Vastaväittäjän lausunto Aila Viholaisen väitöskirjasta “Katseita keskiaikaisiin kuviin — Uskomaansaattamista, kuvittelua ja tutkimusta” (Johan Bastubacka)

Download PDF

Johan Bas­tu­backa
Hel­sin­gin yliopisto

Mais­teri Aila Viho­lai­nen on val­mis­ta­nut artik­ke­li­väi­tös­kir­jan, jossa hän ilmai­see tavoit­teek­seen luoda kat­seita kes­kiai­kai­siin kuviin sekä tar­kas­tella niitä kat­seita, joita kes­kiai­kai­siin kuviin on luotu. Aika­lais­kat­seet sekä myö­hem­mät tul­kit­se­vat ja tut­ki­vat kat­seet ovat työssä tar­kas­te­lun koh­teena. Viho­lai­sen artik­ke­li­väi­tös­kirja luo­taa näin kes­kiai­kaista kuva­ma­te­ri­aa­lia ja kysei­sen mate­ri­aa­lin ymmär­tä­mi­sen ja tul­kin­nan kysy­myk­siä. Mar­gi­naa­lissa ollutta nos­te­taan tut­ki­jan tar­kas­te­le­van kat­seen koh­teeksi. Kat­so­mi­nen, katse, visu­aa­li­suus ja mate­ri­aa­li­suus ovat hänen tut­ki­muk­sensa yti­messä, ja tar­kas­telu ulot­tuu kos­ket­te­le­maan myös niitä ehtoja, joita aineisto ja aika aset­ta­vat tutkimukselle.

Viho­lai­sen esit­tämä nel­jän tut­ki­musar­tik­ke­lin ja nii­den löy­dök­siä ja aja­tuk­sia kokoa­van johdanto-osan muo­dos­tama koko­nai­suus vie luki­jan tut­ki­jan vael­ta­vaa kat­setta seu­rail­len tar­kas­te­le­maan ensiksi suit­si­malla pie­nen­net­tyä pahaa – joi­ta­kin himok­kaita kuval­li­sia aiheita ja motii­veja kes­kia­jalta, sit­ten Vel­la­mon kanssa ongelle – eli kuinka meren­nei­toa kan­sal­li­seksi kuvi­tel­laan 1900-luvun alku­puo­len Suo­messa, sen jäl­keen tar­kas­te­le­maan viime aiko­jen mur­rosta kes­kia­jan kuva­tut­ki­muk­sessa sekä lopulta Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kossa poh­ti­maan kuvit­te­le­malla luo­tua – kes­kiai­kaista kuva­maa­il­maa, usko­maan­saat­ta­mista ja merenneitoa.

Ajal­li­nen kaari ja jän­nite on siis mel­koi­nen, kun katse vael­taa kes­kia­jan Euroo­pasta kan­sal­lis­ro­man­tii­kan Suo­meen ja jäl­leen kes­kia­jan Hämee­seen. Viho­lai­sen tut­ki­mus luo­taa näin kes­kiai­kai­sen visu­aa­li­suu­den tul­kin­toja ja mar­gi­naa­leja. Mutta ovatko kyseessä marginaalit?

Tut­ki­mus sijoit­tuu kiin­toi­salla tavalla tie­tee­na­lo­jen väli­maas­toon. Uskon­to­tie­teel­li­senä väi­tös­tut­ki­muk­sena työ yhdis­tää eri­lai­sia tai­de­his­to­rial­li­sia ja visu­aa­li­sen tut­ki­muk­sen näkö­kul­mia, kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen, uskon­non­tut­ki­muk­sen ja teo­lo­gi­sen tut­ki­mus­pe­rin­teen tar­joa­mia näkö­aloja sekä kan­san­pe­rin­teen tut­ki­muk­sen kat­san­to­kan­toja. Tut­kija olisi voi­nut mai­nita hyvällä syyllä myös nais­tut­ki­muk­sen. Meto­di­sesti tut­kija vael­taa usein rans­ka­lai­sen tai­teen­tut­ki­muk­sen var­sin poik­ki­tie­teel­li­sen tie­teen­te­ke­mi­sen ja käsit­teis­tön mai­se­massa mutta ottaa työs­sään huo­mioon myös sak­sa­lai­sen ja anglo­sak­si­sen visu­aa­li­suu­den tut­ki­muk­sen tar­joa­mia käsit­teitä ja ideoita. Eikä poh­jois­mais­ta­kaan tut­ki­musta unoh­deta. Viho­lai­nen ver­taa omaa tie­teen­te­ke­mis­tään myös nyky­ajan suo­ma­lai­seen kes­kia­jan tai­teen tut­ki­muk­seen. Näin tut­ki­jan poh­din­nat aset­tu­vat osaksi poikki– ja moni­tie­teel­listä kent­tää tai mai­se­maa, jossa valin­to­jen ja vaih­toeh­to­jen määrä on huomattava.

Oma kiin­toisa seik­kansa liit­tyy Viho­lai­sen väi­tös­tut­ki­muk­seen myös siinä, että työssä ote­taan huo­mioon ja samalla tar­kas­te­lun koh­teeksi ne uudel­leen arvioin­nit, joita yhtäältä laa­jem­min struk­tu­ra­lis­ti­sen ja semioot­ti­sen tut­ki­mus­pe­rin­teen ja toi­saalta var­si­nai­sen tai­de­his­to­rian pii­rissä on tapah­tu­nut. Kie­lel­li­sestä kuval­li­seen – moneen ker­taa poh­dittu siir­tymä tai pain­opis­teen muu­tos on askar­rut­ta­nut tut­ki­joita 1900-luvun lop­pu­puo­lella. Tai­de­his­to­rian alalla sen poh­ti­mi­nen, mitä tapah­tuu 1900-lukua pal­jolti hal­lin­neen iko­no­gra­fi­sen tut­ki­mus­pe­rin­teen jäl­ki­mai­nin­geissa, ja kuinka parem­min arvos­taa itse visu­aa­lista suh­teessa kie­lel­li­syy­teen, on ollut mer­kit­se­vää. Viho­lai­sen tut­ki­muk­set sijoit­tu­vat tähän kon­teks­tiin, aset­tu­vat osaksi kysei­siä muu­tok­sia ja otta­vat samalla kan­taa näi­hin kiin­toi­siin para­dig­maat­ti­siin lii­kah­duk­siin tut­ki­muk­sen kentässä.

Esillä ole­vassa työssä on raken­teel­lista ja näkö­kul­mien moni­nai­suutta, toi­si­naan suo­ra­naista kalei­dos­koop­pi­mai­suutta, kun osin pääl­lek­käi­set näkö­kul­mat tois­tu­vat eri artik­ke­leissa samalla kun uusia näkö­kul­mia avau­tuu. Tut­ki­muk­sen koh­teena ovat var­si­nai­sesti kat­seet ja kat­so­mi­nen, eivät kui­ten­kaan kon­teks­teis­taan irral­li­sina abstrak­tioina vaan kuviin, nii­den visu­aa­li­suu­teen ja mate­ri­aa­li­suu­teen liit­ty­vinä ja niistä rakentuvina.

Usko­maan­saat­ta­mi­nen ja kuvit­te­le­mi­nen toi­mi­vat tut­ki­jalle tär­keinä käsit­teel­li­sinä työ­ka­luina ja aja­tuk­sel­li­sina väy­linä, joita käyt­täen tut­kija lähes­tyy kes­kia­jan visu­aa­lista kult­tuu­ria ja sen myö­hem­pää käyt­töä. Tut­ki­mus rajau­tuu käsit­te­le­mään län­tistä kes­kiai­kaista kris­til­listä kuva­pe­rin­töä nime­no­maan uskon­nol­li­sessa elä­män­pii­rissä. Tätä elä­män­pii­riä lähes­ty­tään eri euroop­pa­lais­ten esi­merk­ki­ku­vien ja Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kon veden­nei­don kautta. Lisäksi tule­vat Hat­tu­lan veden­nei­don kan­sal­lis­ta­mi­nen 1900-luvun Suo­messa ja meto­di­nen artik­keli kes­kia­jan tai­teen tut­ki­muk­seen liittyen.

Kuvit­te­le­mi­nen laa­je­nee työssä yksit­täi­sen aika­lai­sen visuaalis-mentaalisesta pro­ses­sista yhtei­söl­li­seen kuvit­te­le­mi­seen ja yhtei­sön kuvit­te­le­mi­seen, kuvit­te­le­mi­seen uskon­non pro­ses­sina ja työ­vä­li­neenä, ja lopulta väit­te­li­jän ”kuvit­te­lun teo­lo­giaksi” kut­su­maan uskon­tie­don muo­toon. Kuvit­telu toi­mii myös tut­ki­jan työ­ta­pana hänen koet­taes­saan ymmär­tää ja tul­kita men­neen ajan visu­aa­li­sia käy­tän­töjä ja kokonaisuuksia.

Oma mie­len­kiin­toi­nen aihe­pii­rinsä työssä avau­tuu myös sen poh­din­nalle, missä mää­rin ja millä tavoin kris­til­li­nen, dog­maat­ti­sena ymmär­retty teo­lo­gia löy­tää paik­kansa vuo­ro­pu­he­lussa kes­kia­jan visu­aa­li­sen kult­tuu­rin tut­ki­muk­sen kanssa. Jef­frey Ham­bur­ge­rin meto­di­sia poh­din­toja seu­ra­ten työssä etsi­tään teo­lo­gialle luo­vaa mer­ki­tystä ja ”paik­kaa” kes­kia­jan uskon­nol­lis­ten kuvien yhtenä resurssina.

Yhdessä tun­net­tu­jen aika­lais­tai­de­his­to­rioit­si­joi­den kanssa väit­te­lijä myös ottaa etäi­syyttä suh­teessa Émile Mâlen var­sin klas­si­siin mutta yksioi­koi­siin aja­tuk­siin kes­kia­jan kuva­ma­te­ri­aa­lin tul­kin­nasta ja samalla panofs­ky­läi­seen iko­no­gra­fi­aan. Eri­tyi­sesti Jef­frey Ham­bur­ge­rin näke­myk­set ovat sel­västi anta­neet väit­te­li­jälle pontta tähän kriit­ti­seen arvioin­tiin. Onkin kiin­toi­saa ja ansio­kasta, että työssä on tun­nis­tettu niitä logo­sent­ri­syy­den ongel­mia, joita kysei­nen tut­ki­mus­linja tuot­taa. Samalla on har­mil­li­nen puute, että väit­te­li­jän kir­jal­li­suus­luet­te­losta puut­tu­vat koko­naan Erwin Panofs­kyn teok­set. Näin kri­tiikki jää pää­osin tois­ten tut­ki­joi­den aja­tus­ten referoimiseksi.

Toi­nen väit­te­li­jälle tär­keä käsite ”usko­maan­saat­ta­mi­nen” (faire croire), juon­tuu hänen valit­se­mas­taan näkö­kul­masta tar­kas­tella usko­mi­seen liit­ty­viä visu­aa­li­sia käy­tän­teitä kysei­sestä dis­kur­sii­vi­sesta näkö­kul­masta käsin. Täl­löin tar­kas­te­luun muo­dos­tuu eräällä tavalla reto­ri­nen näkö­kulma – val­lan ja vai­kut­ta­mi­sen näkö­kulma, joka alle­vii­vaa tiet­tyjä tul­kin­ta­suun­tia mutta saat­taa myös him­men­tää toi­sia. Usko­maan­saat­ta­mi­seen liit­tyvä tema­tiikka ja poh­dinta olisi saa­nut syven­tyä kriit­ti­sem­min käsit­te­le­mään myös vali­tun käsit­teis­tön työn meto­diik­kaa rajaa­via näkökulmia.

Työssä kui­ten­kin tulee myös esille aja­tuk­sia poik­keuk­sel­li­sista kuvista eri usko­mus­ten ja koke­mus­ten koh­taus­paik­koina, visu­aa­li­sina ris­teyk­sinä ja kult­tuu­rien sulau­mina. Enem­män huo­miota tut­ki­jan tar­kas­te­lussa olisi voi­nut antaa myös eri outoina näyt­täy­ty­vien kuvien vasta– ja ala­kult­tuu­ri­suu­delle ja sille dyna­mii­kalle, jota täl­lai­nen ala– ja vas­ta­kult­tuu­ri­suus edus­taa ja raken­taa yhtei­söissä. Visu­aa­li­set jär­jes­tyk­set tuot­ta­vat myös raja-alueensa ja pei­li­ku­vansa, joi­den outous voi­daan nähdä jär­jes­tyk­sen haas­ta­mi­sena tai poissaolona.

Anak­ro­nis­ti­suu­den poh­dinta on työssä eri­tyi­sesti ilah­dut­ta­van syvälle ete­ne­vää. Tut­kija ymmär­tää niitä vai­keuk­sia, joita men­neen maa­il­man ja sen visu­aa­li­sen kult­tuu­rin merk­kien ja jään­tei­den ana­ly­soin­tiin liit­tyy. Työssä näkyy myös tut­ki­mus­pro­ses­sin myötä syve­nevä ymmär­rys siitä toi­seu­desta, jonka men­nyt aset­taa tut­ki­jan kat­seen eteen. Lukija kui­ten­kin toi­voo, että ana­lyysi olisi eden­nyt pidem­mälle, vielä syvem­mälle, laa­jem­malle (esi­mer­kiksi Pyhä Kris­to­fo­ros –kuvien sire­nat huo­mioi­den) ja ennen muuta suo­raan kes­kia­jan teks­tu­aa­li­sille alku­pe­räis­läh­teille sekä myös kriit­ti­sem­min tar­kas­te­le­maan tois­ten kult­tuu­rin tut­ki­joi­den edel­ly­tyk­siä, käsit­teis­töä ja rat­kai­suja. Nyt tekijä tyy­tyy yleensä viit­taa­maan myö­häi­san­tii­kin ja kes­kia­jan kir­jal­li­siin alku­pe­räis­läh­tei­siin vain tois­ten tut­ki­joi­den kir­joi­tus­ten kautta.

Tut­kija koet­taa työnsä alussa sul­keis­taa teh­tä­vä­na­set­te­lus­taan kie­len tai teks­tin ja visu­aa­li­sen suh­teen tar­kas­te­lun, mutta voi­daan perus­tel­lusti kysyä, onko täl­lai­nen ulos­sul­ke­mi­nen aivan mah­dol­lista toteut­taa työssä, jossa kes­kiai­kai­set kuvat aset­tu­vat suh­tee­seen sekä tois­tensa (että aikai­sem­pien kuvien) että myös eri­lais­ten teks­tu­aa­lis­ten dis­kurs­sien kanssa. Kyse­hän on eri­tyyp­pis­ten mutta käy­tän­nössä lomit­tu­vien merk­ki­jär­jes­tel­mien toi­min­nasta. Aivan aiheel­li­nen etäi­syy­den otto aiem­masta logo­sent­ri­seksi kat­so­tusta tai­de­his­to­rial­li­sesta tul­kin­ta­pe­rin­teestä ei voine mer­kitä sitä, että teks­tien ja kuvien suh­tei­den tar­kas­telu ohe­nisi. Eri­tyi­sesti työssä olisi ollut hyvä poh­tia tar­kem­min kes­kiai­kai­sen län­ti­sen raa­ma­tun, Vul­ga­tan, tiet­ty­jen teks­tien ja ilmai­su­jen mer­ki­tystä siinä, että uskon­nol­li­seen jul­ki­seen tilaan sal­lit­tiin ja ken­ties jopa koet­tiin luon­te­vasti kuu­lu­van tiet­ty­jen hybri­dio­len­to­jen kuval­li­nen esit­tä­mi­nen. Kan­san kult­tuuri ja juutalais-kristillinen raa­ma­tul­lis­ten hir­viöi­den ja olioi­den koh­taa­mi­nen on kiin­toisa poh­din­nan aihe, joka olisi voi­nut vielä syven­tyä työssä.

Artik­ke­li­väi­tös­kir­jan muoto myös aset­taa väi­tös­työlle omat ongel­mansa, kun aihe­pii­rin temaat­ti­nen käsit­tely jakaan­tuu alun perin eril­li­siin teks­tiyk­si­köi­hin, joi­den tulok­set esi­te­tään alussa kokoa­vassa kapassa. Työ­hön muo­dos­tuu näin vält­tä­mättä melko pal­jon tois­toa, ja asioi­den käsit­te­ly­ra­kenne muut­tuu mut­kik­kaaksi ja ikään kuin tulok­sista ana­lyy­siin ete­ne­väksi. Täl­lai­sen raken­teen sovel­ta­mi­nen taidehistoriallis-kulttuurintutkimuksellis-uskontotieteellisessä työssä vaa­tii pal­jon har­kin­taa ja työs­tä­mistä. Työn pää­ot­sikko saisi parem­min hei­jas­taa tut­ki­jan tär­keim­piä kysy­myk­siä ja tee­moja – samoin kuin kan­nen kuva­ma­te­ri­aali. Jois­sa­kin koh­din työtä tär­keitä kysy­myk­siä ja olen­nai­sia seik­koja esiin­tyy ala­viit­teissä, kun nii­den paikka olisi ollut lei­pä­teks­tissä ja laa­jem­massa pohdinnassa.

Työssä on myös näky­vissä kii­reen jäl­kiä. Pai­ne­tussa kir­jassa on var­sin monia kir­joi­tus­vir­heitä, tur­hia yhdys­vii­voja ja joi­ta­kin puut­teita teks­tissä. Kir­jal­li­suus­luet­te­loi­den fon­tit vaih­te­le­vat artik­ke­lista toi­seen. Tau­lukko 2 ei ole kai­kin osin joh­don­mu­kai­nen ja ymmär­ret­tävä. Sivulla 138 kaksi Gallen-Kallelan ver­siota Aino-triptyykistä ovat vaih­ta­neet kes­ke­nään paik­kaa. Mai­nit­sen kysei­set koh­dat esi­merk­keinä siitä, että eri­lai­sia puut­teita ja asia­vir­heitä tai köm­mäh­dyk­siä on työ­hön jää­nyt. Lukija myös kai­paisi ana­lyy­siin enem­män tie­toa muun muassa kes­kia­jalla niin tär­keän messu-uhrin mer­ki­tyk­sestä sekä Nikean II kon­sii­lin tär­keistä teo­lo­gi­sista linjauksista.

Oikein­kir­joi­tus­sei­kat eivät him­mennä kir­joit­ta­jan suju­vaa ja luo­vaa kie­len­käyt­töä. Edellä mai­ni­tuista puut­teista huo­li­matta teki­jän argu­men­taa­tio ja liit­ty­mi­nen nyky­tut­ki­muk­sen kes­kus­te­luun ovat toi­mi­via. Oma mer­ki­tyk­sensä on myös sillä, että kir­joit­taja osal­lis­tuu tai­de­his­to­rian mene­tel­mien muu­tok­sesta käy­tä­vään kan­sain­vä­li­seen kes­kus­te­luun ja tuo tätä kes­kus­te­lua tar­jolle myös suo­men­kie­li­selle yleisölle.

Aila Viho­lai­sen väi­tös­kir­ja­työ esit­tää koko­nai­suu­des­saan arvok­kaita näkö­kul­mia, luo­taa­via kat­seita mar­gi­naa­li­seen toi­seu­teen, joka osoit­tau­tuu tut­ki­jan kat­seelle lopulta yllät­tä­vän ei-marginaaliseksi, tär­kei­den käsit­tei­den, pro­ses­sien ja ilmiöi­den peiliksi.