Uskontojen kohtaamisia ja niiden tulkintoja

Download PDF

Heikki Peso­nen
Hel­sin­gin yliopisto

Alku­pe­räis­kan­so­jen uskon­non tut­ki­musta sävyt­tää usein näkö­kulma, jossa läh­tö­koh­tana ovat kolo­nia­lis­min ja sii­hen liit­ty­neen lähe­tys­työn alku­pe­räis­kan­so­jen uskon­toon ja kult­tuu­riin tuot­ta­mat muu­tok­set. His­to­rial­li­sissa tar­kas­te­luissa pyri­tään rekon­struoi­maan men­nei­syy­dessä tapah­tu­nutta kult­tuu­rien koh­taa­mista, jossa val­loit­ta­jien muka­naan tuoma uskonto on eri­lais­ten (syn­kre­tis­tis­ten) väli­vai­hei­den kautta muut­tu­nut val­taus­kon­noksi hävit­täen samalla vähi­tel­len lähes kaikki mer­kit perin­tei­sestä uskon­nosta. Täl­laista tut­ki­musta edus­taa Mar­kus Mono­sen artik­keli, jossa hän tar­kas­te­lee kris­ti­nus­kon ja saa­me­lais­ten perin­tei­sen uskon­non koh­taa­mista kolo­nia­lis­ti­sen ajan Lapissa. Mono­nen koh­dis­taa ana­lyy­sinsa kah­teen tähän päi­vään saakka säi­ly­nee­seen saa­me­lai­seen noi­ta­rum­puun, joi­den kuvioita ja niistä teh­tyjä tul­kin­toja hän tar­kas­te­lee kah­den uskon­to­pe­rin­teen koh­taa­mi­sen kehyksessä.

Nyky­päi­vään sijoit­tu­vissa alku­pe­räis­kan­so­jen uskon­non tut­ki­muk­sissa saa­te­taan puo­les­taan tar­ken­taa pro­ses­siin, jossa perin­teistä uskon­toa elvy­te­tään osana toi­min­taa, jolla pyri­tään tur­vaa­maan oman kan­san eli­no­lo­suh­teet. Jaana Val­kama tar­kas­te­lee artik­ke­lis­saan Kana­dan mi’kmaq–intiaanien hen­kistä perin­nettä ja sitä, miten ani­mis­ti­seen luon­to­kä­si­tyk­seen nojaa­van perin­teen revi­ta­li­saa­tion kautta raken­ne­taan ympä­ris­tö­etiik­kaa ja toteu­te­taan käy­tän­nön ympä­ris­tö­toi­min­taa. Val­ka­man haas­tat­te­le­mat mi’kmaq–kansan edus­ta­jat koros­ta­vat holis­tista luon­to­kä­si­tystä, jossa kaikki luon­no­nym­pä­ris­tön olen­not ovat jat­ku­vassa vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teessa kes­ke­nään. Holis­ti­nen ja ani­mis­ti­nen luon­to­kä­si­tys edel­lyt­tä­vät myös osal­lis­tu­mi­sen näi­den vuo­ro­vai­ku­tus­ver­kos­to­jen yllä­pi­tä­mi­seen ja suo­je­le­mi­seen. Tämä tuot­taa puo­les­taan ympä­ris­tö­etiik­kaa ja siitä joh­det­tua ympä­ris­tö­kas­va­tusta ja käy­tän­nön ympä­ris­tö­suo­je­lua, joka kon­kre­ti­soi­tuu omaa maata uhkaa­van luon­non­va­ra­teol­li­suu­den toi­mien vastustamisessa.

Suu­rin osa alku­pe­räis­kan­soista ei enää har­joita perin­teistä uskon­to­aan siinä muo­dossa kun hei­dän esi-isänsä ovat sitä ken­ties teh­neet. Sen sijaan elä­män­tapa koos­tuu usein sekä val­ta­kult­tuu­rin uskon­non (kuten kris­ti­nus­kon, isla­min tai hin­du­lai­suu­den) har­joit­ta­mi­sesta että oman perin­tei­sen uskon­nol­li­suu­den muo­to­jen mukaan elä­mi­sestä. Har­joit­ta­jat saat­ta­vat tehdä itse erot­te­lun, jossa he näke­vät val­ta­kult­tuu­rin uskon­non tai suu­ren maa­il­ma­nus­kon­non ole­van uskon­toa, joka on ero­tettu taval­li­sesta arkie­lä­mästä (har­joi­te­taan temp­pe­lissä, kir­kossa, mos­kei­jassa tms.) kun hei­dän perin­tei­nen uskon­tonsa on spi­ri­tua­li­teet­tia, hen­ki­syyttä, joka liit­tyy arkie­lä­mään ja arjen toi­miin. Val­ka­man tut­ki­mista mi’kmaq–intiaaneista suu­rin osa on kään­ty­nyt kato­li­suu­teen, joka ymmär­re­tään ”uskon­tona”; hen­ki­syy­dellä kuva­taan puo­les­taan suku­pol­velta toi­selle periy­ty­nyttä, elä­män­ta­pana tai maa­il­man­ku­vana näyt­täy­ty­vää esi­kris­til­listä perinnettä.

Saa­me­lais­ten uskon­nol­li­suu­den muu­tok­sen tut­ki­muk­sessa puhu­taan puo­les­taan kak­soi­si­den­ti­tee­tistä, jossa kris­ti­nus­kon ja perin­tei­sen uskon­nol­li­suu­den käsi­tyk­set ja käy­tän­teet oli­vat läsnä jous­ta­vasti, osin sulau­tu­neina ja osin rin­nak­kai­sina mutta eril­li­sinä. Mono­sen artik­ke­lin yksi kiin­nos­tava havainto liit­tyy pro­ses­siin, jonka seu­rauk­sena rum­mun kal­voille kuvattu kris­til­li­nen kirk­ko­ra­ken­nus on sijoi­tettu osaksi tai­vaal­lista sfää­riä: kirk­ko­ra­ken­nus näyt­täy­tyy uskon­to­pe­rin­tei­den yhteen kie­tou­tu­mi­sen tuot­ta­mana pyhyytenä.

Mono­sen artik­keli on kult­tuu­ris­ten arte­fak­tien tut­ki­musta, jossa tul­ki­taan rum­pu­jen kuvioi­den mer­ki­tyk­siä hyö­dyn­täen aikai­sem­pia (myös aika­lais­ten) tul­kin­toja, aihetta käsi­tel­lyttä tut­ki­musta sekä uskon­toe­ko­lo­gi­sia näkö­kul­mia. Samaa tema­tiik­kaa käsit­te­le­vät Aila Viho­lai­nen ja Johan Bas­tu­backa, jotka esit­te­le­vät ja arvioi­vat Viho­lai­sen väi­tös­kir­jaa ”Kat­seita kes­kiai­kai­siin kuviin – usko­maan­saat­ta­mista, kuvit­te­lua ja tut­ki­musta”. Viho­lai­sen väi­tös­tut­ki­muk­sessa ana­ly­soi­daan kes­kiai­kaista kuva­maa­il­maa usko­maan­saat­ta­mi­sen näkö­kul­masta. Mono­nen ja Viho­lai­nen poh­ti­vat sekä kuvien mer­ki­tystä ja funk­tiota aika­lais­ten maa­il­man­ku­vassa että sitä, miten kuvia on eri aikoina tul­kittu eri­lai­sista tavoit­teista käsin.

Eri medioissa esiin­ty­viä yleis­tä­viä ja ste­reo­tyyp­pi­siä näke­myk­siä ja tul­kin­toja uskon­to­pe­rin­tei­den luon­tai­siksi ymmär­re­tyistä piir­teistä tai omi­nai­suuk­sista, kuten eko­lo­gi­suu­desta (alku­pe­räis­kan­so­jen uskon­not), väki­val­tai­suu­desta tai sotai­suu­desta (islam) tai rau­han­omai­suu­desta ja elä­män kun­nioit­ta­mi­sesta (budd­ha­lai­suus, hin­du­lai­suus) voi­daan tar­kas­tella monella tapaa kriit­ti­sesti. Yhden näkö­kul­man esit­tää Mitra Här­kö­nen puheen­vuo­ros­saan ”Säröjä budd­ha­lai­suu­dessa”, jossa hän tar­kas­te­lee budd­ha­lai­suu­den eri­lai­sia – ei niin rau­han­omai­sia – tul­kin­toja ja ilme­ne­mis­muo­toja kyt­kien niitä kult­tuu­ri­siin ja historiallis–yhteiskunnallisiin konteksteihin.