Lectio praecursoria. Katseita keskiaikaisiin kuviin. (Aila Viholainen)

Download PDF

Aila Viho­lai­nen
Hel­sin­gin yliopisto

Tämä on väi­tös­kir­jani kan­si­lehti, joka simu­loi kes­kiai­kai­sen käsi­kir­joi­tuk­sen sivua. Se vie mei­dät kes­kiai­kai­seen kuva­maa­il­maan. Tuo­malla kan­nen sil­mienne eteen lii­tän tei­dän kat­seenne osaksi otsi­kossa mai­nit­tua kat­sei­den kir­joa, joka muo­dos­tuu moni­nai­sista ja eriai­kai­sista kat­seista, kuten kes­kiai­kai­sista aika­lais­kat­seista, esi­mer­kiksi kirk­koi­hin kokoon­tu­nei­den seu­ra­kun­ta­lais­ten kat­seista, joi­den tie­to­taso ja kiin­nit­ty­mi­nen uskon­toon vaih­te­li­vat suu­resti. Yhtä­lailla olen koh­dan­nut aika­lais­teo­lo­gien kat­seita hei­dän kir­joit­ta­miensa teks­tien kautta, kuten myös eri aikoina kes­kiai­kai­seen kuval­li­seen mate­ri­aa­liin koh­dis­tu­nei­den tut­ki­joi­den men­nei­syy­teen suun­tau­tu­neita kat­seita. Kat­sei­den jouk­koon liit­ty­vät myös monien turis­tien kat­seet, jotka on suun­nattu kes­kiai­kai­sista koh­teista löy­ty­vään kuval­li­seen mate­ri­aa­liin tai alku­pe­räi­sistä koh­teista museoi­hin siir­ret­tyyn esi­neis­töön. Näi­den lisäksi on oma vael­tava kat­seeni, joka on kul­ke­nut kes­kiai­kai­sissa koh­teissa ja museoissa eri puo­lilla manner-Eurooppaa ja työ­pöy­tieni äärellä seik­kail­len luke­mieni teks­tien parissa.

Tut­ki­muk­sieni koh­teena ovat kes­kia­jalla län­ti­sessä, lati­nan­kie­li­sessä kris­ti­kun­nassa tuo­tettu ja uskon­nol­li­sissa yhteyk­sissä esi­tetty kuval­li­nen mate­ri­aali. Väi­tök­seni koos­tuu vuo­sien 2004 ja 2013 väli­senä aikana teh­dystä nel­jästä artik­ke­lista. Näi­den lisäksi väi­tös­kir­jani sisäl­tää koon­ti­lu­vun: yhteen­ve­don teke­mäs­täni sekä sen arvioin­nin ja sijoit­tu­mi­sen laa­jem­paan tie­teen kent­tään. Eri­tyi­sinä arvoin­ti­pin­toina ovat emä­tie­teeni uskon­to­tiede ja koti­mai­nen kes­kia­jan tai­teen tutkimus.

Artik­ke­lit ovat valit­se­miani näkö­kul­mia, erään­lai­sia tapaus­tut­ki­muk­sia, joi­den avulla poh­din ja ana­ly­soin tut­ki­mus­koh­det­tani. Niistä kaksi kier­tyy kon­kreet­ti­sen koh­teen – Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kon kuo­ri­sei­nän maalaukseen.

Toi­set kaksi käsit­te­le­vät tut­ki­mus­koh­teis­tani nouse­via ylei­sen tason kysy­myk­siä ja metodis-teoreettisia rat­kai­suja sekä nyky­päi­västä kes­kiai­kaan suun­tau­van tut­ki­muk­sen rajaeh­toja. Tut­ki­mus­tai­pa­leeni aset­tuu ajan­koh­taan, jota voi hyvällä syyllä kut­sua mur­rok­seksi. Kaikki tämä on likei­sessä yhtey­dessä huma­nis­ti­sissa tie­teissä tapah­tu­nei­siin kehityskulkuihin.

Tut­ki­muso­rien­taa­tioni pon­nin on ruot­sa­lai­sen – nyt­tem­min Oslossa tai­de­his­to­rian pro­fes­so­rina toi­mi­van Lena Lie­pen vuonna 2003 esit­tämä arvio poh­jois­mai­sesta kes­kia­jan tai­teen tut­ki­muk­sen tilasta, jota hänen mie­les­tään luon­neh­tii teo­reet­tis­ten läh­tö­koh­tien ja eta­bloi­tu­nei­den tra­di­tioi­den kriit­tis­ten arvioi­den vähyys.

Työni alaot­si­kon ensim­mäi­nen tar­ken­nus on Usko­maan­saat­ta­mi­nen, joka on tutkimusperspektiiviini.

Ajat­te­len uskon­toa yhtenä kult­tuu­ri­sena käy­tän­tönä. Kes­kia­jalla uskonto läpäisi koko kult­tuu­rin, olipa sit­ten kyse yhteis­kun­nan val­ta­hie­rar­kiasta tai yksit­täi­sen ihmi­sen arkie­lä­mästä. Kris­ti­nusko ei tul­lut usko­muk­sista ja nii­hin lii­te­tyistä toi­min­noista vapaille alueille. Tämä mer­kitsi molem­min­puo­lista sovit­tau­tu­mista. Kun tut­ki­musta on koh­den­nettu ene­ne­vässä mää­rin yksit­täi­siin aihe– ja paik­ka­kun­ta­koh­tai­siin aihei­siin, on moni­nai­suus ja moni­ta­soi­suus pal­jas­tu­nut kon­kreet­ti­sesti ja mur­ta­nut näin näke­mystä mono­liit­ti­sesta kir­kon vaikutuksesta.

Kes­kiai­kaa onkin kuvattu, että sen leit­mo­tif on juuri moninaisuus.

Myös­kään usko itses­sään ei ollut staat­ti­nen, ker­ralla saa­vu­tet­tava tila, vaan se oli jat­ku­vaa vah­vis­ta­mista, uusin­ta­mista ja aktii­vista toi­min­taa vaa­tiva pro­sessi.  Niinpä usko­maan­saat­ta­mi­nen ei riit­tä­nyt vaan uskoa oli myös vah­vis­tet­tava. Tässä seu­rai­len Mic­hel de Cer­teaun ajat­te­lua. Työs­säni kysyn­kin, kuinka kuvien avulla on pyritty vai­kut­ta­maan nii­den koh­taa­jiin ja millä visu­aa­li­silla kei­noilla vakuut­ta­mista ja suos­tut­te­lua niissä on raken­nettu. Kyse on laa­jasti ottaen visu­aa­li­suu­den reto­rii­kan ja sen käy­tön tutkimuksesta.

Visu­aa­li­nen mate­ri­aali – kirk­ko­ra­ken­nuk­sista yksit­täi­siin visu­aa­li­siin esi­tyk­siin – oli kes­kia­jalla mer­kit­tävä osa kir­kon sano­maa ja arvo­val­taa ja nii­den luo­mista ja yllä­pi­tä­mistä. Kes­kia­jalla kuvien avulla tapah­tu­nutta usko­maan­saat­ta­mista lei­maa moni­muo­toi­suus. Kuva hou­kutti poh­ti­maan ja suun­tasi luos­ta­rin asuk­kia syven­tä­mään omaa hen­gel­listä kas­vu­aan. Se näytti pai­kal­lis­seu­ra­kun­ta­lai­selle tien pelas­tuk­seen. Se myös opasti varot­ta­malla kir­kos­sa­kä­vi­jää syn­nin vaa­roista, Kuva teki pois­sao­le­van ja näky­mät­tö­män läs­nä­olo­vaksi – vaik­kapa tuo­den näky­mät­tö­män Juma­lan näky­väksi kuvana. Se neu­voi lin­nan rou­vaa hänen omassa yksi­tyi­sessä hurs­kau­dessa har­taus­kir­jan sivulle maa­la­tulla kuvalla. Mutta kuva myös kan­nusti läh­te­mään pyhälle ris­ti­ret­kille. Se ohjasi teke­mään eron toi­sus­koi­siin – olipa kyse juu­ta­lai­sista tai muslimeista.

Usko­maan­saat­ta­mista en liitä vain kes­kiai­kai­seen uskon­nol­li­seen regii­miin, vaan myös suo­ma­lai­sen kan­sa­kun­nan ja sen kan­sa­lai­suu­den luo­mi­seen ja kan­sa­kun­naksi kuvittelemiseen.

Kuvit­te­le­mi­nen

Kuvit­te­le­mi­nen tuli työ­höni teh­des­säni väi­tök­sen toista artik­ke­lia, jossa ana­ly­soin folklo­ris­tista dis­kurs­sia natio­na­lis­mi­tut­ki­muk­sen näkö­kul­masta. Artik­ke­lissa on kyse myös siitä, miten kes­kiai­kaista mate­ri­aa­lia on myö­hem­min käy­tetty pyrit­täessä halut­tuun pää­mää­rään. Folklo­resta löy­tyy kan­sa­kun­nan kuvit­te­le­mi­sessa käy­tetty juonne. Siinä lii­te­tään Hat­tu­lan kes­kiai­kai­sen Pyhän Ris­tin kir­kon kuo­ri­sei­nälle maa­lattu meren­neito kan­san­ru­nou­den Vel­la­mon nei­toon ja Kale­va­lan Aino/Vellamoon ja kan­sal­li­sen tai­teen ”Aino-triptyykkiin”. Tässä olen käyt­tä­nyt apuna myös pit­kä­ai­kaista kiin­nos­tus­tani meren­nei­don kult­tuu­ri­his­to­ri­aan. Tässä ana­lyy­sin koh­teen on kir­jal­li­nen materiaali,

Palaan vii­mei­sessä artik­ke­lissa Hat­tu­lan kuo­ri­sei­nälle maa­lat­tuun kuva­ko­ko­nai­suu­teen ja nyt ana­lyy­sini koh­teena on visu­aa­li­nen mate­ri­aali. Tässä artik­ke­lissa laa­jen­nan perin­tei­sesti ymmär­ret­tyä teo­lo­gista ana­lyy­siap­pa­raat­tia kes­kia­jan tut­ki­jan Bar­bara New­ma­nin sateen­var­jo­kä­sit­teellä ”kuvit­te­lun teo­lo­gia”. Se kas­vat­taa uskon­non mää­rit­te­le­mi­seen ja usko­maan­saat­ta­mi­seen aiem­min käy­tet­ty­jen läh­tei­den valik­koa, lisä­ten sii­hen tai­teen sfää­rissä ja ei-normatiivisssa yhtey­dessä esi­tet­tyjä teks­tejä. Samalla New­man tuo tar­kas­te­lun pii­riin uuden­lai­sia kes­kiai­kai­sia tapoja poh­dis­kella ja mää­rit­tää uskoa ja usko­ne­lä­mää. Artik­ke­lissa yhdis­tän kuvit­te­lun ja perin­tei­sen for­maa­lin tai­de­his­to­rial­li­sen kuvan jäsen­nyk­sen ja tut­kin sitä, millä visu­aa­li­silla kei­noilla usko­maan­saat­ta­mista on tuo­tettu tässä kuval­li­sessa koko­nai­suu­dessa. Siir­rän New­ma­nin ”kuvit­te­lun teo­lo­gian” kir­jal­li­sesta mate­ri­aa­lista visu­aa­li­seen mate­ri­aa­liin ja tes­taan sen käyt­tö­kel­poi­suutta siinä. Myös tässä artik­ke­lissa käy­tän merenneito-hahmoa ja ana­ly­soin sen aset­tu­mista ja osal­lis­tu­mista kuva­ko­ko­nai­suu­den merkitystuotantoon.

Kuvit­te­le­mi­sesta tuli tut­ki­mus­pro­ses­sin kulussa erit­täin mer­ki­tyk­sel­li­nen ulot­tu­vuus. Sen lisäksi, että se toimi ana­lyy­si­vä­li­neenä, se on myös kes­kiai­kai­nen käsite, joka liit­tyy tie­don ja ymmär­ryk­sen tuot­ta­mi­seen. Se eroaa rat­kai­se­valla tavalla mei­dän kuvittelu-käsitteestämme, jonka koe­taan ole­van villi ja vapaa. Kes­kia­jalla kuvit­telu oli totuu­den etsi­mi­sen väylä, kog­ni­tii­vi­nen taito.

Näi­den lisäksi kuvit­telu on tuki­jan oma resurssi, jota aate­his­to­rioit­sija Markku Hyrk­kä­nen kuvaa seu­raa­vaan tapaan: ”Mie­li­ku­vi­tuk­sen käyttö ei ehkä tunnu niin vaa­ral­li­selta, jos sen mää­rit­te­lee asioi­den mah­dol­lis­ten yhteyk­sien kuvit­te­luksi tai lyhyesti kek­se­liäi­syy­deksi. His­to­rioit­si­jan on pys­tyt­tävä kuvit­te­le­maan, mikä saat­toi olla mah­dol­lista voi­dak­seen pää­tellä, mikä oli todel­lista tai toden­nä­köistä. Mie­li­ku­vi­tus on rekon­struk­tion väline, jonka käy­töstä jokai­nen his­to­rioit­sija jou­tuu itse vas­taa­maan”. Tut­ki­jan kuvit­te­lun vali­diu­den ja rajat mää­rit­tää ja arvioi tut­ki­jayh­teisö.  Tämä väi­tös­ti­lai­suus on yksi arvioin­nin paikka.

Kuvit­telu liit­tyy myös tämän­het­ki­seen näke­myk­seeni kuvan ja sen kat­so­jan koh­taa­mi­sesta ja siinä syn­ty­västä mer­ki­tyk­sen­an­nosta ja kuvan pois­sao­le­van läs­nä­ole­vaksi tuo­vasta ulot­tu­vuu­desta. Tässä jaan sak­sa­lai­sen tai­de­his­to­rioit­si­jan Klaus Krû­ge­rin näke­myk­sen fiktiivis-visuaalisesta repre­sen­taa­tioista ja kat­se­li­jan sii­hen liit­tä­mästä kuvit­teel­li­sesta läsnäolosta.

Tut­ki­mus

Oma tut­ki­mus­tai­pa­leeni aset­tuu ajan­jak­soon, jol­loin kes­kia­jan tut­ki­muk­sessa on ollut käyn­nissä mur­ros vii­mei­set 30-vuotta. Muu­tok­set ovat likei­sessä yhtey­dessä huma­nis­ti­sissa tie­teissä tapah­tu­neen kanssa. Yksi ja työni kan­nalta kes­kei­nen muu­tos liit­tyy kysy­myk­seen uskon­non roo­lista kuva­tut­ki­muk­sessa. Aja­tus moder­nista toi muka­naan pers­pek­tii­vin jossa yhtei­söt kehit­ty­vät niin, että ne seku­la­ri­soi­tu­vat. Näin tut­ki­muk­sessa pal­jolti ohit­tui uskon­non ja sen roo­lin arviointi. Näin kävi myös kes­kia­jan tai­teen tut­ki­muk­sessa. Jef­frey Ham­bur­ger pai­not­taa sitä, että teo­lo­gia ja ekse­ge­tiikka ja laa­jem­min ymmär­retty uskon­nol­li­nen ajat­telu olisi tuo­tava osaksi tut­ki­musta: ei tut­kin­taa mää­rit­tä­vänä dog­mina vaan tut­ki­muk­sessa käy­tet­tä­vänä resurs­sina. Olen pyr­ki­nyt vas­taa­maan tähän haas­tee­seen, josta yksi esi­merkki on aiem­min mai­nit­se­mani ”kuvit­te­lun teo­lo­gia” ja sen yhdis­tä­mi­nen kuva-analyysiin.

Tut­ki­mus­mat­kani aset­tuu osaksi men­nei­syy­den tut­ki­musta. Kes­kiaika on minulle tut­ki­jana vie­ras ja outo Toi­nen, johon tutus­tun ute­li­aan ihmet­te­le­vänä. Lii­tyn nii­den tut­ki­joi­den jouk­koon, jotka näke­vät että men­nei­syy­den vie­rau­teen tutus­tu­malla voi oppia toi­sin ajat­te­le­mista. Toi­sin ajat­te­le­mista voi käyt­tää myös resurs­sina omassa ajat­te­lus­saan ja kuvi­tella tälle päi­välle moni­nai­sia mah­dol­li­sia maa­il­moita ja kehi­tys­kul­kuja. Tänä päi­vä­nä­hän – ikävä kyllä – jou­dun totea­maan, että his­to­riasta sinänsä emme ole juu­ri­kaan oppi­neet: niin monien askel­ten kaiku on pelot­ta­van sama kuin vajaat sata vuotta sitten.

Aila Viho­lai­nen puo­lusti uskon­to­tie­teen väi­tös­kir­jaansa “Kat­seita kes­kiai­kai­siin kuviin — Usko­maan­saat­ta­mista, kuvit­te­lua ja tut­ki­musta” Hel­sin­gin yli­opis­tossa 12.12.2015. Väi­tös­kir­jan tii­vis­telmä on luet­ta­vissa osoit­teessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158068