”Miksi meitä on niin moneksi?” Kansalaisuskonto vuoden 2010 Homoillan jälkeisessä keskustelussa (Susanna Helminen)

Download PDF

Susanna Hel­mi­nen
Turun yliopisto

Syk­syllä 2010 tele­vi­siossa esi­tet­tiin Ajan­koh­tai­sen kak­ko­sen ”Homoilta”. Kyseessä oli tee­mailta, jossa käsi­tel­tiin muun muassa homo­jen oikeutta adop­tioon ja kirk­ko­häi­hin. Ohjelma sai aikaan run­sasta kes­kus­te­lua eri tie­do­tus­vä­li­neissä. Lisäksi joukko ihmi­siä erosi Suo­men evankelis-luterilaisesta kir­kosta pian ohjel­man jäl­keen. Tar­kas­te­len artik­ke­lissa Homoil­lan aikaan­saa­maa kes­kus­te­lua. Aineis­to­nani käy­tän Suo­men kah­dek­sassa levi­kil­tään suu­rim­massa päi­vit­täin ilmes­ty­vässä sano­ma­leh­dessä kah­tena ohjel­maa seu­ran­neena viik­kona ilmes­ty­neitä mielipidekirjoituksia.

Aineis­ton avulla pureu­dun ohjel­maa seu­ran­neen kes­kus­te­lun sisäl­töi­hin ja sii­hen, mitä kes­kus­telu ker­too suo­ma­lai­sesta yhteis­kun­nasta. Mene­tel­mä­näni käy­tän dis­kurs­sia­na­lyy­siä. Tar­kas­te­len kes­kus­te­lusta hah­mot­ta­miani dis­kurs­seja suo­ma­lai­sesta kan­sa­lai­sus­kon­nosta teh­dyn tut­ki­muk­sen valossa. Min­kä­laista Suo­men evankelis-luterilaisen kir­kon ja suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan välistä suh­detta kes­kus­te­lussa raken­ne­taan? Entä min­kä­laista kuvaa raken­ne­taan homoista Suo­men kansalaisina?

Käy­dyssä kes­kus­te­lussa on vah­vasti esillä kir­kon mer­kit­tävä asema suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa. Siitä, min­kä­lai­nen kir­kon yhteis­kun­nal­li­sen ase­man ja roo­lin tulisi olla jat­kossa, ollaan kui­ten­kin eri­mie­li­siä. Homoi­hin suh­tau­du­taan joko tasa­ver­tai­sina kan­sa­lai­sina tai yhteis­kun­nan läsnä ole­vina toi­sina. Kah­tia­jaon väli­neenä toi­mii avio­liit­toins­ti­tuu­tio. Avio­lii­ton muut­ta­mi­nen suku­puo­li­neut­raa­liksi koe­taan pai­koin uhkana, vaikka homous sinäl­lään oltai­siin­kin val­miita hyväk­sy­mään. Lisäksi avio­liitto kir­kol­li­sena ja lain­sää­dän­nöl­li­senä ins­ti­tuu­tiona miel­le­tään suu­rim­massa osassa kes­kus­te­lua samaksi asiaksi

Joh­danto

Syk­syllä 2010 esi­tet­tiin Suo­men tele­vi­siossa Ajan­koh­tai­sen kak­ko­sen Homoilta, jossa kes­kus­tel­tiin homo­jen oikeuk­sista Suo­messa. Puhu­jat oli jaettu kriit­ti­sesti ja myön­tei­sesti aihe­pii­riin suh­tau­tu­viin. Homoilta herätti vil­kasta kes­kus­te­lua niin sosi­aa­li­sessa mediassa kuin muis­sa­kin tie­do­tus­vä­li­neissä. Lisäksi osin ohjel­man aikana ja pian sen jäl­keen lukui­sat ihmi­set ero­si­vat Suo­men evankelis-luterilaisesta kir­kosta. (URL1; URL2.)

Homo­jen oikeu­det ovat nous­seet puhee­nai­heeksi suo­ma­lai­sessa mediassa ennen­kin, ja aiheesta on puhuttu monta ker­taa myös Homoil­taa seu­ran­neen kes­kus­te­lun jäl­keen. Kes­kus­telu vaa­tii kui­ten­kin käyn­nis­tyäk­seen kim­mok­keen. Usein kyse on ollut lakia­loit­teesta tai lain­sää­dän­nöl­li­sestä muu­tok­sesta. Esi­mer­kiksi 1990-luvulla käy­tiin useam­paan ottee­seen lakia­loit­tei­den innoit­ta­maa kes­kus­te­lua saman­su­ku­puo­lis­ten suh­tei­den viral­lis­ta­mi­sesta. Hedel­möi­tys­hoi­to­jen sal­li­mi­sesta lain puit­teissa esi­mer­kiksi nais­pa­reille taas puhut­tiin pal­jon 2000-luvun alussa. (Char­pen­tier 2001, 13, 14.) Homoil­lan koh­dalla kes­kus­telu lähti liik­keelle median omasta aloit­teesta, mutta kysy­mys suku­puo­li­neut­raa­lista avio­lii­tosta oli näky­västi esillä.

Eri­tyi­sen kiin­nos­ta­vaa ohjel­maa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa on se, kuinka kirkko nos­tet­tiin kes­ki­öön homo­jen oikeuk­sien käsit­te­lyssä. Sen sijaan, että olisi läh­tö­koh­tai­sesti puhuttu suku­puo­li­neut­raa­lin avio­lii­ton toteut­ta­mi­sesta Suo­men lain puit­teissa, puhut­tiin siitä, mitä homo­jen avioliitto-oikeus tar­koit­taisi kir­kolle. Kes­kus­telu nosti mie­len­kiin­toi­sella tavalla esiin kir­kon mer­ki­tyk­sen suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa. Kiin­nos­ta­vaa on sekin, että juuri kes­kus­telu homo­jen oikeuk­sista toi kir­kon ja yhteis­kun­nan väli­sen rajan­käyn­nin esille. Sel­vi­tän tässä artik­ke­lissa yhtäältä, mil­laista suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan ja Suo­men evankelis-luterilaisen kir­kon suh­detta Homoil­taa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa raken­ne­taan ja toi­saalta, mil­laista kuvaa raken­ne­taan homoista Suo­men kansalaisina.

Tar­kas­te­len Homoil­lan jäl­keistä kes­kus­te­lua kan­sa­lai­sus­kon­non näkö­kul­masta. Kan­sa­lai­sus­kon­nolla tar­koi­te­taan yhteis­kun­nan uskon­nol­lista tasoa, jolla yhtei­sön jäse­net teke­vät rajan­ve­toa itsensä ja mui­den välille sekä mer­kit­se­vät pyhäksi esi­mer­kiksi yhteis­kun­nalle eri­tyi­sen tär­keät ins­ti­tuu­tiot ja nii­hin liit­ty­vät toi­min­ta­käy­tän­nöt (Mah­la­mäki 2005, 20). Tässä tapauk­sessa Suo­men evankelis-luterilainen kirkko voi­daan nähdä tämän kal­tai­sena pyhänä ins­ti­tuu­tiona ja kir­kossa sol­mit­tava avio­liitto sii­hen liit­ty­vänä toi­min­ta­käy­tän­tönä. Myös kan­sa­kun­nan enem­mis­tön jaka­mat käsi­tyk­set muun muassa yhtei­sön arvoista, pää­mää­ristä ja mer­ki­tyk­sistä pyhi­te­tään. Kan­sa­lai­sus­kon­toon sidok­sissa ole­vat arvot ovat Tiina Mah­la­mäen mukaan usein kon­ser­va­tii­vi­sia. (Mah­la­mäki 2005, 212.) Kan­sa­lai­sus­konto ei kui­ten­kaan ole täy­sin sta­biili, muu­tos vain ottaa oman aikansa. Jere Kyy­rön mukaan kan­sa­lai­sus­konto voi­kin arvo­jen pyhit­tä­mi­sen lisäksi toi­mia nii­den kysee­na­lais­ta­jana ja sitä kautta tukea yhteis­kun­nal­lista muu­tosta (Kyyrö 2009, 19).

Homoil­taa on sivuttu jois­sain aiem­missa tut­ki­muk­sissa. Esi­me­riksi Marcus Moberg ja Sofia Sjö käsit­te­le­vät Homoil­taa osana Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon ja median suh­detta artik­ke­lis­saan ”The Evan­ge­lical Lut­he­ran Church and the Media in Post-Secular Fin­land” (2012). Oma näkö­kul­mani poik­keaa Mober­gin ja Sjön kat­san­to­kan­nasta siinä, että he käsit­te­le­vät kir­kon ja median suh­detta ylei­sesti, kun taas itse kes­ki­tyn ainoas­taan Homoil­taa seu­ran­nee­seen kes­kus­te­luun. En myös­kään käsit­tele artik­ke­lis­sani pel­käs­tään lute­ri­laista kirk­koa, vaan tar­kas­te­len suo­ma­laista yhteis­kun­taa laa­jem­min. Hen­rik Rein­toft Chris­ten­sen on puo­les­taan tut­ki­nut homo­sek­su­aa­li­suu­den ja uskon­non väli­seen suh­tee­seen liit­ty­vää kes­kus­te­lua skan­di­naa­vi­sessa mediassa. Hän tar­kas­te­lee artik­ke­lis­san ”Media­tiza­tion, Depri­va­tiza­tion, and Vica­rious Reli­gion. Cove­rage of Reli­gion and Homo­sexua­lity in the Scan­di­na­vian Main­stream Press” homo­sek­su­aa­li­suu­den ja kris­ti­nus­kon käsit­te­lyä Tans­kan, Ruot­sin ja Nor­jan leh­dis­tössä. (Chris­ten­sen 2012.) Vai­kut­taa siltä, että Suo­men ja mui­den Poh­jois­mai­den media­si­säl­löissä on pai­koin pal­jon yhteistä, mitä tulee kris­ti­nus­kon ja kir­kon suh­teen tar­kas­te­luun. Sekä Mober­gin ja Sjön että Chris­ten­se­nin artik­ke­leissa uskon­non ja median suh­tee­seen pureu­du­taan media­ti­saa­tion käsit­teen avulla. Olen tut­ki­nut Homoil­taa seu­ran­nutta kes­kus­te­lua mediatisaatio-näkökulmasta toi­saalla (ks. Hel­mi­nen 2014), ja kes­ki­tyn­kin tässä artik­ke­lissa tar­kas­te­le­maan aihetta kan­sa­lai­sus­kon­non käsit­teen kautta.

Aineisto ja analyysimenetelmät

Homoil­taa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa oli mukana useita media­muo­toja. Aiheesta puhut­tiin pal­jon inter­ne­tissä, mutta myös perin­tei­sem­mät tie­do­tus­vä­li­neet oli­vat näky­västi esillä. (Ks. Mati­kai­nen 2011, 92.) Yksi kes­kus­te­lun monista foo­ru­meista oli sano­ma­leh­tien mie­li­pi­de­pals­tat. Niin sano­tussa kol­mi­kan­ta­mal­lissa yhteis­kunta jae­taan val­tio­val­taan, mark­ki­na­voi­miin ja kan­sa­lai­syh­teis­kun­taan. Median teh­tävä kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan tuki­pi­la­rina on pal­vella kan­sa­lai­sia toi­mi­malla erään­lai­sena yhteis­kun­nan val­vo­vana eli­menä. Medialla on näin kes­kei­nen asema demo­kra­tian yllä­pi­tä­jänä. (Nie­mi­nen & Pantti 2012, 25.) Median teh­tävä on myös tar­jota kan­sa­lai­sille foo­rumi, jossa eri­lai­set näke­myk­set pää­se­vät jul­ki­suu­teen. Demo­kra­tialle ja sanan­va­pau­delle on tär­keää, että jul­ki­sessa kes­kus­te­lussa kaikki ovat tasa­ver­tai­sia. (Nie­mi­nen & Pantti 2012, 28, 32–34.) Mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­set ovat tämän peri­aat­teen yti­messä. Perin­tei­sesti mediay­lei­sönä pidet­ty­jen kan­sa­lais­ten on mah­dol­lista saada aja­tuk­sil­leen näky­vyyttä leh­tien lukijapalstoilla.

Käy­tän aineis­to­nani Suo­men kah­dek­sassa suu­rim­massa päi­vit­täin ilmes­ty­vässä sano­ma­leh­dessä (Hel­sin­gin Sano­mat, Aamu­lehti, Turun Sano­mat, Kaleva, Kes­ki­suo­ma­lai­nen, Savon Sano­mat, Etelä-Suomen Sano­mat ja Ilkka) kah­tena Homoil­taa seu­ran­neena viik­kona jul­kais­tuja mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia (URL3). Yhdessä leh­tien jake­lua­lu­eet kat­ta­vat lähes koko maan (URL4-URL11). Aineisto jakau­tuu eri leh­dissä eri tavoin. Esi­mer­kiksi nimi­merk­kejä käy­te­tään jois­sain leh­dissä toi­sia enem­män. Myös teks­ti­vies­ti­muo­tois­ten kir­joi­tus­ten ja pidem­pien teks­tien mää­räl­li­nen suhde vaih­te­lee. Hel­sin­gin Sano­mien kes­kus­telu eroaa tässä suh­teessa jon­kin ver­ran muista leh­distä: kir­joi­tuk­set ovat kes­ki­mää­räistä laa­jem­pia joh­tuen osit­tain siitä, että leh­den mie­li­pi­de­si­vuilla ei ole teks­ti­vies­ti­pals­taa. Kaikki leh­den kir­joi­tuk­set on lisäksi jul­kaistu omalla nimellä, koska Hel­sin­gin Sano­missa ei har­voja poik­keuk­sia lukuun otta­matta jul­kaista nimi­mer­kil­li­siä kirjoituksia.

Ana­ly­soin aineis­toa yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sen dis­kurs­sia­na­lyy­sin kei­noin. Kie­len­käy­tön moni­nai­suu­teen kes­kit­ty­vän dis­kurs­sia­na­lyy­sin hen­gessä olen pai­kan­ta­nut kes­kus­te­lusta kat­ta­van dis­kurs­sien kir­jon (ks. Fairclough 1992, 103; Fairclough 1997, 76). Osassa dis­kurs­seja kes­ki­ty­tään etu­päässä homo­jen avioliitto-oikeuteen joko kir­kon tai yhteis­kun­nan näkö­kul­masta, osassa uskon­toon ja homo­sek­su­aa­li­suu­teen liit­ty­viin kes­kus­te­lussa esiin­ty­viin puhe­ta­poi­hin, osassa taas kri­ti­soi­daan Homoil­taa ja sen seu­rauk­sia, kuten ohjel­maa seu­ran­neita kir­kosta eroa­mi­sia. Tässä artik­ke­lissa kes­ki­tyn pää­asiassa kriit­ti­seen dis­kurs­sia­na­lyy­siin, jossa kie­len­käyt­töä tar­kas­tel­laan suh­teessa sen yhteis­kun­nal­li­siin mer­ki­tyk­siin ja vai­ku­tuk­siin (Fairclough 1997, 76). Suo­ma­lai­sesta kan­sa­lai­sus­kon­nosta aiem­min teh­tyä tut­ki­musta hyö­dyn­tä­mällä tar­kas­te­len, kuinka pai­kan­ta­mani dis­kurs­sit raken­ta­vat suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan ja Suo­men evankelis-luterilaisen kir­kon suh­detta, sekä min­kä­lai­sena dis­kurs­seissa näh­dään homo­sek­su­aa­li­suu­den ja kan­sa­lai­suu­den suhde.

Kes­kus­te­lun monet tavat

Olen hah­mot­ta­nut aineis­tosta useita dis­kurs­seja, jotka ase­moi­tu­vat kes­kus­te­lun eri puo­liin. Kir­kon ja kris­ti­nus­kon näkö­kul­masta homoa­vio­liit­toon pureu­tuu kaksi toi­sil­leen vas­tak­kaista dis­kurs­sia, kir­kon uudis­tu­mista kan­nat­tava dis­kurssi ja raa­mat­tu­dis­kurssi. Uudis­tu­mista kan­nat­ta­vassa dis­kurs­sissa koros­te­taan kir­kon tar­vetta muut­tua yhteis­kun­nan mukana. Kris­til­li­sistä arvoista pai­no­te­taan eri­tyi­sesti lähim­mäi­sen­rak­kautta. Kon­kreet­ti­sia ehdo­tuk­sia uudis­tu­mi­sen toteut­ta­mi­seksi ei juuri anneta. Dis­kurs­sissa koros­tuu kui­ten­kin toive uudis­tus­mie­lis­ten pysy­mi­sestä kir­kon jäse­ninä ja vai­kut­ta­mi­sesta eroa­mi­sen sijaan äänes­tä­mällä kirkollisvaaleissa.

… Tämä ikui­nen kysy­mys, hyväk­syykö Jumala homou­den, on täy­sin turha. Asia on mie­les­täni näin, että Jumala on luo­des­saan teh­nyt mei­dät kaikki eri­lai­siksi, jot­kut vasen­kä­ti­siksi ja jot­kut oikea­kä­ti­siksi, jot­kut homoiksi ja jot­kut hete­roiksi yms. Jumala mei­dät luo­des­saan hyväk­syi ihmis­ten erilaisuuden…”Tuomas Lah­den­perä” Sei­nä­joki (Ilkka 21.10.2010)

Raa­mat­tu­dis­kurs­sissa vedo­taan Raa­mat­tuun ja lai­na­taan pal­jon Raa­ma­tun teks­tejä. Lai­nauk­silla pyri­tään perus­te­le­maan sitä, miksi homoa­vio­liit­toa ei pitäisi sal­lia. Osassa dis­kurs­siin lukeu­tu­via kir­joi­tuk­sia koros­te­taan, että kir­kon ei tulisi muut­tua, vaikka muu yhteis­kunta niin tekisi, osassa taas koe­taan kir­kon nyt jo muut­tu­neen niin pal­jon, että kirkko on jo oikeas­taan menet­tä­nyt merkityksensä.

… Vih­kies­sään parin avio­liit­toon kir­kon pal­ve­lija julis­taa näin: Raa­ma­tussa sano­taan: ”Mutta maa­il­man alussa Jumala loi ihmi­sen mie­heksi ja nai­seksi. Sen täh­den mies jät­tää isänsä ja äitinsä ja liit­tyy vai­moonsa, niin että nämä kaksi tule­vat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi.” Yksi­se­lit­tei­sesti sanottu. Kysyn­kin, voiko kir­kon pal­ve­lija muuta julis­taa­kaan? ”Juha Matti Käppi” (Aamu­lehti 23.10.2010)

Raa­mat­tu­dis­kurs­sin lisäksi homoa­vio­liit­toa vas­tus­te­taan homoa­vio­liit­to­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa. Ero on siinä, että homoa­vio­liit­to­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa ei vedota Raa­mat­tuun, eikä käy­tetä uskon­nol­lista kuvas­toa. Avio­liit­toa pide­tään mää­ri­tel­mäl­li­sesti nai­sen ja mie­hen väli­senä. Vaikka homo­sek­su­aa­li­suus sinänsä tun­nu­taan pää­sään­töi­sesti hyväk­sy­vän, avioliitto-oikeuden ei kat­sota kuu­lu­van homoseksuaaleille.

Homoista ei voi avio­pa­ria tulla, ainoas­taan pari­suhde. Susi­pari on monille sopiva? (Etelä-Suomen Sano­mat 20.10.2010)

Useim­missa dis­kurs­seissa ei eri­tellä, puhu­taanko avio­lii­tosta kir­kol­li­sessa vai lain­sää­dän­nöl­li­sessä mer­ki­tyk­sessä. Ainoas­taan eril­li­syys­dis­kurs­sissa tuo­daan esiin, että yhteis­kunta ja kirkko voi­vat ottaa avio­liit­to­kan­nas­saan toi­sis­taan poik­kea­van lin­jan. Dis­kurs­sissa kan­na­te­taan ylei­sesti lain­sää­dän­nön muut­ta­mista niin, että myös homo­pa­rit voi­si­vat sol­mia avio­lii­ton. Kir­kon kanta sen sijaan jäte­tään pää­sään­töi­sesti kir­kon huoleksi.

… Sen jäl­keen, kun Suo­men lain­sää­däntö on saa­tettu ajan tasalle avio­liit­to­lain ja adop­tiota kos­ke­vien lain­koh­tien osalta, on kir­kon sisäi­nen asia, miten se asioi­hin suh­tau­tuu ja min­kä­lai­sen kes­kus­te­lun se niistä kai­ken kaik­ki­aan käy. ”Laki ja oikeus” (Savon Sano­mat 19.10.2010)

Vas­ta­pai­noksi eri­to­ten homoa­vio­liit­toa kri­ti­soi­ville dis­kurs­seille muo­dos­tuu homoutta puo­lus­tava dis­kurssi. Siinä tuo­daan esiin eri­tyi­sesti homo­sek­su­aa­li­suu­den luon­nol­li­suutta ja sisä­syn­tyi­syyttä. Lisäksi nos­te­taan esiin nega­tii­vis­ten asen­tei­den ja kom­ment­tien vai­ku­tuk­sia homoihin.

Homous on täy­sin luon­nol­lista. Homoja on ollut aina ja tulee ole­maan. Muil­la­kin eläi­millä esiin­tyy homoutta. ”Hetero” (Kes­ki­suo­ma­lai­nen 20.10.2010)

Keh­taat­te­kin sanoa homoja sai­raiksi ja ties miksi. Voi­sitte vähän miet­tiä miltä heistä tun­tuu tuol­lai­set puheet. (Etelä-Suomen Sano­mat 21.10.2010)

Osassa dis­kurs­seja puu­tu­taan kii­vaana käy­neen kes­kus­te­lun saa­miin muo­toi­hin. Esi­mer­kiksi diplo­ma­tia­dis­kurs­sissa huo­mio kiin­nit­tyy kes­kus­te­lun pola­ri­soi­tu­mi­seen, ja siinä koros­te­taan­kin osa­puol­ten kes­ki­näi­sen ymmär­ryk­sen mer­ki­tystä. Dis­kurssi on suu­reksi osaksi kir­kon työn­te­ki­jöi­den ylläpitämä.

… Homous on vai­kea pala kir­kolle, sitä ei käy kiis­tä­mi­nen. Mutta miksi niin monilla ihmi­sillä on kau­hean suuri tarve olla oikeassa? Miksi vas­ta­puolta ei haluta kuun­nella ja yrit­tää ymmär­tää, mistä hei­dän argu­ment­tinsa nouse­vat ja yrit­tää sit­keästi jat­kaa kes­kus­te­luja? On asioita, jotka tapah­tu­vat kir­kossa todella hitaasti. … ”Olli Salo­mäen­pää” kant­tori Somero (Hel­sin­gin Sano­mat 19.10.2010)

Myös uhri­dis­kurs­siksi nimeä­mäni dis­kurssi tart­tuu kes­kus­te­lun pola­ri­soi­tu­mi­seen. Kes­kus­te­lun aja­tel­laan ylei­sesti kään­ty­neen kon­ser­va­tii­vi­sia kris­tit­tyjä, esi­mer­kiksi Päivi Räsästä, vas­taan. Heistä on dis­kurs­sin näkö­kul­masta tul­lut tuo­mit­tuja ja uhreja homo­jen sijaan. Dis­kurs­sissa perään­kuu­lu­te­taan suvait­se­vai­suutta nime­no­maan kon­ser­va­tii­vi­kris­tit­tyjä koh­taan, kun ker­ran hei­tä­kin vaa­di­taan suvait­se­maan homo­sek­su­aa­lit. Myös vai­non ja tuo­mi­tuksi tule­mi­sen tema­tiikka on vah­vasti esillä.

Mil­loin hyvät ja suvait­se­vat alka­vat polt­taa roviolla niitä, jotka yrit­tä­vät pitää elä­mänsä ohje­nuo­rana Raa­mat­tua tai Koraa­nia? ”Ääni­val­la­ton” (Savon Sano­mat 20.10.2010)

Uskon­to­kriit­ti­nen dis­kurssi edus­taa uhri­dis­kurs­sin vas­ta­puolta. Dis­kurs­sissa kri­ti­soi­daan uskon­noista ja pyhistä kir­joi­tuk­sista kum­pua­vien perus­tei­den käyt­töä yhteis­kun­nal­li­sessa kes­kus­te­lussa. Niin kris­ti­nus­koa kuin uskon­toa yli­pää­tään kritisoidaan.

Raa­mattu, kris­ti­nusko, Koraani, islam, hin­du­lai­suus eli ihan kaikki ns. val­taus­kon­not ovat poh­jim­mil­taan silk­kaa vaa­ral­lista tai­kaus­koa ja Kale­va­laan ver­rat­ta­vaa kan­san­sa­tua. Unoh­ta­kaa tuo­mit­se­vat, soti­vat kir­kot ja uskon­not. Otta­kaa itse vas­tuu elä­mäs­tänne. Se riit­tää. ”Ateisti” (Turun Sano­mat 21.10.2010)

Ohjel­maa seu­ran­neita laa­ja­mit­tai­sia kir­kosta eroa­mi­sia kri­ti­soi­daan ero­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa. Eroi­hin suh­tau­du­taan pai­koin tun­teik­kaas­ti­kin, eroa­jia pide­tään itsek­käinä. Useissa dis­kurs­siin lukeu­tu­vissa teks­teissä tuo­daan esille kir­kosta eroa­mi­sen seu­rauk­sia paitsi eroa­jalle itsel­leen, myös kir­kolle. Kun kir­kol­lis­ve­ron mak­sa­jien määrä las­kee, myös kir­kon tekemä yleis­hyö­dyl­li­nen työ kärsii.

Kir­kosta ero­taan ajat­te­le­matta seu­rauk­sia. Kuka hoi­taa kir­kon kor­vaa­mat­to­man van­hus­ten ja vähä­osais­ten hyväksi teh­dyn työn, kun rahat lop­pu­vat? Ei kukaan. ”E. B.” (Aamu­lehti 25.10.2010)

Jos ero­taan kir­kosta, niin sil­loin ei käy­tetä sen pal­ve­luja; ei kas­teta, ei vihitä, ei hau­data, ei käydä jou­lu­kir­kossa. ”Erolla on seu­rauk­set” (Kes­ki­suo­ma­lai­nen 23.10.2010)

Kes­kus­te­lun mer­ki­tyk­sen kysee­na­lais­ta­vassa dis­kurs­sissa nos­te­taan kysee­na­lais­ta­mi­sen lisäksi esiin muita, kir­joit­ta­jien mie­lestä oleel­li­sem­pia ongel­mia, joista tulisi kes­kus­tella ennen kuin kan­nat­taa edes puhua esi­mer­kiksi homo­jen avioliitto-oikeudesta. Osassa dis­kurs­sia taas kir­kosta eroa­mi­sen syi­den arvel­laan tosia­siassa ole­van niin sano­tun homo­kes­kus­te­lun ulko­puo­lella. Ero­mää­rien mah­dol­lista pai­noar­voa pyri­tään näin vähättelemään.

Ei päi­vää ilman homo­kes­kus­te­lua. Puo­lus­tet­tai­siinpa työt­tö­mien ja van­hus­ten huo­noa koh­te­lua samalla innolla. Asiat tär­keys­jär­jes­tyk­seen. ”Eräs muija” Sei­nä­joki (Ilkka 24.10.2010)

Todel­li­nen syy kir­kosta eroa­mi­seen ei ole homo­ju­tut vaan säästö kir­kol­lis­ve­roissa. Saa­pa­han sillä rahalla muu­ta­man korin kep­pa­naa tai muuta kimp­pa­ki­vaa. ”Ei höt­kyillä” (Savon Sano­mat 21.10.2010)

Sari Char­pen­tier tut­kii teok­ses­saan Suku­puo­liusko (2001) dis­kurs­sia­na­lyy­sin kei­noin vuonna 1996 homo­jen oikeuk­sista käy­tyä kes­kus­te­lua. Hän poh­tii tut­ki­muk­ses­saan esi­mer­kiksi sitä, mikä on dis­kurs­sien väli­sesti hyväk­syt­tyä, eikä siten kes­kus­te­luun osal­lis­tu­vien mie­lestä vält­tä­mättä kai­paa eril­listä mai­nin­taa. Vuo­den 2010 kes­kus­te­lussa täl­lai­nen seikka vai­kut­taa ole­van eril­li­syys­dis­kurs­sia lukuun otta­matta puo­lin ja toi­sin val­lit­se­van yhtei­sym­mär­rys siitä, että avio­liitto on ensi­si­jassa kir­kon asia. Kun homo­jen mah­dol­li­sesta oikeu­desta avio­liit­toon puhu­taan, siitä puhu­taan etu­päässä kir­kon näkö­kul­masta. Lain­sää­däntö nousee esiin vain harvoin.

Kan­sa­lai­sus­konto Homoil­taa seu­ran­neessa keskustelussa

Homoil­taa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa nousee näky­västi esiin suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan ja Suo­men evankelis-luterilaisen kir­kon suhde. Kai­kissa kes­kus­te­lusta hah­mot­ta­mis­sani dis­kurs­seissa ollaan yhtä mieltä siitä, että lute­ri­lai­sella kir­kolla on tällä het­kellä suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa tavalla tai toi­sella mer­kit­tävä asema. Siitä, tuli­siko kir­kon ase­man muut­tua vai pysyä saman­lai­sena, ollaan kui­ten­kin eri­mie­li­siä. Kirkko on monissa aiem­missa tut­ki­muk­sissa miel­letty osaksi suo­ma­laista kan­sa­lai­sus­kon­toa ja siten myös mer­kit­tä­väksi osaksi suo­ma­laista yhteis­kun­taa. Esi­mer­kiksi Susan Sund­back on sitä mieltä, että kirkko on niin Suo­messa kuin muis­sa­kin Poh­jois­maissa saa­nut kan­sa­lai­sus­kon­nol­li­sen funk­tion (Sund­back 2000, 36–39). Myös Juha Meri­läi­nen liit­tää lute­ri­lai­suu­den kiin­teästi osaksi suo­ma­laista kan­sa­lai­sus­kon­toa (Meri­läi­nen 2011, 367). Val­de­mar Kal­lunki näkee niin ikään yhtey­den kir­kon ja kan­sa­lai­sus­kon­non välillä (Kal­lunki 2013, 147–148).

Tiina Mah­la­mäen mukaan kan­sa­lai­sus­konto jät­tää ulko­puo­lel­leen jou­kon ihmi­siä, jotka eivät koe enem­mis­tön jaka­maa käsi­tystä omak­seen (Mah­la­mäki 2005, 212). Myös Jere Kyyrö nos­taa esille kysei­sen ongel­man. Hänen mukaansa onkin tär­keää huo­mioida, keitä kan­sa­lai­sus­konto lai­te­taan kos­ke­maan. (Kyyrö 2013, 87.) Mah­la­mäen mukaan enem­mis­tön kanta suo­ma­lai­suu­desta rajaa ulko­puo­lel­leen eri­lai­sia ihmis­ryh­miä, joita hän kut­suu kan­sa­kun­nan läsnä ole­viksi toi­seuk­siksi. Esi­mer­kiksi sek­su­aa­li­set vähem­mis­töt jää­vät enem­mis­tön näke­myk­sen ulko­puo­lelle. (Mah­la­mäki 2005, 161.) Enem­mis­tön kan­taa suo­ma­lai­suu­desta on tut­ki­mas­sani kes­kus­te­lussa kui­ten­kin vai­kea mää­ri­tellä (vrt. Kyyrö 2009, 19). Kiin­nos­ta­vam­paa kuin enem­mis­tön mie­li­pide onkin kes­kus­te­lussa esiin­ty­vien kan­to­jen moninaisuus.

Maria Ter­va­portti pitää mediaa kes­kei­senä kan­sa­lai­sus­kon­non sisäl­töön vai­kut­ta­vana teki­jänä. Hänen mukaansa mediassa voi­daan neu­vo­tella kan­sa­lai­sus­kon­non muu­tok­sesta ja rajoista esi­mer­kiksi yksit­täis­ten tapah­tu­mien yhtey­dessä. (Ter­va­portti 2012, 32–33.) Myös Homoil­lan koh­dalla tie­do­tus­vä­li­neillä oli kes­kei­nen rooli. Homoilta ohjel­mana oli jo itses­sään media­ve­toi­nen tapah­tuma, ja myös sitä seu­ran­nutta kes­kus­te­lua käy­tiin laa­jasti eri tie­do­tus­vä­li­neissä. Media toimi paitsi osa­puo­lena, myös ennen kaik­kea kes­kus­te­lun foo­ru­mina. Ohjel­maa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa onkin pal­jolti kyse juuri kan­sa­lai­sus­kon­non sisäl­lön ja mah­dol­li­sen muu­tok­sen neuvottelusta.

Kan­san­kirkko vai muusta yhteis­kun­nasta eril­li­nen instituutio?

Osassa pai­kan­ta­mis­tani dis­kurs­seista kir­kon paikka suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa näkyy siinä, miten kir­kon toi­vo­taan ole­van yhteis­kun­nal­li­sesti mer­kit­tävä toi­mija ja otta­van osaa yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun myös jat­kossa. Kir­kon toi­vo­taan pysy­vän val­tion kanssa yhteis­työssä toi­mi­vana kan­san­kirk­kona. Tämä vas­taa pit­kälti myös Suo­men evankelis-luterilaisen kir­kon omaa näke­mystä ase­mas­taan Suo­messa (vrt. URL12). Toi­sissa dis­kurs­seissa kir­kon taas toi­vo­taan sel­keästi vetäy­ty­vän pois jul­ki­sesta kes­kus­te­lusta. Syitä tähän on monia. Osa toi­voo uskon­non mer­ki­tyk­sen yli­pää­tään vähe­ne­vän, toi­set taas pel­kää­vät lute­ri­lai­sen kir­kon ase­man kan­san­kirk­kona maal­lis­ta­van sen näke­myk­siä tarpeettomasti.

Niissä dis­kurs­seissa, joissa kir­kon toi­vo­taan säi­lyt­tä­vän kes­kei­nen ase­mansa suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa myös tule­vai­suu­dessa, ollaan pai­koin eri­mie­li­siä siitä, mikä kir­kossa on yhteis­kun­nan kan­nalta kes­kei­sintä. Kir­kon uudis­tu­mista kan­nat­ta­vassa dis­kurs­sissa kir­kon ja yhteis­kun­nan toi­vo­taan muut­ta­van suh­tau­tu­mis­taan homoi­hin yhtä­ai­kai­sesti – kir­kon tulee hei­jas­taa muuta yhteis­kun­taa ja päin­vas­toin. Ilmiöstä puhuu myös Susan Sund­back, jonka mukaan lute­ri­lai­sen kir­kon kan­sa­lai­sus­kon­nol­li­nen funk­tio on maal­lis­ta­nut kir­kon teh­tä­viä (Sund­back 2000, 37). Jere Kyyrö esit­tää, että kan­sa­lai­sus­konto voi toi­mia yhteis­kun­nal­li­sen muu­tok­sen tukena (Kyyrö 2009, 19). Uudis­tus­dis­kurs­sissa on kyse juuri tästä. Halu­taan yhtäältä pitää kiinni kir­kon mer­kit­tä­västä ase­masta yhteis­kun­nassa. Samaan aikaan tämän ase­man toi­vo­taan kui­ten­kin tuke­van arvo­jen muu­tosta yhteiskunnassa.

Ohjel­maa seu­ran­neita kir­kosta eroa­mi­sia ja nii­den seu­rauk­sia kri­ti­soi­vassa ero­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa kir­kon tär­keim­pinä teh­tä­vinä näh­dään eri­lais­ten avus­tus­teh­tä­vien ja sosi­aa­lis­ten pal­ve­lui­den tuot­ta­mi­nen. Täl­lai­set teh­tä­vät toi­mi­vat Sund­bac­kin mukaan esi­merk­keinä kir­kon kan­sa­lai­sus­kon­nol­li­sista toi­min­noista (Sund­back 2000, 42). Kes­kei­sintä kir­kossa eivät siis suin­kaan ole arvo­ky­sy­myk­set. Dia­lo­gia koros­ta­vassa kir­kon työn­te­ki­jöi­den yllä­pi­tä­mässä diplo­ma­tia­dis­kurs­sissa taas kir­kon toi­vo­taan ole­van koko kan­san kirkko mielipide-eroista huo­li­matta. Myös uhri­dis­kurs­sissa, jossa ylei­sen kes­kus­te­lun aja­tel­laan kään­ty­neen kon­ser­va­tii­vi­sia kris­tit­tyjä vas­taan, nos­te­taan esille eri­lais­ten kan­to­jen ole­mas­sao­lon mah­dol­li­suus saman kir­kon sisällä. Eri­to­ten diplo­ma­tia– ja uhri­dis­kurs­sissa, osal­taan myös ero­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa, tuo­daan näin esiin mah­dol­li­suutta kan­san­kir­kon sisäi­seen plu­ra­lis­miin. Vaikka ihmi­set oli­si­vat eri mieltä arvo­ky­sy­myk­sistä, suo­ma­lais­ten toi­vo­taan pysy­vän yhtei­sen kir­kon jäse­ninä. Myös Sund­back huo­maut­taa, että vaikka uskon­nol­li­set käsi­tyk­set ovat yksi­löl­lis­ty­neet, lute­ri­lai­sen kir­kon jäsen­mää­rät ovat pysy­neet ver­rat­tain kor­keina. Usko­muse­roista huo­li­matta kir­kon asema pitää pin­tansa ja ihmi­set ovat pal­jolti lojaa­leja lute­ri­laista kirk­koa koh­taan. (Sund­back 2000, 39.)

Kai­kissa kan­san­kir­kon säi­lyt­tä­mi­sen puo­lesta puhu­vissa dis­kurs­seissa kir­kon jäse­nyys ote­taan annet­tuna. Se kuu­luu asi­aan. Sund­bac­kin mukaan kuu­lu­mi­sesta lute­ri­lai­seen kirk­koon onkin tul­lut Suo­messa osa kan­sa­lai­sus­kon­toa (Sund­back 2000, 39; Ks. Day 2011, 58). Kir­kosta eroa­mi­seen suh­tau­du­taan kes­kus­te­lussa pai­koin hyvin kriit­ti­sesti, oli­vat syyt mitkä tahansa. Sund­bac­kin mukaan yksi­löl­li­set syyt kirk­koon kuu­lu­mi­seen ovat­kin perin­tei­sesti Poh­jois­maissa olleet tois­si­jai­sia. Uskon­nol­li­nen pas­sii­vi­suus ja kir­kon jäse­nyys on taval­li­nen yhdis­telmä. (Sund­back 2000, 37.) Kir­kon jäsen­ten suh­teel­li­nen osuus suo­ma­laista on viime vuo­sina las­ke­nut, mutta vielä Homoil­lan jäl­keen­kin mer­kit­tävä osa kan­sa­lai­sista kuu­lui kirk­koon (Häk­ki­nen 2010, 19–20; KTK 2012, 73). Sund­bac­kin mukaan kirkko on osa yhteistä men­nei­syyttä ja sii­hen kuu­lu­mi­sen ylei­syys puo­les­taan jäänne siitä (Sund­back 2000, 38–39).

Tätä taus­taa vas­ten onkin mie­len­kiin­toista poh­tia, voi­siko Homoil­taa seu­ran­neissa laa­ja­mit­tai­sissa kir­kosta eroa­mi­sissa olla kysy­mys pro­tes­tista, ei yksin kir­kolle, vaan yhteis­kun­nalle laa­jem­min. Kir­kosta eroa­mi­nen olisi näin sym­bo­li­nen teko. Koska koko yhteis­kun­nasta ei voi ottaa eroa, ero­taan sille kes­kei­sestä, jopa pyhästä ins­ti­tuu­tiosta (vrt. Mah­la­mäki 2005, 20; Lip­po­nen 2004, 57). Kir­kon tai yhteis­kun­nan lii­al­li­nen suvait­se­vai­suus tai suvait­se­mat­to­muus tus­kin yksin selit­tää Homoil­taa seu­ran­nutta ero­aal­toa. Suu­rim­massa osassa tapauk­sia kir­kosta eroa­mi­sen taus­talla ovat tut­ki­tusti maa­il­man­kat­so­muk­sel­li­set syyt tai se, että kir­kolla ei ole eroa­jalle hen­ki­lö­koh­taista mer­ki­tystä (KTK 2012, 87). Pidän kui­ten­kin mah­dol­li­sena, että jo val­miiksi löy­hen­ty­nyt suhde kirk­koon yhdessä homo­kes­kus­te­lun saa­man huo­mion kanssa on voi­nut toi­mia kim­mok­keena eroon.

Osassa dis­kurs­seja kir­kon toi­vo­taan jat­kossa toi­mi­van eril­lään muusta yhteis­kun­nasta. Esi­mer­kiksi Raa­ma­tun kon­ser­va­tii­vi­seen tul­kin­taan tukeu­tu­vassa raa­mat­tu­dis­kurs­sissa tie­dos­te­taan kir­kon yhteis­kun­nal­li­sesti mer­kit­tävä asema. Ase­man toi­vo­taan kui­ten­kin muut­tu­van, jotta kirkko voisi jat­kossa tehdä itse­näi­sem­piä Raa­ma­tun sanaan perus­tu­via pää­tök­siä. Raa­mat­tu­dis­kurs­sissa välit­tyvä kuva kir­kon mer­ki­tyk­sestä poik­keaa oleel­li­sesti siitä, mil­lai­seksi kir­kon asema suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa on usein miel­letty. Esi­mer­kiksi Sund­bac­kin kan­sa­lai­sus­kon­nol­li­siksi miel­tä­mät kir­kon tar­joa­mat sosi­aa­li­set pal­ve­lut ja avus­tus­teh­tä­vät eivät raa­mat­tu­dis­kurs­sin näkö­kul­masta vai­kuta järin mer­kit­tä­viltä (Sund­back 2000, 42).

Uskon­toja ylei­sesti kri­ti­soi­vassa uskon­to­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa kir­kon ja yhteis­kun­nan taas toi­vo­taan eriy­ty­vän, jotta uskon­nolla ei enää olisi jul­ki­sessa kes­kus­te­lussa yhtä näky­vää sijaa. Myös kir­kon ja lain­sää­dän­nön mah­dol­li­suutta eriä­viin kan­toi­hin koros­ta­vassa eril­li­syys­dis­kurs­sissa vas­tus­te­taan kir­kon suurta roo­lia kes­kus­te­lussa, kui­ten­kin uskon­to­kriit­tistä dis­kurs­sia lie­vem­min. Kir­kon ja yhteis­kun­nan toi­vo­taan eriy­ty­vän siinä mää­rin, että ensin voi­daan kes­kus­tella homo­jen oikeuk­sista lain­sää­dän­nön näkö­kul­masta ja vasta sit­ten palata poh­ti­maan kir­kon omaa, yhteis­kun­nasta eril­listä kan­taa asi­aan. Näkö­kulma sopii yhteen Val­de­mar Kal­lun­gin kan­sa­lai­sus­kon­non muu­tosta kos­ke­vien aja­tus­ten kanssa. Kal­lunki ottaa esille uskon­nol­li­sen moni­muo­toi­suu­den, maal­li­sen moniar­voi­suu­den sekä kirk­koon kuu­lu­mat­to­mien mää­rän kas­vun suo­ma­lai­selle yhteis­kun­nalle täl­lai­se­naan aset­ta­mat haas­teet. Hän pitää mah­dol­li­sena, että lute­ri­lai­sen kir­kon vai­ku­tus­valta ja mer­ki­tys suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa ovat vähi­tel­len hii­pu­massa. (Kal­lunki 2013, 147–148.) Täl­lai­nen kehi­tys voisi uskon­to­kriit­ti­sen ja eril­li­syys­dis­kurs­sin näkö­kul­masta olla posi­tii­vista. Kir­kon mer­ki­tyk­sen vähe­ne­mi­nen tekisi kes­kus­te­le­mi­sen tie­tyistä yhteis­kun­nal­li­sista kysy­myk­sistä vaivattomammaksi.

Avio­liitto – kir­kon vai val­tion asia?

Homoil­lassa pureu­dut­tiin usei­siin homo­sek­su­aa­lien oikeuk­siin liit­ty­viin tee­moi­hin, kuten adoptio-oikeuteen ja homo­sek­su­aa­li­suu­teen suh­tau­tu­mi­seen urhei­lu­pii­reissä (URL1). Ohjel­maa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa kui­ten­kin nime­no­maan kysy­mys avio­lii­tosta nousi näistä tee­moista sel­keim­min esiin. Kai­kissa kes­kus­te­lusta hah­mot­ta­mis­sani dis­kurs­seissa ei toki paneu­duta avioliitto-oikeuteen. Osassa kysy­mys siitä, keille avio­liitto tulisi sal­lia, on kui­ten­kin dis­kurs­sin kes­kei­sin sisältö. Avio­liit­to­ky­sy­mys tuo myös kiin­nos­ta­valla tavalla esille sen, mil­lai­sena kir­kon ja muun yhteis­kun­nan suhde nähdään.

Ylei­sesti ottaen, kun kes­kus­te­lussa puhu­taan avio­lii­tosta, ei tuoda esille, onko kyse asian lain­sää­dän­nöl­li­sestä puo­lesta vai kir­kon pii­rissä tapah­tu­masta siir­ty­mä­rii­tistä. Pää­sään­töi­sesti onkin niin, että maal­li­nen ja kir­kol­li­nen avio­liit­to­kä­si­tys sekoit­tu­vat aihetta käsit­te­le­vissä puheen­vuo­roissa. Avio­liit­toins­ti­tuu­tiosta teh­dään joko kir­kon asia tai siitä puhu­taan ylei­sellä tasolla. Asian lain­sää­dän­nöl­listä puolta ei tuoda esiin juuri lain­kaan. Ainoas­taan yhdessä koko kes­kus­te­lun mit­ta­kaa­vassa luku­mää­räl­li­sesti pie­nessä dis­kurs­sissa nos­te­taan esille kir­kon ja val­tion mah­dol­li­suus eril­li­siin kan­toi­hin. Eril­li­syys­dis­kurssi aset­tuu­kin vas­ta­dis­kurs­siksi koko muulle kir­kon ympä­rille kie­tou­tu­neelle kes­kus­te­lulle. Myös Sari Char­pen­tier kiin­nit­tää huo­miota avioliitto-termin käyt­töön vuonna 1996 käy­tyä homo­jen oikeuk­siin liit­ty­vää mie­li­pi­de­kes­kus­te­lua käsit­te­le­vässä tut­ki­muk­ses­saan. Avio­liitto lii­tet­tiin tuol­loin­kin etu­päässä kir­kol­li­seen vih­ki­mi­seen. Char­pen­tier pitää tätä osoi­tuk­sena lute­ri­lai­sen kir­kon mer­kit­tä­västä ase­masta suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa. (Char­pen­tier 2001, 88.) Myös homoil­lassa kir­kon ja val­tion avio­liit­to­kä­si­tyk­set sekoit­tui­vat puheen­vuo­rosta riip­puen. Stu­dio­kes­kus­te­lussa nos­tet­tiin kui­ten­kin esille myös lain­sää­dän­nön ja kir­kon eril­li­syys. Niinpä avioliitto-termin yhdis­ty­mistä kir­kol­li­seen vih­ki­mi­seen mie­li­pi­de­pals­toilla käy­dyssä kes­kus­te­lussa ei voi panna yksin ohjel­man piik­kiin. (URL1.)

Kir­kol­li­sen vih­ki­mi­sen suo­sio on viime vuo­sina las­ke­nut radi­kaa­lim­min kuin esi­mer­kiksi kirk­koon kuu­lu­vien määrä (KTK 2012, 107). Kui­ten­kin yli puo­let suo­ma­lai­sista vihi­tään yhä avio­liit­toon kir­kossa, ja 11 pro­sent­tia mai­straa­tissa sol­mi­tuista lii­toista siu­na­taan kir­kossa myö­hem­min (KTK 2012, 110). Kir­kon mer­ki­tys avio­liit­toon vih­ki­mi­sessä on siis yhä suuri. Avio­liitto voi­daan­kin nähdä osana kir­kon ja val­tion yhteis­työtä yhdessä esi­mer­kiksi hau­taus­toi­men kanssa (vrt. URL12). Avio­lii­tosta sää­de­tään laissa, mutta käy­tän­nössä yleensä kirkko panee kysei­sen lain täy­tän­töön. Avio­liit­toon vih­ki­mi­sellä voi­daan­kin nähdä ole­van kan­sa­lai­sus­kon­nol­li­nen funk­tio samaan tapaan kuin kir­kon eri­lai­silla sosi­aa­li­sissa teh­tä­villä (vrt. Sund­back 2000, 42). Kir­kol­li­sessa vih­ki­mi­sessä on esillä sekä toi­mi­tuk­sen yhteis­kun­nal­li­nen että kir­kol­li­nen puoli. Vih­ki­ti­lai­suu­dessa kysy­tään lain edel­lyt­tä­mät kysy­myk­set ja julis­te­taan pari avio­puo­li­soiksi. Samalla vih­ki­kaa­vassa esiin­ty­vät kir­kol­li­set ter­mit, kuten Jumala ja seu­ra­kunta. Jouko Sih­von mukaan näi­den puo­lien sekoit­tu­mi­nen vih­ki­toi­mi­tuk­sessa antaa kan­sa­lai­selle kuvan lute­ri­lai­sen kir­kon erot­ta­mat­to­masta yhtey­destä yhteis­kun­nal­li­siin siir­ty­mä­riit­tei­hin (Sihvo 1992, 58–59.) Kaikki tämä selit­tää omalta osal­taan avioliitto-termin kyt­key­ty­mistä ihmis­ten mie­li­ku­vissa lute­ri­lai­seen kirk­koon jopa her­kem­min kuin Suo­men lainsäädäntöön.

Kir­kol­li­sen avio­lii­ton sol­mi­mi­nen voi­daan­kin nähdä aja­tuk­sel­li­sesti suo­ma­lai­suu­teen kuu­lu­vana tai lii­tet­tynä toi­min­ta­mal­lina, eri­tyi­sesti sijoit­tues­saan tiet­tyyn ikä­vai­hee­seen. Avio­lii­ton sol­mi­mi­sella ja varus­mies­pal­ve­luk­sen suo­rit­ta­mi­sella vai­kut­taisi tässä suh­teessa ole­van kiin­nos­tava yhteys. Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen mukaan kir­kol­li­nen vih­ki­mi­nen avio­liit­toon on sitä toden­nä­köi­sem­pää mitä nuo­rempi vihit­tä­vän parin mor­sian on. Kir­kol­li­sen vih­ki­mi­sen toden­nä­köi­syys vähe­nee tasai­sesti sitä mukaa, mitä van­hem­masta mor­sia­mesta on kysy­mys. Ilmiö ei ole kyt­kök­sissä sii­hen, kuinka mones avio­liitto on kyseessä. (KTK 2012, 112.) Val­de­mar Kal­lun­gin varus­mies­pal­ve­luk­sen ja kan­sa­lai­sus­kon­non yhteyttä käsit­te­le­vän tut­ki­muk­sen mukaan sosi­aa­li­nen paine varus­mies­pal­ve­luk­sen suo­rit­ta­mi­seen on sitä suu­rempi mitä nuo­rem­masta hen­ki­löstä on kysy­mys. Val­ta­kir­kon jäse­nyys tekee varus­mies­pal­ve­luk­sen suo­rit­ta­mi­sesta myös sel­västi sivii­li­pal­ve­lusta toden­nä­köi­sem­män vaih­toeh­don. Kal­lun­gin mukaan varus­mies­pal­ve­lus on tyy­pil­li­sessä ikä­vai­heessa suo­ri­tet­tuna ”toden­nä­köi­sem­min ikään ja suo­ma­lai­suu­teen kuu­luva yli­pol­vi­nen ja nor­ma­tii­vi­sesti aikuis­tu­mi­seen lii­tetty toi­min­ta­malli, jonka kysee­na­lais­ta­mi­nen koros­tuu pal­ve­luk­sen lyk­kää­mi­sen myötä.” (Kal­lunki 2013, 146.) Kir­kol­li­sella avio­liit­toon vih­ki­mi­sellä vai­kut­taa ole­van saman­kal­tai­nen asema. Kir­kol­li­nen vih­ki­mi­nen näyt­tää kuu­lu­van asi­aan mor­sia­men ollessa 20–30-vuotias. Kai­kista avio­lii­toista hie­man yli puo­let sol­mi­taan kir­kossa, tässä ikä­ryh­mässä kui­ten­kin jopa kaksi kol­mesta. (KTK 2012, 108, 112.)

Homot ja kansalaisuus

Homo­sek­su­aa­lei­hin suh­tau­du­taan Homoil­taa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa kah­ta­lai­sesti. Erot suh­tau­tu­mi­sessa tule­vat tyy­pil­li­sim­min esille kan­nassa saman­su­ku­puo­lis­ten parien avioliitto-oikeuteen. Osassa dis­kurs­seja homoille näh­dään kuu­lu­van samat oikeu­det kuin kai­kille muil­le­kin, osassa avio­liitto taas näh­dään ainoas­taan hete­ro­pa­reille kuu­lu­vana oikeu­tena. Kes­kus­te­lun mer­ki­tyk­sen kysee­na­lais­ta­vassa sekä kir­kosta eroa­mi­sia kri­ti­soi­vassa dis­kurs­sissa homo­jen oikeutta avio­liit­toon pide­tään tois­si­jai­sena kysy­myk­senä suh­teessa mui­hin kir­joit­ta­jien mie­lestä kes­kei­sem­piin yhteis­kun­nal­li­siin ongel­miin. Kysy­mys ei kos­keta kaik­kia kan­sa­lai­sia hen­ki­lö­koh­tai­sella tasolla, joten sii­hen puut­tu­mista ei pidetä tär­keänä. Tämän­kal­tai­sissa dis­kurs­seissa homo­sek­su­aa­li­suus näyt­täy­tyy Mah­la­mäen ter­mein kan­sa­kun­nan läs­nä­ole­vana toi­seu­tena (Mah­la­mäki 2005, 161).

Homoa­vio­liit­to­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa homo­jen oikeutta avio­liit­toon kri­ti­soi­daan ylei­sellä tasolla esi­mer­kiksi suo­ra­nai­sesti vetoa­matta uskon­toon. Avio­liitto näh­dään mää­ri­tel­mäl­li­sesti nai­sen ja mie­hen väli­senä liit­tona. Myös raa­mat­tu­dis­kurs­sissa avio­liit­toa pide­tään ehdot­to­masti vain hete­ro­pa­reille kuu­lu­vana oikeu­tena, perus­te­lut näkö­kul­malle hae­taan kui­ten­kin jul­ki­lausu­tusti Raa­ma­tusta. Vas­taa­vaa ajat­te­lua esiin­tyi myös Char­pen­tie­rin tut­ki­massa yli kym­me­nen vuotta aiem­min homo­jen oikeuk­sista käy­dyssä kes­kus­te­lussa. Saman­su­ku­puo­lis­ten parien avioliitto-oikeutta vas­tus­tet­tiin myös sil­loin läh­tö­koh­tai­sesti suku­puo­lie­ron näkö­kul­masta. Char­pen­tier liit­tää ilmiön val­lalla ole­vaan suku­puo­lie­roon perus­tu­vaan yhteis­kun­nal­li­seen jär­jes­tyk­seen. Samaa suku­puolta ole­vien parien oikeus avio­liit­toon siis uhkaisi hete­ro­sek­su­aa­li­sen avio­lii­ton yllä­pi­tä­mää jär­jes­tystä. (Char­pen­tier 2001, 82.) Myös tut­ki­mas­tani kes­kus­te­lusta löy­tyy viit­teitä vas­taa­vasta ajattelusta.

Homoil­taa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa homo­sek­su­aa­li­suutta tai saman­su­ku­puo­li­sia suh­teita ei yleensä sinäl­lään pidetä uhkana. Vasta, jos samaa suku­puolta ole­vat parit saa­vat oikeu­den avio­liit­toon, uhka­kuva toteu­tuu. Char­pen­tier tekee saman havain­non (Char­pen­tier 2001, 90). Vuonna 1996 samaa suku­puolta ole­vat parit eivät kui­ten­kaan vielä voi­neet mil­lään tavalla viral­lis­taa pari­suh­det­taan. Homoil­taa seu­ran­neen kes­kus­te­lun aikaan tilanne oli tältä osin toi­nen. Toi­saalta Char­pen­tier huo­mioi­kin tut­ki­muk­ses­saan, että avio­liit­to­lain­sää­dän­nöstä eril­li­nen homo­liit­to­jen viral­lis­ta­mi­nen pidet­tiin hel­pom­pana hyväk­syä. (Char­pen­tier 2001, 91.) Tässä mie­lessä tilanne on edel­leen hyvin saman­lai­nen. Sekä homoa­vio­liit­to­kriit­ti­sessä dis­kurs­sissa että raa­mat­tu­dis­kurs­sissa vii­ta­taan homo­pa­rien mah­dol­li­suu­teen olla yhdessä ilman avio­liit­toa. Myös liit­to­jen viral­lis­ta­mi­sesta muulla tavalla puhu­taan. Nime­no­maan saman­su­ku­puo­lis­ten parien avio­liitto tun­tuu yhä ole­van osalle ihmi­sistä vai­kea hyväk­syä. Avio­liit­toins­ti­tuu­tion pur­ka­mi­nen mie­hen ja nai­sen väli­sestä lii­tosta suku­puo­li­neut­raa­liksi näh­dään uhkana, joka käy­des­sään toteen romut­taisi jota­kin näille ihmi­sille perus­ta­valla tavalla tärkeää.

Kult­tuu­riant­ro­po­logi Mary Dougla­sin mukaan jokai­nen yhteis­kunta luo omat ano­ma­liansa eli poik­kea­mansa jät­tä­mällä tie­tyt asiat luo­ki­tus­jär­jes­tel­mänsä ulko­puo­lelle (Douglas 2000, 90). Jät­tä­mällä homo­sek­su­aa­li­set ihmi­set avio­liit­to­lain­sää­dän­nön ulko­puo­lelle suo­ma­lai­nen yhteis­kunta tekee homo­sek­su­aa­li­suu­desta itsel­leen ano­ma­lian. Dougla­sin mukaan tyy­pil­li­nen tapa suh­tau­tua ano­ma­lioi­hin on pyr­kiä vah­vis­ta­maan sään­töjä, joi­hin poik­kea­mat eivät sovi (Douglas 2000, 91). Avio­lii­ton koros­tus mie­hen ja nai­sen väli­senä liit­tona voi­daan tul­kita täl­lai­seksi pyr­ki­myk­seksi. Homo­sek­su­aa­li­suus hyväk­sy­tään tiet­tyyn pis­tee­seen asti, mutta ei lop­puun saakka. Avio­liit­to­lain­sää­däntö on erään­lai­nen vii­mei­nen lin­nake, josta halu­taan pitää kiinni vii­mei­seen asti. Sen avulla teh­dään ero hetero– ja homo­sek­su­aa­li­suu­den välille. Saman­su­ku­puo­lis­ten parien avioliitto-oikeuden vas­tus­tus on osoi­tus homo­jen rajaa­mi­sesta niin suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan kuin kan­sa­lai­sus­kon­non­kin ulko­puo­lelle. Homo­sek­su­aa­lit ovat suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa läsnä ole­via toi­sia niin kauan kuin lain­sää­däntö ei koh­tele heitä tasa­ver­tai­sina kan­sa­lai­sina. Koska Suo­men evankelis-luterilaisella kir­kolla on yhteis­kun­nal­li­sesti mer­kit­tävä asema, myös kir­kol­li­sen vih­ki­mi­sen kiel­tä­mi­nen saman­su­ku­puo­li­silta pareilta ker­too osal­taan homo­jen toi­seu­desta suo­ma­lai­sessa yhteiskunnassa.

Myös osassa homo­sek­su­aa­li­suu­teen läh­tö­koh­tai­sesti posi­tii­vi­sesti suh­tau­tu­vista dis­kurs­seista kes­ki­ty­tään homo­jen avioliitto-oikeuteen, osassa aiheesta puhu­taan kui­ten­kin ylei­sem­min. Kir­kon uudis­tu­mista kan­nat­ta­vassa sekä kir­kon ja yhteis­kun­nan eril­li­syyttä esille tuo­vassa dis­kurs­sissa saman­su­ku­puo­lis­ten parien avioliitto-oikeuden toteu­tu­mista pide­tään oleel­li­sena tasa-arvon toteu­tu­mi­selle suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa. Molem­missa haluk­kuus muu­tok­seen on kes­kiössä. Kyyrö esit­tää, että niin sanottu mar­gi­naa­lin kan­sa­lai­sus­konto voi toi­mia val­lit­se­van yhteis­kun­nal­li­sen jär­jes­tyk­sen kysee­na­lais­ta­jana (Kyyrö 2009, 94). Tässä tapauk­sessa val­lit­seva jär­jes­tys viit­taisi Suo­men avio­liit­to­lain­sää­dän­töön ja kir­kossa tai yhteis­kun­nassa ylei­sesti val­lit­se­vaan hete­ro­nor­ma­tii­vi­seen käsi­tyk­seen avio­lii­tosta. Avio­liit­to­kä­si­tys taas lin­kit­tyy Mah­la­mäen kan­sa­lai­sus­kon­toon liit­tä­mään kan­sa­kun­nassa val­lit­se­vaan suku­puo­li­jär­jes­tel­mään (Mah­la­mäki 2005, 212). Uudis­tus– ja eril­li­syys­dis­kurssi pyr­ki­vät siis kysee­na­lais­ta­maan ja sitä kautta muut­ta­maan val­lalla ole­van käsi­tyk­sen vain mie­hen ja nai­sen väli­sestä avio­lii­tosta. Dis­kurs­sit eroa­vat siinä, että toi­nen pyr­kii muut­ta­maan käsi­tystä kir­kon sisältä, toi­nen pureu­tuu ennen kaik­kea lainsäädäntöön.

Kan­sa­lai­sus­kon­non muu­tok­sesta puhuu myös Kal­lunki. Hän näkee muun muassa moniar­vois­tu­mi­sen ja kir­kon mer­ki­tyk­sen vähe­ne­mi­sen ole­van haas­teel­li­sia suo­ma­lai­seen kan­sa­lai­sus­kon­toon kyt­kök­sissä ole­valle varus­mies­pal­ve­luk­selle. (Kal­lunki 2013, 148.) Kal­lunki liit­tää kan­sa­lai­sus­kon­non suku­puo­li­roo­le­hin, jotka taas liit­ty­vät osal­taan niin varus­mies­pal­ve­luk­seen kuin homo­sek­su­aa­li­suu­teen­kin (Kal­lunki 2013, 147–148). Voisi kuvi­tella, että mikäli esi­mer­kiksi varus­mies­pal­ve­luk­sen tär­keys vähe­nee, myös sii­hen lii­tet­tävä käsi­tys oikean­lai­sesta mas­ku­lii­ni­suu­desta lie­ve­nee tai muut­tuu. Elina Lahel­man mukaan sel­lai­nen mie­hi­syy­teen kas­va­mi­nen, jossa varus­mies­pal­ve­luk­sen näh­dään ole­van tär­keässä roo­lissa, on nime­no­maan hete­ro­sek­su­aa­li­seen mas­ku­lii­ni­suu­teen sosi­aa­lis­tu­mista. Armei­jaan mene­mät­tö­myyttä taas pide­tään niin sano­tusti homo­jen valin­tana. (Lahelma 2002, 205.) Varus­mies­pal­ve­luk­sen­kin mer­ki­tyk­seen yhtey­dessä oleva kir­kon mer­ki­tyk­sen vähe­ne­mi­nen voisi näin ken­ties osal­taan vai­kut­taa homo­sek­su­aa­li­suu­den laa­jem­paan hyväksyntään.

Homoutta ylei­sesti puo­lus­tava dis­kurssi ei juu­ri­kaan paneudu yksit­täi­siin oikeuk­siin. Siinä tuo­daan esille homo­sek­su­aa­li­suu­den luon­nol­li­suutta, sisä­syn­tyi­syyttä ja hyväk­syt­tä­vyyttä ylei­sellä tasolla. Puheen­parsi kui­ten­kin herät­tää aja­tuk­sen homoista tasa­ver­tai­sina kan­sa­lai­sina. Dis­kurssi rin­nas­tuu Mary Dougla­sin aja­tuk­siin kult­tuu­ri­sista ano­ma­lioista. Dougla­sin mukaan yksi tapa suh­tau­tua poik­kea­miin on nähdä ne kult­tuu­ria rikas­tut­ta­vina omi­nai­suuk­sina. (Douglas 2000, 91.) Homoutta puo­lus­ta­vassa dis­kurs­sissa on kysy­mys juuri tästä. Kai­kessa yksin­ker­tai­suu­des­saan eri­lai­suutta pide­tään rikkautena.

Joh­to­pää­tök­siä ja pohdintaa

Homoil­taa seu­ran­neessa sano­ma­leh­tien luki­ja­pals­toilla käy­dyssä kes­kus­te­lussa tar­tut­tiin laa­jasti eri tee­moi­hin aina kirk­koon kuu­lu­mi­sesta sii­hen, keillä on oikeus mennä nai­mi­siin ja missä. Suo­men evankelis-luterilaisen kir­kon ase­maa suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa pide­tään kes­kus­te­lussa ylei­sesti mer­kit­tä­vänä. Homo­sek­su­aa­lit näh­dään joko tasa­ver­tai­sina kan­sa­lai­sina tai yhteis­kun­nassa läsnä ole­vina toi­sina. Kir­kon ja homo­jen asema suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa muo­dos­taa kes­kus­te­lun kes­kei­sim­män sisällön.

Kes­kus­telu herät­tää kysy­myk­sen kan­sa­lai­sus­kon­non muu­tok­sesta ja eri­to­ten siitä, mikä lute­ri­lai­sen kir­kon asema suo­ma­lai­sessa kan­sa­lai­sus­kon­nossa on nyt ja jat­kossa. On kiin­nos­ta­vaa poh­tia esi­mer­kiksi sitä, onko kir­kon ase­maan suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa eri tavoin suh­tau­tu­vissa näkö­kul­missa kysy­mys kil­pai­le­vista kan­sa­lai­sus­kon­noista vai vuo­ro­pu­he­lusta kan­sa­lai­sus­kon­non sisällä. Jos kyse on dia­lo­gista, onko eriä­vien kan­to­jen läs­nä­olo kan­sa­lai­sus­kon­non sisällä pysyvä tila vai väli­vaihe mat­kalla enem­mis­tön hyväk­sy­mään arvo­muu­tok­seen yhteis­kun­nassa. Kan­sa­lai­sus­kon­nos­sa­han on usein aja­teltu ole­van kyse kan­sa­kun­nan enem­mis­tön jaka­mista käsi­tyk­sistä. Enem­mis­töä on kui­ten­kin yhä vai­keampi määritellä.

Yhteis­kunta moniar­vois­tuu ja eriä­vät mie­li­pi­teet ovat eri­tyi­sesti ääri­päis­sään var­sin kau­kana toi­sis­taan. Homoil­taa seu­ran­nut kes­kus­telu toi­mii­kin osoi­tuk­sena yhteis­kun­nassa käyn­nissä ole­vasta muu­tok­sesta, joka joh­taa aina­kin osit­tain kan­sa­lai­sus­kon­non sisäi­seen plu­ra­lis­miin. Var­masti jon­ki­nas­tei­nen enem­mis­tön mie­li­pide on lopulta saa­vu­tet­ta­vissa myös esi­mer­kiksi homo­jen oikeutta avio­liit­toon kos­ke­vassa kysy­myk­sessä. Tuon mie­li­pi­teen lisäksi on kui­ten­kin mil­tei väis­tä­mättä val­lalla mui­ta­kin mer­kit­tä­viä ja äänek­käitä kan­toja. Moniar­vois­tu­mi­nen on haas­teel­lista myös lute­ri­lai­sen kir­kon ylei­sesti hyväk­sy­tylle ase­malle Suo­messa. En kui­ten­kaan usko, että kirkko on menet­tä­mässä mer­ki­tys­tään täy­sin. Kirkko saat­taa asteit­tain hei­ken­tyä sel­keän enem­mis­tön kan­nat­ta­masta ins­ti­tuu­tiosta yhdeksi vaih­toeh­doksi mui­den mah­dol­lis­ten jou­kossa. Sen his­to­rial­li­nen asema suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa vai­kut­ta­nee silti vielä pitkään.

Mitä tulee esi­mer­kiksi homo­sek­su­aa­lien oikeuk­siin suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa, on huo­mio­nar­voista, että kan­sa­lai­sus­kon­toon lii­tok­sissa ole­vissa suku­puo­li­kä­si­tyk­sissä on kyse jat­ku­mosta. Homo­jen oikeuk­sia kos­ke­vassa kes­kus­te­lussa on vuo­sien saa­tossa tapah­tu­nut muu­tosta. Tut­ki­ma­nani ajan­koh­tana homo­sek­su­aa­li­suus itses­sään ei vai­kuta herät­tä­vän vas­tus­tusta samalla tavalla kuin aiem­pina vuo­sina käy­dyissä saman­kal­tai­sissa kes­kus­te­luissa. Homoutta ei esi­mer­kiksi juu­ri­kaan enää pidetä luonn­ot­to­mana tai sai­raana. Tämän kal­taista ajat­te­lua esiin­tyy Homoil­lan jäl­kei­sessä kes­kus­te­lussa huo­mat­ta­vasti vähem­män kuin esi­mer­kiksi 1990-luvun puo­li­vä­lissä. Avioliitto-oikeus on kui­ten­kin yhä vai­kea kysy­mys monelle. Toi­set pitä­vät homo­jen oikeutta rekis­te­röi­tyyn pari­suh­tee­seen täy­sin hyväk­syt­tä­vänä, mutta eivät taivu avio­lii­ton kan­nalle. Toi­silla raja tulee vas­taan vasta adop­tiosta puhut­taessa. Jot­kut ovat val­miita hyväk­sy­mään molem­mat. Avio­liit­toa kan­nat­taa toi­saalta nyt huo­mat­ta­vasti suu­rempi osa väes­töstä kuin vaikka sil­loin, kun vasta siir­ryt­tiin hil­jak­seen rekis­te­röi­dyn pari­suh­teen sal­li­mi­sen kan­nalle. Homo­sek­su­aa­li­suu­teen suh­tau­tu­mi­sessa vuo­sien saa­tossa tapah­tu­nut muu­tos voi vai­kut­taa pie­neltä. Se on kui­ten­kin mer­kit­tävä. Osin kes­kus­telu pitää sisäl­lään samoja piir­teitä kuin jo vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Vähä vähältä homoi­hin myön­tei­sesti suh­tau­tu­vien määrä kui­ten­kin kas­vaa ja kiel­tei­sesti suh­tau­tu­vien­kin kan­nat lie­ve­ne­vät. Kan­sa­lai­sus­kon­non muu­tos ottaa oman aikansa, mutta muu­tosta on yhtä kaikki havait­ta­vissa, niin suh­teessa suku­puo­li­kä­si­tyk­siin kuin lute­ri­lai­sen kir­kon asemaankin.

Kahta Homoil­taa seu­ran­nutta viik­koa käsit­te­levä aineisto on vasta pin­ta­raa­paisu homo­jen oikeuk­sista ja kir­kon ase­masta käy­tyyn kes­kus­te­luun Suo­messa. Niinpä kir­kon ase­massa tai homo­sek­su­aa­li­suu­teen suh­tau­tu­mi­sessa tapah­tu­vasta muu­tok­sesta ei yksin tämän tut­ki­muk­sen poh­jalta voida tehdä suu­ria yleis­tyk­siä. Ver­tailu aiem­piin kan­sa­lai­sus­kon­nosta ja Homoil­taa edel­tä­neistä homo­jen oikeuk­siin pureu­tu­neista kes­kus­te­luista teh­tyi­hin tut­ki­muk­siin antaa kui­ten­kin jotain kuvaa siitä, mil­laista muu­tosta suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa on tapahtumassa.

Kir­jal­li­suus

Char­pen­tier, Sari
2001 Suku­puo­liusko. Jyväs­kylä: Jyväs­ky­län yliopisto.

Chris­ten­sen, Hen­rik Rein­toft
2012 Media­tiza­tion, Depri­va­tiza­tion, and Vica­rious Reli­gion – Cove­rage of Reli­gion and Homo­sexua­lity in the Scan­di­na­vian Main­stream Press. – Stig Hjar­vard & Mia Löv­heim (toim.), Media­tiza­tion and Reli­gion – Nor­dic Pers­pec­ti­ves, 63–78. Göte­borg: Nordicom.

Day, Abby
2011 Belie­ving in belon­ging: belief and social iden­tity in the modern world. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Douglas, Mary
2000 (1966)  Puh­taus ja vaara. Ritu­aa­li­sen rajan­ve­don ana­lyysi. Tam­pere: Vastapaino.

Fairclough, Nor­man
1992 Discourse and Social Change. Cam­bridge: Polity.

Fairclough, Nor­man
1997 (1995) Miten media puhuu. Tam­pere: Vastapaino.

Hel­mi­nen, Susanna
2014 ”Tyh­jän­päi­väistä vaah­toa­mista?” Kan­sa­lai­sus­kon­non mää­rit­ty­mi­nen vuo­den 2010 Homoil­taa seu­ran­neessa kes­kus­te­lussa. Uskon­to­tie­teen pro gradu –tut­kielma. Turun yli­opisto, his­to­rian, kult­tuu­rin ja tai­tei­den tut­ki­muk­sen laitos.

Häk­ki­nen, Seppo
2010 Ihanne ja todel­li­suus. Jäse­nyy­teen sitou­tu­mi­nen Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sessa kir­kossa 1960-luvulta 2000-luvulle. Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen jul­kai­suja 108. Tam­pere: Kir­kon tutkimuskeskus

Kal­lunki, Val­de­mar
2013 Kan­sal­li­sen kol­lek­tii­vin jäl­jillä. Siviili– ja varus­mies­pal­ve­lus sosi­aa­li­sen inte­graa­tion, jär­jes­tel­mäin­te­graa­tion ja yhteis­kun­taus­kon­non näkö­kul­masta. – Sosio­lo­gia 2/2013: 135–151.

Kir­kon tut­ki­mus­kes­kus (KTK)
2012 Haas­tettu kirkko. Suo­men evankelis-luterilainen kirkko vuo­sina 2008–2011. Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen jul­kai­suja 115. Tam­pere: Kir­kon tutkimuskeskus.

Kyyrö, Jere
2009 ”Suomi on kuol­lut.” Kris­tian Smed­sin Tun­te­ma­ton soti­las –näy­tel­män ja sitä käsit­te­le­vän leh­ti­kir­joit­te­lun kan­sa­kun­ta­pu­heen ja kan­sa­lai­sus­kon­non ana­lyysi. Uskon­to­tie­teen pro gradu –tut­kielma. Turun yli­opisto, kult­tuu­rien tut­ki­muk­sen laitos.

Kyyrö, Jere
2013 Kan­sa­lai­sus­kon­non ulot­tu­vuu­det suo­ma­lai­sessa tut­ki­muk­sessa – Käsi­te­his­to­rial­li­nen ana­lyysi. Sosio­lo­gian pro gradu –tut­kielma. Tam­pe­reen yli­opisto, kult­tuuri– ja yhteis­kun­ta­tie­tei­den yksikkö, Porin yksikkö.

Lahelma, Elina
2002 Isän­maa, armeija ja tasa-arvo. – Tuula Gor­don & Katri Komu­lai­nen & Kirsti Lem­piäi­nen (toim.), Suo­mi­nei­to­nen hei! Kan­sal­li­suu­den suku­puoli, 197–210. Tam­pere: Vastapaino.

Lip­po­nen, Sami
2004 Natio­nens sista förs­va­rare – En reli­gions­ve­tens­kaplig stu­die av neo­na­tio­na­lis­tisk sam­häls­syn och livs­tolk­ning i Sve­rige. Turku: Åbo Aka­de­mis För­lag – Åbo Aka­demi Uni­ver­sity Press.

Mah­la­mäki, Tiina
2005 Nai­sia kan­sa­lai­suu­den kyn­nyk­sellä. Eeva Joen­pel­lon Lohja-sarjan tul­kinta. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Mati­kai­nen, Janne
2011 Verk­ko­kes­kus­te­lua homo-illasta – osal­lis­tu­mi­sen kult­tuu­ria? – Sanna Kivi­mäki (toim.), Jour­na­lis­mi­kri­tii­kin vuo­si­kirja 2011, 92–98. Media & Vies­tintä 1/2011, 34. vuo­si­kerta. Tam­pere: Jour­na­lis­min tut­ki­musyk­sikkö.

Meri­läi­nen, Juha
2011 Jumala ompi lin­namme vai Linna juma­lamme? – Yhdys­val­lat, Suomi ja bel­la­hi­lai­nen kan­sa­lai­sus­konto. – Ilkka Huhta & Juha Meri­läi­nen (toim.), Kirk­ko­his­to­rian alueilla – juh­la­kirja pro­fes­sori Hannu Mus­ta­kal­lion täyt­täessä 60 vuotta, 352–373. Hel­sinki: Suo­men kirk­ko­his­to­rial­li­nen seura.

Moberg, Marcus & Sofia Sjö
2012 The Evan­ge­lical Lut­he­ran Church and the Media in Post-Secular Fin­land. – Stig Hjar­vard & Mia Löv­heim (ed.), Media­tiza­tion and Reli­gion – Nor­dic Pers­pec­ti­ves, 79–91. Göte­borg: Nordicom.

Nie­mi­nen, Hannu & Mervi Pentti
2012 Media mark­ki­noilla. Joh­da­tus jouk­ko­vies­tin­tään ja sen tut­ki­muk­seen. Tam­pere: Vastapaino.

Sihvo, Jouko
1992 Seu­ra­kunta elä­män kään­ne­koh­dissa. Hel­sinki: Kirjaneliö.

Sund­back, Susan
2000 Med­lems­ka­pet i de lut­herska kyr­korna i Nor­den. – Göran Gus­tafs­son & Thor­leif Pet­ters­son (red.), Folk­kyr­kos och reli­giös plu­ra­lism – den nor­diska reli­giösa model­len, 34–73. Tuk­holma: Ver­bum.

Ter­va­portti, Maria
2012 Ame­rican Civil Reli­gion and Mus­lims – a Discourse Ana­ly­tical Study of Park51 Cont­ro­versy in the New York Times. Uskon­to­tie­teen pro gradu –tut­kielma. Turun yli­opisto, his­to­rian, kult­tuu­rin ja tai­tei­den tut­ki­muk­sen laitos.

Internet-lähteet

URL1
A2 Teema: Homoilta 12.10.2010. Ajan­koh­tai­sen kak­ko­sen homoil­lat. YLE. Elävä arkisto.<http://www.yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/ajankohtaisen_kakkosen_homoillat_ 42605.html#media=42611> Vii­tattu 23.11.2015.

URL2
”Kir­kosta eroa­mi­sen ennä­tys­vuosi.” Petri Karisma, Heikki Orsila & Kaj Torr­kulla. Tie­dote 16.12.2010. <http://www.eroakirkosta.fi/media/none/tiedote_25_2010.html?year=2010> Vii­tattu 23.11.2015.

URL3
”LT-Levikkitilasto 2010.” Levi­kin­tar­kas­tus Oy. <http://mediaauditfinland.fi/wp-content/uploads/2014/05/Levikkitilasto2010.pdf> Vii­tattu 23.11.2015.

URL4
Jake­lu­ti­lanne. Hel­sin­gin Sano­mat. <https://asiakaspalvelu.hs.fi/ukk/jakelutilanne/> Vii­tattu 23.11.2015.

URL5
Aamu­leh­den yri­tys­tie­dot. Aamu­lehti. <http://www.aamulehti.fi/yritystiedot> Vii­tattu 23.11.2015.

URL6
Jake­lun yhteys­tie­dot. Turun Sano­mat. <http://asiakaspalvelu.ts.fi/jakelu/jakelun-yhteystiedot/> Vii­tattu 23.11.2015.

URL7
Jake­lu­asiat. Kaleva. <http://www.kalevakustannus.fi/index.php?241> Vii­tattu 23.11.2015.

URL8
Jakelu. Kes­ki­suo­ma­lai­nen. <http://www.ksml.fi/asiakaspalvelu/jakelu/> Vii­tattu 23.11.2015.

URL9
Jakelu. Savon Sano­mat. <http://www.savonsanomat.fi/asiakaspalvelu/jakelu/> Vii­tattu 23.11.2015.

URL10
Jake­lu­päi­vys­tys. Etelä-Suomen Sano­mat. <http://asiakaspalvelu.ess.fi/Palvelut/Asiakaspalvelu/Jakelup%C3%A4ivystys.aspx> Vii­tattu 23.11.2015.

URL11
Ilkka. Ilkka-yhtymä Oyj. <http://www.ilkka-yhtyma.fi/Web%5CYhtyma%5Ccorporate.nsf/pages/82D0434A180B7335C2257582004FC496?opendocument> Vii­tattu 23.11.2015.

URL12
”Val­tion­kirkko purettu kan­san­kir­koksi.” Suo­men evankelis-luterilainen kirkko. <https://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/85BBFB4816F713BEC2256FEA003A7232?OpenDocument&lang=FI> Vii­tattu 23.11.2015.