Msit no’kmaq – Kaikki yhteytemme. Henkinen perinne mi’kmaq-intiaanien ympäristösuhteessa (Jaana Valkama)

Download PDF

Jaana Val­kama
Hel­sin­gin yliopisto

Tässä artik­ke­lissa tar­kas­tel­laan Kana­dan mi’kmaq-intiaanien hen­ki­sen perin­teen ja nyky­päi­vän ympä­ris­tö­suh­teen väli­siä yhteyk­siä. Artik­ke­lissa sel­vi­te­tään, miten hen­ki­nen perinne vai­kut­taa mi’kmaq-intiaanien vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tee­seen luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa nyky­ti­lan­teessa, jossa he elä­vät osana moder­nia yhteis­kun­taa glo­baa­lien ympä­ris­tö­on­gel­mien äärellä. Artik­ke­lissa tar­kas­tel­laan hen­ki­sen perin­teen vai­ku­tusta mi’kmaqien luon­to­kä­si­tyk­seen, ympä­ris­tö­etiik­kaan ja käy­tän­nön ympäristötoimintaan.

Artik­ke­lin aineisto koos­tuu 13 mi’kmaq-intiaanin haas­tat­te­luista, jotka tein Kana­dassa loka­kuussa 2014. Haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mänä olen käyt­tä­nyt puo­li­struk­tu­roi­tua tee­ma­haas­tat­te­lua ja aineis­ton ana­lyy­si­me­ne­tel­mänä laa­dul­lista sisäl­lö­na­na­lyy­siä. Artik­keli kiin­nit­tyy osaksi uskon­to­tie­teel­li­sestä ympä­ris­tö­tut­ki­musta. Artik­ke­lissa hyö­dyn­ne­tään teo­reet­ti­sena näkö­kul­mana teo­riaa ani­mis­min uudel­leen määrittelystä.

Haas­ta­tel­ta­vien mi’kmaqien ympä­ris­tö­suh­teessa hen­ki­nen perinne on kes­kei­sellä sijalla koke­muk­sessa ihmi­sen pai­kasta erot­ta­mat­to­mana osana luon­no­nym­pä­ris­töä sekä koke­muk­sessa luon­no­nym­pä­ris­töstä elol­li­sena, ani­mis­ti­sena, missä luon­no­no­len­not koe­taan per­soo­nal­li­sina,  sub­jek­tii­vi­sina toi­mi­joina. Hen­ki­nen perinne raken­taa luon­to­kä­si­tystä holis­ti­seksi, jol­loin luon­no­nym­pä­ris­tön eri ele­ment­tien ja olen­to­jen koe­taan ole­van jat­ku­vassa kes­ki­näi­sessä vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa. Koska ihmi­nen on osa luon­no­nym­pä­ris­töä ja holis­tista elä­män ver­kos­toa, ihmi­sen teh­tä­vänä on osal­lis­tua luon­no­nym­pä­ris­tön tasa­pai­non yllä­pi­tä­mi­seen ja palaut­ta­mi­seen. Hen­ki­nen perinne tuot­taa eten­kin vas­tuul­li­suu­den ja kes­tä­vyy­den arvoja. Haas­ta­tel­ta­ville eet­tis­ten arvo­jen käy­tän­nön toteut­ta­mi­nen mer­kit­see muun muassa luon­non­va­ro­jen kes­tä­vää käyt­töä, luon­no­nym­pä­ris­tön suo­je­le­mista talou­del­li­sia voit­toja tavoit­te­le­valta lii­ke­ta­lou­delta sekä uusien eko­lo­gi­sesti kes­tä­vien toi­min­ta­mal­lien raken­ta­mista. Mi’kmaq-kansan kes­kuu­dessa oman perin­teen revi­ta­li­saa­tio esiin­tyy myös osana ympä­ris­tö­tie­toi­suu­den nostamista.

Joh­danto

Msit no’kmaq, kaikki yhtey­temme (myös: suh­teemme, suku­lai­semme), on perin­tei­nen ter­veh­dys Kana­dan mi’kmaq-intiaanikansan[1] kie­lessä ja kult­tuu­rissa. Msit no’kmaq kun­nioit­taa ihmi­sen luon­nol­li­sia yhteyk­siä niin maan, ilman, veden kuin kai­ken elä­vän kanssa. Saman­kal­tai­sia afo­ris­meja voi­daan löy­tää myös mui­den luon­non­va­rai­seen elä­män­ta­paan poh­jau­tu­vien Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen kult­tuu­ri­pe­rin­teistä. Tuhan­sia vuo­sia luon­nossa elä­neet inti­aa­ni­kan­sat havain­noi­vat tar­koin ympä­ris­töään ja oppi­vat ymmär­tä­mään luon­no­nym­pä­ris­tön kier­to­kul­kua, eri­lais­ten eko­sys­tee­mien toi­min­taa ja ihmi­sen elä­mää osana luon­nossa vai­kut­ta­via suh­tei­den ver­kos­toja. Täl­lai­nen eko­lo­gi­nen tie­tä­mys perus­tui käy­tän­nön elä­mi­seen luon­no­nym­pä­ris­tön ehdoilla, mutta usei­den kan­so­jen kes­kuu­dessa sille annet­tiin myös hen­ki­siä mer­ki­tyk­siä. (Cajete 2000, 178–184; Suzuki & Knudt­son 1992.) Nyky­päi­vän glo­baa­lin ympä­ris­tö­krii­sin äärellä palaa­mi­nen eko­lo­gi­sen perin­ne­tie­don ope­tuk­siin koe­taan inti­aa­ni­kan­so­jen kes­kuu­dessa eri­tyi­sen ajan­koh­tai­sena, elä­män jat­ku­vuu­den kan­nalta jopa vält­tä­mät­tö­mänä (Adam­son 2008, 32–34).

Tässä artik­ke­lissa tar­kas­tel­laan, mil­lai­sia mer­ki­tyk­siä luon­non­va­rai­seen elä­män­ta­paan poh­jau­tu­neella hen­ki­sellä perin­teellä on mi’kmaq-intiaanien nyky­päi­vän ympä­ris­tö­suh­teessa. Artik­ke­lissa kysy­tään, miten hen­ki­nen perinne raken­taa mi’kmaqien vuo­ro­vai­ku­tusta luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa tänä päi­vänä, jol­loin mi’kmaqit elä­vät osana moder­nia yhteis­kun­taa. Mi’kmaqien ympä­ris­tö­suh­detta tar­kas­tel­laan kes­kit­ty­mällä sii­hen, miten a) hen­ki­nen perinne raken­taa haas­ta­tel­ta­vien luon­to­kä­si­tystä, b) mil­laista ympä­ris­tö­etiik­kaa hen­ki­nen perinne tuot­taa sekä c) miten hen­ki­nen perinne on läsnä ympä­ris­tö­toi­min­nassa. Artik­ke­lin aineis­tona toi­mi­vat mi’kmaq-intiaanien haas­tat­te­lut. Teo­reet­ti­sena työ­ka­luna hyö­dyn­ne­tään teo­riaa ani­mis­min uudel­leen mää­rit­te­lystä, jossa ani­mismi mää­ri­tel­lään käsi­tyk­senä maa­il­masta ihmis­ten ja mui­den luon­no­nym­pä­ris­tön olen­to­jen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den ver­kos­tona (mm. Bird-David 1999; Naveh & Bird-David 2014; Har­vey 2005).

Käy­tän artik­ke­lissa käsi­tettä ’ympä­ris­tö­suhde’, joka mer­kit­see ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön kes­ki­näistä ja vas­ta­vuo­roista vuo­ro­vai­ku­tus­suh­detta sekä yhteyttä. Termi ’suhde’ (engl. rela­tions­hip) voi­daan ymmär­tää viral­li­sen mää­ri­tel­män mukai­sesti yhtey­tenä ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sena sub­jek­tien ja/tai asioi­den kes­ken (Koti­mais­ten kiel­ten kes­kus 2012, 151). Haas­ta­tel­ta­vani eivät tee diko­to­mista jaot­te­lua ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön tai kult­tuu­rin ja luon­no­nym­pä­ris­tön välille.[2] Käsit­teitä ’luonto’ ja ’ympä­ristö’ käy­te­tään artik­ke­lissa toi­si­aan vas­taa­vina, koska haas­ta­tel­ta­vani eivät tee eroa nii­den välillä. Käy­tän artik­ke­lissa suo­men­kie­listä ter­miä ’luon­no­nym­pä­ristö’ teks­tin yhte­näi­syy­den vuoksi, ja koska termi aut­taa pur­ka­maan län­si­mai­sessa käy­tössä käsit­tee­seen ’luonto’ liit­ty­vää esi­neel­lis­tä­mistä ja diko­to­mista käsi­tystä (Vir­ta­nen 2013, 193). Luonnonympäristö-käsitteellä vii­ta­taan maa­pe­rään, vesi– ja ilma­ke­hään, kas­vei­hin, eläi­miin ja ihmisiin.

Artik­ke­lissa käy­te­tään käsit­teitä ’hen­ki­nen perinne’ ja ’hen­ki­syys’ (engl. spi­ri­tua­lity), jotka poh­jau­tu­vat tut­kit­ta­vien omaan vii­te­ke­hyk­seen. Nyky­päi­vänä ter­millä ’hen­ki­syys’ teh­dään ero kato­li­lai­suu­teen ’uskon­tona’, johon suu­rin osa mi’kmaqeistä on kään­ty­nyt. Mi’kmaqien hen­ki­syy­dellä vii­ta­taan artik­ke­lissa tie­tyn­lai­seen elä­män­ta­paan ja maa­il­man­ku­vaan, jotka poh­jau­tu­vat yhtei­söl­li­sesti tun­nus­tet­tuun ja suku­pol­velta toi­selle siir­ty­vään perin­tee­seen (Horn­borg 2012, 264). Hen­ki­sen perin­teen käsit­teen sisältö mää­ri­tel­lään artik­ke­lissa aineis­toon poh­jau­tuen. Mi’kmaqien hen­ki­syy­den käsi­tettä ei tule sekoit­taa län­si­mai­seen käsi­tyk­seen hen­ki­syy­destä, jossa hen­ki­syys lukeu­tuu irti tra­di­tioista, ja jolle on tyy­pil­listä, että yksilö valit­see ja sekoit­taa hen­ki­syy­den muo­toja eri suun­tauk­sista ja perin­teistä, ja jossa hen­ki­syys miel­le­tään ensi­si­jai­sesti ihmi­sen yksi­löl­li­syy­den kautta (Hee­las & Wood­head 2005). Toi­sen­lai­sen teo­reet­ti­sen vii­te­ke­hyk­sen varassa mi’kmaqien hen­ki­syy­den koh­dalla olisi mah­dol­lista käyt­tää myös per­heyh­tä­läi­syy­den ide­aan poh­jau­tu­vaa uskonto-käsitettä. Uskon­non per­heyh­tä­läi­syy­dellä tar­koi­te­taan sitä, että eri uskon­noista voi­daan löy­tää yhte­ne­viä ja jaet­tuja piir­teitä, jotka muo­dos­ta­vat uskon­noksi kut­su­tun, ana­lo­gi­sen kate­go­rian. Per­heyh­tä­läi­syy­den käsite ei kui­ten­kaan esitä, että olisi ole­massa yksi piirre, joka esiin­tyy kai­kissa uskon­noissa, vaan uskon­not ovat niin yhte­ne­vistä kuin eriä­vistä piir­teistä koos­tu­via. (Gothóni 2004, 38–39.)

Artik­keli kiin­nit­tyy uskon­to­tie­teel­li­sen ympä­ris­tö­tut­ki­muk­sen tut­ki­mus­suun­tauk­seen, jossa tar­kas­tel­laan eri uskon­to­pe­rin­tei­den rea­goi­mista glo­baa­lei­hin ympä­ris­tö­ky­sy­myk­siin. Uskon­to­tie­teel­li­nen ympä­ris­tö­tut­ki­mus on osa moni­tie­teel­listä uskonto ja luonto –tut­ki­musta, jossa tar­kas­tel­laan ihmi­syh­tei­sö­jen, uskon­to­jen ja luon­no­nym­pä­ris­tön moni­nai­sia, kes­ki­näi­siä vuo­ro­vai­ku­tuk­sia (Tay­lor 2005). Uskon­to­tie­teel­li­sessä ympä­ris­tö­tut­ki­muk­sessa etsi­tään vas­tauk­sia sii­hen, miten eri uskon­not ovat muo­kan­neet ihmis­ten ymmär­rystä ja toi­min­taa suh­teessa luon­no­nym­pä­ris­töön, ja mil­lai­sia kysy­myk­siä nyky­päi­vän ympä­ris­tö­kriisi aiheut­taa uskon­to­jen uudel­leen­tul­kin­nalle ja käy­tän­nön uskon­non har­joit­ta­mi­selle (Peso­nen 2004; Gott­lieb 2006; Tuc­ker 2003). Uskon­to­tie­teel­li­nen ympä­ris­tö­tut­ki­mus ottaa osaa ajan­koh­tai­seen ympä­ris­tö­kes­kus­te­luun kes­kit­ty­mällä uskon­to­jen mer­ki­tyk­seen ihmi­sen maa­il­man­kat­so­muk­sen ja siitä kum­pua­van toi­min­nan muok­kaa­jina. Niin eri­näi­set tut­ki­muk­set kuin arki­päi­vän havain­nointi esit­tä­vät, että tieto ympä­ris­tö­on­gel­mista ei riitä muut­ta­maan ihmi­sen ympä­ris­töä kuor­mit­ta­vaa käyt­täy­ty­mistä, vaan muu­tok­sen tueksi tar­vi­taan ennen kaik­kea maa­il­man­kat­so­muk­sel­li­sia muu­tok­sia. (Gott­lieb 2009.)

Artik­keli ottaa osaa ympä­ris­tö­kes­kus­te­luun kes­kit­tyen hen­ki­sen perin­teen mer­ki­tyk­seen luon­to­kä­si­tys­ten ja –arvo­jen muok­kaa­jana sekä tuo­malla esiin tapause­si­mer­kin alku­pe­räis­kan­so­jen kult­tuu­ri­pe­rin­tei­den mer­ki­tyk­sestä ympä­ris­tön kes­tä­vässä kehi­tyk­sessä. Vaikka Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen kult­tuu­rien sisäl­tä­mät eko­lo­gi­set perin­ne­tie­dot on tun­nus­tettu niin tie­teen ken­tällä kuin kan­sain­vä­li­sillä foo­ru­meilla, kolo­ni­saa­tiosta juon­tu­vien valta-asetelmien vuoksi inti­aa­ni­kan­so­jen äänet jää­vät yhteis­kun­nal­li­sissa ympä­ris­tö­kes­kus­te­luissa yhä mar­gi­naa­liin. Vas­taa­vasti Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen asut­ta­mat luon­no­nym­pä­ris­töt ja sitä myötä kult­tuu­ri­nen elin­voi­mai­suus ovat uhat­tuna inti­aa­nien mailla tapah­tu­van luon­non­va­ra­teol­li­suu­den toi­mesta. (Gonza­les & Nel­son 2001, 506–508; LaDuke 1999.) Artik­ke­lin aihe­piiri on ajan­koh­tai­nen myös Suo­messa, jossa kas­va­vat lii­ke­toi­min­taint­res­sit ark­tista aluetta koh­taan kos­ket­ta­vat saa­me­lais­ten kult­tuu­rin ja eli­nym­pä­ris­tön hyvin­voin­nin kysy­myk­siä, ja jossa saa­me­lais­ten oikeuk­sia alku­pe­räis­kan­sana ei ole tun­nus­tettu val­tion taholla. Artik­ke­lin näkö­kulma poh­jau­tuu jäl­ki­ko­lo­ni­aa­li­seen alku­pe­räis­kan­sa­tut­ki­muk­seen, jossa pyri­tään pur­ka­maan kolo­nia­lis­min ajalta juon­tu­via val­ta­suh­teita ja tuo­maan esiin alku­pe­räis­kan­so­jen omaa ääntä (mm. Smith 1999; Wil­son 2008; Chi­lisa 2012).

Mi’kmaqien kansa ja maa nykypäivänä

Mi’kmaqit ovat Kana­dan inti­aa­ni­kansa, joi­den asu­tusa­lue kes­kit­tyy his­to­riasta nyky­päi­vään Mari­ti­men pro­vins­sei­hin (New Brunswic­kin, Nova Sco­tian ja Prince Edward Islan­din pro­vins­sit) ja Gas­pen nie­mi­maalle Que­becin pro­vins­sissa. Nyky­päi­vänä mi’kmaqejä asuu lisäksi New­found­lan­din pro­vins­sissa. Mi’kmaqit kut­su­vat perin­teistä maa­taan nimellä Mi’kma’ki, jota he ovat arkeo­lo­gis­ten arvioi­den mukaan asut­ta­neet n. 11 000 vuotta.  Mi’kmaqit kuu­lu­vat algonquin-kieliryhmään, joka on yksi laa­jim­mista Pohjois-Amerikan inti­aa­nien kie­li­ryh­mistä. Mi’kmaqit asut­ta­vat yhteensä 29 reser­vaat­tia[3], jonka lisäksi osa mi’kmaqeistä asuu reser­vaat­tien ulko­puo­lella iden­ti­fioi­den itsensä mi’kmaqiksi, ja osa on puo­les­taan sulau­tu­nut val­ta­väes­töön ilman kon­tak­tia mi’kmaq-kulttuuriin. (Horn­borg 2001, 18; Sable & Francis 2012, 19.)

Luon­non­va­rai­seen elä­män­ta­paan perus­tuva mi’kmaqien kult­tuu­ri­pe­rinne on koke­nut his­to­ri­aansa näh­den suu­rim­pia ja moni­ta­soi­sim­pia muu­tok­sia euroop­pa­lai­sen kolo­ni­saa­tion seu­rauk­sena. Euroop­pa­lais­ten uudi­sa­suk­kai­den aset­tu­mi­nen alu­eelle 1600-luvulta alkaen aloitti asteit­tain kas­va­van kolo­ni­saa­tion, jolla on ollut voi­mak­kaita vai­ku­tuk­sia mi’kmaqien kult­tuu­rin, elä­män­ta­van ja perin­tei­sen maan muu­tok­sille. Kolo­ni­saa­tion his­to­riassa mi’kmaqit menet­ti­vät suu­ren osan perin­tei­sistä mais­taan ja jou­tui­vat luo­pu­maan noma­di­sesta metsästäjä–keräilijä-elämäntavastaan. (Horn­borg 2001, 28–34; Bat­tiste 1997, 137–143.) Kana­dan val­tion ja kato­li­sen kir­kon yllä­pi­tä­mät sisä­op­pi­lai­tok­set 1900-luvulla toteut­ti­vat voi­ma­kasta assi­mi­laa­tio­po­li­tiik­kaa, jossa lap­sista pyrit­tiin kas­vat­ta­maan val­ta­väes­töön sulau­tu­via kan­sa­lai­sia kiel­tä­mällä mi’kmaq-kulttuurin ele­men­tit ja etni­nen iden­ti­teetti. Sisä­op­pi­lai­tok­set ovat kat­kais­seet perin­teen välit­ty­mistä ja tun­te­mista useilta suku­pol­vilta, ja aiheut­ta­neet suu­ren kult­tuu­ri­sen trau­man, joka on läsnä yhä tämän päi­vän elä­mässä. (Horn­borg 2010; Knockwood 1997.)

Mi’kmaqien nyky­päivä raken­tuu niin kolo­ni­saa­tion tuo­mien muu­tos­ten kuin nii­den kes­kuu­dessa säi­ly­nei­den kult­tuu­ri­pe­rin­teen raken­teista. Mi’kmaqien perinne elää limit­täin, pai­koin vas­tak­kain ja pai­koin yhteen sulau­tu­neena ympä­röi­vän län­si­mai­sen yhteis­kun­nan kanssa. Reser­vaat­tie­lämä muo­dos­taa kes­kei­sen osan mi’kmaqien elä­mää, ja reser­vaa­teissa ilme­nee säi­ly­neen perin­teen ja mi’kmaq-kielen voima, mutta myös sosi­aa­li­set ja talou­del­li­set ongel­mat sekä kult­tuu­ri­seen trau­maan liit­tyvä hen­ki­nen pahoin­vointi. (Horn­borg 2001, 37–40.) Suu­rin osa mi’kmaqeistä on kään­ty­nyt tänä päi­vänä kato­li­lai­suu­teen. Esi­kris­til­li­nen hen­ki­nen perinne elää yhtei­söissä kui­ten­kin kato­li­lai­suu­den ohella, ja on säi­ly­nyt eten­kin yhtei­sön van­him­pien kan­ta­mana. Hen­ki­nen perinne elää pai­koin myös syn­kre­tis­ti­senä kato­li­lai­suu­den kanssa ja pai­koin pan-intianistisia[4] vai­kut­teita saa­neena. (Ks. Robin­son 2002.) Eten­kin 1970-luvulta läh­tien mi’kmaqit ovat alka­neet tie­toi­sesti revi­ta­li­soida kult­tuu­ri­pe­rin­net­tään. Revi­ta­li­saa­tion pro­sessi on yhä jat­kuva ja suh­teu­tuu kolo­ni­saa­tion pit­kään his­to­ri­aan, yhteis­kun­nal­li­siin valta-asetelmiin sekä edel­leen yhteis­kun­nan moder­ni­saa­tion tuo­miin muu­tok­siin. (Horn­borg 2001, 229–334.)

Mi’kmaqien maa on koke­nut muu­tok­sia län­si­mai­sen, tek­no­lo­gi­sen yhteis­kun­nan vai­ku­tuk­sesta. Kolo­ni­saa­tion ja moder­ni­saa­tion tuo­mat muu­tok­set ovat erot­ta­neet mi’kmaqit välit­tö­mästä kos­ke­tuk­sesta ja yhtey­den­tun­teesta luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa. Vuo­ro­vai­ku­tus­suh­detta luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa voi­daan pitää osana kult­tuu­rista revi­ta­li­saa­tiota, jossa pyri­tään tie­toi­sesti palaut­ta­maan kult­tuu­ri­pe­rin­teen sisäl­tä­mää luon­to­kä­si­tystä ja perin­teistä eko­lo­gista tie­to­tai­toa. (Horn­borg 240–254; Hen­der­son 2000, 256–259.) Mi’kmaqien tämän päi­vän ympä­ris­tö­suhde muo­dos­tuu moni­ta­soi­seksi ver­kos­toksi yhdessä kult­tuu­ris­ten, sosi­aa­lis­ten, yhteis­kun­nal­lis­ten ja sopi­musoi­keuk­siin liit­ty­vien kysy­mys­ten kanssa (Doyle-Bedwell & Cohen 2001, 173–181; Barsh & Hen­der­son 2003).

Tapaus­tut­ki­muk­sel­li­nen aineisto ja aikai­sempi tutkimus

Artik­ke­lin aineisto koos­tuu 13 mi’kmaq-intiaanin haas­tat­te­luista, jotka tein Kana­dassa New Brunswic­kin ja Nova Sco­tian pro­vins­seissa loka­kuussa 2014. Haas­ta­tel­ta­vat ovat kotoi­sin kuu­desta eri reser­vaa­tista, ja haas­ta­tel­ta­vista kah­dek­san asuu reser­vaa­tissa ja viisi omasta tah­dos­taan reser­vaa­tin ulko­puo­lella. Iäl­tään haas­ta­tel­ta­vat ovat 23–76-vuotiaita. Haas­ta­tel­ta­vista kuusi on nai­sia, ja seit­se­män mie­hiä. Haas­tat­te­luista yhdek­sän teh­tiin yksi­lö­haas­tat­te­luina ja kaksi haas­tat­te­lua kah­den ihmi­sen pari­haas­tat­te­luina. Artik­ke­lissa haas­ta­tel­ta­vien nimet on muu­tettu hen­ki­löl­li­syy­den suojaamiseksi.

Kerä­tyn aineis­ton poh­jalta artik­ke­lin tavoit­teena on luoda tapaus­tut­ki­muk­sel­li­nen kat­saus tut­ki­mus­ky­sy­myk­seen (Saarela-Kinnunen & Eskola 2007, 184). Artik­ke­lissa tuo­daan esiin haas­tat­te­luun osal­lis­tu­nei­den mi’kmaqien ympä­ris­tö­suh­detta, mutta ei pyritä luo­maan yleis­ku­vaa mi’kmaq-kansasta. Haas­ta­tel­ta­vaksi osal­lis­tu­mi­sen edel­ly­tyk­senä on ollut läh­tö­koh­tai­nen kiin­nos­tus ympä­ris­tö­ai­hee­seen, jol­loin haas­ta­tel­ta­viksi on vali­koi­tu­nut hen­ki­löitä, joi­den aate­maa­ilma puhuu luon­no­nym­pä­ris­tön hyvin­voin­nin puo­lesta. Aineisto osoit­taa, että vas­tak­kai­sia näke­myk­siä, välin­pi­tä­mät­tö­myyttä ja tie­tä­mät­tö­myyttä niin ympä­ris­tö­asioita kuin omaa kult­tuu­ri­pe­rin­nettä koh­taan esiin­tyy mi’kmaqien keskuudessa.

Tapaus­tut­ki­muk­sel­li­sella rajaa­mi­sella on oleel­li­nen mer­ki­tys, sillä esi­tyk­sissä Pohjois-Amerikan eri inti­aa­ni­kan­so­jen ympä­ris­tö­suh­teista voi­daan koh­data niin yleis­tä­mi­sen kuin roman­ti­soin­nin kysy­myk­siä (ks. Mar­ti­nez, Sal­mon & Nel­son 2008, John­son 2005). Gre­gory Cajete (2000, 82–83) huo­maut­taa, että ana­lyysi Pohjois-Amerikan inti­aa­nien ympä­ris­tö­suh­teesta edus­taa usein sel­laista eko­fi­lo­so­fista ide­aa­lia, joka ilme­nee inti­aa­ni­kan­so­jen kos­mo­lo­gioissa ja onto­lo­gioissa, mutta jota raken­ne­taan, etsi­tään, muis­te­taan ja unoh­de­taan nyky­päi­vän inti­aa­ni­kan­so­jen elä­mässä. Osana moder­nia län­si­maista yhteis­kun­taa lukuis­ten inti­aa­niyh­tei­sö­jen ja –yksi­löi­den elä­mässä eri­lai­set ja pai­koit­tain vas­tak­kai­set tai ris­ti­rii­tai­set luon­to­kä­si­tyk­set ovat jat­ku­vassa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa, ja perin­teis­ten arvo­jen sovel­ta­mi­nen eri­lai­sessa elä­män­ta­vassa ja eli­nym­pä­ris­tössä koh­taa monia haas­teita. Myös tässä artik­ke­lissa lähes­ty­tään täl­laista eko­fi­lo­so­fista ide­aa­lia, joka voi­daan löy­tää mi’kmaq-kansan kult­tuu­rista, mutta jonka ilmen­ty­mi­nen käy­tän­nön elä­mässä on usein pal­jon moni­mut­kai­sempi kuin mitä voi­daan yksi­se­lit­tei­sesti esittää.

Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen hen­kis­ten perin­tei­den ja nyky­päi­vän ympä­ris­tö­suh­tei­den yhteyk­siä on tut­ki­nut eri­tyi­sesti John A. Grim, joka on jul­kais­sut lukui­sia artik­ke­leita uskon­to­tie­teel­li­sen ympä­ris­tö­tut­ki­muk­sen kokoo­ma­teok­siin (ks. esim. Grim 2001; 2006). Kult­tuu­rin sisäi­siä näke­myk­siä Pohjois-Amerikan inti­aa­nien hen­ki­syy­den ja ympä­ris­tö­suh­teen yhteyk­sistä ovat puo­les­taan esit­tä­neet mm. Winona LaDuke (1999), eri­tyi­sesti ympä­ris­tö­po­liit­tis­ten kysy­mys­ten kon­teks­tissa, sekä Gre­gory Cajete (2000), joka on kes­kit­ty­nyt inti­aa­ni­kan­so­jen eko­lo­gi­seen tie­tä­myk­seen tie­to­teo­reet­ti­selta kan­nalta. Mi’kmaqien ympä­ris­tö­suh­detta käsit­te­lee Anne-Christine Horn­bor­gin uskon­to­his­to­rian väi­tös­kirja A Landscape of Left-Overs: Chan­ging Concep­tions of Place and Envi­ron­ment among Mi’kmaq Indians of Eas­tern Canada (2001). Läh­de­kriit­tistä his­to­rian­tut­ki­musta ja kent­tä­työtä sisäl­tä­vässä teok­ses­saan Horn­borg tar­kas­te­lee mi’kmaqien ympä­ris­tö­kä­si­tys­ten his­to­rial­li­sia muu­tok­sia, lähes­tyen kysy­mystä mi’kmaqien tari­nan­ker­ron­nan ja siinä esiin­ty­vän kult­tuu­ri­hee­ros Klus­ka­pin muu­tos­ten kautta. Käsi­tel­les­sään nyky­päi­vän ympä­ris­tö­kä­si­tyk­siä Horn­borg esit­tää, että kult­tuu­ri­sen revi­ta­li­saa­tion myötä mi’kmaqit otti­vat 1980-luvulta alkaen käyt­töön ympä­ris­tö­dis­kurs­sissa myös hen­ki­sen perin­teen argu­men­tit luon­non­suo­je­le­mi­sessa (ks. Horn­borg 2001, 247–255, 270–284).

Tut­ki­mus­me­ne­tel­mät ja tut­ki­museet­ti­set kysymykset

Aineis­ton keruu­me­ne­tel­mänä olen käyt­tä­nyt puo­li­struk­tu­roi­tua tee­ma­haas­tat­te­lua, jossa haas­tat­telu ete­nee ennalta mää­ri­tel­ty­jen teema-alueiden ja nii­hin liit­ty­vien kysy­mys­ten kautta. Tee­ma­haas­tat­te­lussa haas­ta­tel­ta­vien anta­mat tul­kin­nat ja mer­ki­tyk­set asioista ovat kes­kei­sellä sijalla. (Hirs­järvi & Hurme 2009, 47–48; Tuomi & Sara­järvi 2009, 75–77.) Esiym­mär­ryk­seeni ja aikai­sem­piin tut­ki­muk­siin perus­tuen olin laa­ti­nut kol­meen eri tee­maan jakau­tu­via kysy­myk­siä, jotka käsit­te­li­vät: 1) luon­no­nym­pä­ris­tön mer­ki­tystä haas­ta­tel­ta­van arki­päi­väi­sessä elä­mässä, 2) ajan­koh­tai­sia ympä­ris­tö­ky­sy­myk­siä ja nii­den mah­dol­li­sia rat­kai­suja sekä 3) mi’kmaqien hen­kistä perin­nettä. Haas­tat­te­lu­ky­sy­mys­ten jär­jes­tys ja lopul­li­nen muo­toilu vaih­teli eri haas­tat­te­lu­jen kes­ken. Tee­ma­haas­tat­te­lun tavoit­teena on antaa haas­ta­tel­ta­valle vapaus käsi­tellä teema-alueita haas­ta­tel­ta­van omista läh­tö­koh­dista, mikä tuo enem­män esiin haas­ta­tel­ta­van omaa ääntä (Hirs­järvi & Hurme 2009, 48).

Aineis­ton ana­lyy­si­me­ne­tel­mänä olen käyt­tä­nyt laa­dul­lista sisäl­lö­na­na­lyy­sia, jossa aineis­toa ana­ly­soi­daan sys­te­maat­ti­sesti ja koko aineis­toa kat­ta­vasti. Sisäl­lö­na­na­lyy­sille tyy­pil­li­seen tapaan olen kes­kit­ty­nyt etsi­mään haas­tat­te­luai­neis­ton mer­ki­tyk­siä, ja kuvaa­maan tut­kit­ta­vaa ilmiötä tii­viissä ja sel­keässä muo­dossa. (Tuomi & Sara­järvi 2009, 91, 103–108; Ruusu­vuori, Nikan­der & Hyvä­ri­nen 2010, 19–21.) Ana­lyy­sissa olen jäsen­nel­lyt aineis­toa eri­lais­ten aihe­pii­rien mukaan, jonka jäl­keen olen tee­moi­tel­lut aineis­toa käsit­tei­den ja pidem­pien alku­pe­räi­sil­mai­su­jen lis­taa­mi­sen kautta. Tee­moit­te­lusta olen siir­ty­nyt luo­maan teema-aiheiden eri­näi­siä ala­luok­kia, ja edel­leen ylä– ja pää­luok­kia. Ana­lyy­sin pro­sessi ei ole ollut line­aa­ri­nen, vaan kul­ke­nut pro­ses­sin­omai­sesti eri luok­kien kes­ki­näis­ten ver­taa­mis­ten, vuo­ro­vai­ku­tus­ten ja uudel­leen ryh­mit­te­lyn kautta. Ana­lyy­sin pro­ses­sissa ana­lyysi ja syn­teesi ovat kul­ke­neet rin­nak­kain. (Tuomi & Sara­järvi 2009, 108–112, 117–118; Ruusu­vuori et al. 2010, 19–25; Hirs­järvi & Hurme 2009, 141–152.) Ana­lyy­sis­sani olen pyr­ki­nyt kuun­te­le­maan mi’kmaqien kult­tuu­rin sisäistä (emic) ker­ron­taa, ja tuo­maan sitä ana­lyy­sissa kult­tuu­rien­vä­li­sen (etic) esi­tyk­sen tasolle (Gothóni 2004, 41–44). Käy­tän ana­lyy­sissa haas­ta­tel­ta­vien suo­ria lai­nauk­sia, joi­den tar­koi­tuk­sena on antaa ääntä mi’kmaqien omille ilmaisuille.

Tut­ki­museet­ti­set kysy­myk­set nouse­vat artik­ke­lissa esille tut­ki­muk­sen koh­dis­tuessa kolo­ni­soi­tuun alku­pe­räis­kan­saan, joka on his­to­riasta nyky­päi­vään jou­tu­nut koh­taa­maan län­si­mai­sen kult­tuu­rin luo­mia valta-asetelmia. Alku­pe­räis­kan­sa­tut­ki­jat ovat esit­tä­neet, että tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen hyöty kos­ket­taa vain har­voin tut­kit­ta­via kan­soja, jol­loin län­si­mai­nen tut­ki­mus jat­kaa epä­suo­rasti kolo­ni­aa­li­sia ase­tel­mia (ks. Smith 1999, 99–100; Chi­lisa 2012, 1–39). Olen pyr­ki­nyt valit­se­maan aiheen, jonka mer­ki­tys tie­don leviä­mi­sen tasolla palaisi mi’kmaq-kansalle itsel­leen, tut­ki­musai­heen nos­taessa esiin mi’kmaq-kansan osalta kan­sain­vä­li­siä alku­pe­räis­kan­so­jen oikeuk­sien kysy­myk­siä (ks. UN, 2007). Kuten Chi­lisa (2012, 123) esit­tää, läpi tut­ki­mus­pro­ses­sin olen pyr­ki­nyt vas­tuul­li­sesti tie­dos­ta­maan mi’kmaq-kansan kolo­ni­aa­lista his­to­riaa ja sen vai­ku­tuk­sia. Tut­ki­museet­ti­set peri­aat­teeni ovat poh­jau­tu­neet mi’kmaqien kult­tuu­rin ja kult­tuu­ris­ten tapo­jen kun­nioit­ta­mi­seen sekä avoi­meen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen haas­ta­tel­ta­vien kanssa (Wil­son 2008, 77–79).

Tut­ki­museet­ti­set kysy­myk­set pai­not­tu­vat myös artik­ke­lin perus­tuessa haas­tat­te­luai­neis­toon ja kos­kiessa ihmi­sille usein herk­kää ja hen­ki­lö­koh­taista hen­ki­syy­den aihea­luetta. Aineis­ton­ke­ruussa olen otta­nut huo­lel­li­sesti huo­mioon haas­tat­te­lun mer­ki­tystä ja vai­ku­tusta haas­tat­te­luun osal­lis­tu­vien osalta. Haas­tat­te­luai­neis­toa kerä­tessä olen tuo­nut sel­keästi esiin tut­ki­muk­sen tar­koi­tuk­sia, haas­tat­te­lun luon­netta sekä pai­not­ta­nut osal­lis­tu­mi­sen vapaa­eh­toi­suutta. Haas­tat­te­luissa olen pyr­ki­nyt laa­joilla, avo­nai­silla kysy­myk­sillä var­men­ta­maan, että haas­tat­te­lu­ky­sy­myk­set eivät riko lii­kaa haas­tat­te­luun osal­lis­tu­vien yksi­tyi­syyttä tai nosta tar­peet­to­masti esille arka­luon­toi­sia aiheita. Luot­ta­muk­sel­li­suus ja ano­ny­mi­teetti ovat olleet osa tut­ki­muse­tiik­kaa.[5] (Eskola & Suo­ranta 2008, 52–59; Hirs­järvi & Hurme 2009, 19–20.)

Mi’kmaqien hen­ki­sen perin­teen määrittelyä

Kuten laa­jem­min Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen hen­ki­sissä perin­teissä, myös haas­ta­tel­ta­vien ker­ronta esit­tää, että mi’kmaq-kansan hen­ki­nen perinne, hen­ki­syys, viit­taa käsit­teenä koko­nais­val­tai­seen ajat­telu– ja toi­min­ta­ta­paan, jota ei voida tar­koin rajata elä­män muista osa-alueista (Hult­krantz 1981; Hämä­läi­nen 2004, 7–9; Robin­son, 2002, 42). Hen­ki­nen perinne on jota­kin, jota ei voida itses­sään sul­je­tusti mää­ri­tellä, vaan joka raken­taa kult­tuu­ria, ja joka on kie­tou­tu­nut niin mi’kmaqien kie­leen, tari­noi­hin, sere­mo­nioi­hin ja uni­to­del­li­suu­teen kuin ympä­röi­vään luon­no­nym­pä­ris­töön. Hen­ki­sen perin­teen mää­ri­tel­mään voi­daan sisäl­lyt­tää monet arki­päi­väi­set käy­tän­nöt ja kult­tuu­ri­set ele­men­tit, jotka raken­ta­vat ihmi­se­lä­mää osana maa­il­maa ja maa­il­man­kaik­keutta. (Wil­son 2008, 89–91.)

Kult­tuu­rista itse­mää­rit­te­lyä edus­tava mi’kmaq-kansan lehti Mic­mac Mali­seet Nations News mää­rit­te­lee laa­jem­man Pohjois-Amerikan inti­aa­nien hen­ki­syy­den käsit­teen elä­män­ta­pana, jossa ihmi­sen yhteys luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa on kes­kei­sessä sijassa:

Pohjois-Amerikan inti­aa­nien hen­ki­nen elämä poh­jau­tuu perus­ta­van­laa­tui­selle usko­muk­selle kaik­kien luon­nossa esiin­ty­vien asioi­den kes­ki­näi­siin yhteyk­siin, kaik­kien elä­män­muo­to­jen kes­ki­näi­siin yhteyk­siin ja ensi­si­jai­seen mer­ki­tyk­seen olla yhtey­dessä Äiti Maan kanssa. Olen­nai­seen yhtei­söl­li­syy­den ja yhtei­sön tun­toon, vas­tak­kai­sena ei–intiaani-kulttuurien indi­vi­dua­lis­min ja yksi­löl­li­sen omis­ta­mi­sen tun­teen kanssa. Hen­ki­sen ja maal­li­sen elä­män välille ei tehdä eroa. Inti­aa­neille hen­ki­syys on koko­nais­val­tai­nen elä­män­tapa. (Mic­mac Mali­seet Nations News 1992, 30.)

Aineis­tossa mi’kmaqien hen­ki­syys esit­täy­tyy ensi­si­jai­sesti har­mo­ni­sena tapana elää ja olla maa­il­massa, tapana käsit­tää maa­ilma, maa­il­man­kaik­keus ja ihmi­sen yhteys sii­hen. Kuten Wil­son (2008, 89–91) on esit­tä­nyt, hen­ki­syy­den perim­mäi­nen mer­ki­tys on yllä­pi­tää ja vaa­lia ihmi­sen yhteyttä maa­il­man­kaik­keu­den kanssa. Haas­ta­tel­ta­vien ker­ron­nasta voi­daan muo­dos­taa käsi­tys hen­ki­syy­destä elä­män yhtenä ulot­tu­vuu­tena tai raken­neo­sana, joka on osa joka­päi­väistä elä­mää, mutta joka voi pai­koin tii­vis­tyä tai jota voi­daan ilmaista tie­tyissä kult­tuu­ri­sissa ele­men­teissä. Hen­ki­syys on ensi­si­jai­sesti aktii­vista, jota­kin, jota toden­ne­taan elä­män koko­nai­suu­dessa. Hen­ki­syys liit­tyy vah­vasti myös koko­nais­val­tai­seen hyvin­voin­tiin; kuinka elää hyvin osana elä­män ver­kos­toa (vrt. Ander­sen, Crel­lin & Joe 2000, 228–252).

Hen­ki­nen perinne on siir­ty­nyt haas­ta­tel­ta­ville omien van­hem­pien tai yhtei­sön van­him­pien kautta suul­li­sena perin­teenä sekä käy­tän­nön ohjeina käy­tän­nön tilan­teissa. Tar­kas­tel­taessa mi’kmaqien hen­kistä perin­nettä perin­teenä, on ensi­si­jai­sen tär­keää ymmär­tää perinne muut­tu­vana, dynaa­mi­sena. Haas­ta­tel­ta­vien ker­ronta kuvas­taa, kuinka mi’kmaqit ovat menet­tä­neet hen­kistä perin­net­tään kolo­ni­saa­tion pit­kässä his­to­riassa. Nyky­päi­vän moder­nissa, kolo­ni­soi­dussa maa­il­massa hen­ki­syys mää­rit­tyy myös revi­ta­li­saa­tion pro­ses­sin kautta, jossa myös pan-intianistisella hen­ki­syy­dellä sekä syn­kre­tis­millä kato­li­lai­suu­den kanssa on roo­linsa (Horn­borg 2012; Ander­sen et al. 2000, 243).[6] Vaikka mi’kmaq-kansan hen­ki­nen perinne poh­jau­tuu yhtei­söl­li­sesti hyväk­syt­tyi­hin käsi­tyk­siin hen­ki­syy­destä, haas­ta­tel­ta­vani pai­not­ta­vat, että hen­ki­syys käsi­te­tään viime kädessä yksi­lön hen­ki­lö­koh­tais­ten koke­muk­sen ja tul­kin­nan kautta (vrt. Robin­son 2002, 42; Alwyn 2004, 163; Horn­borg 2012, 265). Vah­vasti yhtei­söl­li­senä kult­tuu­rina yksi­lön koke­muk­sen pai­no­tusta ei tule nähdä indi­vi­dua­lis­min näkö­kul­masta, vaan yksilö on kiin­teästi osa yhteisöään.

Yhteys maan ja kai­ken luon­non kanssa

Haas­ta­tel­ta­vien ker­ron­nassa ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tus­suhde alkaa ja palaa aina uudel­leen ihmi­sen yhtey­teen maan kanssa. Mi’kmaqien maa, Mi’kma’ki, saa mer­ki­tyk­sensä sen ollessa perin­tei­nen esi-isien maa, jota mi’kmaqit ovat vuo­si­tu­han­sien ajan asut­ta­neet. Maan mer­ki­tys poh­jau­tuu myös eko­lo­gi­sen alu­een myötä ymmär­ret­tä­viin luo­mis­myyt­tei­hin ja suul­li­seen tari­na­pe­rin­tee­seen, jotka pai­kan­tu­vat Mi’kma’kin luon­no­nym­pä­ris­töön (Gonza­les & Nel­son 2001, 499–501; Cajete 2000, 178–213). Mi’kmaqien maa muo­dos­tuu osaksi etnistä iden­ti­teet­tiä, missä mie­len­mai­sema etsii hei­jas­tusta maan eko­lo­gi­sesta maisemasta.

Maan mer­ki­tys poh­jau­tuu myös eri­tyi­sesti käsi­tyk­seen elä­västä Äiti Maasta, joka jat­ku­vasti yllä­pi­tää elä­mää niin ihmi­sille kuin kai­kelle luon­nossa. Vaikka tut­ki­muk­sissa Äiti Maan käsit­teen on esi­tetty ole­van inti­aa­ni­kan­soille suh­teel­li­sen uusi käsite, joka on muo­dos­tu­nut yhtei­se­lossa län­si­mai­sen, val­koi­sen väes­tön kanssa (ks. Gills 1987), nyky­päi­vänä Äiti Maata voi­daan pitää yhtenä avain­kä­sit­teistä mi’kmaq-kansan kult­tuu­rissa (Horn­borg 2001, 270).

…Tämä ihmis­ko­ke­mus, että elän Äiti Maassa. Äiti Maa on elossa, elävä olento, ja hän tar­joaa kai­ken, mitä me tar­vi­taan eloon­jää­mi­seemme. Eli elän yhtei­se­lossa Äiti Maan ja kai­ken luon­non kanssa. Ja koko mei­dän elä­män ajan, kai­kella tällä on elämä. Niin sen ymmär­rän, että kaikki on elossa, kai­kella on henki, mer­ki­tys, tar­koi­tus. … Kas­voin sen ope­tuk­sen kanssa. Äitini ker­toi aina, että Äiti Maa tar­joaa kai­ken, mitä tar­vit­set sel­viy­ty­mi­seesi, joten sun täy­tyy kun­nioit­taa häntä. Ja kun­nioit­ta­malla Äiti Maata, kun­nioi­tamme itseämme. – Sop­hia.[7]

Äiti Maata kuva­taan elä­vänä orga­nis­mina, femi­nii­ni­senä ja äidil­li­senä sub­jek­tina, joka toi­mii ihmi­sen ravin­non ja sel­viy­ty­mi­sen ensim­mäi­senä läh­teenä ja kai­ken luon­non kas­vua­lus­tana. Haas­ta­tel­ta­vat kuvaa­vat, kuinka tämä tosia­sia unoh­de­taan usein län­si­mai­sessa kult­tuu­rissa, kun taas oma perinne kas­vat­taa kun­nioit­ta­maan maata elä­mä­nan­ta­jana. Maan elä­mää luova ja yllä­pi­tävä voima tuot­taa sille hen­ki­siä mer­ki­tyk­siä. Ihmi­sen ja maan yhteys raken­tuu myös ruu­miil­li­suu­den kautta:

Kaikki, mikä tulee Äiti Maasta, on luon­toa. Kehoni koos­tuu samoista suh­teista vettä, mine­raa­leja, kemi­kaa­leja, säh­kö­ke­mial­li­sia ja säh­kö­mag­neet­ti­sia pro­ses­seja kuin maa itses­sään. Joten… luonto on, missä hen­keni koti on. Käve­len nyt… hen­ki­nen ole­muk­seni on ihmis­muo­dossa, elääk­seni tätä elä­mää tällä maalla. – Rose.

Kuten Rosen kuvauk­sessa, haas­ta­tel­ta­ville on yleistä, että ihmi­sen ruu­mis, mieli ja henki eivät ole toi­sis­taan irral­li­sia. Ruu­miil­li­nen yhteys maa­han kuvas­taa myös ihmi­sen hen­kistä yhteyttä maan ja edel­leen kai­ken luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa. Ihmi­nen aset­tuu haas­ta­tel­ta­vien luon­to­kä­si­tyk­sessä erot­ta­mat­to­maksi osaksi luon­no­nym­pä­ris­töä. Haas­ta­tel­ta­vista James huo­maut­taa, että vaikka puheessa luon­no­nym­pä­ris­töstä jou­du­taan puhu­maan ikään kuin eril­lään ihmi­sestä, todel­li­suu­dessa tätä eroa ei ole olemassa.

Luon­no­nym­pä­ris­tön elävyys

Äiti Maan tavoin myös muita luon­no­no­len­toja ja –ele­ment­tejä kuva­taan elä­vinä sub­jek­teina. Haas­ta­tel­ta­vien luon­to­kä­si­tys muo­dos­tuu ani­mis­ti­seksi, jossa luon­no­no­len­not käsi­te­tään hen­ki­löi­ty­minä (per­son­hood), ajat­te­le­vina, tun­te­vina ja tah­to­vina per­soo­nina, joi­den kanssa ihmi­set yhtei­söl­li­sesti elä­vät. Nurit Bird-Davidin artik­keli ”Ani­mism Revi­si­ted”: Per­son­hood, Envi­ron­ment, and Rela­tio­nal Epis­te­mo­logy (1999) uudisti ani­mis­min mää­ri­tel­mää esit­täen, että tylo­ri­lai­sen ”epä­on­nis­tu­neen epis­te­mo­lo­gian” sijaan ani­mismi voi­daan ymmär­tää metsästäjä–keräilijä-perinteeseen poh­jau­tu­vien kan­so­jen län­si­mai­sesta eroa­vana, toi­sen­lai­sena tapana ais­tia ja käsit­tää elol­li­suus. Bird-David esitti, että ani­mis­ti­nen maa­il­man­kuva perus­tuu käsi­tyk­selle luon­no­nym­pä­ris­tön olen­noista per­soo­nal­li­sina sub­jek­teina sekä käsi­tyk­seen näi­den sub­jek­tien kes­ki­näi­sistä suh­teista ja yhteyk­sistä. (Bird-David 1999, 77–79.) Ani­mis­missa luon­no­no­len­not käsi­te­tään ihmi­sen kal­tai­sina hen­ki­löinä, jol­loin kysy­myk­set luon­no­nym­pä­ris­tön tapah­tu­mista muo­dos­tu­vat kysy­myk­seksi ”kuka?” (kuka aiheutti sen?) kysy­myk­sen ”mikä?” sijaan (Hal­lowell 1960; Naveh & Bird-David 2014, 75).

Luon­no­no­len­to­jen hen­ki­löi­tymä voi­daan kokea esi­mer­kiksi suku­lai­suu­den tun­teen kautta:

Tie­dätkö, tuu­let… he on kaikki mei­dän suku­lai­sia… Jos tuuli puhal­taa oikein voi­mak­kaasti, voin sanoa.. ”Hei… Tie­dän, että haluat levit­tää sie­me­niä, ja aut­taa lin­tuja len­tä­mään, ja tehdä kaik­kea, minkä täy­tyy tapah­tua tuu­len avulla, mutta voi­sitko nyt siir­tyä sieltä ovelta, koska mun tar­vii tehdä siellä jota­kin.” Mulle he on hen­kiä samalla tavalla kuin itse­kin olen. En usko, että me oltai­siin kor­keam­pia tai alhai­sem­pia kuin tuu­len, maan ja tulen hen­get. Me ollaan kaikki suku­lai­sia. Ja tie­dätkö, olen tosi riip­pu­vai­nen heistä kai­kista. Joten… Olen kii­tol­li­nen kai­kille näille suku­lai­sille. – Rose.

Luon­no­no­len­to­jen suku­lai­suutta ei tule ymmär­tää vain meta­fo­rana, vaan sen voi­daan ymmär­tää viit­taa­van ihmi­sen saman­kal­tai­suu­den tun­tee­seen sekä ihmi­sen riip­pu­vuu­teen ja jat­ku­vaan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen luon­no­no­len­to­jen kanssa (Hen­der­son 2000, 248). Ani­mis­mille tyy­pil­li­seen tapaan kom­mu­ni­kointi luon­non eri olen­to­jen kanssa raken­tuu tasa­ver­tai­selle minä–sinä-tasolle (Har­vey 2005, xi–xiv). Haas­ta­tel­ta­vat esit­tä­vät, että ihmi­nen voi kom­mu­ni­koida luon­no­no­len­to­jen kanssa niitä kuun­te­le­malla tai niille puhu­malla, ja saada tie­toa luon­no­no­len­noilta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja nii­den tark­kai­lun kautta. Ani­mis­ti­sessa luon­to­kä­si­tyk­sessä luot­ta­mus omaa perin­nettä koh­taan nousee mer­kit­tä­vään osaan, sillä perin­tei­set käsi­tyk­set ovat jat­ku­vasti haas­tet­tuna ympä­röi­vän, län­si­mai­sen maa­il­man­ku­van kautta. Vuo­ro­vai­ku­tus luon­no­no­len­to­jen kanssa vaa­tii­kin nyky­päi­vänä tie­tyn­laista kes­kit­ty­mistä ja hil­jen­ty­mistä, jotta elol­li­suu­den voi puh­taam­min kokea.

Luon­no­no­len­to­jen elol­li­suus kuva­taan myös niissä ole­van hen­gen (spi­rit) kautta. Henki voi mer­kitä eri haas­ta­tel­ta­ville eri asioita, ja yhte­näistä kuvaa siitä, mitä henki mer­kit­see on mah­do­ton antaa. Haas­ta­tel­ta­vien ker­ron­nassa henki voi­daan kokea elä­män­voi­mana, joka ilme­nee kaik­kialla luon­no­nym­pä­ris­tössä. Henki voi myös vii­tata luon­no­no­len­noissa ole­vaan per­soo­nal­li­sem­paan voi­maan tai ole­muk­seen, joka on yksit­täi­sessä ja tie­tyssä olen­nossa (Robin­son 2002, 42). Kuten Abram esit­tää, henki ei ole niin­kään ainee­ton olento, vaan jota­kin, jota voi­daan ais­tia, jos sille her­kis­ty­tään (Abram 2013, 127–128). Henki saat­taa liit­tyä niin inhi­mil­li­seen kuin yli-inhimilliseen maa­il­maan, koska näi­den välille ei usein­kaan tehdä eroa. Haas­ta­tel­ta­vista Step­hen tuo useasti esiin, että kaikki maa­il­massa on ole­massa fyy­si­sesti ja hen­ki­sesti, jol­loin hen­gen voi­daan ymmär­tää vii­tata kai­kessa ole­vaan hen­ki­seen olemukseen.

Luon­no­no­len­to­jen elol­li­suu­den voi­daan kokea ole­van koo­dat­tuna mi’kmaqien perin­tei­seen kie­leen. Kie­len­tai­taja ja yhtei­sön van­hin Step­hen ker­too luon­no­nym­pä­ris­tön elä­vyy­den sisäl­ty­vän mi’kmaq-kielen kie­lio­pil­li­seen raken­tee­seen, jossa asiat voi­daan esit­tää sekä elol­li­sina että elot­to­mina (animate/inanimate).[8] Esi­mer­kiksi kivi voi olla kie­lessä ja käsi­tyk­sessä molem­pia, sekä elo­ton että elol­li­nen ilman, että siinä näh­täi­siin ris­ti­rii­taa. Step­hen kuvaa, että kivi voi olla ensiksi elo­ton, mutta kun se vie­dään esi­mer­kiksi hikoi­lu­ma­ja­se­re­mo­ni­aan, se muut­tuu kie­lio­pil­li­ses­ti­kin elol­li­seksi. Hikoi­lu­ma­ja­se­re­mo­niassa kivi muut­taa ole­mus­taan, kuu­me­nee ja jakaa läm­pöään, joten se elää.

Mi’kmaq-kieli kuu­luu algonquin-kieliryhmään yhdessä ojibwa-intiaanien kie­len kanssa, jota Hal­lowell tar­kas­teli klas­si­sessa artik­ke­lis­saan Ojibwa Onto­logy, Beha­vior and World View (1960). Artik­ke­lis­saan Hal­lowell esit­tää, että koska ojibwa-kielessä kivi kuu­luu kie­lio­pil­li­sesti elol­li­seen ryh­mään, hän kysyi ker­ran ojibwa van­him­malta, ovatko kaikki hei­dän sillä het­kellä näke­mänsä kivet elä­viä. Hal­lowell kuvaa, että hänen saa­mansa vas­taus ”Ei! Mutta jot­kin ovat.” teki häneen vai­ku­tuk­sen ja sai hänet ymmär­tä­mään, että ojibwa-intiaanit eivät ajat­tele dog­maat­ti­sesti kaik­kien kivien ole­van elol­li­sia, vaan jokai­sessa kivessä on aprio­ri­nen poten­ti­aali elol­li­suu­teen. Elol­li­suus aktua­li­soi­tui, jos ojibwa-yksilöt näki­vät tie­tyn kiven esi­mer­kiksi puhu­van tai liik­ku­van. Hal­lowell esit­tää, että poten­ti­aali elol­li­suu­teen sai ojibwat kui­ten­kin koh­te­le­maan kiviä hen­ki­löi­den kal­tai­sina. (Hal­lowell 1960, 5–6.)

Myös mi’kmaqien kes­kuu­dessa elol­li­suu­den voi­daan ymmär­tää ole­van luon­no­no­len­to­jen jat­kuva poten­ti­aa­li­nen mah­dol­li­suus. Elol­li­suu­den aktua­li­soi­tu­mi­nen ei kui­ten­kaan vaadi luon­no­no­len­non ant­ro­po­mor­fis­ten piir­tei­den havain­noin­tia, jos­kin täl­lai­sia piir­teitä voi­daan myös havaita. Luon­no­nym­pä­ris­tön elol­li­suus tun­tuu mer­kit­se­vän ensinnä luon­no­nym­pä­ris­tön ja sen osien luon­netta muut­tu­vana, liik­ku­vana, mikä itses­sään on elä­män ja elä­vyy­den yksi perus­piir­teitä. Ver­bi­pai­not­tei­sena kie­lenä mi’kmaqien kieli hei­jas­taa myös asioi­den luon­netta jat­ku­vassa muu­tok­sen vir­rassa, jossa liike itses­sään näh­dään elä­män yhtenä muo­tona (Sable & Francis 2012, 26–31; Bat­tiste 1997, 148). Vaikka suu­rin osa haas­ta­tel­ta­vista ei puhu suju­vaa mi’kmaq-kieltä, kie­leen vii­ta­taan kult­tuu­ri­sena maa­il­man­ku­vana, ja kie­len rakenne toi­mii kuin kult­tuu­ri­sena referenssinä.

Holis­ti­nen luontokäsitys

Haas­ta­tel­ta­ville luon­no­nym­pä­ris­tön elol­li­set muo­dos­ta­vat koko­nai­suu­des­saan ver­kos­ton, jossa jokai­nen on tavalla tai toi­sella riip­pu­vai­nen toi­sis­taan ja yhtey­dessä toi­siinsa. Jo eko­sys­tee­mien tun­te­mi­nen toden­taa, että niin ihmi­nen kuin kaikki luon­no­nym­pä­ris­tössä tar­vit­se­vat ole­mas­sao­loonsa vuo­ro­vai­ku­tusta tois­tensa kanssa. Esi­mer­kiksi kas­vit ja puut tar­vit­se­vat aurin­gon valoa, vettä, maa­pe­rää ja eliö­maa­il­maa, ja edel­leen eläi­met ja ihmi­set puo­les­taan samaa eko­sys­tee­miä. Ani­mis­ti­sessa luon­to­kä­si­tyk­sessä holismi nousee kes­kei­seen sijaan (Bird-David & Naveh 2008, 57):

Joka päivä, sillä kuka olen, mun nimi (mi’kmaq-nimi[9]) tar­koit­taa tulta, se on tuli. Joten… jotta voi­sin tie­tää, kuka olen, mun tar­vit­see tun­tea tuli, kiin­nit­tää huo­miota kaik­keen tuleen, mikä on ole­massa. Eli… jokai­sessa mole­kyy­lissä, jokai­sessa ilman hiuk­ka­sessa on varaus ener­giaa, jokai­sessa kehoni solussa on tätä tulta, jokai­sessa kivessä, kai­kessa on tulta, joten ne on suh­teessa toi­siinsa, ja tulen saa­mi­seksi tar­vi­taan muita ele­ment­tejä, joten ne on aina yhtey­dessä toi­siinsa. Ei voi olla tulta ilman ilmaa, tulta ilman maata, joten ne kaikki rea­goi tois­tensa kanssa, jotta elämä voisi tapah­tua. – Rose.

Käsi­tys luon­no­nym­pä­ris­tön eri olen­to­jen ja ele­ment­tien kes­ki­näi­sistä yhteyk­sistä perus­tuu syvem­mällä tasolla käsi­tyk­seen maa­il­massa val­lit­se­vasta yhte­näi­sestä ener­giasta. Haas­ta­tel­ta­vista James kuvaa, kuinka tämä ener­gia saa tihen­tyes­sään ja tii­vis­tyes­sään luke­mat­to­mia eri olo­muo­toja muo­dos­taen luon­no­nym­pä­ris­tön koko moni­muo­toi­suu­den. Kaikki muo­dos­tuu kui­ten­kin alku­jaan samasta ener­giasta, jol­loin yhteys eri olen­to­jen välillä on todel­li­nen. Kuten ani­mis­mia teo­rioi­nut Tim Ingold on esit­tä­nyt, jos ani­mis­ti­sen maa­il­man­kä­si­tyk­sen olen­toa kuvat­tai­siin piir­rok­sena, se ei suin­kaan olisi piste tai viiva eril­lään ympä­ris­tös­tään, vaan pikem­min kuin juu­risto, jossa olion ole­mas­saolo muo­dos­tuu pel­käs­tään eri­näis­ten yhteyk­siensä kautta (Ingold 2006, 12–14).

Holis­ti­nen luon­to­kä­si­tys palaa viime kädessä käsi­tyk­seen Suu­resta Hen­gestä (mi’kmaq Mani­too), jonka voi­daan kokea ole­van tämä maa­il­massa kaik­kialla oleva ener­gia ja sen liik­keen aikaan­saava voima. Osa haas­ta­tel­ta­vista puo­les­taan puhuu Luo­jasta (mi’kmaq Nis­kam), joka on kai­ken elä­män luoja ja jat­ku­van luo­mi­sen aikaan­saaja. Luo­mi­nen näh­dään kui­ten­kin jat­ku­vana maa­il­massa vai­kut­ta­va­vana pro­ses­sina. (Vrt. Robin­son 2002, 46–47.) Suu­ren Hen­gen ja Luo­jan voi­daan pää­tellä viit­taa­van samaan käsit­tee­seen, mutta Luoja saa per­soo­nal­li­sem­pia piir­teitä. Haas­ta­tel­ta­vien ter­mien käyttö vaih­te­lee haas­ta­tel­ta­vien kes­ken ja molem­mat ter­mit saat­ta­vat esiin­tyä yksi­lön käytössä.

Käsi­tys Suu­resta Hen­gestä ja Luo­jasta antaa luon­no­nym­pä­ris­tölle sen syvim­piä mer­ki­tyk­siä. Kun ihmi­sen, luon­no­nym­pä­ris­tön ja luon­no­nym­pä­ris­tön olen­to­jen elä­män koe­taan ole­van Suu­ren Hen­gen ja/tai Luo­jan aikaan­saa­maa, luon­no­nym­pä­ristö ja maa­ilma voi­daan kokea har­mo­ni­sena yksey­tenä. Kuten Hult­krantz (1981, 126–128) on esit­tä­nyt, myös osalle haas­ta­tel­ta­vista luon­no­nym­pä­ris­tön pyhyys ja mer­ki­tys poh­jau­tuu käsi­tyk­seen luon­no­nym­pä­ris­töstä suu­rena yli-inhimillisenä voi­mana. Täl­löin luon­no­nym­pä­ris­tössä ja maa­il­massa vai­kut­ta­vien holis­tis­ten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den, liik­keen ja muu­tok­sen näh­dään toteu­tu­van har­mo­ni­sesti, mer­ki­tyk­sel­li­sesti, johon liit­tyy myös rak­kau­den kokeminen:

Koska meillä on suuri Luoja, voi­daan puhua siitä. Mani­too tai Nis­kam, ja niin edel­leen, Aurinko. He on taval­laan älyl­li­siä ole­via, ja ei oo sat­tu­maa, että mei­dän elämä on täl­lai­nen. Kaikki on tehty tie­tyn­lai­sella tie­toi­suu­della, ja kai­kella on hyvä paik­kansa, oma paik­kansa… Ja se ei oo sat­tu­maa. Niin kuin puut tuolla, lin­nut len­tä­mässä tuolla, joki vir­taa­massa tuolla… Kai­kella on oma mer­ki­tyk­sensä ja mer­ki­tys olla har­mo­niassa tois­tensa kanssa. Ja me sano­taan, että maa­il­man­kaik­keu­dessa, ei vain Maassa, vaan koko kos­mok­sessa, on täl­lai­nen har­mo­nia, täl­lai­nen älyl­li­syys, mikä toi­mii yhdessä kaik­kien osien kanssa maa­il­man­kaik­keu­dessa, teh­den jota­kin har­mo­nista, elä­mää kun­nioit­ta­vaa… Kai­ken­laista elä­mää, mitä me voi­daan kuvi­tella, ja myös mitä me ei voida kuvi­tella, kos­kaan, tule­vai­suu­dessa, men­nei­syy­dessä tai nyt… Niin kaikki tämä toi­mii yhdessä tois­tensa kanssa. Ja jos tun­net sen ihmi­senä, niin sil­loin me ollaan täl­lai­sessa rak­kau­den hen­gessä. Me ollaan elä­män tiellä ja menossa hyvään suun­taan. – Ryan.

Osana maa­il­man­kaik­keu­den yhte­näistä yhteyk­sien ver­kos­toa, ihmi­sen teh­tä­väksi muo­dos­tuu pitää yllä tätä maa­il­massa vai­kut­ta­vaa har­mo­niaa ja sen sisäl­tä­mää luon­no­nym­pä­ris­tön moni­muo­toi­suutta. Ihmi­sen erot­ta­ma­ton yhteys luon­no­nym­pä­ris­töön mer­kit­see aktii­vista vuo­ro­vai­ku­tusta luon­no­nym­pä­ris­tön suh­tei­den ver­kos­ton, elä­män ver­kos­ton kanssa:

Mei­dän täy­tyy aina oppia sitä luon­non moni­muo­toi­suutta ja tasa­pai­noa, koska siitä nousee elä­män koko värik­kyys ja muo­dos­tuu hyvä elämä. Meillä täy­tyy olla kai­ken­laista mah­dol­lista elä­mää ympä­rillä, ja me koi­te­taan pitää har­mo­nia… Jokai­nen laji löy­tää paik­kansa, ja ihmi­set myös, kai­ken sen kes­kuu­desta, ei parem­pana tai tär­keäm­pänä. Jos me halu­taan aja­tella, että meillä ihmi­sillä on jon­kin­lai­nen rooli, niin voi­daan vain sanoa, että mei­dän tär­kein pää­määrä on pitää yllä tätä har­mo­niaa, ei tuhota tai sanoa, että me ollaan par­haita, vaan pitää yllä tätä har­mo­niaa. – Ryan.

Vas­tuul­li­suu­den ja kes­tä­vyy­den etiikkaa

Ja koska me ei nähdä itseämme eril­li­senä luon­nosta, me käy­te­tään myös toista sanon­taa msit no’kmaq, kaikki yhtey­temme, se on päi­vit­täi­nen muis­tu­tus siitä, että olen kes­ki­näi­sessä suh­teessa ja yhtey­dessä Äiti Maan kanssa, kes­ki­näis­riip­pu­vai­nen Äiti Maan kanssa. En ole eril­li­nen siitä, vaan vain osa, pieni osa siitä. Ja jos kerta olen pieni osa siitä, niin miksi emme käyt­täisi joi­ta­kin englan­nin­kie­li­siä ter­mejä, kuten kun­nioi­tus… – Arvos­tus. – Vas­ta­vuo­roi­suus. –Vas­tuul­li­suus. – Stephen.

Ympä­ris­tö­etiikka nousee usein siitä, miten koemme ja käsi­tämme luon­no­nym­pä­ris­tömme (Grim 2001, 49). Ymmär­rys ihmi­sen yhtey­destä luon­no­nym­pä­ris­töön ja koko­nai­seen elä­män­ver­kos­toon luo eet­ti­siä arvoja ihmi­sen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teessa luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa. Ani­mis­missa voi­daan nähdä ole­van poh­jim­mil­taan kyse siitä, kuinka elää kun­nioit­ta­vasti ja raken­ta­vasti luon­no­nym­pä­ris­tön mui­den per­soo­nien kanssa (Har­vey 2005 xi, 48–49). Kuten Step­hen edellä tii­vis­tää, vas­tuu, vas­ta­vuo­roi­suus ja kun­nioi­tus nouse­vat aineis­tossa laa­jem­min vah­vasti esille.

Esi­merk­kinä vas­tuun ole­muk­sesta voi­daan esit­tää nais­ten eri­tyi­nen vas­tuu vesistä huo­leh­ti­joina. Nai­set huo­maut­ta­vat ihmi­sen elä­vän veden ravit­se­mana ja ihmis­ke­hon koos­tu­van n. 70 pro­sent­ti­sesti vedestä, jonka lisäksi nai­silla on eri­tyi­nen kehol­li­nen yhteys veteen kehon syklien kautta. Nais­ten vas­tuu vesistä esi­te­tään eri­tyi­sesti perit­tynä, perin­tei­senä vastuuna:

Eli nai­sena kul­jen perin­teistä tietä. Kehoni on huone lisä­ve­delle joi­na­kin tiet­tyinä aikoina, nuo­rem­pana nai­sena. Minulla on kuu­aika, jol­loin vesi liik­kuu kehos­sani edes takai­sin yhdessä kuun kier­ron kanssa… Elä­mäni kau­det, jol­loin kan­nan lasta tässä vedessä, joten tie­dän että perin­tei­nen vas­tuuni… on tämä vesi. Se on niin kuin että… vereni on vettä, ja vesi on Äiti Maan verta myös. – Rose.

Vas­tuun täyt­tä­mi­nen mer­kit­see nyky­päi­vänä muun muassa vesien puh­tau­den yllä­pi­tä­mistä arki­päi­vän kulu­tus­va­lin­noilla sekä vesien suo­je­lua sitä vahin­goit­ta­valta lii­ke­ta­lou­delta ja sii­hen liit­ty­vää ympä­ris­tö­ak­ti­vis­mia. Vas­tuun toteut­ta­mi­nen ilme­nee myös saas­tu­nei­den vesien puh­dis­ta­mi­sella ja paran­ta­mi­sella eri­tyis­ten vesi­se­re­mo­nioi­den kautta. Nai­set kuvaa­vat, kuinka vesi­se­re­mo­nioissa pyri­tään anta­maan vesis­töille paran­ta­vaa ener­giaa lau­luin, rukouk­sin, rum­mut­ta­malla ja pyhien kas­vien polt­ta­mi­sella veden äärellä. Vesi­se­re­mo­niat toi­mi­vat esi­merk­kinä siitä, miten mi’kmaqien kes­kuu­dessa luon­no­nym­pä­ris­tön tasa­pai­noa pide­tään yllä sere­mo­nioi­den avulla (Doyle-Bedwell & Cohen 2001, 184). Vesi­se­re­mo­nioi­den suo­rit­ta­mi­sessa nousee esiin myös nii­den koke­muk­sel­li­nen vai­ku­tus ympä­ris­tö­käyt­täy­ty­mi­sen muok­kaa­jina ja yllä­pi­tä­jinä. Nai­set kuvaa­vat, kuinka vesi­se­re­mo­niaa teh­des­sään he ovat ymmär­tä­neet syvem­min yhtey­tensä veteen, veden mer­ki­tyk­sen elä­män yllä­pi­tä­jänä sekä tun­te­neet jo vahin­goit­tu­nei­den vesien koh­ta­lok­kuu­den ympä­ris­tölle ja vedelle itselleen:

Me jat­ket­tiin tätä sere­mo­niaa anta­malla lah­joja ja rukoi­le­malla vedelle ja sit­ten lau­loin mui­den kanssa… – Ensim­mäi­sen ker­ran kun me men­tiin veden lähelle, ja lau­let­tiin sen äärellä, niin vesi pirs­kah­teli mua kohti. Ja pys­tyin kir­jai­mel­li­sesti kuu­le­maan veden itke­vän. Ja pys­tyin tun­te­maan sen tun­teet ja se oli… aika… pakah­dut­ta­vaa. – Emily.

Vas­tuul­li­suus liit­tyy kiin­teästi myös ihmi­sen luon­non­va­ro­jen käyt­töön. Perin­tei­set elin­kei­not, keräily ja met­säs­tys, ovat tär­keitä mi’kmaqien sopi­musoi­keuk­sia ja mer­kit­tävä osa arki­päi­vää myös tänä päi­vänä (Barsh & Hen­ders­son 2003, 46; Doyle-Bedwell & Cohen 2001). Nyky-yhteiskunnan kulu­tusi­deo­lo­giat ja luon­non­va­ro­jen koh­tuu­ton käyttö ovat kui­ten­kin saa­neet otteen useista mi’kmaq-yksilöistä, ja eten­kin yhtei­sön van­him­mat ovat huo­lis­saan nuo­ren suku­pol­ven har­joit­ta­masta yli­met­säs­tyk­sestä. Met­säs­tyk­sen tavoin myös mui­den luon­non­va­ro­jen, kuten maan varan­to­jen ja veden käy­tön yhtey­dessä voi­daan koh­data sekä yli­käyt­töä että luon­no­nym­pä­ris­töä vahin­goit­ta­vaa käyt­töä. Eko­lo­gi­sesti kes­tä­viä eet­ti­siä ohjeis­tuk­sia hae­taan mi’kmaq-perinteestä. Haas­ta­tel­ta­vat nos­ta­vat esiin mi’kmaqien perin­tei­sen käsit­teen netu­ku­limk yhtenä eko­lo­gi­sen kes­tä­vyy­den ja luon­non­va­ro­jen käy­tön koh­tuul­lis­ta­mi­sen periaatteena:

Sana kuten esi­mer­kiksi netu­ku­limk. Netu­ku­limk on ilmaisu, jolla on monia mer­ki­tyk­siä. Se tar­koit­taa, että, kyllä, voit elät­tää itsesi, mutta sen teh­des­säsi sinulla ei ole oikeutta vaa­ran­taa maa-alueen yhden­ver­tai­suutta tai vaa­ran­taa sen kyvyk­kyyttä palau­tua käyt­tä­mällä lii­kaa maan aine­so­sia. Joten nämä mer­ki­tyk­set ovat raken­net­tuna kie­lessä. … Netu­ku­limk on ohjaava peri­aate siitä, kuinka elä­tät itsesi. Se opas­taa ja kan­nus­taa sinua, se kir­jai­mel­li­sesti pai­nos­taa sinua olla riis­tä­mättä. … Ota vain mitä tar­vit­set, älä mitä haluat. – Stephen.

Netu­ku­limk on perin­tei­nen, uudel­leen käyt­töön otettu holis­ti­nen käsite, jossa ihmi­sen luon­non­va­ro­jen käy­tössä huo­mioi­daan käy­tön vai­ku­tuk­set luon­no­nym­pä­ris­tön mui­hin osa-alueisiin ja olen­toi­hin. Netu­ku­limk ohjeis­taa eet­ti­sesti säi­lyt­tä­mään luon­no­nym­pä­ris­tön moni­puo­li­suutta ja jat­ku­vuutta tavalla, jossa ihmi­sen tar­peet eivät aiheuta epä­ta­sa­pai­noa luon­no­nym­pä­ris­tössä. (Ks. myös Doyle-Bedwell & Cohen 2001, 188.) Mi’kmaq van­hin ja oppi­nut Mur­dena Mars­hall (1997, 53) on toden­nut, että mi’kmaq-kansa ”ei pyydä anteeksi tar­pei­taan, mutta ymmär­tää ja tun­nus­taa elä­män suh­tei­den ver­kos­ton”. Netu­ku­lim­kin kes­tä­vyy­den peri­aat­teen esi­te­tään liit­ty­vän myös luon­no­no­len­to­jen, kuten ihmis­ten ja eläin­ten, tasa­ver­tai­suu­teen sekä samaan alku­läh­tee­seen Luojasta.

Mi’kmaqien ympä­ris­tö­etii­kan voi­daan nähdä hei­jas­ta­van Bird-Davidin (1999, 69, 77–79) esit­tä­mää käsi­tystä ani­mis­mista rela­tio­naa­li­sena epis­te­mo­lo­giana, jossa tie­tä­mi­nen raken­tuu kes­kit­ty­mällä luon­no­no­len­to­jen kes­ki­näi­siin vuo­ro­vai­ku­tuk­siin, eri­tyi­sesti sii­hen, miten luon­no­nym­pä­ris­tön sub­jek­tii­vi­set per­soo­nat vai­kut­ta­vat toi­siinsa ja miten raken­taa vas­ta­vuo­roi­suutta näi­den välille. Naveh ja Bird-David (2014, 75) huo­maut­ta­vat, että rela­tio­naa­li­sessa epis­te­mo­lo­giassa, epis­te­mo­lo­gia (tavat tie­tää) ei eroa onto­lo­giasta (tavat olla), vaan tie­tä­mi­nen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kautta mer­kit­see myös tie­tä­mistä siitä, kuinka olla hyvin näissä vuo­ro­vai­ku­tuk­sissa, kuinka elää hyvin luon­no­nym­pä­ris­tön mui­den toi­mi­joi­den kanssa. Vas­tuul­li­suu­den ja kes­tä­vyy­den peri­aat­teet hei­jas­ta­vat juuri täl­laista tie­tä­mystä, jossa ihmi­sen ole­mi­nen ja toi­mi­mi­nen suh­teu­tuu vuo­ro­vai­ku­tus­ver­kos­tot huo­mioon ottaen.

Mi’kmaqien luon­to­kä­si­tyk­sessä myös tule­vat ihmis­su­ku­pol­vet aset­tu­vat osaksi elä­män ver­kos­toa. Perin­tei­senä käsit­teenä netu­ku­limk ohjeis­taa käyt­tä­mään luon­non­va­roja tavalla, joka takaa luon­non­va­ro­jen säi­ly­mi­sen seu­raa­ville suku­pol­ville. Eko­lo­gi­seen kes­tä­vyy­teen liit­tyy­kin ope­tus seit­se­mästä suku­pol­vesta, eli teko­jen vai­ku­tus­ten ajat­te­lusta aina seit­se­män suku­pol­ven pää­hän. Haas­ta­tel­ta­ville mi’kmaqeille tule­vai­suu­den suku­pol­vet edus­ta­vat osaa yhtei­söl­li­syy­destä ja elä­män jat­ku­vuu­desta, jol­loin heille halu­taan taata samat fyy­si­set ja hen­ki­set yhtey­det luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa:

Tämän seit­se­män suku­pol­ven ope­tuk­sen kau­neus on siinä, että takaat, että myös tule­villa suku­pol­villa olisi samat mah­dol­li­suu­det kuin sinulla, saada kaikki lah­jat Luo­jalta, niin kuin sinul­la­kin. Ja myös, että he voi­si­vat naut­tia siitä kau­neu­desta, jonka luonto on meille anta­nut. Ja että he oli­si­vat myös kyke­ne­viä sano­maan, että saan luon­nosta ruo­kani, roh­toni, vaa­te­tuk­seni. Ja että he voi­si­vat pitää tämän hen­ki­sen yhtey­den, mikä minulla on maan kautta Äiti Maan kanssa. – Stephen.

Luon­no­nym­pä­ris­tön suo­je­le­mi­nen luonnonvarayhtiöiltä

Ja he [hal­li­tus ja teol­li­suus] kut­su­vat niitä luon­non­va­roiksi. Mutta me ei voida kut­sua niitä luon­non­va­roiksi, koska ne ovat elossa. Me kut­su­taan niitä lah­joiksi Luo­jalta. – Stephen.

Mi’kmaqien ympä­ris­tö­suh­teessa suh­teet val­ta­väes­tön toi­mi­joi­hin, eten­kin Kana­dan hal­li­tuk­seen, luon­non­va­ra­teol­li­suu­teen ja suu­ry­ri­tyk­siin nouse­vat vah­vasti esille. Osana sosio­kos­mo­lo­gi­sia suh­teita vas­tak­kai­sia ympä­ris­tö­ar­voja, ympä­ris­tön rahal­lista hyö­dyn­tä­mistä aja­vat yhteis­kun­nan toi­mi­jat nouse­vat aineis­tossa eri­tyi­seen ase­maan. (Vir­ta­nen 2013, 195, 206–218.) Luon­non­va­ro­jen, eri­tyi­sesti fos­sii­lis­ten polt­toai­nei­den, lii­al­li­nen käyttö esi­te­tään yhdeksi pääl­lim­mäi­sistä syistä ympä­ris­tö­on­gel­mille. Poik­keuk­setta jokai­nen haas­ta­tel­ta­vista pai­not­taa talou­del­li­sia voit­toja tavoit­te­le­vien luon­non­va­rayh­tiöi­den toi­min­nan yhtenä suu­rim­mista ympä­ris­tö­uhista. Luon­non­va­rayh­tiöi­den kuva­taan saa­neen val­ta­van otteen Kana­dassa, jossa yhtiöi­den valta ylet­tyy myös yhteis­kun­nal­lis­ten pää­tös­ten tekemiseen.

Pohjois-Amerikassa useat luon­non­va­rayh­tiöt pyr­ki­vät perus­ta­maan toi­min­tansa niin mi’kmaqien kuin laa­jem­min mui­den­kin inti­aa­ni­kan­so­jen asut­ta­mille maille (Gonza­les & Nel­son 2001; Adam­son 2008, 30–31; La Duke 1993, 35–36). Vaikka osa mi’kmaq-yhteisöjen asuk­kaista on avoinna lii­ke­toi­min­nalle sen tuo­mien työ­paik­ko­jen myötä, haas­ta­tel­ta­ville luon­non­va­ra­teol­li­suu­den tuo­mat työ­pai­kat ja sitä myötä vau­raus ovat hyvin lyhyt­kat­seista suh­teessa luon­no­nym­pä­ris­tön koh­taa­miin tuhoi­hin. Öljy-, kaivos-, metsä– ja ener­giayh­tiöt, usein moni­kan­sal­li­set suu­ryh­tiöt, uhkaa­vat niin nykyis­ten kuin tule­vien suku­pol­vien eli­neh­toja ja mi’kmaqien luon­no­nym­pä­ris­töön sidok­sissa ole­via kult­tuu­ri­sia käy­tän­teitä ja tie­tä­mystä. Yhtiöi­den esi­te­tään aja­van myös tie­tyn­laista talou­del­li­seen kas­vuun ohjaa­vaa men­taa­lista aja­tus­mal­lia, joka vie ihmi­sen yhtey­destä luonnonympäristöön:

Se on suurta fik­tiota! Luonto on me! Maa on me! On ole­massa agenda, luonnonvara-agenda, joka haluaa hal­lita täy­sin, kaik­kia maita ja vesiä, talou­del­li­sen voi­ton, muu­ta­man yhtiön ja pank­kien lii­ke­voi­ton vuoksi… Eikö? Joten… Kaikki, mikä pyr­kii erot­taan ihmi­sen luon­nosta on fik­tiota. Jon­kin­lai­sen agen­dan vuoksi. Se ei oo totta ja se… se tulee päät­ty­mään tuhoon. – Rose.

Maan­käyt­tö­ky­sy­myk­set liit­ty­vät mi’kmaqien sopi­musoi­keuk­siin[10] ja suh­tee­seen Kana­dan hal­li­tuk­sen kanssa. Haas­ta­tel­ta­vien näkö­kul­masta Kana­dan val­tion poli­tiikka jat­kaa kolo­ni­saa­tiota sys­te­maat­ti­sesti myös tänä päi­vänä, eri­tyi­sesti lai­min­lyö­mällä sopi­musoi­keuk­sia ja teke­mällä uusia lakeja, jotka supis­ta­vat inti­aa­nien oikeuk­sia ja yleistä ympä­ris­tön­suo­je­lua. Sopi­musoi­keuk­sien ja nii­hin sisäl­ty­vien esi-isien peri­aat­tei­den puo­lus­ta­mi­nen on kiin­teästi yhtey­dessä luon­no­nym­pä­ris­tön suojelemiseen:

Koska mei­dän esi-isät sanoi sen his­to­rial­li­sissa [mi’kmaqien ja Englan­nin väli­sissä] sopi­muk­sissa, että me ei omis­teta tätä maata, me lai­na­taan sitä lap­sil­tamme ja las­ten­lap­sil­tamme. Niin kauan kuin ruoho kas­vaa, joet vir­taa ja aurinko pais­taa… me ei omis­teta tätä maata, tätä ilmaa, tätä vettä. … Ja jos me voi­daan kat­soa näitä sopi­muk­sia, ja omak­sua nii­den henki, ja tais­tella nii­den puo­lesta. Mei­dän todella täy­tyy tehdä niin, tais­tella. … Tais­telu sopi­musoi­keuk­sista hal­li­tuk­sen kanssa on kuin tais­telu vedestä kai­vos­yh­tiöi­den kanssa, koska ne on kaikki kie­tou­tu­neet toi­siinsa, rap­sut­taa tois­tensa sel­kiä. – Sophia.

Mi’kmaqien sopi­musoi­keu­det takaa­vat tie­ty­nas­tei­sen oikeu­den maan­käyt­töön liit­ty­vissä kysy­myk­sissä, jol­loin sopi­musoi­keuk­sien tun­te­mi­nen ja puo­lus­ta­mi­nen on yhtey­dessä luon­non­va­rayh­tiöi­den toi­min­nan estä­mi­seen hei­dän mail­laan. Luon­non­va­rayh­tiöillä on lail­li­nen vel­vol­li­suus tie­dot­taa mi’kmaqejä hei­dän mail­laan suun­ni­tel­lun lii­ke­toi­min­nan todel­li­sista ympä­ris­tö­vai­ku­tuk­sista ja saada yhtei­sön hyväk­syntä ennen töi­den aloit­ta­mista (ks. myös Inman, Smis & Cam­bou 2013). Haas­ta­tel­ta­vien ker­ronta kuvas­taa, että käy­tän­nössä useat yhtiöt eivät kui­ten­kaan täytä tie­dot­ta­mi­sen vaa­ti­muk­sia, ja ei ole epä­ta­val­lista, että yhtiöt aloit­ta­vat toi­min­tansa ilman yhtei­sön viral­lista hyväk­syn­tää. Koska täl­lai­sissa tapauk­sissa mi’kmaqien ääni jää usein viral­li­silla tahoilla kuu­le­matta, mie­le­no­soi­tuk­set ja ympä­ris­tö­ak­ti­vismi nouse­vat mer­kit­tä­vään ase­maan luon­no­nym­pä­ris­tön suojelemisessa.

Luon­no­nym­pä­ris­tön ollessa uhat­tuna ani­mis­ti­nen käsi­tys ihmi­sen osal­lis­tu­mi­sesta luon­no­nym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tus­ten yllä­pi­tä­mi­seen vaa­tii siten luon­non suo­je­le­mista sitä uhkaa­vilta teki­jöiltä. Kun maa käsi­te­tään sub­jek­tii­vi­sena Äiti Maana, maan vahin­goit­ta­mi­nen on ver­rat­ta­vissa ihmi­sen satuttamiseen:

Ja ne [suu­ry­ri­tyk­set ja val­tiot] rais­kaa tätä maata, ja se on niin kuin joku rais­kaisi nai­sen hänen käsi­lauk­kunsa vuoksi, ja sä olet siinä ja kat­sot… Sä et tuu vain sei­so­maan siinä ja kat­so­maan. Sä nouset puo­lus­ta­maan… ja tais­te­let niitä vas­taan, suo­je­let sitä naista, suo­je­let sitä lasta tai mitä hyvänsä, sä et vaan seiso siinä ja anna sen tapah­tua. – Gary.

Mie­le­no­soi­tuk­set koe­taan nopeim­pana ja usein tehok­kaim­pana tapana rea­goida mai­den, vesien tai met­sien suo­je­le­mi­sessa. Ne koe­taan kui­ten­kin myös haas­ta­vina, joissa kaksi toi­sis­taan vas­tak­kaista ja toi­si­aan hei­kosti ymmär­tä­vää maa­il­man­kat­so­musta jou­tu­vat vas­tak­kain. Haas­ta­tel­ta­vat huo­maut­ta­vat, että mie­le­no­soit­ta­jia koh­del­laan usein pro­tes­toi­jina, vaikka heille mie­le­no­soi­tuk­set mer­kit­se­vät elä­män suo­je­le­mista, puh­taan maan, ilman ja veden puo­lus­ta­mista. Haas­ta­tel­ta­vat tuo­vat esiin esi­merk­kinä mie­le­no­soi­tuk­sen Elsi­pog­tog –nimi­sessä mi’kmaq-yhteisössä, jossa kuu­kausia kes­tä­neessä mie­le­no­soi­tus­lei­rissä mi’kmaqit esti­vät lait­to­masti töi­tään aloit­ta­van vesi­sä­rö­tys­yh­tiön toi­min­nan. Tapaus päät­tyi sii­hen, että yhtiön palk­kaa­mat polii­si­voi­mat hajot­ti­vat aggres­sii­vi­sesti mi’kmaqien mie­le­no­soi­tus­lei­rin, mutta oikeu­den­käyn­nissä yhtiön toi­minta todet­tiin lait­to­maksi. Haas­ta­tel­ta­vat kuvaa­vat, kuinka tapaus oli mer­kit­tävä perin­teis­ten mai­den pelas­tu­mi­sen puo­lesta, ja kuinka sere­mo­niasta alkunsa saa­nut ympä­ris­tön­suo­jelu hei­jasti myös perin­teen merkitystä:

Mutta se nousi sere­mo­niasta… Se mitä me teh­tiin, nousi sere­mo­niasta. Sen tun­nis­ta­mi­sesta, että me ollaan osa Äiti Maata. Ja ole­malla kii­tol­li­sia, ja suo­je­le­malla… Täyt­tä­mällä vas­tuumme, suo­je­le­malla. – Rose.

Ympä­ris­tö­kas­va­tus ja perin­tei­den elvyttäminen

Luon­no­nym­pä­ris­tön suo­je­le­mi­nen luon­non­va­ro­jen riis­tä­vältä käy­töltä on tär­keää toi­min­taa, mutta haas­ta­tel­ta­vat lisää­vät, että ympä­ris­tö­toi­min­nan tulisi koh­dis­tua myös uusia eko­lo­gi­sia toi­min­ta­mal­leja raken­ta­vaan ja kou­lut­ta­vaan toimitaan:

Mä käyn näitä öljy– ja kaa­su­yh­tiöitä vas­taan, mutta oon myös riip­pu­vai­nen öljystä ja kaa­susta ja fos­sii­li­sista polt­toai­neista… siis käy­tän niitä. Ja se oli osa mun seit­se­män suku­pol­ven ope­tuk­sen ymmär­tä­mistä, että olen juuri tässä, seit­se­män suku­pol­vea taka­nani ja seit­se­män suku­pol­vea edes­säni. Joten jos aion jät­tää jäl­keen jota­kin, mun täy­tyy jät­tää jota­kin, joka vie pois fos­sii­li­sista polt­toai­neista. Ja sil­loin mulla on hie­man enem­män vakautta äänes­säni. – Sophia.

Ope­tus seit­se­mästä suku­pol­vesta ohjeis­taa, että muu­tos­ten tulisi olla pit­kä­ai­kai­sia ja kes­tä­viä. Yhteis­kun­nan siir­ty­mistä uusiu­tu­viin ener­gia­muo­toi­hin pide­tään ympä­ris­tö­krii­sin pur­ka­mi­sessa kes­kei­senä, ja sitä pyri­tään edis­tä­mään uusiu­tu­via ener­gia­muo­toja suo­si­malla, tie­don levit­tä­mi­sellä ja fos­sii­lis­ten polt­toai­nei­den käy­tön vähen­tä­mi­sellä niin koti­ta­lou­dessa kuin lii­ken­nöin­nissä. Eko­lo­gis­ten toi­min­ta­mal­lien raken­ta­mi­nen liit­tyy moniin arki­päi­väi­siin valin­toi­hin, kuten kulut­ta­mi­sen vähen­tä­mi­seen, eko­lo­gis­ten tuot­tei­den valit­se­mi­seen, kier­rät­tä­mi­seen sekä kes­tä­viin ruo­ka­va­lin­toi­hin. Osa haas­ta­tel­ta­vista toi­mii ympä­ris­tö­jär­jes­töissä pitäen huolta mm. kes­tä­vistä kalas­tus– ja met­säs­tys­tek­nii­koista ja laa­jem­min luon­no­nym­pä­ris­tön monimuotoisuudesta.

Haas­ta­tel­ta­vista Gary huo­maut­taa, että ihmi­nen suo­je­lee ja pitää huolta yleensä siitä, mikä mer­kit­see ihmi­selle jota­kin. Haas­ta­tel­ta­vien ympä­ris­tö­toi­min­nassa ympä­ris­tö­kas­va­tus nousee kes­kei­seen sijaan, sillä tapoja toi­mia ympä­ris­tön hyväksi näh­dään ole­van lukui­sia, mutta suuri ongelma sijait­see ihmis­ten välin­pi­tä­mät­tö­myy­dessä ja tie­tä­mät­tö­myy­dessä ympä­ris­tö­asioista. Pai­kal­li­sesti katse kään­tyy omaan mi’kmaq-yhteisöön, jonka esi­te­tään toi­min­nal­laan aiheut­ta­van ympä­ris­tö­on­gel­mia, ja jossa moni on omak­su­nut ennem­min­kin ame­rik­ka­lai­sen kulu­tusyh­teis­kun­nan ajat­telu– ja elämäntavan.

Haas­ta­tel­ta­vien ker­ron­nassa län­si­mai­sen yhteis­kun­nan luon­non esi­neel­lis­tä­mistä sekä ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön erot­ta­mista edis­tä­vät luon­to­kä­si­tyk­set aset­tu­vat kär­jis­tet­tynä vas­tak­kai­seksi mi’kmaq-perinteen luon­to­kä­si­tyk­selle. Vaikka haas­ta­tel­ta­vat suh­tau­tu­vat kriit­ti­sesti mi’kmaq-yksilöiden luon­toa kuor­mit­ta­vaan käyt­täy­ty­mi­seen, perim­mäi­senä syynä näh­dään Kana­dan val­tion kolo­ni­saa­tion ja assi­mi­laa­tion pro­ses­sit, joissa mi’kmaqejä on ero­tettu kult­tuu­ri­sesta iden­ti­tee­tis­tään ja siten perin­tei­sestä luon­to­kä­si­tyk­sestä, eten­kin sisäoppilaitosjärjestelmässä:

Me ollaan oltu tän voi­mak­kaan kolo­ni­saa­tion alai­sena pit­kän kau­den ajan. Ja osa tätä kolo­ni­saa­tiota oli tuhota se, joita me ollaan alku­pe­räis­kan­sana. 1900-luvulla mei­dät siir­ret­tiin ja vie­tiin näi­hin paik­koi­hin nimel­tään sisä­op­pi­lai­tok­set. Ja näissä lai­tok­sissa oli tar­koi­tuk­sena tehdä täs­mäl­leen tämä: hävit­tää ja tuhota ja sur­mata noi­den lap­sien sielu, pakot­ta­malla hei­dät hyl­kää­mään hei­dän kie­lensä, hei­dän elä­män­ta­pansa ja hei­dän koke­mis– ja tie­tä­mis­ta­pansa. – Stephen.

Sisä­op­pi­lai­tok­set ovat aiheut­ta­neet syviä trau­moja sen läpi­käyn­neille mi’kmaqeille, joita yhä löy­tyy van­him­masta suku­pol­vesta. Assi­mi­laa­tion aiheut­tama perin­teen välit­ty­mi­sen kat­kea­mi­nen aiheut­taa puo­les­taan iden­ti­teet­tion­gel­mia nuo­rem­mille suku­pol­ville, joi­den kes­kuu­dessa esiin­tyy oman perin­teen ja his­to­rian tun­te­mat­to­muutta. Ympä­ris­tö­tie­toi­suu­den raken­ta­mi­nen laa­jem­min mi’kmaq-yhteisöissä alkaa­kin perin­teen revi­ta­li­saa­tiosta ja etni­sen iden­ti­tee­tin jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sesta. Ympä­ris­tö­tie­toi­suu­den raken­ta­mi­nen muo­dos­tuu moni­ta­soi­seksi pro­ses­siksi, jossa perin­teen ja kult­tuu­ri­sen iden­ti­tee­tin palaut­ta­mi­nen kyt­key­tyy yksi­löi­den sisäi­seen ehey­ty­mi­seen ja para­ne­mi­seen, ja yhtäältä pai­koin haja­nai­sen yhtei­söl­li­syy­den eheyt­tä­mi­seen. Yhtei­sön van­him­mat esit­tä­vät hen­ki­sen perin­teen ja sen takai­sin löy­ty­mi­sen tär­keänä teki­jänä yksi­löi­den ja yhtei­sön ehey­ty­mi­sessä. Perin­tei­sen luon­to­yh­tey­den löy­ty­mi­nen ede­saut­taa puo­les­taan sisäistä ehey­ty­mistä sen luo­dessa yhtey­den­tun­netta niin luon­no­nym­pä­ris­töön, omaan itseensä kuin mi’kmaq-perinteeseen. Vas­taa­vasti oma ehey­ty­mi­nen, oman kult­tuu­ri­sen iden­ti­tee­tin ja luon­to­yh­tey­den löy­ty­mi­nen ovat yhtey­dessä luon­no­nym­pä­ris­tön hyvin­voin­tia tuke­vien ajat­telu– ja toi­min­ta­ta­po­jen löytymiseen.

Perin­teen revi­ta­li­saa­tio ja yksi­löi­den ehey­ty­mi­nen aset­tu­vat moni­mut­kai­siksi syi­den ja seu­raus­ten suh­teiksi mi’kmaqien yhteis­kun­nal­li­sen ase­man ja ympä­rillä vai­kut­ta­vien län­si­mais­ten kult­tuu­ri­vai­kut­tei­den kanssa. Mi’kmaq-vanhimpien teh­tävä perin­teen kan­ta­jina ja välit­tä­jinä esit­täy­tyy pai­koin haas­ta­vana. 76 vuo­den ikä­ko­ke­muk­sen takaa Step­hen kuvaa, kuinka epäi­lyk­sen het­killä hen­ki­nen perinne on se voima, joka vie eteenpäin:

Joten haas­teet on meillä nyt, raken­taa jon­kin­lai­nen itse­var­muus noi­hin nuo­riin… Haas­teet on suu­ret, koska me ei enää eletä maasta… Joten me, van­huk­set, emme oikeas­taan tiedä, mitä tehdä… Jot­kut on häm­men­ty­neitä, he ei tiedä pitäi­sikö pysyä van­hassa vai vaan jat­kaa eteen­päin sen kanssa, mitä he tie­tää… Mutta, mitä tapah­tuu sil­loin, on, että sun hen­ki­nen ala pot­kai­see sinua takai­sin taak­se­päin. Se sanoo, sinulla on vas­tuita. Muista, sun kieli opetti, että tieto on elin­tär­keää kaikille…

 … Ja tie­dätkö, meillä on vas­tuu sen tie­don kanssa jakaa sitä kaik­kien hyväksi, ei vain ihmis­ten. Ja kun me käy­te­tään tätä ter­miä ”kaik­kien hyväksi”, muis­tu­tan, että me ollaan niin lujaan juur­tu­neita ajat­te­le­maan, toi­mi­maan ja tun­te­maan holis­ti­sella tavalla. … Mitä teet yhdelle, vai­kut­taa vää­jää­mättä ja ilmi­sel­västi johon­kin toi­seen. Tämä pätee ihmi­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, sii­hen, miten käy­tämme Luo­jalta saa­miamme lah­joja [= luon­no­nan­ti­mia]. Jos siir­rät vas­tuusi har­joit­ta­mista, et satuta vain jota­kuta tai jota­kin toista, vaan satu­tat myös itseäsi. Koska me ei voida sel­vitä ilman puh­dasta vettä, puh­dasta ilmaa ja hedel­mäl­listä maa­pe­rää. Ja me ei voida sel­vitä ilman rak­kautta. – Stephen.

Step­he­nin ker­ronta hei­jas­taa, miten hen­ki­nen perinne kul­jet­taa kohti holis­tista näke­mystä luon­no­nym­pä­ris­töstä suh­tei­den ver­kos­tona, jossa ihmi­sen teh­tä­vänä on pitää huolta luon­no­nym­pä­ris­tön ver­kos­to­jen jat­ku­vuu­desta. Vuo­ro­vai­ku­tus­ver­kos­to­jen vaa­li­mi­nen pitää myös yllä ihmi­sen yhteyttä luon­no­nym­pä­ris­töön, josta elä­män mer­ki­tyk­set ensi­si­jai­sesti nouse­vat ja johon ne aina uudel­leen palaa­vat. Mi’kmaqien perinne opet­taa elä­mään yhtey­dessä luon­no­nym­pä­ris­tön ja sen ver­kos­to­jen kanssa tavalla, jossa ihmi­nen elää vas­tuul­li­sesti ja vas­ta­vuo­roi­sesti – kai­kille yhteyksilleen.

Joh­to­pää­tök­set

Ana­lyy­sin perus­teella voi­daan esit­tää, että hen­ki­nen perinne on mer­kit­tä­vässä sijassa haas­ta­tel­ta­vien mi’kmaqien ympä­ris­tö­suh­teen raken­tu­mi­sessa. Ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teessa hen­ki­nen perinne on kes­kei­sessä sijassa koke­muk­sessa ihmi­sen erot­ta­mat­to­masta yhtey­destä luon­no­nym­pä­ris­töön. Luon­no­nym­pä­ristö tun­nis­te­taan ihmi­se­lä­män ravit­si­jana, elä­män ensim­mäi­senä alku­läh­teenä. Ihmis­keho aset­tuu osaksi luon­no­nym­pä­ris­töä sen raken­tuessa samoista aine­so­sista, ele­men­teistä ja saman­kal­tai­sista pro­ses­seista, mikä liit­tää myös ihmi­sen hen­gen osaksi luontoa.

Hen­ki­nen perinne raken­taa haas­ta­tel­ta­vien mi’kmaqien luon­to­kä­si­tystä elä­väksi, ani­mis­ti­seksi, jossa luon­no­nym­pä­ris­tön käsi­te­tään raken­tu­van elol­li­sista, hen­gen omaa­vista sub­jek­tii­vi­sista toi­mi­joista. Ani­mis­min tavoin luon­to­kä­si­tys muo­dos­tuu holis­ti­seksi, jossa luon­no­nym­pä­ris­tön eri olen­to­jen koe­taan ole­van jat­ku­vassa kes­ki­näi­sessä vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa ja yhtey­dessä toi­siinsa. Ihmi­sen vuo­ro­vai­ku­tus luon­no­no­len­to­jen kanssa perus­tuu saman­kal­tai­suu­den, yhden­ver­tai­suu­den ja kes­ki­näis­riip­pu­vuu­den tun­nis­ta­mi­selle. Holis­ti­nen luon­to­kä­si­tys palaa käsi­tyk­seen Suu­resta Hen­gestä ja/tai Luo­jasta, elä­män aikaan­saa­vasta ja yllä­pi­tä­västä voi­masta, jol­loin koke­mus luon­no­nym­pä­ris­töstä raken­tuu har­mo­ni­seksi ja merkitykselliseksi.

Mi’kmaqien ani­mis­ti­sessa luon­to­kä­si­tyk­sessä ihmi­sen teh­tä­vänä ei ole vain ymmär­tää luon­no­nym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tus­ver­kos­toja, vaan osal­lis­tua nii­den yllä­pi­tä­mi­seen, vaa­li­mi­seen ja uudel­leen raken­ta­mi­seen. Hen­ki­nen perinne tuot­taa haas­ta­tel­ta­vien kes­kuu­dessa ympä­ris­tö­etiik­kaa, joka nousee perin­teen luo­masta luon­to­kä­si­tyk­sestä ja akti­voi­tuu toi­min­nassa. Ihmi­sen yhteys luon­no­nym­pä­ris­töön tuot­taa vas­tuul­li­suu­den ja kes­tä­vyy­den arvoja, joissa ihmi­sen teh­tä­vänä on taata luon­no­nym­pä­ris­tön moni­muo­toi­suu­den jat­ku­vuus. Ihmi­sen tar­peita luon­no­nan­ti­mia koh­taan ei kiis­tetä, mutta luon­non­va­ro­jen käy­tössä pai­no­te­taan koh­tuul­li­suutta ja kes­tä­vyyttä. Mi’kmaq-perinne opet­taa ymmär­tä­mään luon­no­nan­ti­met pyhinä, Äiti Maalta ja/tai Luo­jalta (tai Suu­relta Hen­geltä) saa­tuina lah­joina, joita kun­nioi­te­taan ihmi­se­lä­män alku­läh­teenä. Hen­ki­sestä perin­teestä nousee myös ope­tus seit­se­mästä suku­pol­vesta, joka ohjeis­taa toi­mi­maan tavalla, jossa ote­taan huo­mioon teko­jen vai­ku­tuk­sen aina seit­se­män suku­pol­ven päähän.

Luon­no­nym­pä­ris­tön tasa­pai­non yllä­pi­tä­mi­nen mer­kit­see tänä päi­vänä sen suo­je­le­mista sitä uhkaa­vilta toi­mi­joilta, eri­tyi­sesti luon­non­va­ra­teol­li­suu­delta. Eko­lo­gis­ten toi­min­ta­mal­lien raken­ta­mi­nen ja toteut­ta­mi­nen ovat myös mer­kit­tä­vässä sijassa. Hen­ki­sen perin­teen voi­daan tun­nis­taa ole­van läsnä mi’kmaqien ympä­ris­tö­toi­min­nassa poh­jana, josta toi­minta nousee, ja johon sen vai­ku­tus palaa. Ympä­ris­tö­krii­sin rat­kai­se­mi­seksi tar­vi­taan ennen kaik­kea laa­jem­min ihmis­kun­nan ympä­ris­tö­tie­toi­suu­den nouse­mista ja luon­to­yh­tey­den löy­ty­mistä, mikä mi’kmaq-yhteisöissä tapah­tuu ensi­si­jai­sesti oman perin­teen revi­ta­li­saa­tion ja perin­tei­siin ope­tuk­siin palaa­mi­sen kautta.

Hen­ki­sen perin­teen raken­ta­mat käsi­tyk­set ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teesta eivät ole kui­ten­kaan val­miiksi annet­tuja, vaan niitä raken­ne­taan jat­ku­vasti suh­teessa kolo­ni­saa­tion his­to­ri­aan, perin­teen kat­kea­mi­seen ja ympä­röi­vään län­si­mai­seen yhteis­kun­taan. Ympä­rillä vai­kut­ta­vien luon­non hyö­ty­käyt­töä ja esi­neel­lis­tä­mistä koros­ta­vien arvo­jen esi­te­tään saa­neen otteen myös mi’kmaqien kes­kuu­dessa. Län­si­mai­sen yhteis­kun­nan ja mi’kmaq-perinteen arvo­jen vas­ta­koh­tai­suuk­sien voi­daan nähdä tii­vis­ty­vän eten­kin luon­non­va­ro­jen käyt­töön liit­ty­vissä kysy­myk­sissä. Luon­non­va­ro­jen mak­si­maa­li­seen hyö­dyn­tä­mi­seen ja jat­ku­vaan talou­del­li­seen kas­vuun pyr­kivä län­si­maa­lai­nen men­ta­li­teetti ja toi­minta esi­te­tään yhtenä suu­rim­mista luon­no­nym­pä­ris­töä ja elä­män jat­ku­vuutta uhkaa­vista teki­jöistä (ks. myös Gonza­les & Nel­son 2001, 528–529).

Artik­ke­lini tar­koi­tuk­sena on ollut ottaa osaa uskon­to­tie­teel­li­seen ympä­ris­tö­kes­kus­te­luun sekä alku­pe­räis­kan­so­jen kult­tuu­rien mer­ki­tyk­seen ympä­ris­tö­ky­sy­myk­sissä ja –kes­kus­te­luissa. YK:n alku­pe­räis­kan­so­jen oikeuk­sien julis­tus vuo­delta 2007 tun­nus­taa, että alku­pe­räis­kan­so­jen tie­don ja perin­teis­ten kult­tuu­rien käy­tän­tö­jen kun­nioit­ta­mi­nen edis­tää ympä­ris­tön kes­tä­vää kehi­tystä (UN, 2007). Alku­pe­räis­kan­so­jen oikeuk­sien täy­tän­töön­pano niin Kana­dassa kuin Yhdys­val­loissa on kui­ten­kin yhä heik­koa. Inti­aa­ni­kan­sat elä­vät usein luo­tu­jen valta-asetelmien alis­ta­mana, jossa he jou­tu­vat tais­te­le­maan oikeuk­sis­taan kult­tuu­rinsa kun­nioit­ta­mi­seen ja hyväk­sy­mi­seen sekä puh­taa­seen eli­nym­pä­ris­töön. Mi’kmaqien koh­taa­mat ympä­ris­tö­on­gel­mat, jotka liit­ty­vät luon­non­va­rayh­tiöi­den toi­min­taan, hei­jas­ta­vat myös mui­den Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen koh­taa­mia ympä­ris­tö­oi­keu­del­li­sia kysy­myk­siä (ks. LaDuke 1993; 1999).

Kuten Gonza­les ja Nel­son (2001, 496) ovat toden­neet, Pohjois-Amerikan inti­aa­neilla ympä­ris­tön suo­je­lun ja kult­tuu­ri­sen elon­jää­mi­sen välillä ei ole eroa, sillä ”elin­voi­mai­nen kult­tuuri tar­vit­see hyvin­voi­vaa maata – toi­nen ruok­kii tois­tansa, fyy­si­sesti ja hen­ki­sesti”. Pohjois-Amerikan inti­aa­nien koh­taa­mat ympä­ris­tö­oi­keu­del­li­set kysy­myk­set jää­vät kui­ten­kin usein ilmai­se­matta yhteis­kun­nassa ja mediassa, jol­loin nii­den tie­dos­ta­mi­nen ihmis­ten kes­kuu­dessa on vähäistä. Inti­aa­ni­kan­so­jen eko­lo­gista perin­ne­tie­toa ei ole usein­kaan otettu mukaan yhteis­kun­nal­li­siin ympä­ris­tö­kes­kus­te­lui­hin, ja eten­kin perin­ne­tie­don sisäl­tä­miä hen­ki­siä ulot­tu­vuuk­sia ei ole hyväk­sytty tai ymmär­retty yhteis­kun­nal­li­silla tahoilla (McGre­gor, 2004). Pohjois-Amerikan inti­aa­nien asema hei­jas­taa laa­jem­min maa­il­man eri alku­pe­räis­kan­so­jen puut­teel­lista huo­mioi­mista yhteis­kun­nal­li­sissa kes­kus­te­luissa ja pää­tök­sen­teossa (ks. Alfred & Corn­tas­sel, 2005). Myös Suo­messa saa­me­lais­ten kuu­le­mi­nen hei­dän perin­teis­ten mai­densa, eri­tyi­sesti met­sien käy­töstä on yhä heik­koa, ja hei­dän oikeuk­si­aan perin­tei­siä maita koh­taan ei ole Suo­men val­tion taholta tun­nus­tettu (Nyys­sö­nen 2003).

Nyky­päi­vän ympä­ris­tö­krii­sin äärellä alku­pe­räis­kan­soilla kuten inti­aa­ni­kan­soilla olisi kui­ten­kin arvok­kaita, jopa vält­tä­mät­tö­miä vies­tejä niin luon­no­nym­pä­ris­tön itsei­sar­vosta kuin ihmis­ten ja muun luon­no­nym­pä­ris­tön yhteen­kuu­lu­vuu­den ymmär­tä­mi­sestä. Ympä­ris­tömme tilan para­ne­mi­nen vaa­tii väis­tä­mättä län­si­mai­sen kulu­tusyh­teis­kun­nan käyt­täy­ty­mi­sen ja toi­min­nan muu­tok­sia, missä inti­aa­ni­kan­so­jen näke­myk­set voi­vat aut­taa tar­kas­te­le­maan ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tusta toi­sen­lai­sista näkö­kul­mista. Inti­aa­nien, kuten tässä mi’kmaqien, käsi­tyk­set voi­vat muis­tut­taa meitä ihmi­sen pai­kasta osana laa­jem­paa ja moni­nai­sem­paan elä­män ver­kos­toa, kuin mitä län­si­maissa usein­kaan huo­mioimme. Ne nos­ta­vat myös yksin­ker­tai­sia, mutta kovin unoh­det­tuja kysy­myk­siä puh­taan maan, ilman ja veden todel­li­sista mer­ki­tyk­sistä joka­päi­väi­sessä elä­mäs­sämme ja eloon­jää­mi­ses­sämme. Näi­den mer­ki­tys­ten oival­ta­mi­nen voi puo­les­taan joh­taa uusiin kysy­myk­siin siitä, miten joka­päi­väi­set toi­min­tamme ja valin­tamme vai­kut­ta­vat luon­no­nym­pä­ris­töön, ja mitä ovat ne kon­kreet­ti­set ja toi­min­nal­li­set vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det, joita meillä ihmi­sillä on ole­massa luon­no­nym­pä­ris­tön tilan parantamiseksi.

Läh­teet ja kirjallisuus

Läh­teet

Haas­tat­telu Jacob & Sarah, 9.10.2014, (2h 8min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Gary, 12.10.2014, (2h 39min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Sop­hia & Suzanne, 13.10.2014, (3h 12min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Den­nis, 15.10.2014, (44min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Step­hen, 17.10.2014, (2h 58min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu James, 20.10.2014, (1h 46min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Tina, 23.10.2014, (1h 33min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Emily, 24.10.2014, (1h 04min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Robert, 26.10.2014, (2h 58min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Rose, 27.10.2014, (2h 02min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­telu Ryan, 31.10.2014, (2h 39min). Teki­jän hal­lussa, Hel­sinki.
Haas­tat­te­lut tekijän.

Kir­jal­li­suus

Abram, David
2013 The invi­sibles: toward phe­no­me­no­logy of the spi­rits. – Gra­ham Har­vey (toim.), The Hand­book of Con­tem­po­rary Ani­mism, 124–132. Dur­ham: Acumen.

Adam­son, Rebecca
2008 First Nations Sur­vi­val and the Future of the Earth. – Melissa K. Nel­son (toim.), Ori­gi­nal Instruc­tions. Indi­ge­nous Teac­hings for a Sus­tai­nable Future, 27–35. Roc­hes­ter: Bear & Com­pany.

Alfred, Tai­ai­ake & Jeff Corn­tas­sel
2005 Being indi­ge­nous: Resur­gences against con­tem­po­rary colo­nia­lism. Govern­ment and Oppo­si­tion 40(4): 597–614.

Alwyn, Elea­nor
2004 Tra­di­tions in a Colo­nized World. Two Rea­li­ties of a First Nation.  Väi­tös­kirja. Gra­duate Depart­ment of Public Health Science. Uni­ver­sity of Toronto.

Ander­sen, Raoul R., John K. Crel­lin & Misel Joe
2000 Spi­ri­tua­lity, values and boun­da­ries in the revi­ta­liza­tion of a Mi’kmaq Com­mu­nity. – Gra­ham Har­vey (toim.), Indi­ge­nous Reli­gions. A com­pa­nion, 243–254. Lon­don, New York: Cassell.

Anders­son, Rani-Henrik, Riku Hämä­läi­nen & Saara Kekki
2013 Inti­aa­ni­kult­tuu­rien käsi­kirja. Kult­tuu­rin, his­to­rian ja poli­tii­kan sanas­toa. Hel­sinki: Gaudeamus.

Barsh, Rus­sel Law­rence & Sakej Young­blood Hen­der­son
2003 Bio­di­ver­sity and Canada’s Abo­ri­gi­nal People. – Svein Jen­toft, Henry Minde & Rag­nar Nil­sen (toim.), Indi­ge­nous Peoples. Resource Mana­ge­ment and Glo­bal Rights, 44–66. Delft: Eburon.

Bat­tiste, Marie
1997 Struc­tu­ral Unemplo­y­ment: The Mi’kmaq Expe­rience. – Rita Joe & Les­ley Cho­yse (toim.), The Mi’kmaq Ant­ho­logy, 135–161. East Law­rence­town: Pot­ter­fiel Press.

Bird-David, Nurit
1999 ”Ani­mism” Revi­si­ted: Per­son­hood, Envi­ron­ment, and Rela­tio­nal Epis­te­mo­logy. Cur­rent Anth­ro­po­logy 40 (S1): 67–91.

Bird-David, Nurit & Danny Naveh
2008 Rela­tio­nal Epis­te­mo­logy, Imme­diacy, and Con­ser­va­tion: Or, What Do the Nay­aka Try to Con­serve? Jour­nal for the Study of Reli­gion, Nature and Cul­ture 2(1): 55–73.

Cajete, Gre­gory
2000 Native Science. Natu­ral laws of Inter­de­pen­dence. Santa Fe: Clear Light.

Chi­lisa, Bagele
2012 Indi­ge­nous Research Met­ho­do­lo­gies. Los Angels, Lon­don, Delhi & Sin­ga­pore: SAGE.

Doyle-Bedwell, Pat­ricia & Fay G. Cohe
2001 Abo­ri­gi­nal Peoples in Canada: Their Role in Sha­ping Envi­ron­men­tal Trends in the Twenty-first Cen­tury. – Edward A. Par­son (toim.), Gover­ning the Envi­ron­ment. Per­sis­tent Chal­len­ges, Uncer­tain Inno­va­tions, 169–206. Toronto: Uni­ver­sity of Toronto.

Eskola, Jari & Juha Suo­ranta
2008 Joh­da­tus laa­dul­li­seen tut­ki­muk­seen. Tam­pere: Vastapaino.

Gill, Sam D.
1987 Mot­her Earth. An Ame­rican Story. Chicago: Uni­ver­sity of Chicago.

Gontza­les, Tirso A & Melissa K. Nel­son
2001 Con­tem­po­rary Native Ame­rican Res­pon­ses to Envi­ron­men­tal Threats in Indian Country. – John A. Grim (toim.), Indi­ge­nous Tra­di­tions and Eco­logy: The Inter­being of Cos­mo­logy and Com­mu­nity, 495–538. Cam­bridge: Har­vard Uni­ver­sity Press.

Gothóni, René
2004 Ymmär­tä­mi­nen uskon­to­tie­teessä. – Tom Sjö­blom ja Terhi Utriai­nen (toim.), Mikä ihmeen uskonto? Suo­ma­lais­ten tut­ki­joi­den puheen­vuo­roja uskon­nosta, 37–49. Hel­sinki: Hel­sin­gin yliopisto.

Gott­lieb, Roger S.
2006 Int­ro­duc­tion: Reli­gion and Eco­logy – What Is the Con­nec­tion and Why Does It Mat­ter? – Roger S. Gott­lieb (toim.), The Oxford Hand­book of Reli­gion and Eco­logy, 3–23. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Gott­lieb Roger S.
2009 A Gree­ner Faith: Reli­gious Envi­ron­men­ta­lism and Our Planet’s Future. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Grim, John A.
2001 Indi­ge­nous Tra­di­tions and Deep Eco­logy. – David Lan­dis Bar­hill & Roger S. Gott­lieb (toim.), Deep Eco­logy and World Reli­gions. New Essays on Sac­red Ground, 35–57. New York: State Uni­ver­sity of New York Press.

Grim, John A.
2006 Indi­ge­nous Tra­di­tions. – Roger S. Gott­lieb (toim.), The Oxford Hand­book of Reli­gion and Eco­logy, 283–311. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Hal­lowell, Alfred Irving
1960 Ojibwa Onto­logy, Beha­vior and World View. – Stan­ley Dia­mond (toim.), Cul­ture in his­tory: essays in honor of Paul Radin, 2–22. New York: Colum­bia Uni­ver­sity Press.

Har­vey, Gra­ham
2005 Ani­mism. Res­pec­ting the Living World. Lon­too: Hurst & Company.

Hee­las, Paul & Linda Wood­head
2005 The Spi­ri­tual Revo­lu­tion. Why Reli­gion is Giving Way to Spi­ri­tua­lity. Mal­den: Blackwell.

Hen­der­son, James Young­blood
2000 Ayuk­pachi: Empowe­ring Abo­ri­gi­nal Thought. – Marie Bat­tiste (toim.), Reclai­ming Indi­ge­nous Voice and Vision, 248–278. Vancou­ver: UBC Press.

Hirs­järvi, Sirkka & Helena Hurme
2008 Tut­ki­mus­haas­tat­telu. Tee­ma­haas­tat­te­lun käy­täntö ja teo­ria. Hel­sinki: Gaudeamus.

Horn­borg, Anne-Christine
2001 A Landscape of Left-Overs: chan­ging Concep­tions of Place and Envi­ron­ment among Mi’kmaq Indians of Eas­tern Canada. Lund: Lunds universitet.

Horn­borg Anne-Christine
2010 Cul­tu­ral Trauma, Ritual and Hea­ling. – Göran Collste (toim.), Iden­tity and Plu­ra­lism: Eth­nicity, Reli­gion and Values, 103–118. Lins­kö­ping: Lin­kö­pings universitet.

Horn­borg, Anne-Christine
2012 Are we all spi­ri­tual? A Com­pa­ra­tive Pers­pec­tive on the Appropria­tion of a New Concept of Spi­ri­tua­lity. Jour­nal for the Study of Spi­ri­tua­lity 1(2): 249–268.

Hult­krantz Åke
1981 Belief and Wors­hip in Native North Ame­rica. New York: Syracuse Uni­ver­sity Press.

Hämä­läi­nen, Riku
2004 Suo­ma­lai­nen inti­aa­ni­tut­ki­mus tien­haa­rassa. – Riku Hämä­läi­nen (toim.), Pohjois-Amerikan inti­aa­nius­kon­not. Kir­joi­tuk­sia perin­teistä, muu­tok­sesta ja jat­ku­vuu­desta, 7–30. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Ingold, Tim
2006 Ret­hin­king the Ani­mate, Re-Animating Thought. Eth­nos 71(1): 9–20.

Inman, Derek, Ste­faan Smis & Dorothy Cam­bou
2013 ”We Will Remain Idle No More”: The Shortco­mings of Canada’s ’Duty to Con­sult’ Indi­ge­nous Peoples. Coet­tin­gen Jour­nal of Inter­na­tio­nal Law 5 (1): 251–285.

John­son, Greg
2005 Roman­ticism and Indi­ge­nous Peoples. – Bron Tay­lor & Jef­frey Kaplan (toim.), Encyclo­pe­dia of Reli­gion and Nature. Vol. 2, 1102–1104. Lon­too & New York: Continuum.

Kin­near, Lacia
2007 Con­tem­po­rary Mi’kmaq Rela­tions­hips Between Humans and Ani­mals: A Case Study of the Bear River First Nation Reserve in Nova Sco­tia. Pro gradu –tut­kielma. Envi­ron­men­tal Stu­dies. Dal­housie University.

Knowkwood, Isa­belle
1997 From ”Out of the Depths”. – Rita Joe & Les­ley Cho­yce (toim.), The Mí’kmaq Ant­ho­logy, 164 –194. East Law­rence­town: Pot­ter­fiel Press.

Koti­mais­ten kiel­ten kes­kus
2012 Kie­li­toi­mis­ton sana­kirja. 3: S–Ö. Hel­sinki: Koti­mais­ten kiel­ten keskus.

LaDuke, Winona
1993 Native Envi­ron­men­ta­lism. Earth Island Jour­nal 8(3): 35–39.

LaDuke, Winona
1999 All my rela­tions. Native Struggles for Land and Right. Cam­bridge: South End Press.

Mars­hall, Mur­dena
1997 Salite … A Mi’kmaq Sac­red Tra­di­tion. – Rita Joe & Les­ley Cho­yce (toim.), The Mí’kmaq Ant­ho­logy, 48–63. East Law­rence­town: Pot­ter­fiel Press.

Mar­ti­nez, Den­nis, Enrique Salmón & Melissa K. Nel­son
2008 Res­to­ring Indi­ge­nous His­tory and Cul­ture to Nature. – Melissa K. Nel­son (toim.), Ori­gi­nal Instruc­tions. Indi­ge­nous Teac­hings for a Sus­tai­able Future, 88–115. Roc­hes­ter: Bear & Company.

McGre­gor, Debo­rah
2004 Coming Full Circle. Indi­ge­nous Know­ledge, Envi­ron­ment, and Our Future. The Ame­rican Indian Quar­tely 28(3&4): 385–410.

Mic­mac Mali­seet Nations News
1992 Native Spi­ri­tua­lity. Mic­mac Mali­seet Nations News, 9: 30.

Naveh, Danny & Nurit Bird-David
2014 How per­sons become things: eco­no­mic and epis­te­mo­lo­gical chan­ges among Nay­aka hunter-gatherers. Jour­nal of the Royal Anth­ro­po­lo­gical Ins­ti­tute 20: 74–92.

Nyys­sö­nen, Jukka
2003 ‪The Envi­ron­men­tal Sus­tai­na­bi­lity of the Pro­perty Rights Regi­mes in Inari The Per­for­mance of Forest Govern­ment and Rein­deer Her­ding Coo­pe­ra­ti­ves. – Svein Jen­toft, Henry Minde & Rag­nar Nil­sen (toim.), Indi­ge­nous Peoples. Resource Mana­ge­ment and Glo­bal Rights, 249–274. Delft: Eburon.

Opas, Minna
2012 Luon­non poli­tiikka: Yine­jen sosio­kos­mo­lo­gi­set suh­teet ja Manun kan­sal­lis­puis­to­ky­sy­mys Perussa. – Timo Kal­li­nen, Anja Nygren & Tuo­mas Tam­misto (toim.), Ympä­ristö ja kult­tuuri, 235–256. Hel­sinki: Hel­sin­gin yli­opisto, Sosi­aa­li­tie­tei­den laitos.

Peso­nen, Heikki
2004 Viher­tyvä kirkko. Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­nen kirkko ympä­ris­tö­toi­mi­jana. Hel­sinki: Suo­men tiedeseura.

Pritc­hard, Evan T.
1997 No Word for Time. The Way of the Algonquin people. San Francisco, Tulsa: Council Oak Books.

Robin­son, Angela
2002 Ta’n Teli-ktlamsitasit (Ways of Belie­ving) Mi’kmaw Reli­gion in Eska­soni. Väi­tös­kirja. Reli­gious Stu­dies. McMas­ter University.

Ruusu­vuori, Johanna, Matti Hyvä­ri­nen & Pirjo Nikan­der
2010 Haas­tat­te­lun ana­lyy­sin vai­heet. – Johanna Ruusu­vuori, Pirjo Nikan­der ja Matti Hyvä­ri­nen (toim.), Haas­tat­te­lun ana­lyysi, 9–36. Tam­pere: Vastapaino.

Saarela-Kinnunen, Maria & Jari Eskola
2007 Tapaus ja Tut­ki­mus = Tapaus­tut­ki­mus? – Juhani Aal­tola ja Raine Valli (toim), Ikku­noita tut­ki­mus­me­to­dei­hin I. Meto­din valinta ja aineis­ton­ke­ruu: virik­keitä aloit­te­le­valle tut­ki­jalle, 184–195. Jyväs­kylä: PS-kustannus.

Sable, Trudy & Ber­nie Francis
2012 The Lan­guage of this Land, Mi’kma’ki. Syd­ney: Cape Bre­ton University

Smith, Linda Tuhiwai
1999 Deco­lo­nizing Met­ho­do­lo­gies. Research and Indi­ge­nous People. Lon­too ja New York: Zed Books.

Suzuki, David & Peter Knudt­son
1992 Wis­dom of the Elders. Sac­red Native sto­ries of nature. New York: Ban­tam Books.

Tay­lor, Bron
2005 Int­ro­duc­tion. – Bron Tylor & Jef­frey Kaplan (toim.), Encyclo­pe­dia of Reli­gion and Nature. Vol. 1, vii–xxi. Lon­too & New York: Continuum.

Tuc­ker, Mary Eve­lyn
2003 Wordly Won­ders. Reli­gions Enter Their Eco­lo­gical Phase. Chicago: Open Court.

Tuomi, Jouni & Anneli Sara­järvi
2009 Laa­dul­li­nen tut­ki­mus ja sisäl­lö­na­na­lyysi. Hel­sinki: Tammi.

UN Per­ma­nent Forum on Indi­ge­nous Issues
2007 Uni­ted Nations Decla­ra­tion on Rights of Indi­ge­nous Peoples.  [https://www.un.org/development/desa/indigenouspeoples/declaration-on-the-rights-of-indigenous-peoples.html.] Luettu 5.3.2016.

Val­kama, Jaana
2015 Msit no’kmaq – Kaikki yhtey­temme. Hen­ki­nen perinne mi’kmaq-intiaanien nyky­päi­vän ympä­ris­tö­ajat­te­lussa ja –toi­min­nassa. Pro gradu –tut­kielma. Hel­sin­gin yli­opisto. Huma­nis­ti­nen tie­de­kunta. Maa­il­man­kult­tuu­rien laitos.

Vir­ta­nen, Pirjo Kris­tiina
2013 Luon­no­nym­pä­ris­tön ihmi­syys, val­tio ja val­lan­käyttö Bra­si­lian Amazo­niassa. – Pirjo Kris­tiina Vir­ta­nen, Lea Kan­to­nen & Irja Seurujärvi-Kari (toim.), Alku­pe­räis­kan­sat tämän päi­vän maa­il­massa, 193–221. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Wil­son, Shawn
2008 Research is Cere­mony. Indi­ge­nous research met­hods. Hali­fax & Win­ni­beg: Fernwood Publishing.

Viit­teet

[1] Intiaani-termi on suo­ma­lai­sessa tut­ki­muk­sessa vakiin­tu­nut ja arvo­va­paa termi, jolla ei ole englan­nin (indian) tai espan­jan (indios) ter­mien tavoin intia­lai­siin viit­taa­vaa, sekaan­nusta aiheut­ta­vaa kak­sois­mer­ki­tystä (Anders­son, Hämä­läi­nen & Kekki 2013, 41–42).

[2] Käsit­tei­den mää­rit­tely on tar­peel­lista, sillä ylei­sessä käy­tössä käsit­teillä ’ympä­ris­tö­suhde’, ’luon­to­suhde’ tai ’suhde luon­toon’ teh­dään jo etu­kä­tei­so­le­tus erosta ihmi­sen ja luon­no­nym­pä­ris­tön välillä, jol­loin suhde viit­taa enem­min­kin suh­tee­seen kah­den toi­sis­taan eril­li­sen subjektin/objektin välillä (Opas 2012, 236).

[3] Reser­vaa­tit ovat Kana­dassa ja Yhdys­val­loissa inti­aa­ni­kan­soille varat­tuja asuma-alueita, jotka poh­jau­tu­vat eri­tyi­siin sopi­muk­siin val­tioi­den ja inti­aa­ni­kan­so­jen välillä ja joi­hin sovel­le­taan val­ta­väes­töstä poik­kea­via lakeja. Reser­vaat­teja perus­tet­tiin euroop­pa­lai­sen kolo­ni­saa­tion reser­vaat­ti­po­li­tii­kassa, ja ne ovat osa Kana­dan ja Yhdys­val­tain yhteis­kun­nal­lista jär­jes­tel­mää yhä tänä päivä. (Ks. esim. Anders­son et al. 2013, 113.)

[4] Pan-intianismi on osa Pohjois-Amerikan inti­aa­nien kult­tuu­rista revi­ta­li­saa­tiota,  jossa oman kan­san autent­ti­seen perin­tee­seen lai­na­taan ja lisä­tään mui­den inti­aa­ni­kan­so­jen kult­tuu­rin ele­ment­tejä. Kun osia mi’kmaqien omasta perin­teestä ei ole voitu enää tavoit­taa, perin­nettä on alettu revi­ta­li­soi­maan mui­den Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­kan­so­jen kult­tuu­rien kautta, vas­tak­kai­sena län­si­mai­sille kult­tuu­ri­vai­kut­teille. (Horn­borg 2001, 232–234; Alwyn 2004, 202–204.)

[5] Län­si­mai­sessa tut­ki­muse­tii­kassa pai­no­te­taan tut­kit­ta­vien ano­ny­mi­teet­tiä, mutta alku­pe­räis­kan­sa­tut­ki­jat kri­ti­soi­vat usein käy­tän­töä. Alku­pe­räis­kan­soja kos­ke­vassa tut­ki­muk­sessa tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­nei­den nimien esit­tä­mistä pide­tään tär­keänä, sillä näin tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­vat saa­vat ansai­tun paik­kansa tie­don tuot­ta­jina. (Wil­son 2008, 113; Chi­lisa 2012, 207.) Kes­kus­te­lin ano­ny­mi­tee­tin kysy­myk­sestä haas­ta­tel­ta­vien kanssa. Koska aineisto sisäl­tää pai­koin poliit­ti­sia näkö­kul­mia, pää­dyin pitä­mään haas­tat­te­luun osal­lis­tu­vien hen­ki­löl­li­syy­det ano­nyy­meina, luot­ta­muk­sel­li­sina. Artik­ke­lissa käy­tet­tä­vät haas­ta­tel­ta­vien nimet lai­nauk­sissa ja teks­tin yhtey­dessä ovat muutettuja.

[6] Haas­ta­tel­ta­vani eivät erit­tele ker­ron­nas­saan syvem­min pan-intianismin ja syn­kre­tis­min piir­teitä osana hen­ki­syyttä, ja niitä ei myös­kään eri­tellä artik­ke­lissa. Moni­ta­soi­sina ja his­to­riasta nyky­päi­vään liit­ty­vinä aiheina pan-intianismi ja syn­kre­tismi muo­dos­tai­si­vat oman tut­ki­musai­heensa, joka vaa­tisi laa­jem­paa aineis­toa ja ver­tai­le­vaa tut­ki­muso­tetta (ks. Robin­son 2002). Artik­ke­lissa hen­ki­syys esi­te­tään sel­lai­sena kuin haas­ta­tel­ta­vat ovat sen omak­su­neet, sel­lai­sena kuin se heille ilmenee.

[7] Haas­ta­tel­ta­vien suo­rien lai­naus­ten suo­men­nok­set kir­joit­ta­jan. Alku­pe­räi­set, englan­nin­kie­li­set ver­siot, ks. Val­kama, 2015.

[8] Mi’kmaq-kielen kie­lio­pil­li­nen jako elol­li­siin ja elot­to­miin on hyvin moni­mut­kai­nen ja epä­sään­nöl­li­nen, joten sen syvempi ymmär­tä­mi­nen vaa­tisi huo­mat­ta­vaa ling­vis­tistä ana­lyy­sia (ks. Pritc­hard 1997, 129–131; Sable & Francis 2012, 39–41).

[9] Osa haas­ta­tel­ta­vista esit­tää käyt­tä­vänsä län­si­mai­sen nimensä lisäksi myös mi’kmaq nimeä, joka liit­tyy maa-, ilma-, vesi– tai tulielementteihin.

[10] Sopi­musoi­keu­det perus­tu­vat his­to­rial­li­siin sopi­muk­siin, joita mi’kmaqit sol­mi­vat Englan­nin kanssa 1700-luvulla, ja jotka liit­tyi­vät luon­non­va­ro­jen kes­ki­näi­seen jaka­mi­seen ja mi’kmaqien oikeu­teen jat­kaa perin­teistä elä­män­ta­paansa ja perin­teis­ten elin­kei­no­jen har­joit­ta­mista. Sopi­muk­sissa mi’kmaqit eivät ole myy­neet maata Englan­nille. Mi’kmaqien sopi­musoi­keu­det jakau­tu­vat kol­meen pää­ka­te­go­ri­aan: 1) Ystä­vyy­den ja Rau­han Sopi­muk­set (1700-luvulta alkaen sol­mi­tut sopi­muk­set mi’kmaqien ja Englan­nin väillä) 2) Kana­dan kon­fe­de­raa­tion muo­dos­ta­mi­sen jäl­keen tun­nus­te­tut maan omis­tusoi­keu­det Kana­dan alku­pe­räis­väes­tölle sekä 3) nyky­päi­vänä esi­te­tyt ja oikeu­dessa pää­te­tyt mi’kmaq-kansan vaa­ti­muk­set mai­den omis­tuk­sesta. Kana­dan val­tio kielsi van­ho­jen sopi­mus­ten voi­mas­sao­lon, kun­nes vuonna 1982 voi­maan­tul­lut uuden perus­tus­lain artikla 35(1) myönsi sopi­musoi­keu­det. Sopi­mus­ten poik­keus­ta­paus Kana­dan laissa aiheut­taa kui­ten­kin monen­lai­sia tul­kin­toja, ja niitä ei ole sovel­luttu käy­tän­nössä koko­nais­val­tai­seen täy­tän­töön­pa­noon. (Doyle-Bedwell & Cohen 2001, 173–181; Kin­near 2007, 14–20.)