­ri­senä esi­merk­kinä ken­tän toi­min­nasta nekin toi­mi­vat mie­les­täni oikein hyvin.

Ajoit­tain teos jat­kaa mie­histä kir­joi­tus­pe­rin­nettä esi­mer­kiksi viit­taa­malla samassa lauseessa nai­siin etu­ni­millä ja mie­hiin suku­ni­mellä tai tyy­tyy tois­ta­maan bio­gra­fi­sessa mate­ri­aa­lissa van­hem­mista lähinnä isän ammat­tia kysee­na­lais­ta­matta aina­kaan sel­keästi äidin mai­nit­se­matta jät­tä­mistä – joi­tain läh­de­kriit­ti­siä huo­mioita lukuun otta­matta. Tästä huo­li­matta kir­joit­taja myös kysee­na­lais­taa suku­puo­li­pai­not­tei­sia huo­mioita ken­tällä, joten vahinko ei ole kovin suuri ja suunta lie­nee joka tapauk­sessa parem­paan päin.

Kai­ken kaik­ki­aan UFOs, Cons­pi­racy Theo­ries and the New Age antoi mie­len­kiin­toi­sen ken­tän lisäksi myös moni­puo­lista aja­tel­ta­vaa tut­ki­muk­sel­li­sesta ja teo­reet­ti­sesta näkö­kul­masta. Arvios­tani lie­nee mah­dol­lista havaita monen asteista samais­tu­mista kir­joit­ta­jan teh­tä­vää koh­taan, joten täy­sin ummikko en aiheelle ollut. Uskon kui­ten­kin, että vähem­män­kin sala­liit­toja tai dis­kurs­sia­na­lyy­siä tun­te­vana on mah­dol­lista saada tästä teok­sesta pal­jon hyö­dyl­li­siä aja­tuk­sia ja juon­teita tule­vaa tut­ki­musta var­ten. Eri­to­ten soi­sin näke­väni popu­laa­rin mil­len­nia­lismi –käsit­teen jat­ko­tar­kas­te­lua tut­ki­muk­sen väli­neenä, mutta myös esi­tel­lyn ken­tän tar­kem­paa tut­ki­musta niin sosio­lo­gi­sesta kuin uskon­to­tie­teel­li­ses­tä­kin näkökulmasta.

Kir­jal­li­suus

Taira, Teemu
2013 The cate­gory of ‘inven­ted reli­gion’: A new oppor­tu­nity for stu­dying discour­ses on ‘reli­gion’. Cul­ture and Reli­gion Vol.14, Iss. 4, 2013: 477–493.