Uskonto suomalaisissa sanomalehdissä tavallisena päivänä (Teemu Taira)

Download PDF

Teemu Taira
Turun yliopisto

Artik­ke­lissa tar­kas­tel­laan, miten uskonto on esillä suo­ma­lai­sissa sano­ma­leh­dissä taval­li­sena päi­vänä eli ajan­koh­tana, jol­loin mitään uskon­to­uu­ti­soin­nin kan­nalta eri­tyistä ei tapahdu. Pää­asial­li­sena aineis­tona on kolme sano­ma­leh­teä (Hel­sin­gin Sano­mat, Ilta-Sanomat, Turun Sano­mat) yhden vii­kon arki­päi­vien ajalta. Lisäksi hyö­dyn­ne­tään tes­tiai­neis­toja, joissa tar­kas­tel­tiin yhtä vali­koi­tua päi­vää. Hyö­dyn­tä­mällä sano­ma­leh­tien mää­räl­listä sisäl­lö­na­na­lyy­sia ja laa­dul­lista ana­lyy­sia, artik­ke­lissa tut­ki­taan, mil­lai­nen uskon­nol­li­suus on esillä, miten uskonto on esillä, missä osioissa uskonto on esillä ja ketkä ovat äänessä. Tär­kein kysy­mys kos­kee väi­tettä, jonka mukaan uskonto on esillä mediassa konflik­teina ja kiel­tei­sinä uuti­sina. Tar­kas­telu osoit­taa, että taval­li­sena päi­vänä uskonto on esillä kai­kissa leh­tien osioissa vähin­tään pie­ninä, lähes huo­maa­mat­to­mina viit­tauk­sina, mutta perus­teel­li­sia uskon­toai­hei­sia uuti­sia ei ole jokai­sessa leh­dessä jokai­sena päi­vänä. Tar­kas­tel­tu­jen leh­tien välillä on pie­niä eroja, mer­kit­tä­vim­pänä Ilta-Sanomien pai­no­tus kan­san­omai­siin, hei­kosti ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tui­hin uskon­to­viit­tei­siin. Uskonto – eri­tyi­sesti evankelis-luterilainen val­ta­kirkko, jota myös käsi­tel­lään eni­ten – on median arjessa esillä ver­rat­tain myön­tei­sessä valossa, vaikka inten­sii­vi­set uskon­toai­hei­set deba­tit perus­tu­vat­kin konflik­tei­hin, joissa uskonto on usein esillä kiel­tei­sesti. Pie­nen aineis­ton ana­lyysi ei anna mah­dol­li­suuk­sia yleis­tyk­siin, mutta ver­tai­le­malla löy­dök­siä mui­hin suo­ma­lai­siin ja kan­sain­vä­li­siin tut­ki­muk­siin, se tar­joaa uusia, yksi­tyis­koh­tai­sem­paa tes­taa­mista vaa­ti­via hypo­tee­seja ja yhden ver­tai­lu­koh­dan tule­ville tutkimuksille.

Joh­danto

Vuo­den 2014 tam­mi­kuussa annoin haas­tat­te­lun Ylen radion pai­kal­lis­toi­mi­tuk­sessa Turussa. Se käsit­teli laveasti uskon­toa mediassa. Haas­tat­te­lun poh­jalta toi­mit­taja kir­joitti jutun myös Yle uutis­ten verk­ko­si­vuille. Jutun otsikko kuu­lui: ”Uskonto on esillä mediassa kun on joku konflikti.”[1]

Itse jutussa arve­lin, että ihmi­set yleensä muis­ta­vat jon­kin konflik­tin, jos he poh­ti­vat, miten uskonto on ollut esillä mediassa. Esi­tin, että ”uskon­toa ja esi­mer­kiksi lute­ri­lai­suutta käsi­tel­lään mediassa usein aivan nor­maa­lina yhteis­kun­taan kuu­lu­vana asiana ilman kysee­na­lais­ta­mista. Nega­tii­vi­sella uuti­soin­nilla vain on tapana jäädä ihmis­ten mie­leen parem­min.” Tämän jäl­keen tote­sin, että ”uskonto on pää­osin esillä mediassa sil­loin, kun on joku konflikti. Sil­loin ihmis­ten on helppo muis­taa yksit­täi­set kohut, pet­tä­jä­piis­pat, pedo­fii­li­pa­pit tai muut vastaavat.”

Isossa-Britanniassa media-alan ammat­ti­lai­set ovat notee­ran­neet ase­tel­man. Roger Royle (2012, 158–160) kom­men­toi, että kiis­tat ovat median suuri ilo­naihe. Hänen mukaansa media kiin­nos­tuu uskon­nosta, (1) jos tapah­tuu jotain taval­li­sesta poik­kea­vaa, (2) jos jul­ki­suu­den hen­ki­löt tai muu­ten poik­keuk­sel­li­sen kiin­nos­ta­vat ihmi­set ovat osal­li­sena tai (3) jos on jokin konflikti. Saman­suun­tai­sesti on toden­nut The Time­sin uskon­to­jour­na­lis­tina 27 vuotta toi­mi­nut Ruth Gled­hill (2012, 93–94), jonka mukaan uskon­to­uu­ti­sointi nou­dat­taa muuta jour­na­lis­mia sikäli, että poik­kea­villa tapah­tu­milla on uuti­sar­voa: jos len­to­kone pää­see koh­tee­seensa, ei uutista tehdä; jos se jou­tuu onnet­to­muu­teen, kyse on ehdot­to­masti uuti­sesta. Osto­pää­tök­siä teh­täessä konflik­tit myy­vät paremmin.

Tämän teks­tin tar­koi­tuk­sena on sel­vit­tää kol­men suo­ma­lai­sen sano­ma­leh­den ana­lyy­silla, onko uskonto taval­li­sena päi­vänä esillä mediassa muu­ten­kin kuin konflik­teina ja kiel­tei­sinä uuti­sina. Samalla pyrin luo­maan laa­jem­man kuvan siitä, mil­lai­nen uskon­nol­li­suus on esillä, miten uskonto on esillä, missä osioissa uskonto on esillä ja ketkä ovat äänessä. Mikäli hyväk­sy­tään väite, jonka mukaan medialla on entistä suu­rempi vai­ku­tus sii­hen, mitä ihmi­set uskon­noista tie­tä­vät, mitä he niistä ajat­te­le­vat ja miten uskon­not toi­mi­vat yhteis­kun­nassa (ks. Hjar­vard 2008; 2011; 2012; 2013 Hoo­ver 2006) on tär­keää tie­tää, miten media – ja tässä tapauk­sessa sano­ma­leh­distö – käsit­te­lee aihetta. Lisäksi tar­kas­te­lun tulok­set suh­teu­te­taan vii­me­ai­kai­seen teo­ria­kes­kus­te­luun siitä, aut­taako tans­ka­lai­sen media­tut­kija Stig Hjar­var­din aja­tus uskon­non media­ti­saa­tiosta ymmär­tä­mään uskon­non ja median moni­mut­kai­sia suhteita.

Uskon­nolla tar­koi­tan tämän teks­tin puit­teissa sekä ins­ti­tuu­tioita ja perin­teitä, joita kon­ven­tio­naa­li­sesti nimi­te­tään uskon­noiksi (eli ne tun­nis­te­taan arki­sessa ajat­te­lussa osaksi nyky­päi­vän uskon­to­dis­kurs­sia), että vailla ins­ti­tuu­tio­naa­lista tukea ole­via viit­tauk­sia esi­mer­kiksi yli­luon­nol­li­seen, tai­kuu­teen ja näky­mät­tö­miin voi­miin. Näi­den lisäksi sisäl­ly­tän käsit­te­lyyn ateis­min ja uskon­to­kri­tii­kin.  Toi­nen täs­men­nystä vaa­tiva käsite on ’taval­li­nen’. Mikään päivä ei ole taval­li­nen, sillä aina voi­daan löy­tää jotain, joka erot­taa sen muista. Tässä ’taval­li­suu­della’ kui­ten­kin tar­koi­te­taan täs­mäl­listä vali­koin­ti­pe­rus­tetta eli tar­kas­tel­laan ajan­koh­taa, jol­loin ei odo­teta tapah­tu­van mitään uskon­to­uu­ti­soin­nin kan­nalta mer­kit­tä­vää. Ei odo­teta suurta uutista eikä kyse ole pää­siäi­sen, jou­lun tai rama­da­nin kal­tai­sesta ajan­koh­dasta, jol­loin sano­ma­leh­dissä odo­te­taan ole­van uskontouutisointia.

Sano­ma­leh­tien analyysimenetelmät

Aineis­toksi vali­koin kolme sano­ma­leh­teä, Hel­sin­gin Sano­mat, Turun Sano­mat ja Ilta-Sanomat. Näin kate­taan val­ta­kun­nan pää­lehti, yksi suu­rim­mista maa­kun­ta­leh­distä ja maan suu­rin tabloid. Leh­det ana­ly­soi­daan kan­nesta kan­teen, joten ana­lyysi ei rajoitu uutis­ma­te­ri­aa­liin, kuten perin­tei­sesti on ollut tapana tut­kit­taessa uskon­toa mediassa. Aineis­ton keruun ajan­koh­tana oli tam­mi­kuun vii­mei­sen vii­kon arki­päi­vät vuonna 2014. Sille vii­kolle ei enna­koitu mitään eri­tyistä uskon­toai­heista uuti­soin­tia. Mitään todella poik­keuk­sel­lista ei myös­kään tapah­tu­nut. Lisäksi ennen vii­den päi­vän aineis­ton tar­kas­te­lua oli valittu kaksi tes­ti­päi­vää, kesä­kuun 18. ja syys­kuun 17. vuonna 2013. Täl­löin aineisto oli muu­ten sama, mutta Ilta-Sanomien tilalla oli ilmais­ja­ke­lu­lehti Metro. Kes­kit­ty­mällä pie­neen vii­den päi­vän aineis­toon ja viit­taa­malla esi­mer­kin­omai­sesti tes­ti­päi­vien leh­tiin ana­ly­soin, miten suo­ma­lai­nen leh­distö käsit­te­lee uskon­toa taval­li­sena päi­vänä.[2]

Aineisto ei edusta koko suo­ma­laista mediaa eikä sano­ma­leh­dis­töä. Sen perus­teella ei voida tehdä yleis­tyk­siä edes tar­kas­te­lun koh­teena ole­vista leh­distä. Silti se tar­joaa mah­dol­li­suu­den kar­toit­taa, missä osioissa ja miten uskonto on esillä sano­ma­leh­dissä. Lisäksi sen avulla voi­daan tes­tata aja­tusta, jonka mukaan uskonto on mediassa arki­sesti mukana ver­rat­tain myön­tei­sessä valossa.

Tau­lu­koin jokai­sen viit­tauk­sen osalta, missä leh­dessä viite esiin­tyy ja minä päi­vänä, mihin gen­reen tai osioon viite sijoit­tuu ja mitä uskon­tot­ra­di­tiota juttu käsit­te­lee. Lisäksi erit­te­len, onko jutussa kyse pie­nestä viit­teestä uskon­toon vai var­si­nai­sesta uskon­toai­hei­sesta jutusta, käsit­te­leekö juttu ensi­si­jai­sesti koti­maata vai ulko­maita, onko äänessä uskon­nol­li­nen ja/tai ei-uskonnollinen asian­tun­tija tai asian­osai­nen ja onko juttu sel­keästi myön­tei­nen, kiel­tei­nen vai neutraali.

Vaikka erit­te­lin jut­tu­jen viit­teet uskon­to­pe­rin­teen mukaan ja tulen poh­ti­maan niitä erik­seen, jaoin ne kol­meen luok­kaan: kon­ven­tio­naa­li­siin, kan­san­omai­siin ja uskon­to­kriit­ti­siin. Kon­ven­tio­naa­li­silla viit­teillä tar­koi­te­taan ylei­sesti uskon­nol­li­seksi tun­nis­tet­ta­via vakiin­tu­neita ja ins­ti­tuu­tioi­hin ank­ku­roi­tu­neita ilmauk­sia. Tähän kuu­lu­vat esi­mer­kiksi kris­til­li­set kir­kot, herä­tys­liik­keet ja ei-kristilliset vakiin­tu­neet uskon­to­pe­rin­teet. Kan­san­omai­sella tar­koi­tan uskon­nol­li­siksi luo­ki­tel­ta­vissa ole­via ilmauk­sia, joilla ei ole sel­keää ins­ti­tu­tio­naa­lista tukea tai kiin­ne­koh­taa. Tähän kuu­lu­vat esi­mer­kiksi myto­lo­giat, hen­ki­syys, sel­vän­nä­ke­mi­nen, magiat, horos­koo­pit ja taiat.[3] Uskon­to­kri­tiikki viit­taa ilmauk­siin, joi­den ensi­si­jai­sena sisäl­tönä on uskon­non kri­ti­sointi, ateismi tai orga­ni­soi­tu­nei­den huma­nis­tiyh­dis­tys­ten tai vapaa-ajattelijoiden toiminta.

Kol­mi­jaolla saa­daan esiin mediasta muu­ta­kin kuin vakiin­tu­neita uskon­toins­ti­tuu­tioita kos­ke­via ilmauk­sia. Kuten aikai­sem­massa Isoa-Britanniaa kos­ke­vassa tut­ki­muk­sessa on käy­nyt ilmi, kon­ven­tio­naa­li­set viit­tauk­set kat­ta­vat vain noin 55–75 pro­sent­tia siitä, mitä kol­mi­jaolla voi­daan nos­taa esiin (Knott, Poole & Taira 2013, 41). Suuri osa uskon­toa sano­ma­leh­dissä ana­ly­soi­vista tut­ki­muk­sista kes­kit­tyy val­ta­kirk­koi­hin ja vakiin­tu­nei­siin uskon­to­pe­rin­tei­siin. Hei­kosti tai ei lai­sin­kaan ins­ti­tu­tio­na­li­soi­dut viit­teet yli­luon­nol­li­seen tai ihmistä suu­rem­piin voi­miin jäte­tään usein huo­miotta. Joko niitä ei sisäl­ly­tetä uskon­non mää­ri­tel­mään – eli tut­ki­muk­set ope­roi­vat kapealla uskon­non käsit­teellä – tai niitä ei pidetä tar­peeksi mer­kit­tä­vänä ja vaka­vana tut­ki­muk­sen koh­teena. Lisäksi viit­teet ovat usein muu­alla kuin uuti­sai­neis­tossa, esi­mer­kiksi mai­nok­sissa, viih­de­si­vuilla ja tapah­tu­mail­moi­tuk­sissa, joten ne jää­vät vain uutis­jut­tui­hin kes­kit­ty­vien tut­ki­mus­ten ulko­puo­lelle. Brit­ti­me­dian osalta on kui­ten­kin osoi­tettu, että täl­lai­sia kan­san­omai­sia viit­teitä on mediassa run­saasti ja nii­den abso­luut­ti­nen määrä ja suh­teel­li­nen osuus ovat kas­va­neet (Knott, Poole & Taira 2013, 40).

Aineisto on ana­ly­soitu ensiksi mää­räl­li­sen sisäl­lö­na­na­lyy­sin kei­noin (ylei­sesti Bry­man 2004, 181–199, uskon­non ja median tut­ki­muk­sessa Knott, Poole & Taira 2013), jonka jäl­keen yksit­täi­siä jut­tuja on vali­koitu laa­dul­li­seen ana­lyy­siin. Sisäl­lö­na­na­lyysi toteu­tet­tiin käyt­tä­mällä artik­ke­lia ana­lyy­sin yksik­könä. Tämä on ylei­nen ja hyväksi havaittu rat­kaisu, jos­kin poik­keus­ta­pauk­sissa viit­tausta on käy­tetty ana­lyy­siyk­sik­könä (esim. Knott, Poole & Taira 2013). Sen ongelma on, että jos yksit­täi­sessä artik­ke­lissa on viit­teitä useam­paan kuin yhteen uskon­to­pe­rin­tee­seen, on niistä valit­tava vain yksi. Käy­tän­nön rat­kaisu tähän on se, että uskon­to­pe­rin­tei­den koo­dauk­sessa pai­no­te­taan sitä, mikä on jutussa sel­keim­min esillä. Jos jutussa on tasa­ver­tai­nen luet­telo useista uskon­to­pe­rin­teistä, se on koo­dattu koh­taan ”Muu” (ks. kaa­vio 1).

Kun olen ker­to­nut ihmi­sille tar­kas­te­le­vani, miten uskonto on esillä sano­ma­leh­dissä taval­li­sena päi­vänä, ensim­mäi­nen reak­tio niin Isossa-Britanniassa kuin Suo­messa on ollut yhden­mu­kai­nen. Lähes kaikki ovat aja­tel­leet, ettei taval­li­sena päi­vänä uskon­toa käsi­tellä käy­tän­nössä lai­sin­kaan. Reak­tiota selit­tää se, ettei taval­li­sena päi­vänä ole vält­tä­mättä pit­kiä ja perus­teel­li­sia uutis­jut­tuja uskon­nosta. Silti uskonto on esillä mediassa. Se on esillä vähin­tään pie­ninä mai­nin­toina, mutta jokai­sena aineis­toon vali­koi­tu­neena päi­vänä leh­dissä oli aina­kin yksi perus­teel­li­sempi uskon­toai­hei­nen uutisjuttu.

Val­ta­kirkko vai monimuotoisuus?

Viime vuo­sien tun­ne­tut uskon­toa kos­ke­vat media­kes­kus­te­lut ovat sisäl­tä­neet jon­kin konflik­tin. Ajan­koh­tai­sen Kak­ko­sen Homoil­lassa (Yle 2, 12.10.2010) kes­kus­tel­tiin samaa suku­puolta ole­vien parien oikeuk­sista yhteis­kun­nassa yleensä ja kir­kossa eri­tyi­sesti. Les­ta­dio­lai­suu­den parissa ilmen­neistä las­ten hyväk­si­käyt­tö­ta­pauk­sista on uuti­soitu ahke­rasti parin vuo­den ajan. Suvi­vir­ren lau­la­mi­sen oikeu­tuk­sesta kes­kus­tel­laan tasai­sesti joka kevät, ja kou­lu­jen jou­lu­juh­lien uskon­nol­lista sisäl­töä poh­di­taan syk­syn päät­teeksi. Kan­san­omai­nen uskon­nol­li­suus on otsi­koissa tasai­sesti, kun kes­kus­tel­laan vaih­toehto– tai usko­mus­hoi­to­jen hyö­dyl­li­syy­destä ja hai­tal­li­suu­desta, esi­merk­kinä vuo­sien 2009 ja 2010 kes­kus­telu hoi­toja rajoit­ta­maan pyr­ki­neestä ”puos­ka­ri­laista”. Vapaa-ajattelijoiden ja Huma­nis­ti­lii­ton ateis­ti­nen bus­si­kam­panja sai mer­kit­tä­västi näky­vyyttä vuonna 2009 aiheut­taen kes­kus­te­lua kir­kon ja val­tion suh­teista sekä sanan­va­pau­desta. Kaik­kia edellä mai­nit­tuja esi­merk­kejä yhdis­tää jokin konflikti tai rii­ta­ti­lanne. Lisäksi niille on omi­naista aja­tus moni­muo­toi­suu­desta. Vaikka evankelis-luterilainen kirkko hal­lit­see suo­ma­laista uskon­nol­lista mai­se­maa, puhe moni­muo­toi­suu­desta on muo­dos­tu­nut media­konflik­tien kes­kei­seksi kehyk­seksi. Toi­sin sanoen kes­kus­te­lut läh­te­vät liik­keelle siitä, että Suomi on kat­so­muk­sel­li­sesti moni­muo­toi­nen maa. Kat­so­muk­sel­li­nen moni­muo­toi­suus tar­koit­taa tässä yhtey­dessä sitä, että (1) lute­ri­lai­nen kirkko ja kris­ti­nusko yli­pää­tään on sisäi­sesti moni­muo­toi­nen, (2) Suomi on maa­han­muu­ton vuoksi uskon­nol­li­sesti entistä kir­ja­vampi (eri­tyi­sesti mus­li­mit) ja (3) Suo­messa on entistä enem­män uskonn­ot­to­mia ihmi­siä. Moni­muo­toi­suus­dis­kurssi näkyy media­de­ba­teissa, mutta näkyykö se siinä, miten uskon­toai­hei­set jutut ovat esillä sano­ma­leh­dissä? Mitä uskon­to­pe­rin­teitä media käsit­te­lee taval­li­sena uutispäivänä?

Aikai­sem­min esi­tel­lyn kol­mi­jaon mukaan kon­ven­tio­naa­li­set viit­teet ovat hal­lit­se­vassa ase­massa. Niitä oli 67 pro­sent­tia. Kan­san­omai­sia viit­teitä oli 32 pro­sent­tia ja ensi­si­jai­sesti uskon­to­kri­tiik­kiin pai­not­tu­via jut­tuja oli yksi pro­sentti. Kon­ven­tio­naa­lis­ten viit­tei­den osuus on saman­suun­tai­nen kuin brittimediassa.

Lute­ri­lai­suus oli odo­te­tusti media­si­säl­töä hal­lit­seva uskon­to­pe­rinne. Se kat­toi 40 pro­sent­tia kai­kista artik­ke­leista. Näistä 11 pro­sent­tia käsit­teli lute­ri­lai­suu­den sisäi­siä tai rajoilla ole­via kon­ser­va­tii­vi­sia tai mar­gi­naa­li­sia ryh­miä, esi­mer­kiksi herä­tys­liik­keitä. Kato­lista kirk­koa käsi­tel­tiin suun­nil­leen saman ver­ran kuin orto­dok­sista kirk­koa, yhteensä 11 pro­sen­tissa jutuista. Vakiin­tu­neet ei-kristilliset uskon­pe­rin­teet esiin­tyi­vät vain vähän. Eni­ten viit­teitä oli isla­miin (5,5 pro­sent­tia). Kate­go­ria ”Muu” sisäl­tää viit­teitä esi­mer­kiksi Jeho­van todis­ta­jiin, teo­so­fi­aan ja ant­ro­po­so­fi­aan. Lisäksi sii­hen on las­kettu jutut, jossa on mai­nittu tasa­ver­tai­sesti useita perin­teitä. Se kat­toi yhteensä kuusi pro­sent­tia kai­kista artik­ke­leista. Lute­ri­lai­suus ja kris­ti­nusko siis hal­lit­se­vat kon­ven­tio­naa­li­sia viit­teitä, mutta kan­san­omai­set viit­teet kerä­si­vät suu­ren osuu­den, yhteensä 32 pro­sent­tia. Uskon­to­kri­tiikki oli kes­kei­sessä osassa vain kah­dessa jutussa ja yhdessä se oli tois­si­jai­nen (ja siksi sitä ei las­kettu). (Kaa­vio 1.)

Kaa­vio 1: Uskon­to­pe­rin­teet sanomalehdissä

  Viit­tei­den määrä Pro­sen­tu­aa­li­nen osuus %
Lute­ri­lai­suus (valtavirta) 59 29
Lute­ri­lai­suus (kons.) 22 11
Kato­li­lai­suus 10 5
Orto­dok­si­suus 12 6
Muu kris­til­li­syys 2 1
Islam 11 5,5
Budd­ha­lai­suus 1 0,5
Hin­du­lai­suus 2 1
Juu­ta­lai­suus 5 2
Muu 13 6
Kan­san­omai­nen uskonto ja henkisyys 66 32
Uskon­to­kri­tiikki 2 1
Yhteensä 205 100 %

Kon­ven­tio­naa­li­set viitteet

Lute­ri­lai­nen val­ta­kirkko on esillä sano­ma­leh­dissä monessa yhtey­dessä. Se on iso­ko­kois­ten uutis­jut­tu­jen aihe. Vali­koi­dulla vii­kolla aiheena oli esi­mer­kiksi kir­kon ja val­tion suhde (HS 29.1.2014). Uskon­non­ope­tuk­sen ase­maa käsi­tel­tiin kah­den iso­ko­koi­sen jutun lisäksi myös pää­kir­joi­tuk­sessa ja mie­li­pi­de­si­vuilla (HS 27.1.2014; 28.1.2014). Viih­teel­li­sessä Satuhäät-televisio-ohjelmaan perus­tu­vassa jutussa oli esillä lute­ri­lai­nen hää­pe­rinne ja kuva­ma­te­ri­aa­lissa oli pappi vih­ki­mässä paria (IS 28.1.2014). Isohko puo­li­va­kava juttu oli myös poh­dinta siitä, pitäi­sikö kir­kossa olla mak­su­pääte, jos ihmi­set eivät enää kanna koleh­ti­ra­haa muka­naan (IS 31.1.2014).

Sano­ma­leh­det tuo­vat esiin enem­mis­tön kris­til­li­syyttä myös pie­nissä viit­teissä. Esi­mer­kiksi kuo­li­nil­moi­tuk­sissa on usein ris­tejä ja lai­nauk­sia Raa­ma­tusta. Lisäksi sano­ma­leh­tien kieli ja sanasto sisäl­tää kris­til­li­siä ilmauk­sia ja käsit­teitä. Leh­dissä ole­te­taan, että luki­jalla on kyky ymmär­tää niitä (esi­mer­kiksi ”toi­vio­matka”, ”apo­ka­lyp­ti­nen”, ”synti”).

Suo­ma­lai­nen kris­til­li­syys tulee esiin myös kuva­ma­te­ri­aa­lissa, vaikka itse juttu ei uskon­toa käsit­te­li­si­kään. Hyvä esi­merkki on kul­je­tusa­lan työn­te­ki­jä­liitto AKT:n vies­tin­tä­pääl­likkö Hilkka Ahteen ja AKT:n enti­sen puheen­joh­taja Timo Rädyn väli­nen työ­paik­ka­kiusaa­mista käsit­te­levä oikeus­juttu. Sitä kos­ke­van artik­ke­lin kuvassa Rädyn asia­na­jaja Heikki Lam­pela istuu asen­nossa, joka näyt­tää rukoi­lua­sen­nolta. Hänellä on kädet ris­tissä ja leuka rin­nassa. Kuva­teks­tin mukaan hän ”odot­taa tuo­miota” Hel­sin­gin kärä­jä­oi­keu­dessa. (HS 28.1.2014.)

Orto­dok­si­nen kirkko ei ole tavoi­tel­lut aktii­vi­sesti media­nä­ky­vyyttä eikä se ole täs­sä­kään aineis­tossa mer­kit­tä­västi esillä. Ukrai­nan poliit­ti­sia levot­to­muuk­sia käsit­te­le­vät uutis­ju­tut sisäl­si­vät viit­tauk­sia sii­hen, miten maata ja kris­ti­nus­koa halu­taan suo­jella Euroo­palta. Niissä oli myös kuvia, joissa orto­dok­si­pa­pit kan­ta­vat kau­las­saan iso­ko­koi­sia ris­ti­rii­puk­sia. Orto­dok­si­sen kir­kon lain­mu­kai­nen eri­kois­a­sema todet­tiin kir­kon ja val­tion suh­detta käsit­te­le­vässä artik­ke­lissa, mutta aiheen käsit­tely kes­kit­tyi yksi­no­maan evankelis-luterilaiseen kirk­koon. Muu­toin aineis­tossa mai­nit­tiin orto­dok­si­ka­len­teri nimi­päi­vien koh­dalla, mikä antaa ymmär­tää orto­dok­si­suu­den kuu­lu­van suo­ma­lai­seen kult­tuu­riin. Suo­ma­lai­sessa mediassa näky­vin orto­doksi on Mitro Repo, joka on nyky­ään – ja täs­sä­kin aineis­tossa – esillä ensi­si­jai­sesti euro­par­la­men­taa­rik­kona, mutta samalla hän on muis­tut­ta­massa orto­dok­si­suu­desta sil­loin­kin, kun hänen uskon­to­aan ei erik­seen mainita.

Suo­messa on joukko kris­til­li­siä, lute­ri­lai­sen kir­kon sisäi­siä ja myös siitä erot­tau­tu­neita ryh­miä, jotka ovat val­ta­kirk­koon näh­den arvoil­taan ja teo­lo­gial­taan kon­ser­va­tii­vi­sem­pia ja ehdot­to­mam­pia. Vilk­kai­den uskon­to­kes­kus­te­lu­jen yhtey­dessä nämä ryh­mät tule­vat esiin mediassa hei­dän puo­lus­taes­saan kon­ser­va­tii­vi­sia arvoja, esi­mer­kiksi perin­teistä mie­hen ja nai­sen välistä avio­liit­toa. Vali­koi­dulla vii­kolla oli useita viit­teitä kris­til­lis­de­mo­kraat­tei­hin ja hei­dän joh­ta­jaansa, sisä­mi­nis­teri Päivi Räsä­seen, josta on tul­lut Suo­messa kon­ser­va­tii­vi­sen kris­til­li­syy­den media­kasvo. Jut­tu­jen sisäl­löt kui­ten­kin käsit­te­li­vät poliit­ti­sia kysymyksiä.

Vii­kon yksi kes­kei­sim­mistä jutuista käsit­teli les­ta­dio­laista polii­sia, jonka epäil­tiin sekoit­ta­neen virka-asemansa roo­liinsa uskon­nol­li­sen yhtei­sön jäse­nenä. Hel­sin­gin Sano­mien jutun mukaan ”poliisi oli sel­vit­tä­nyt erää­seen mie­heen liit­ty­viä väit­teitä Suo­men rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kes­kusyh­dis­tyk­sen (SRK) pää­sih­tee­rin Tuo­mas Hän­ni­sen pyyn­nöstä.” (HS 27.1.2014.) Aiheesta jul­kais­tiin kolme jut­tua kah­den päi­vän aikana (HS 27.1.2014; HS 28.1.2014; TS 27.1.2014), ja vaikka niissä ei suo­ra­nai­sesti mus­ta­maa­lattu les­ta­dio­lai­suutta, polii­sin uskon­nol­li­nen vii­te­ryhmä tuo­tiin tois­tu­vasti esiin otsik­ko­ta­solla. Lisäksi tilan­netta pahensi se, että poliisi oli toi­mi­nut SRK:n pää­sih­teeri Hän­ni­sen pyyn­nöstä. Polii­siy­li­joh­taja Mikko Paa­tero korosti kom­men­tis­saan, että polii­sien jäse­nyys yhtei­söissä on ”hyvä­kin asia”, mutta vir­ka­rooli ja sivii­li­minä on pidet­tävä eril­lään (TS 27.1.2014).

Les­ta­dio­lai­suus tuli esiin myös lop­pu­vii­kosta, kun Turun Sano­mat (31.1.2014) teki jutun val­ta­kun­nal­li­sesta ter­veys­ky­se­lystä, jonka perus­teella erässä lähia­lu­een kou­lussa koet­tiin poik­keuk­sel­li­sen run­saasti sek­su­aa­lista häi­rin­tää. ”Kai­na­lo­ju­tussa” haas­ta­tel­tiin les­ta­dio­lais­pas­tori Meri-Anna Hint­sa­laa, joka arveli, että tulok­set saat­ta­vat selit­tyä osin les­ta­dio­lai­suu­della. Hänen mukaansa les­ta­dio­lais­ko­tien sek­su­aa­li­kas­va­tus on puut­teel­lista, mikä hei­ken­tää las­ten ja nuor­ten ”sek­su­aa­lista luku­tai­toa” ja saat­taa altis­taa hyväk­si­käyt­töön tai sen koke­mi­seen. Vaikka tässä jutussa les­ta­dio­lais­ten ole­tet­tiin ole­van uhrin ase­massa, ja yri­tyk­senä oli löy­tää kaik­kia tyy­dyt­tä­viä rat­kai­suja ongel­maan, samalla les­ta­dio­lai­suus asso­sioi­tuu ”nor­maa­lia” sek­su­aa­li­kas­va­tusta saa­vista poik­keuk­sel­li­seksi ja sul­keu­tu­neeksi jou­koksi, jolle sek­su­aa­li­suus on tabu.

Vaikka les­ta­dio­lai­suus on ollut parin viime vuo­den aikana median valo­kei­lassa tois­tu­vasti, kaksi sitä käsit­te­le­vää uuti­sai­hetta vii­kossa vai­kut­taa poik­keuk­sel­li­selta. Esi­mer­kiksi teke­mäs­säni tii­vis­tel­mässä Hel­sin­gin Sano­mien kes­kei­sistä uskon­nol­li­sista kes­kus­te­luai­heista pää– ja mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sissa les­ta­dio­lai­suus on ollut vuo­sien 1946 ja 2010 väli­sen ajan paril­li­sina vuo­sina kes­kei­nen kes­kus­te­lu­naihe vain kah­desti, vuo­sina 1980 ja 2010. Koko vapaa– ja herä­tys­kris­til­listä kent­tää kos­ke­vien mie­li­pi­de­kir­joi­tus­ten osuus on nel­jänä tes­ti­vuo­tena (1976, 1986, 1996, 2006) neljä pro­sent­tia ja pää­kir­joi­tuk­sissa 33 vuo­den aikana 0,4 pro­sent­tia kai­kista uskontoaiheista.

Yksi esi­merkki muista tähän kate­go­ri­aan kuu­lu­vista leh­ti­ju­tuista on pas­to­ria ja kris­til­lis­de­mo­kraat­tista polii­tik­koa Mika Ebe­lin­giä käsit­te­levä lyhyt teksti, jossa ker­ro­taan tämän kan­san­lä­he­tyk­seen kuu­lu­van hel­sin­ki­läi­sen pyy­tä­neen säh­kö­pos­titse seu­ra­kun­ta­lai­sia rukoi­le­maan avo­lii­tossa elä­vien ”hau­reel­lis­ten” suku­lais­tensa puo­lesta (HS 30.1.2014). Tämä on tyyp­pie­si­merkki siitä, miten libe­raa­lim­pia arvoja kan­nat­ta­vassa mediassa ylit­tyy uutis­kyn­nys siitä, että kon­ser­va­tii­vi­kris­ti­tyt pitä­vät libe­raa­lin median ja suo­ma­lai­sen enem­mis­tön mie­lestä nor­maa­lia avo­lii­tossa elä­mistä ”hau­reu­tena”. Jutussa ei tuo­mita Ebe­lin­giä, mutta se, että aiheesta jul­kais­taan uuti­nen, impli­koi asian tuo­mit­ta­vuu­den. Jos lehti olisi pitä­nyt Ebe­lin­gin pai­men­kir­jeen sisäl­töä nor­maa­lina ja hyväk­syt­tä­vänä, ei uutista olisi tehty.

Poik­keus edellä ole­viin esi­merk­kei­hin on Turun Sano­mien päi­vit­täin jul­kai­sema Päi­vän sana, jossa on Raa­ma­tun lai­naus ja lyhyt seli­tys. Jokai­sena aineis­ton vii­tenä päi­vänä tul­kin­nan tar­josi evan­ke­li­kaa­li­sena ja kon­ser­va­tii­vi­sena tun­ne­tun Suo­men Teo­lo­gi­sen Ins­ti­tuu­tin edus­taja. Laa­jempi tar­kas­telu osoit­taa, että lehti käyt­tää toi­si­naan tul­kit­si­jana myös toi­sen­lai­sia tahoja, mutta kyse on poik­keuk­sel­li­sesta tapauk­sesta: vaikka lyhyessä tul­kin­nassa ei ole tilaa esi­tellä aja­tuk­sia laa­jasti, ins­ti­tuutti saa tässä raja­tussa roo­lissa itse­ään ”nor­ma­li­soi­vaa” myön­teistä mediajulkisuutta.

Kon­ven­tio­naa­li­set viit­teet sisäl­tä­vät mui­ta­kin kris­til­li­siä ja ei-kristillisiä perin­teitä. Kato­li­nen kirkko ja paavi oli­vat esillä pie­nissä jutuissa, mutta mer­kit­tä­vin yksit­täi­nen esi­merkki on islam, jonka käsit­tely pai­not­tuu maa­il­man­po­li­tiik­kaan niin pää­kir­joi­tuk­sissa kuin ulko­maa­nuu­ti­sissa. Lisäksi sii­hen vii­ta­taan kolum­neissa esi­mer­kiksi poh­dit­taessa hun­nut­tau­tu­mista. Tässä aineis­tossa oli myös oikeis­to­po­pu­lis­mia käsit­te­levä juttu, jossa islam mää­rit­tyi popu­lis­ti­sia ryh­miä edus­ta­vien jäsen­nyk­sissä kes­kei­seksi uhka­te­ki­jäksi. Puh­taasti Suo­meen kes­kit­ty­viä islam-aiheisia teks­tejä ei tar­kas­tel­lulla vii­kolla ollut. Sen sijaan islam on jon­kin ver­ran esillä leh­tien tapah­tu­mail­moi­tuk­sissa, jos­kin huo­mat­ta­vasti vähem­män kuin kris­til­li­set seu­ra­kun­nat ja joogaryhmät.

Muissa ei-kristillisissä kon­ven­tio­naa­li­sissa viit­teissä käsi­tel­tiin juu­ta­lai­suu­den, hin­du­lai­suu­den ja budd­ha­lai­suu­den lisäksi Jeho­van todis­ta­jia, teo­so­fiaa ja ant­ro­po­so­fiaa. Zen­budd­ha­lai­suus mai­nit­tiin mie­tis­ke­lyn ja elä­män­hal­lin­nan yhtey­dessä, Jeho­van todis­ta­jista kir­joi­tet­tiin esi­tel­täessä televisio-ohjelmaa, juutalaisuus-viitteet pai­not­tui­vat temaat­ti­sesti kan­san­mur­haan ja nekin oli­vat eri­tyi­sesti tele­vi­sio­si­vuilla. Tämän­ko­koi­sessa aineis­tossa ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tu­neita ei-kristillisiä perin­teitä käsi­tel­lään vain vähän ja lyhyesti, joten voi­daan olet­taa, ettei­vät ne näy taval­li­sena päi­vänä suo­ma­lai­sessa mediassa. Tar­vi­taan poik­keuk­sel­li­sia tapah­tu­mia, jotta uutis­kyn­nys ylittyy.

Kan­san­omai­set viitteet

Kan­san­omai­sia viit­teitä sisäl­tävä mate­ri­aali kat­toi 32 pro­sent­tia aineis­tosta. Se on suuri osuus, mutta viit­teet ovat sisäl­löl­li­sesti kir­ja­via. Kate­go­ri­aan on koo­dattu esi­mer­kiksi hen­ki­syys, myto­lo­giat, ennus­tuk­set, sel­vän­nä­ki­jät, tai­kuu­det, aaveet, yli­luon­nol­li­set oliot, feng shui ja jooga.[4] Suuri osa viit­teistä oli erit­täin lyhyitä ja viih­teel­li­siä eli niitä ei ole tar­koi­tettu otet­ta­vaksi samalla vaka­vuu­della kuin esi­mer­kiksi kris­ti­nus­koa ja isla­mia käsit­te­le­viä jut­tuja. Sel­vi­tän tuon­nem­pana, miten viit­teet jakau­tu­vat leh­tien ja jut­tu­gen­re­jen osalta, mutta tässä yhtey­dessä koros­tan nel­jän Hel­sin­gin Sano­mista vii­den päi­vän ajalta ote­tun esi­mer­kin avulla, ettei­vät kaikki kan­san­omai­set viit­teet ole mität­tö­miä painoarvoltaan.

(1) Koulutus-liitteessä jul­kais­tiin juttu tule­vai­suu­den amma­teista. Kyborgi-insinöörin rin­nalle nos­tet­tiin hen­gel­li­nen val­men­taja, jonka teh­tävä olisi ohjata ”ihmi­siä tutus­tu­maan omaan sisäi­seen maa­il­maansa sekä elä­män­hal­lin­taansa”. Tarve amma­tille perus­tuu huo­miolle, jonka mukaan kirk­koon kuu­lu­vien määrä vähe­nee, mutta hen­gel­li­syy­den arvos­tus säi­lyy. Vision uskot­ta­vuu­den takeeksi jutussa haas­ta­tel­tiin pro­fes­sori Sirkka Hei­nosta, joka on myös Tule­vai­suu­den tut­ki­mus­kes­kuk­sen pääl­likkö. Kuvi­tuk­sena jutussa oli piir­ros parin kir­jan vie­ressä lootus-asennosta istu­vasta nai­sesta, joka pitää kynt­ti­lää käsis­sään. (HS 29.1.2014.)

(2) Tele­vi­sio­si­vuilla jul­kais­tiin nel­jäs­osa­si­vun kokoi­nen juttu Nelo­sen tositelevisio-ohjelmasta Farmi. Teks­tissä ker­rot­tiin ohjel­man idea, mutta kuvi­tuk­sena oli kuva yhdestä kil­pai­li­jasta, nuo­resta hymyi­le­västä nai­sesta, joka istuu aurin­koi­sessa met­sässä jalat ris­tissä mie­tis­ke­lyyn viit­taa­vassa asen­nossa. Kuva­teks­tissä ker­ro­taan, että Suvi ”har­ras­taa joo­gaa ja hen­gel­li­siä har­joi­tuk­sia”. (HS 31.1.2014.)

(3) Ulko­maan uuti­sissa jul­kais­tiin koko sivun juttu kii­na­lai­sen uuden­vuo­den vaih­tu­mi­sesta. Toi­mit­taja kir­joitti, että ”kul­le­kin päi­välle on omat perin­teensä, joi­hin liit­tyy omat juma­lansa tai usko­muk­sensa. Kii­nassa mil­joo­nat ihmi­set pitä­vät yhä arvossa iki­van­hoja usko­muk­sia, ja var­sin­kin uuden­vuo­den aikaan tai­kausko pääs­te­tään val­loil­leen.” Tämän jäl­keen haas­ta­tel­tiin kii­na­laista feng shui –kon­sult­tia, joka ker­toi, miten oikealla toi­min­nalla voi­daan yrit­tää vält­tää kii­na­lai­sen horos­koo­pin ennus­ta­man huo­non onnen mah­dol­li­set seu­rauk­set. Juttu päät­tyy epäi­le­vään keven­nyk­seen, jonka mukaan Suo­messa voi­daan odot­taa vakaita aikoja ”mikäli usko­taan ennus­ta­jan tari­noita”, mutta se ei kiistä kon­sul­tin kykyjä tai varoita luki­joita täl­lai­sesta toi­min­nasta. (HS 30.1.2014.)

(4) Nyt-liitteessä jul­kais­tiin puo­len sivun juttu 40 vuotta täyt­tä­västä Dun­geons & Dra­gons –roo­li­pe­listä, jolla on ollut mer­kit­tävä vai­ku­tus popu­laa­ri­kult­tuu­riin. Jutussa ker­ro­taan innos­tu­nee­seen ja arvos­ta­vaan sävyyn pelistä, jossa pelaa­jat eläy­ty­vät ”esi­mer­kiksi rita­rin, papin tai vel­hon roo­liin” ja jossa käy­te­tään ”jopa 20-sivuisia nop­pia, joilla rat­ko­taan esi­mer­kiksi tai­ko­jen onnis­tu­mi­sia.” (HS 31.1.2014.)

Nämä neljä jut­tua ovat esi­merk­kejä siitä, miten media käsit­te­lee myös vakiin­tu­nei­den uskon­toins­ti­tuu­tioi­den ulko­puo­lella ole­via ilmiöitä, joissa on viit­tauk­sia yli­luon­nol­li­siin ele­ment­tei­hin. Yhdes­sä­kään jutussa ei sanota, että niissä käsi­tel­ty­jen ilmiöi­den pitäisi olla osa elä­män­hal­lin­taa, mutta jutut nor­ma­li­soi­vat ilmiöitä: osa niistä on poik­keuk­sel­li­sia, mutta kir­kon ulko­puo­li­nen uskon­nol­li­suus on käsit­te­lyä vaa­tiva median kiin­nos­tus­ten osa. Lisäksi pie­niä kan­san­omai­sia ja ei-institutionalisoituneita viit­teitä löy­tyy esi­mer­kiksi sana­ris­ti­koista, leh­dissä jul­kais­ta­vista moni­va­lin­ta­ky­sy­myk­sistä ja kult­tuu­ri­si­vuilta. Ne kat­so­taan osaksi yleis­si­vis­tystä aina­kin sille leh­den osay­lei­sölle, joka on kiin­nos­tu­nut viso­jen ja ris­ti­koi­den vaa­ti­masta aivojumpasta.

Viime aikoina tut­ki­jat ovat poh­ti­neet, onko käyn­nissä muu­to­strendi, jossa ”hen­ki­syys” alkaa yleis­tyä kirk­kous­kon­nol­li­suu­den kus­tan­nuk­sella tai rin­nalla (esim. Hee­las & Wood­head 2005). Lisäksi on ehdo­tettu, että val­ta­vir­ran uskon­to­jul­ki­suu­den rin­nalla elää eri­tyi­sesti popu­laa­ri­me­diassa vaih­toeh­toi­sen hen­ki­syy­den vir­tauk­sia, joi­den ”lumous” haas­taa yksiu­lot­tei­sen käsi­tyk­sen maal­lis­tu­vasta yhteis­kun­nasta (Part­ridge 2004; 2005). Annette Hill (2011) kir­joit­taa ”para­nor­maa­lista mediasta” vii­ta­tes­saan hänen mukaansa kas­va­nee­seen kiin­nos­tuk­seen para­nor­maa­leja ele­ment­tejä sisäl­tä­viä ohjel­mia koh­taan. Suo­messa näitä puo­lia on tar­kas­teltu media-analyyseissa vain vähän, mutta esi­mer­kiksi joo­gaa käsi­tel­lään var­sin laa­jasti suo­ma­lai­sessa mediassa (Puus­ti­nen & al. 2013). Myös eri­tyi­sesti nais­ten­leh­dissä käy­tyä enke­lius­koa kos­ke­vaa kes­kus­te­lua voi­daan pitää esi­merk­kinä ole­te­tusta tren­distä (Utriai­nen 2013), vaikka monien koh­dalla enke­liusko ei ole hei­dän lute­ri­lai­sesta vakau­muk­sesta eril­li­nen ilmiö.

Mer­kit­tä­västä muu­tok­sesta puhu­via on kri­ti­soitu, ja olen itse­kin suh­tau­tu­nut kriit­ti­sesti aja­tuk­seen hen­ki­syy­den tai ei-institutionaalisen uskon­nol­li­suu­den mer­kit­tä­västä kas­vusta. Tois­tai­seksi kyse­ly­tut­ki­muk­set eivät ole tuke­neet väit­teitä kas­vusta, joka kään­täisi ylei­sen maal­lis­tu­mis­ke­hi­tyk­sen. Tässä käsi­tel­lyn aineis­ton perus­teella ei voida esit­tää ennus­tuk­sia siitä, onko yhteis­kunta yleensä tai media eri­tyi­sesti entistä ”lumou­tu­neempi” näistä ilmiöistä, mutta on mie­les­täni uskot­ta­vaa aja­tella, että jon­kin­laista kiin­nos­tuk­sen kas­vua on, vaikka ”hen­ki­syy­den val­lan­ku­mouk­sen” kal­tai­set ilmauk­set ovat enem­män mark­ki­noin­ti­pu­hetta kuin tut­ki­mus­tu­lok­sia. Voi­daan kui­ten­kin aja­tella, että ins­ti­tuu­tioi­den ulko­puo­li­nen uskon­nol­li­suus – on se sit­ten muo­di­kasta joo­gaa tai perin­tei­siä yli­luon­nol­li­sia usko­muk­sia ja tai­koja – ei ole kadon­nut min­ne­kään yhteis­kun­nasta eikä mediasta. Tässä koo­dauk­sessa on toki huo­mat­tava, että kan­san­omai­sen uskon­nol­li­suu­den ja hen­ki­syy­den kate­go­ria on niin moni­nai­nen, ettei siitä muo­dostu sisäl­löl­li­sesti yhte­näistä koko­nai­suutta, mutta se muis­tut­taa mediaym­pä­ris­tön uskon­nol­li­sesta moninaisuudesta.

Uskon­to­kri­tiikki ja ateis­ti­set yhdistykset

Sano­ma­leh­dissä on toi­si­naan esillä uskon­to­kriit­ti­siä kan­toja jo toi­mit­ta­jien taholta, mutta nii­den lisäksi leh­dissä käsi­tel­lään myös ateis­tis­ten ja uskon­to­kriit­tis­ten yhdis­tys­ten näke­myk­siä ja toi­mia. Tässä aineis­tossa kah­dessa jutussa mai­nit­tiin jokin yhdis­tys, molem­mat Hel­sin­gin Sano­missa. Ensim­mäi­sessä käsi­tel­tiin Kulos­aa­ren yhteis­kou­lun kokei­lua, jossa uskon­non ja elä­män­kat­so­mus­tie­don ope­tus yhdis­tet­tiin. Länsi-Uudenmaan ateis­tit ry. kan­teli yhtei­so­pe­tuk­sesta Etelä-Suomen alue­hal­lin­ta­vi­ras­tolle, joka päätti, ettei kokeilu riko lakia. Tämä mai­nit­tiin jutussa, mutta muu­ten siinä poh­dit­tiin eri­lai­sia mah­dol­li­sia tapoja orga­ni­soida uskon­non ja elä­män­kat­so­mus­tie­don ope­tus. (HS 27.1.2014.) Leh­den suh­tau­tu­mi­nen yhtei­so­pe­tuk­seen on sel­västi myön­teistä, sillä se jul­kaisi aihetta käsit­te­le­vän pää­kir­joi­tuk­sen otsi­kolla ”Yhteis­tun­nit ovat hyvä rat­kaisu” (HS 28.1.2014). Asi­aan pereh­ty­neet tie­tä­vät, että uskon­to­kriit­ti­set yhdis­tyk­set eivät kan­nata yhtei­so­pe­tusta, koska he pel­kää­vät elä­män­kat­so­mus­tie­don sisäl­tö­jen jää­vän vähem­mälle huo­miolle, mutta artik­ke­lissa ei tuotu esiin, miksi ateis­tit vas­tus­ti­vat kokei­lua. Juttu ei kui­ten­kaan ollut kir­kon kan­nan mukai­nen, sillä myös kirkko suh­tau­tuu varauk­sel­li­sesti yhteisopetukseen.

Toi­nen esi­merkki oli juttu, jossa poh­dit­tiin kir­kon ja val­tion välistä suh­detta ja ker­rot­tiin puo­luei­den suu­ren enem­mis­tön tuke­van nykyistä mal­lia. Täs­sä­kään uskon­to­kriit­ti­set yhdis­tyk­set eivät olleet äänessä, mutta jutussa todet­tiin, että ”Vapaa-ajattelijain liitto kerää nimiä kan­sa­lais­aloit­tee­seen, joka vaa­tii evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen ja orto­dok­si­sen kir­kon eri­tyis­a­se­man pur­ka­mista. Liitto näkee kan­sa­lais­ten yhden­ver­tai­suu­den kan­nalta ongel­mia niin kan­san­kirk­ko­jen vero­tusoi­keu­dessa kuin uskon­non­ope­tuk­sessa.” (HS 29.1.2014.)

Kaksi esi­merk­kiä vii­kon ajalta anta­vat ymmär­tää, että uskon­to­kriit­tis­ten yhdis­tys­ten toi­min­nasta nousee kes­kus­te­lu­nai­heita medi­aan, vaikka itse yhdis­tyk­set tai nii­den edus­ta­jat eivät aina oli­si­kaan äänessä. Juho Rah­ko­sen (2007, 35) sel­vi­tyk­sessä tode­taan, että ”ateis­tien ja vapaa-ajattelijoiden ääni kuu­luu jul­ki­suu­dessa vain vähän, jos se suh­teu­te­taan kir­kon ja kris­ti­nus­kon saa­maan myön­tei­seen tai neut­raa­liin jul­ki­suu­teen.” Silti jäsen­mää­riin suh­teu­tet­tuna uskon­to­kriit­tis­ten yhdis­tys­ten media­nä­ky­vyys on suurta. Tämä joh­to­pää­tös pitää paik­kansa myös Rah­ko­sen ana­ly­soi­man aineis­ton jul­kai­sua­jan­koh­dan (2005–2006) jäl­keen. Ateis­min ja uskon­to­kri­tii­kin näky­vyys on kas­va­nut Suo­messa ylei­sesti sano­ma­leh­dissä ja popu­laa­ri­kir­jal­li­suu­dessa, mutta näky­vim­pinä tapah­tu­mina ovat olleet Vapaa-ajattelijain lii­ton yksin ja yhdessä mui­den yhdis­tys­ten kanssa orga­ni­soi­mat kam­pan­jat. Näitä ovat esi­mer­kiksi ateis­ti­nen bus­si­kam­panja kesällä 2009 ja ”Vaihda Raa­mattu por­noon” –kam­panja kesällä 2010. (Taira 2012, 28–33; 2014, 277–303.) Näky­vyys ei kui­ten­kaan ole sama asia kuin median suo­sio. Suo­meen pätee sama kuin brit­ti­me­di­aan: uskon­to­kri­tiikki herät­tää kes­kus­te­lua yhä enem­män, mutta toi­mit­ta­jat ovat hyvin varauk­sel­li­sia uskon­to­kriit­ti­siä yhdis­tyk­siä koh­taan myös sil­loin kun nii­den sanoma on saman­suun­tai­nen media-ammattilaisten omien mie­li­pi­tei­den kanssa (ks. Knott, Poole & Taira 2013, 101–117).

Sano­ma­leh­dissä käsi­tel­lään kaik­kiin kol­meen kate­go­ri­aan liit­ty­viä jut­tuja. Siinä mie­lessä media on moni­muo­toi­nen, mutta se ei tar­koita evankelis-luterilaisen kir­kon valta-aseman katoa­mista, sillä leh­det käsit­te­le­vät sitä sel­västi eni­ten. Lisäksi käsit­tely näyt­tää ole­van kes­ki­mää­rin muita kat­so­muk­sia myön­tei­sem­pää – aihe, jota tar­kas­tel­laan seuraavaksi.

Miten uskon­toa käsitellään?

Uskon­toai­heis­ten media­si­säl­tö­jen luo­kit­telu sen mukaan, ovatko ne myön­tei­siä, kiel­tei­siä tai neut­raa­leja on erit­täin tul­kin­nan­va­raista. Pel­kän jutun tar­kas­te­lulla suu­resta osasta on vai­keaa ellei mah­do­tonta sanoa uskot­ta­vasti, onko se myön­tei­nen vai kiel­tei­nen. Ylei­sö­tut­ki­muk­silla saa­tai­siin toi­sen­laista tie­toa, mutta täl­löin olisi työ­lästä tar­kas­tella suurta artik­ke­li­mää­rää. Pää­tin tässä yhtey­dessä tes­tata epäi­lyis­täni huo­li­matta, saako sisäl­tö­jen luo­kit­te­lusta apua laa­dul­li­seen arviointiin.

Neut­raa­leja jut­tuja tai sel­lai­sia, joita on mah­do­ton arvioida, oli 71 pro­sent­tia kai­kista (145/205), mikä ker­too täl­lai­sen koo­dauk­sen ongel­mista. Myön­tei­siä jut­tuja oli 20 pro­sent­tia (41 kpl) ja kiel­tei­siä 9 pro­sent­tia (19 kpl). Iso­ko­koi­sissa jutuissa myön­tei­siä (18 kpl) oli yli tuplasti enem­män kuin kiel­tei­siä (8 kpl). Vaikka tulos on tul­kin­nan­va­rai­nen, näin selvä ero antaa ymmär­tää, ettei uskonto ole esillä suo­ma­lai­sissa sano­ma­leh­dissä taval­li­sina päi­vinä aina­kaan jär­jes­tel­mäl­li­sesti kiel­tei­sessä valossa. Tämä päti kaik­kiin leh­tiin, vaikka Turun Sano­missa luku­mää­räi­nen ero myön­teis­ten ja kiel­teis­ten jut­tu­jen välillä oli pieni. (Ks. Kaa­vio 2.) Tämä tulos poik­keaa popu­laa­reista mie­li­ku­vista ja tut­ki­muk­sista, joissa on kri­ti­soitu median uskon­to­kä­sit­te­lyä yksit­täis­ten ja usein konflik­tin sisäl­tä­vien uutis­ten perus­teella (ks. esim. tapaus­tut­ki­muk­set teok­sessa Mars­hall & al. 2009.). Sen sijaan tulos on yhden­mu­kai­nen yhdys­val­ta­laista uskon­to­uu­ti­soin­tia tar­kas­tel­leen Mark Sil­kin (1995) ana­lyy­sin kanssa. Samoin se on yhden­mu­kai­nen suo­ma­lais­ten toi­mit­ta­jien uskon­to­uu­ti­soin­tia tut­ki­neen Annikka Muta­sen (2009) löy­dös­ten kanssa. Myös Iso-Britannian mediaa kos­ke­vassa tut­ki­muk­sessa pää­dyt­tiin samaan näke­myk­seen (Knott, Poole & Taira 2013). Lisäksi Juho Rah­ko­sen tut­kiel­massa kir­kol­li­sista asioista suo­ma­lai­sissa sano­ma­leh­dissä tode­taan, että ”val­ta­me­dian suhde kris­ti­nus­koon ja kir­kol­li­siin asioi­hin on perus­myön­tei­nen ja kun­nioit­tava, jos­kin etäi­syyttä ottava.” (Rah­ko­nen 2007, 36.)

Kaa­vio 2: Uskon­to­uu­ti­soin­nin myön­tei­syys ja kielteisyys

  Yhteensä HS TS IS
Myön­tei­nen 41 (kpl) 18 8 15
Kiel­tei­nen 19 9 5 5
Neut­raali 145 58 43 44

Eni­ten myön­tei­siä jut­tuja oli lute­ri­lai­suu­desta: 17 myön­teistä ja 7 kiel­teistä. Jos jut­tuja ja viit­teitä jakaa val­ta­vir­ran lute­ri­lai­suu­teen ja kon­ser­va­tii­vi­sem­piin kir­kon sisäi­siin herä­tys­liik­kei­siin, erot­tuu val­ta­vir­ran lute­ri­lai­suu­den myön­tei­nen käsit­tely entistä sel­vem­min. Edel­li­sestä on 12 myön­teistä ja 3 kiel­teistä, jäl­kim­mäi­sestä 5 myön­teistä ja 4 kiel­teistä. Se, että kris­til­li­siä vähem­mis­töjä käsi­tel­lään mediassa usein kriit­ti­sesti, tuli esiin jo edel­li­sessä osiossa, mutta jut­tu­jen luo­kit­telu vain vah­ven­taa tätä käsitystä.

Islam on esillä aineis­tossa kiel­tei­sessä (5 kpl) tai neut­raa­lissa (6 kpl) valossa. Tämä selit­tyy osit­tain viit­tauk­silla maa­il­man­po­li­tiik­kaan, jossa islam asso­sioi­tuu tyy­pil­li­sesti ter­ro­ris­miin (ks. Hokka & al. 2013, 17; Knott, Poole & Taira 2013, 82–86; Taira, Poole & Knott 2012, 35–38). Myös kato­li­nen kirkko ja kato­li­lai­suus on esillä tässä aineis­tossa kiel­tei­sesti (yksi myön­tei­nen ja viisi kiel­teistä). Vaikka esi­mer­kiksi nykyi­sestä paa­vista kir­joi­te­taan myös suo­ma­lai­sessa mediassa var­sin myön­tei­seen sävyyn, tässä aineis­tossa kato­li­lai­suus oli esillä kiel­tei­sesti eri­tyi­sesti elokuva-arvioissa, joissa se yhdis­tet­tiin ahdasmielisyyteen.

Kan­san­omai­set viit­teet oli­vat huo­mat­ta­vasti useam­min myön­tei­siä kuin kiel­tei­siä (17 myön­teistä, 1 kiel­tei­nen, 48 neut­raa­lia). Osin tämä selit­tyy sillä, että aihe­pii­riä voi­daan pitää viih­teel­li­senä, vaikka siinä esi­tet­tyjä näke­myk­siä ei otet­taisi aina tosis­saan. Niitä ei yleensä pidetä myös­kään uhkaa­vina, toi­sin kuin esi­mer­kiksi isla­mia. Lisäksi nii­hin voi liit­tyä elä­män­hal­lin­nan edis­tä­mis­pyr­ki­myk­siä, kuten tämän aineis­ton jutussa ”hen­gel­li­sestä val­men­ta­jasta” tule­vai­suu­den ammattina.

Edel­li­sessä osiossa kävin läpi ensi­si­jai­sesti kiel­tei­siä esi­merk­kejä kon­ser­va­tii­vi­sesta kris­til­li­syy­destä ja myön­tei­siä esi­merk­kejä kan­san­omai­sesta ja hei­kosti ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tu­neesta uskon­nol­li­suu­desta. Koska mää­räl­li­sen sisäl­lö­na­na­lyy­sin mukaan evankelis-luterilainen val­ta­kirkko on usein esillä ver­rat­tain myön­tei­sessä valossa ja islam kiel­tei­sessä, otan esi­merk­kejä myös niistä.

Aineis­to­viik­kona leh­dissä oli useita evankelis-luterilaista val­ta­kirk­koa käsit­te­le­viä iso­ko­koi­sia jut­tuja. Hel­sin­gin Sano­mat uuti­soi näyt­tä­västi puo­luei­den tuesta ”kan­san­kir­kolle” (29.1.2014). Jutussa koros­tet­tiin, että vain vasem­mis­to­liitto olisi ”val­mis isom­piin muu­tok­siin”. Jutun taus­talla oli Vapaa-ajattelijain lii­ton orga­ni­soima nimien keräys kan­sa­lais­aloit­tee­seen, joka vaati val­ta­kirk­ko­jen eri­tyis­a­se­man pur­ka­mista. Artik­ke­lissa lai­nat­tiin vasem­mis­to­lii­ton edus­kun­ta­ryh­män puheen­joh­taja Annika Lapin­tietä ja vih­rei­den vas­taa­vaa Outi Alanko-Kahiluotoa, jotka esit­ti­vät varauk­sel­li­sia kom­ment­teja nyky­ti­lan­teen ongel­ma­koh­tiin. Tätä tasa­pai­no­tet­tiin muilla äänillä: Kirk­ko­hal­li­tuk­sen kans­lia­pääl­likkö Jukka Kes­ki­talo korosti, että kir­kot sub­ven­toi­vat kirk­koon kuu­lu­mat­to­mien hau­taus­ku­luja. Val­tio­sään­tö­oi­keu­den pro­fes­sori Mikael Hidén totesi, ettei kirk­ko­jen asema ole ”ris­ti­rii­dassa kan­sa­lais­ten perus­oi­keuk­sien tai Euroo­pan ihmi­soi­keus­so­pi­muk­sen kanssa”. Kirk­ko­his­to­rian pro­fes­sori Matti Koti­ranta pai­notti, että ”kir­kon vero­tusoi­keus taas on val­tion ja kir­kon kan­nalta edul­li­nen ratkaisu”.

Artik­keli raken­tui kiis­ta­ky­sy­myk­sen varaan ja siinä annet­tiin ääni eri osa­puo­lille ja asian­tun­ti­joille, mutta jutun yleis­sävy oli kirk­ko­myön­tei­nen. Jo otsikko ”Puo­lu­eet tuke­vat kan­san­kirk­koa” vih­jasi, ettei nykyi­seen jär­jes­tel­mään muu­tosta halua­vien sora­ää­nistä tar­vitse huolestua.

Toi­nen viih­teel­li­sempi esi­merkki myön­tei­sestä uuti­soin­nista oli Ilta-Sanomien juttu ”Naa­pu­reista avio­pa­riksi”, jonka perus­tana oli tele­vi­sio­sarja Satu­häät. Kaksi kol­mas­osaa aukea­masta käsit­tä­vässä artik­ke­lissa ker­rot­tiin juuri vihi­tyn parin rak­kaus­ta­rina. Suu­ressa kuvassa pari on juuri astu­nut ulos vih­ki­pai­kasta, ja sul­ha­sella on (toden­nä­köi­sesti) vih­ki­raa­mattu kädessä. Toi­sessa kuvassa pari on nais­pa­pin edessä ja kuva­teks­tissä ker­ro­taan, että pap­pina toimi mor­sia­men suku­lai­nen. Tähän kuvaan liit­tyi ”kai­na­lo­juttu” ”Papin ensim­mäi­nen kerta”. Siinä ker­rot­tiin, että ”kyseessä oli ensim­mäi­nen kerta kun pappi sai vihit­tä­väk­seen parin, jolla oli muka­naan kaa­sot ja best­ma­nit” ja todet­tiin, että vielä edel­li­senä iltana papin oli pitä­nyt tar­kis­taa mor­sia­melta, miten yksi­tyis­koh­dat mene­vät. (IS 28.1.2014.) Jutussa ei sanota mitään siitä, mil­lai­nen on nor­maali, oikean­lai­nen tai ihan­teel­li­nen tapa mennä nai­mi­siin. Kui­ten­kin se, että papin rooli tuo­daan näin sel­västi esiin ”satu­mai­sessa” rak­kaus­ta­ri­nassa tois­taa kult­tuu­rista mal­lia oikean­lai­sista häistä ja samalla nor­ma­li­soi kir­kon ase­maa siir­ty­mä­riit­tien toi­meen­pa­ni­jana suo­ma­lai­sessa yhteiskunnassa.

Aineis­tossa oli myös kiel­tei­siä jut­tuja kris­ti­nus­kosta. Jo käsi­telty les­ta­dio­lais­po­lii­sin tapaus oli jok­seen­kin nega­tii­vi­nen uuti­nen, mutta myös val­ta­kirkko saa jos­kus epä­toi­vot­tua jul­ki­suutta. ”Klas­si­nen” esi­merkki on sekä Turun Sano­missa että Ilta-Sanomissa jul­kaistu juttu rat­ti­juop­pou­desta tuo­mi­tusta pas­to­rista. Otsik­koon nousi kui­ten­kin tapauk­sen toi­nen aspekti:  ”Huma­lassa hau­dan­nut pappi sai van­keus­tuo­mion” (TS 30.1.2014), ”Pas­to­rille yhdys­kun­ta­pal­ve­lua – hoiti hau­ta­jai­set huma­lassa” (IS 30.1.2014).

Rat­ti­juo­pu­mus ei ollut uuti­nen, vaan se, että pas­tori oli hau­dan­nut alko­ho­lin vai­ku­tuk­sen alai­sena.  Kär­keen siis nos­tet­tiin koo­mi­nen ulot­tu­vuus, jos­kaan se ei poista uuti­sen kiel­teistä sävyä. Kut­sun tätä klas­si­seksi esi­mer­kiksi siksi, että eri­tyi­sesti popu­laa­ri­me­diassa on ollut vuo­si­kym­me­niä uuti­sia moraa­li­sina esi­merk­keinä pide­tyistä kir­kon­mie­histä, jotka toi­mi­vat odo­tus­ten­vas­tai­sesti. Näin ikään kuin pal­jas­te­taan pas­to­rei­den teko­py­hyys ja kyke­ne­mät­tö­myys elää kir­kon moraa­lis­ten ope­tus­ten mukai­sesti. Moraa­li­set esi­ku­vat alen­ne­taan samalle tasolle taval­li­sen kan­san kanssa. Toi­saalta jos ihmi­set eivät jakaisi mie­li­ku­vaa pas­to­rista moraa­li­sesti luo­tet­ta­vana lau­man joh­ta­jana, huma­lassa töitä teke­vässä pas­to­rissa ei olisi mitään komiik­kaa. Tästä syystä mikään lehti ei jul­kaise jut­tua juo­vuk­sissa ole­vasta tehdastyöläisestä.

Hyvin toi­sen­tyyp­pi­nen esi­merkki kiel­tei­sestä uskon­toai­hei­sesta sano­ma­leh­ti­ju­tusta on Hel­sin­gin Sano­mien (31.1.2014) neli­si­vui­nen raportti Afga­nis­ta­nista. Run­saasti kuvia sisäl­tä­vän artik­ke­lin kes­kiössä ovat viro­lai­set soti­laat, jotka tais­te­le­vat ”ääri-islamilaista Tale­ba­nia” vas­taan. Jutussa on kol­man­tena osa­puo­lena taval­li­set afga­nis­ta­ni­lai­set, joita län­si­liit­touma pyr­kii suo­je­le­maan Tale­ba­nilta. Islam mai­ni­taan jutussa kaksi ker­taa – molem­milla ker­roilla yhdessä sanan ”ääri” kanssa. Taval­lista tai mal­til­lista isla­mia ei jutussa ole. Kol­mas osa­puo­li­kin on vain taval­lista kan­saa, vaikka osaa heistä voisi yhtä hyvin kut­sua muslimeiksi.

Aineis­tossa isla­mista tulee var­sin kiel­tei­nen kuva. Islam lii­te­tään tois­tu­vasti ter­ro­ris­miin eri­tyi­sesti ulko­maan uuti­sissa, mutta taval­li­nen tai mal­til­li­nen islam lois­taa pois­sao­lol­laan. Seu­raa­vat otsi­kot eivät ole poikkeuksellisia:

”Isla­mis­tit iske­vät Venä­jällä toden­nä­köi­sem­min muu­alle kuin Sotshiin: TERRORI KYTEE POHJOIS-KAUKASIASSA” (TS 27.1.2014.)

”Lehti: Syy­rian hal­li­tus ostaa öljyä al-Qaidalta: Val­loi­te­tut öljy­alu­eet ovat tär­keä tulon­lähde Syy­rian isla­mis­ti­ka­pi­nal­li­sille” (HS 30.1.2014.)

Hyvä esi­merkki median tavasta tois­taa – ja siten yllä­pi­tää – isla­min ja ter­ro­ris­min sekä isla­min ja väki­val­lan toi­siinsa kyt­ke­vää mie­li­ku­vaa on syys­kuun tes­tiai­neis­tossa. Kai­kissa tes­ti­päi­vään vali­koi­duissa leh­dissä uuti­soi­tiin Was­hing­to­nissa lai­vas­ton esikunta-alueelle teh­dystä iskusta, jossa sai sur­mansa yli kym­me­nen ihmistä. Met­rossa uuti­nen oli nos­tettu etusi­vulle, kun taas Hel­sin­gin Sano­mien ja Turun Sano­mien ykkös­juttu oli Rau­man tela­kan irti­sa­no­mi­set. Tässä vai­heessa leh­dillä ei ollut tie­toa teki­jöistä eikä teki­jästä esi­tetty suo­ria väit­teitä tai arvai­luja. Hel­sin­gin Sano­mat kui­ten­kin ker­toi, että neljä vuotta aikai­sem­man soti­la­sa­lu­eelle koh­dis­te­tun iskun tekijä oli ”radi­kaali isla­misti”. (HS 17.9.2013; TS 17.9.2013; Metro 17.9.2013.) Täl­lai­nen muis­tu­tus isla­min ja väki­val­lan yhtey­destä vih­jaa, että tekijä saat­taa täl­lä­kin ker­ralla olla mus­limi, vaikka suo­ria väit­teitä ei esi­te­tä­kään. Menet­te­ly­ta­paa on toteu­tettu aikai­sem­min­kin eri­tyi­sesti isla­min koh­dalla (ks. Taira 2013a, 175–177).

Mil­lai­sissa jut­tu­tyy­peissä ja leh­dissä uskonto on esillä?

Uskonto on esillä muu­al­la­kin kuin uutis­ju­tuissa. Jos tar­kas­tel­laan vain uuti­sia, kuten usein aihe­pii­rin tut­ki­muk­sissa on tapana, sivuu­te­taan suuri osa uskon­nol­li­sista viit­teistä. Sano­ma­leh­den eri osioi­den ja gen­re­jen mukaan luo­ki­tel­tuna uskon­to­viit­tauk­sia on eni­ten ilmoi­tuk­sissa (22 pro­sent­tia) ja koti­maan uuti­sissa (21 pro­sent­tia). Seu­raa­vaksi suo­si­tuim­pia ovat tele­vi­sio– ja radio-ohjelmia käsit­te­le­vät osiot (16 pro­sent­tia) sekä viih­de­si­vut (11 pro­sent­tia). Viit­teitä löy­tyy kui­ten­kin kai­kista leh­tien osioista – pää­kir­joi­tuk­sista, kolum­neista, kult­tuu­ri­si­vuilta, mai­nok­sista, ulko­maan uuti­sista, liit­teistä ja urheilusivuilta.

Koti­maan uuti­soin­tia hal­lit­see lute­ri­lai­suus (74 pro­sent­tia; 32/43 jut­tu­yk­sik­köä), viih­dettä hei­kosti ins­ti­tu­tio­na­li­soitu kan­san­omai­nen uskon­nol­li­suus (64 pro­sent­tia; 14/22 kpl) ja tapah­tu­mail­moi­tuk­sissa molem­mat ovat hyvin esillä: lute­ri­lai­suus 43 pro­sent­tia (19/44 kpl) ja kan­san­omai­nen uskon­nol­li­suus 48 pro­sent­tia (21/44 kpl). Tele­vi­sio– ja radio-ohjelmissa on esillä perin­teis­ten har­taus­oh­jel­mien lisäksi myös kris­til­lis­pe­räi­set vähem­mis­töt ja ei-kristilliset uskon­not. Ulko­maan osiossa islam on esillä sel­vem­min kuin muu­alla ja mai­nok­sissa hal­lit­se­vat kan­sao­mai­set viit­teet. Kult­tuu­ri­si­vu­jen viit­teet ker­to­vat siitä, miten uskon­nol­li­set sisäl­löt ja aiheet ovat osa kor­kea­kult­tuu­rin tuotantoa.

Käy­tän­nössä ainoa osio, josta ei löy­ty­nyt var­si­nai­sia uskon­toai­hei­sia jut­tuja oli urhei­lusi­vut. Niissä oli kui­ten­kin satun­nai­sia meta­fo­ri­sia viit­tauk­sia ihmei­siin, joten sikäli nekin sisäl­si­vät viit­tauk­sia yli­luon­nol­li­seen (esim. IS 30.1.2014). Tätä voi­daan ver­ra­taan esi­mer­kiksi brit­ti­sa­no­ma­leh­tiin, joissa kai­kista uskon­to­viit­teistä yksi­toista pro­sent­tia oli urhei­lusi­vuilla (Knott, Poole & Taira 2013, 47). Osa viit­tauk­sista oli meta­fo­ri­sia – urhei­lija tekee maa­gi­sen maa­lin tai fanit pitä­vät jal­ka­pal­loi­li­jaa ”juma­lana”, mutta mukana oli myös kir­jai­mel­li­sia tai tar­koi­tet­tuja uskon­toai­heita, joissa esi­mer­kiksi val­men­taja ker­too rukoi­le­vansa (Knott, Poole & Taira 2013, 134–137; Taira 2014b, 102–109). Mer­kit­tävä ero brit­ti­leh­tien ja suo­ma­lais­ten leh­tien urhei­lusi­vu­jen uskon­to­viit­taus­ten mää­rässä ker­too ensi­si­jai­sesti siitä, että englan­nin kie­lessä uskon­nol­li­nen sanasto on huo­mat­ta­vasti ylei­sem­pää kuin suo­messa aina­kin kuvat­taessa urhei­luun liit­ty­viä poik­keuk­sel­li­sia suorituksia.

Uskon­toa käsi­tel­lään kai­kissa tässä tar­kas­tel­luissa leh­dissä. Uskon­to­viit­teitä sisäl­tä­viä jut­tu­yk­si­köitä on aineis­ton perus­teella eni­ten Hel­sin­gin Sano­missa (42 pro­sent­tia), toi­seksi eni­ten Ilta-Sanomissa (31 pro­sent­tia) ja vähi­ten Turun Sano­missa (27 pro­sent­tia). Erot ovat kui­ten­kin mää­räl­li­sesti pie­niä. Nii­den mer­ki­tys vähe­nee enti­ses­tään, kun ver­ra­taan leh­tien sivu­mää­riä. Aineis­tossa päi­vä­koh­tais­ten sivu­mää­rien haa­rukka oli Hel­sin­gin Sano­missa 56–112, Ilta-Sanomissa 48–56 ja Turun Sano­missa 24–40. Suu­rempi sivu­määrä on tämän aineis­ton perus­teella toden­nä­köi­sin seli­tys sille, miksi uskon­to­viit­teitä sisäl­tä­vien artik­ke­lien määrä vaih­te­lee näissä leh­dissä. Sen sijaan leh­tien pro­fii­leissa – siinä, mil­lai­sia uskon­to­viit­teitä ne sisäl­tä­vät – löy­tyi sel­keäm­piä eroja.

Hel­sin­gin Sano­missa kon­ven­tio­naa­li­sia viit­teitä oli 72 pro­sent­tia kai­kista. Tämä on vähem­män kuin Turun Sano­missa (84 pro­sent­tia), mutta enem­män kuin Ilta-Sanomissa (45 pro­sent­tia). Ilta-Sanomien poik­kea­vuus kan­san­omais­ten viit­tei­den suu­ressa mää­rässä ei ole yllä­tys, koska myös brit­ti­ta­bloi­deissa tämän kate­go­rian osuus on huo­mat­ta­vasti muita leh­tiä suu­rempi (Knott, Poole & Taira 2013, 46). Ilta-Sanomat on näistä ainoa lehti, joka jul­kai­see horos­koop­peja. Jo tämä nos­taa kan­san­omais­ten jut­tu­jen mää­rää yhdellä joka päivä. Hel­sin­gin Sano­missa oli muita enem­män viit­tauk­sia isla­miin ja mui­hin ei-kristillisiin uskon­toi­hin. Yli­pää­tään Hel­sin­gin Sano­mat oli muita moni­muo­toi­sempi. Turun Sano­missa oli vii­den päi­vän aikana vähän laa­joja uskon­toai­hei­sia jut­tuja, mutta rei­lusti muuta uskon­toai­heista mate­ri­aa­lia (esi­mer­kiksi pai­kal­li­set tapah­tu­mat, ilmoi­tuk­set ja päi­vän sana). Leh­dessä oli mer­kit­tä­västi enem­män viit­teitä lute­ri­lai­suu­teen kuin Hel­sin­gin Sano­missa tai Ilta-Sanomissa ver­rat­tuna kaik­keen uskontokäsittelyyn.

Uskon­toai­hei­sia viit­teitä esiin­tyi Hel­sin­gin Sano­missa eni­ten ilmoi­tuk­sissa (24 pro­sent­tia), tele­vi­sio– ja radio­si­vuilla (22 pro­sent­tia) ja koti­maan uuti­sissa (18 pro­sent­tia). Turun Sano­missa suu­rim­mat gen­ret oli­vat ilmoi­tuk­set (34 pro­sent­tia) ja koti­maan uuti­set (25 pro­sent­tia). Ilta-Sanomissa eni­ten uskon­to­viit­teitä oli viih­de­si­vuilla (28 pro­sent­tia) ja toi­seksi eni­ten koti­maan uuti­sissa (22 pro­sent­tia). Hel­sin­gin Sano­missa uskon­toa käsi­tel­tiin mer­kit­tä­västi muita leh­tiä enem­män ulko­maan uuti­sissa, kult­tuu­ri­si­vuilla, pääkirjoitus-sivulla ja tele­vi­sio– ja radio­si­vuilla. Ilta-Sanomat oli ainoa lehti, jonka urhei­lusi­vuilla oli uskon­to­viit­teitä. Ne oli­vat meta­fo­ri­sia, mutta löy­dös ker­too siitä, että urhei­lun ihmeel­li­syy­den alle­vii­vaa­mi­nen on yksi leh­den myyntivalteista.

Uskon­to­viit­teet ovat aineis­ton perus­teella useim­mi­ten jutuissa, jotka ovat lyhyitä tai käsit­te­le­vät ensi­si­jai­sesti muuta kuin uskon­toa. Täl­lai­set pie­net viit­teet kat­ta­vat 86 pro­sent­tia kai­kista uskon­to­viit­teistä. Puo­lessa jutuista, joissa uskonto on kes­kei­sessä ase­massa, käsi­tel­lään lute­ri­lai­suutta. Isla­mia kos­ke­via jut­tuja on näissä suh­teel­li­sesti enem­män kuin koko aineis­tossa. Kai­kista viit­teistä 78 pro­sent­tia on koti­maa­han liit­ty­viä viit­teitä ja ulko­mai­hin sijoit­tu­via jut­tuja hal­lit­see islam.

Ketkä ovat äänessä?

Yksi kes­kei­nen tapa hah­mot­taa uskon­non läs­nä­oloa mediassa, on sel­vit­tää, ketkä ovat äänessä. Kir­joit­ta­vatko uskon­nosta toi­mit­ta­jat vai ovatko uskon­nol­lis­ten ryh­mien edus­ta­jat tuot­ta­neet itse jul­kais­tun mate­ri­aa­lin? Ketkä puhu­vat uskon­toai­hei­sissa jutuissa – uskon­nol­li­set ihmi­set, asian­tun­ti­jat, uskon­to­krii­ti­kot vai jot­kut muut? Suo­men osalta aihetta ei ole tar­kas­teltu perus­teel­li­sesti, mutta ruot­sa­lai­sissa sano­ma­leh­dissä näkyy hyvin, miten val­ta­kir­kot ovat hyvin esillä mate­ri­aa­lin tuot­ta­jina. Ei-kristillisistä vähem­mis­töistä eri­tyi­sesti juu­ta­lai­set ovat aktii­vi­sia vas­taa­maan jut­tui­hin, joissa heitä on käsi­telty. Toi­nen ääri­pää on mus­li­mit, jotka vas­taa­vat vain har­voin heitä käsit­te­le­viin jut­tui­hin. (Axner 2013.)

Useim­missa tämän aineis­ton jutuissa ei ole asian­tun­ti­joi­den ääniä. Tätä selit­tää eri­tyi­sesti se, ettei pie­niä viit­teitä sisäl­tä­vissä jutuissa ole tapana antaa tilaa asian­tun­ti­joille tai asian­osai­sille.  Sil­loin kun asian­tun­ti­joita käy­tet­tiin, 22 jut­tua sisälsi ainoas­taan uskon­nol­li­sen ryh­män edus­ta­jan lai­nauk­sia. Kuu­dessa jutussa äänessä oli ei-uskonnollinen taho ja seit­se­mässä sekä uskon­nol­li­nen että ei-uskonnollinen asian­tun­tija. Useim­mi­ten äänessä oli lute­ri­lai­sen kir­kon edus­taja, mutta koska niin monista puut­tu­vat asian­tun­ti­jat koko­naan, jää asian­tun­ti­joita sisäl­tä­vien jut­tu­jen määrä hyvin pie­neksi yksit­täi­siä uskon­toja kohti. Näin pieni aineisto ei anna riit­tä­vän hyvää vas­tausta, mutta se tar­joaa mah­dol­li­suuk­sia tule­vien tut­ki­mus­a­se­tel­mien ja hypo­tee­sien muotoilemiseen.

Vii­den päi­vän aineis­tossa ei ollut uskon­nol­lis­ten taho­jen itse tuot­ta­mia kir­joi­tuk­sia. Kui­ten­kin syys­kuun tes­tiai­neis­tossa oli mukana yksi lute­ri­lai­sen pas­to­rin kir­joit­tama kolumni (TS 17.9.2013), joten täl­lai­set teks­tit muis­tut­ta­vat, että aina­kin val­ta­kir­kon äänet kuu­lu­vat sano­ma­leh­dissä arvo­val­tai­silla pai­koilla. Lisäksi Turun Sano­mat jul­kai­see päi­vit­täin ”Päi­vän sana” –pals­taa, jossa kris­til­li­set toi­mi­jat selit­tä­vät lyhyesti Raa­ma­tusta lai­nat­tua teks­tiä. Siinä ei ole mah­dol­li­suutta tuoda esiin muita näke­myk­siä. Lisäksi Suo­messa on polii­tik­koja, joi­den uskon­nol­li­suus on kes­kei­nen osa hei­dän jul­ki­suus­ku­vaansa. He ovat usein esillä polii­tik­koina käsi­tel­les­sään ei-uskonnollisia aiheita. Tässä epä­suo­rassa muo­dossa myös val­ta­vir­ran lute­ri­lai­suu­desta poik­kea­vat jul­ki­suu­den hen­ki­löt ovat esillä. Esi­mer­kiksi käy herä­tys­lii­ke­taus­tai­nen sisä­mi­nis­teri Päivi Räsä­nen, hel­lun­tai­lai­nen vuonna 2009 euro­par­la­ment­tiin valittu Sari Essayah – molem­mat kris­til­lis­de­mo­kraat­ti­sen puo­lu­een edus­ta­jia – ja sitou­tu­mat­to­mana SDP:n lis­talta euro­par­la­ment­tiin vuonna 2009 valittu orto­doksi Mitro Repo.

Mus­li­mit, mui­den vakiin­tu­nei­den ei-kristillisten uskon­to­jen edus­ta­jat tai uskon­to­kriit­tis­ten yhdis­tys­ten puhe­mie­het eivät ole äänessä yhdes­sä­kään tar­kas­tel­lun vii­kon jutussa. Syys­kuun tes­tiai­neis­tossa oli yksi juttu, jossa kuul­tiin yhtä mus­li­mia. Turun Sano­mat uuti­soi mos­kei­jan töh­ri­mi­sestä ja jutussa haas­ta­tel­tiin mos­kei­jan edus­ta­jaa (TS 17.9.2013). Yksit­täi­sistä ei-uskonnollisista asian­tun­ti­joista käy esi­mer­kiksi ope­tus­mi­nis­teri Krista Kiuru, joka käsit­te­lee lukion tun­ti­ja­koa ja uskon­non­ope­tusta mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sessa (HS 31.1.2014).

Leh­tien välillä on eroja. Ilta-Sanomissa on 10 pel­käs­tään uskon­nol­li­silla kom­men­taat­to­reilla varus­tet­tua jut­tua, mutta ei yhtään jut­tua, jossa kuul­tai­siin vain ei-uskonnollista asian­tun­ti­jaa. Turun Sano­missa suhde oli saman­suun­tai­nen (8–1), mutta Hel­sin­gin Sano­missa kuul­tiin enem­män ei-uskonnollisia ääniä (4–5). Jat­kossa voi­tai­siin tar­kas­tella laa­jem­man aineis­ton kanssa, onko tässä aineis­tossa löy­ty­nyt ero todella näin selvä. Jos on, sillä voi­daan olet­taa ole­van vai­ku­tuk­sia myös uskon­toai­heis­ten jut­tu­jen sisäl­töön. Aina­kaan luvut eivät tar­joa todis­teita aja­tuk­selle uskon­to­kiel­tei­sestä mediasta, koska uskon­nol­li­sia tahoja kuul­laan jutuissa. Toi­saalta jat­kossa voi­tai­siin poh­tia, viit­taa­vatko tässä saa­dut tulok­set sii­hen, että ei-uskonnollisia asian­tun­ti­joita kuul­laan vain jois­sa­kin lehdissä.

Jos sano­ma­leh­tien uskon­to­uu­ti­soin­nissa kuul­laan asian­tun­ti­joita ja/tai –asian­osai­sia, uskon­nol­lis­ten ryh­mien edus­ta­jat ovat äänessä muita useam­min. Uskon­nol­lis­ten ryh­mien välillä vai­kut­taa ole­van eroja, jos­kin tässä joh­to­pää­tök­sessä on oltava varo­vai­nen aineis­ton rajal­li­suu­den vuoksi. Näyt­tää kui­ten­kin siltä, että ei-kristillisten vähem­mis­tö­jen ääni ei juu­ri­kaan kuulu arki­sessa media­jul­ki­suu­dessa. Suomi on entistä moni­muo­toi­sempi ja uskon­toai­heita jäsen­ne­tään yhä useam­min moni­muo­toi­suu­den vii­te­ke­hyk­sessä, mutta ei-kristillisten vähem­mis­tö­jen äänet ovat aina­kin arki­sessa uskon­to­uu­ti­soin­nissa edel­leen poik­keus. Syitä tälle on var­masti monia, mutta yksi kes­kei­sistä on toi­mit­ta­jien ja uskon­nol­lis­ten ryh­mien kes­ki­näis­suh­teet. Toi­mit­ta­jien vakiin­tu­neet kon­tak­tit ovat sol­mittu val­ta­kir­kon edus­ta­jien kanssa ja val­ta­kir­kolla on huo­mat­ta­vasti pie­nem­piä yhtei­söjä parem­mat resurs­sit olla aktii­vi­sia median suuntaan.

Ohjaako media­ti­saa­tio uskon­toja ja nii­den mediakuvauksia?

Alussa esi­tin, että uskon­non media­ku­vaus­ten tut­ki­mi­nen on entistä tär­keäm­pää, mikäli yhä useampi osa ver­rat­tain maal­lis­tu­neista suo­ma­lai­sista muo­dos­taa mie­li­ku­vansa uskon­nosta median kautta. Tans­ka­lai­nen media­tut­kija Stig Hjar­vard on kehit­tä­nyt teo­rian media­ti­saa­tiosta, jonka mukaan uskonto on entistä enem­män välit­ty­nyttä auto­no­mi­sen media-instituution kautta. Näin myös median oma logiikka muok­kaa uskon­toja ja niitä kos­ke­via käsi­tyk­siä. Hjar­var­din teo­reet­tista kehystä on kri­ti­soitu ja tes­tattu (useita artik­ke­leita teok­sissa Löv­heim & Lynch 2011 ja Hjar­vard & Löv­heim 2012. Ks. myös Couldry 2008; 2012, 136 Taira 2013b). Mikäli teo­reet­ti­sia epä­tark­kuuk­sia ei ole sel­vi­tetty, ei teo­rian tes­taa­mi­nen­kaan ole help­poa. Siksi Hjar­var­din kir­joi­tuk­set media­ti­saa­tiosta ovat tässä vain kes­kus­te­lu­kump­pa­nina, joka aut­taa jäsen­tä­mään empii­ris­ten löy­dös­ten teo­reet­ti­sia implikaatioita.

Hjar­var­din mukaan (1) media ottaa uskon­nol­li­sille ins­ti­tuu­tioille perin­tei­sesti kuu­lu­neita teh­tä­viä, (2) media on yhteis­kun­taa maal­lis­tava toi­mija ja (3) media ”bana­li­soi” uskon­non sekoit­ta­malla ja uudel­leen arti­ku­loi­malla ins­ti­tu­tio­naa­lis­ten uskon­to­jen sym­bo­leita ja kan­san­omai­sen uskon­non ele­ment­tejä. (Hjar­vard 2008; 2011; 2012; 2013.) Median uskon­to­kä­sit­te­lyn ja –kuvaus­ten empii­ri­nen tut­ki­mus ei vas­taa ensim­mäi­seen tee­maan, jonka tes­taa­mi­nen vaa­tisi tut­ki­musta median ylei­sistä funk­tioista. Krii­ti­kot ovat kui­ten­kin esit­tä­neet, että Hjar­var­din teo­ria olet­taa ongel­mal­li­sesti, että valta pai­kan­tuu yhdelle yhteis­kun­nan alu­eelle – medi­aan (esim. Lynch 2011, 204; Mor­gan 2011, 150; Taira 2013b, 290).

Toi­sen tee­man osalta tämän tar­kas­te­lun löy­dök­set esit­tä­vät pikem­min­kin lisä­ky­sy­myk­siä teo­rialle kuin suo­raan tuke­vat tai kumoa­vat sen. Jos Hjar­vard tar­koit­taa yksin­ker­tai­sesti, että mas­sa­me­dialla on maal­lis­tava vai­ku­tus ver­rat­tuna uskon­nol­li­seen medi­aan, väite on tri­vi­aali. Jos hän tar­koit­taa, että medialla on maal­lis­tava vai­ku­tus kriit­ti­sen uskon­to­kä­sit­te­lyn vuoksi, tässä esi­te­tyt löy­dök­set täs­men­tä­vät teo­riaa: val­ta­me­dialla on jok­seen­kin libe­ra­li­soiva vai­ku­tus, aina­kin jos ver­ra­taan kon­ser­va­tii­vi­sina pidet­ty­jen uskon­nol­lis­ten taho­jen arvoi­hin ja käsi­tyk­siin. Media hei­ken­tää perin­tei­siä uskon­nol­li­sia auk­to­ri­teet­ti­ra­ken­teita (Her­bert 2011, 635–637; Mahan 2014), mutta vai­ku­tus ei ole suo­raan tai yksi­se­lit­tei­sesti maal­lis­tava, koska val­ta­kirk­ko­jen media­ku­vauk­set ovat lie­västi myön­tei­siä ja uskon­to­krii­ti­koi­den kuvauk­set lie­västi kiel­tei­siä (ks. Taira 2012; 2014a). Lisäksi mas­sa­me­dian maal­lis­ta­vaa funk­tiota hei­ken­tää se, että digi­taa­li­sen median aikana uskon­nol­li­sista tee­moista ja sisäl­löistä kiin­nos­tu­neet pää­se­vät vai­vat­to­masti tutus­tu­maan aihe­pii­riin val­ta­me­dian väli­tys­ten ohi. Sen sijaan ne, jotka eivät ole kiin­nos­tu­neita aktii­vi­sesti etsi­mään infor­maa­tiota uskon­nosta, muo­dos­ta­vat mie­li­ku­vansa ja käsi­tyk­sensä pää­osin val­ta­me­dian kautta (ks. Taira 2013c). Jos kuvauk­set eivät ole eri­tyi­sen kiel­tei­siä kuin kon­ser­va­tii­vis­ten arvo­jen ja yhtei­sö­jen osalta, libe­ra­li­soiva vai­ku­tus on tämän tar­kas­te­lun mukaan aja­tus, jota tulisi tar­kas­tella jat­kossa yksityiskohtaisemmin.

Kol­mas teema on mut­kik­kaampi. Medialla voi­daan aja­tella ole­van ”bana­li­soiva” vai­ku­tus, koska se ei välitä uskon­nol­lis­ten ins­ti­tuu­tioi­den sano­maa sel­lai­se­naan. Banaa­lin uskon­non yhtey­dessä Hjar­vard kui­ten­kin kir­joit­taa enim­mäk­seen elo­ku­vista ja tele­vi­sio­sar­joista – popu­laa­ri­viih­teestä, jossa uskon­nol­lis­ten sym­bo­lien ja viit­taus­ten sekoit­tu­mi­nen on taval­lista. Sym­bo­lien ja viit­taus­ten sekoit­tu­mi­nen ei ole tämän tar­kas­te­lun perus­teella sano­ma­leh­tiai­neis­tolle tyy­pil­listä, joten sikäli bana­li­soi­tu­mi­nen on rajal­lista. Media tosin muok­kaa toi­si­naan moni­mut­kai­sia uskon­to­jen kan­toja ja käsi­tyk­siä hel­posti ymmär­ret­tä­vissä ole­vaan suun­taan ja kier­rät­tää kan­san­omai­sia viit­teitä. Hjar­vard myös olet­taa, että ”bana­li­soin­nissa” uskonto irtaan­tuu ins­ti­tuu­tioista (Hjar­vard 2011, 128). Tämä voi pitää paik­kansa tapauk­sissa, jossa ihmi­set muo­dos­ta­vat iden­ti­teet­tinsä ja kat­so­muk­sensa popu­laa­ri­kult­tuu­rin tuot­tei­den sisäl­tä­mien uskon­to­viit­taus­ten avulla, mutta tässä tar­kas­teltu aineisto muis­tut­taa, että sano­ma­leh­tien laa­jem­missa uskon­toai­hei­sissa jutuissa kuul­laan uskon­nol­lis­ten ins­ti­tuu­tioi­den edus­ta­jia ja että toi­si­naan ins­ti­tuu­tioi­den ja ryh­mien edus­ta­jat ovat itse kir­joit­ta­jina (ks. myös Lied 2012, 191). Tämä löy­dös rajoit­taa Hjar­var­din bana­li­soi­tu­mis­tee­sin kattavuutta.

Vaikka pyr­ki­myk­sissä tar­kas­tella Hjar­var­din käsi­tyk­siä empii­ris­ten aineis­to­jen avulla ei ole löy­detty sel­keää tukea teo­rian osa­väit­teille, se tar­joaa ylei­sen näkö­kul­man aihee­seen. Hjar­vard kir­joit­taa, että eri­tyi­sesti Poh­jois­maissa uskon­non media­ti­soi­tu­mi­sen ylei­nen seu­raus on se, ettei­vät uskon­nol­li­set orga­ni­saa­tiot (eri­tyi­sesti kir­kot) kykene kont­rol­loi­maan uskon­non (tai kirk­ko­jen) media­ku­vauk­sia eivätkä orga­ni­saa­tioi­den omien int­res­sien välit­ty­mistä tah­to­mal­laan tavalla (Hjar­vard 2012, 28). Tämän myön­tä­mi­nen ei kui­ten­kaan vaadi media­ti­saa­tio­teo­rian yksi­tyis­koh­tais­ten väit­tei­den hyväk­sy­mistä ilman tule­via tes­tejä. Pikem­min­kin voi­daan sanoa varo­vai­sem­min, että yksit­täi­set uskon­nol­li­set ryh­mät ja orga­ni­saa­tiot jou­tu­vat kamp­pai­le­maan omasta ase­mas­taan yhteis­kun­nassa media­hal­lin­nan kautta. Tämä on yhden­mu­kai­nen sen kanssa, mitä sosio­logi Ant­hony Gid­dens  (1995; Gid­dens & Pier­son 1998, 127–129) on nimit­tä­nyt jäl­kit­ra­di­tio­naa­li­seksi yhteis­kun­naksi. Sen mukaan ennalta ole­massa ole­vat elä­män­ta­vat ja kat­so­muk­set – uskon­nol­li­set ja ei-uskonnolliset – jou­tu­vat pakosta teke­mi­siin tois­tensa kanssa. Yksit­täi­siä toi­min­ta­ta­poja ei enää hyväk­sytä ilman perus­te­luja, joten kaikki ”tra­di­tiot” jou­tu­vat oikeut­ta­maan ase­mansa jul­ki­sessa kes­kus­te­lussa ja eri­tyi­sesti mediassa. Toi­sin sanoen ”tra­di­tiot säi­ly­vät vain niin pit­kään kuin ne on mah­dol­lista perus­tella dis­kur­sii­vi­sesti, ja ne ovat val­miita käy­mään avoi­meen kes­kus­te­luun sekä mui­den tra­di­tioi­den että myös vaih­toeh­tois­ten toi­min­ta­ta­po­jen kanssa.” (Gid­dens 1995, 147. Kur­si­vointi alku­pe­räi­nen.) Tämä kes­kus­telu käy­dään pää­osin mediassa ja myös median ohjaa­mana. Gid­dens myös toteaa, että jäl­kit­ra­di­tio­naa­li­nen yhteis­kunta on haja­kes­ki­tetty suh­teessa auk­to­ri­teet­tei­hin (Gid­dens 1995, 149), mikä erot­taa hänen luon­neh­din­tansa Hjar­var­din teo­riasta, joka koros­taa median val­taa. Voi­daan kui­ten­kin aja­tella, että media on vain yksi – itses­sään moni­nai­nen – toi­mija. Silti useista auk­to­ri­teet­ti­läh­teistä huo­li­matta vaka­vasti otet­ta­vien ja vai­ku­tus­ky­kyis­ten tra­di­tioi­den ja kat­so­mus­ten on toi­mit­tava mediassa ja median kautta. Yksi­suun­tai­sen vai­ku­tus­teo­rian sijaan media­ti­saa­tio­teo­ria tar­joaa erin­omai­sia ainek­sia kes­kus­te­luun uskon­non ja median moni­mut­kai­sista suh­teista ja tilan­teesta, jossa uskon­to­jen (ja mui­den tra­di­tioi­den) on lähes vält­tä­mä­töntä toi­mia mediassa ja median kanssa, mikäli ne halua­vat olla vai­ku­tus­ky­kyi­siä (ks. Clark 2011, 181; Hjar­vard 2011, 122; Hoo­ver 2011, 612; Löv­heim 2011, 164). Silti muissa yhteyk­sissä osoi­tet­tu­jen teo­reet­tis­ten ongel­ma­koh­tien jat­keeksi sano­ma­leh­tien uskon­to­kä­sit­te­lyn ana­lyy­sin löy­dök­set osoit­ta­vat, että empii­ri­set tut­ki­mus­tu­lok­set tai­pu­vat sen väit­tei­siin vain osittain.

Joh­to­pää­tök­siä ja pohdintaa

Kolme suo­ma­laista leh­teä kat­ta­van vii­den päi­vän aineis­ton avulla on sel­vi­tetty, miten ja missä uskonto on esillä suo­ma­lai­sissa sano­ma­leh­dissä taval­li­sena päi­vänä. Tar­kas­telu osoit­taa, että uskonto on esillä sano­ma­leh­tien eri osioissa, mutta usein käsit­tely on lähes huo­maa­ma­tonta. Perus­teel­li­sia jut­tuja ei ole jokai­sessa leh­dessä jokai­sena päi­vänä, mutta jokai­sena päi­vänä jokin kol­mesta leh­destä jul­kaisi uskon­toai­hei­sen jutun. Vii­den päi­vän tut­ki­mi­nen tukee läh­tö­koh­taista ole­tusta, jonka mukaan uskonto – eri­tyi­sesti evankelis-luterilainen val­ta­kirkko – on median arjessa esillä ver­rat­tain myön­tei­sessä valossa, vaikka inten­sii­vi­set uskon­toai­hei­set deba­tit perus­tu­vat­kin konflik­tei­hin, joissa uskonto on usein esillä kielteisesti.

Mediassa käsi­tel­lään eni­ten evankelis-luterilaiseen kirk­koon liit­ty­viä asioita, ja kes­ki­mää­rin ote on koh­tuul­li­sen myön­tei­nen. Kon­ser­va­tii­vi­nen kris­til­li­syys saa usein kiel­teistä huo­miota osak­seen, mutta sil­lä­kin on jon­kin ver­ran myön­teistä ja neut­raa­lia, arkista media­nä­ky­vyyttä. Moni­muo­toi­suus­dis­kurssi on esillä deba­teissa, mutta taval­li­sena päi­vänä ei käsi­tellä laa­jasti ei-kristillisiä perin­teitä. Islam on esillä eri­tyi­sesti ulko­maan uuti­sissa, yleensä yhdis­tet­tynä väki­val­taan ja ter­ro­ris­miin. Kan­san­omai­nen uskon­nol­li­suus oli esillä myön­tei­sessä valossa, mutta sitä­kin tär­keämpi joh­to­pää­tös on se, ettei sitä pidetty pel­käs­tään viih­teel­li­senä ja ei-vakavasti otet­ta­vana aiheena, kuten neljä esi­merk­kiä Hel­sin­gin Sano­mista osoitti. Suo­ra­nai­nen uskon­to­kri­tiikki oli aineis­tossa vähäistä, mutta uskon­to­kriit­ti­set yhdis­tyk­set saa­vat tämän aineis­ton perus­teella nos­tet­tua aiheita sano­ma­leh­tien sivuille. Se ei kui­ten­kaan tar­koita, että leh­det tuki­si­vat jär­jes­tel­mäl­li­sesti tai edes useim­mi­ten hei­dän näkemyksiään.

Tar­kas­tel­tu­jen leh­tien välillä on pie­niä eroja, mer­kit­tä­vim­pänä Ilta-Sanomien pai­no­tus kan­san­omai­siin, hei­kosti ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tui­hin viit­tei­siin. Sama lehti jul­kaisi eni­ten jut­tuja, joissa pals­ta­ti­laa sai­vat toi­mit­ta­jan lisäksi vain uskon­nol­li­set äänet – eivät muut asian­tun­ti­jat. Uskon­to­viit­teitä sisäl­tä­vien jut­tu­jen mää­rissä oli eroja leh­tien välillä, mutta niitä selit­tää uskot­ta­vim­min leh­tien vaih­te­leva sivumäärä.

Tässä toteu­te­tussa muo­dossa tar­kas­telu näyt­tää, että uskon­non media­ti­saa­tiota kos­keva kes­kus­telu on tär­keä resurssi, jotta ymmär­täi­simme parem­min uskon­non ja median suh­teita. Se ei kui­ten­kaan ole teo­ria, joka saisi tästä empii­ri­sestä tar­kas­te­lusta yksi­se­lit­teistä tukea hypo­tee­seil­leen. Käsi­tel­lyn aineis­ton valossa media on pikem­min­kin libe­ra­li­soiva kuin maal­lis­tava. Median arki­nen uskon­to­kä­sit­tely on ver­rat­tain myön­teistä, mutta suo­ma­lai­nen val­ta­me­dia muut­tuu uskon­to­kriit­ti­sem­mäksi sil­loin kun käsit­te­lyn koh­teena ovat uskon­to­jen kon­ser­va­tii­vi­set arvot. Lisäksi Hjar­var­din teesi uskon­non bana­li­soi­tu­mi­sesta sopii parem­min elo­ku­vien ja tele­vi­sio­sar­jo­jen faniyh­tei­sö­jen kuin sano­ma­leh­tien uskon­to­kä­sit­te­lyn tut­ki­mi­seen. Tar­kas­telu ei osoita media­ti­saa­tio­teo­riaa vää­räksi, mutta se ohjeis­taa suh­tau­tu­maan varauk­sel­li­sesti sen yksit­täi­siin väitteisiin.

Vain viisi päi­vää ja kaksi tes­ti­päi­vää kat­tava aineisto ei tar­joa mah­dol­li­suuk­sia yleis­tyk­siin. Kui­ten­kin tässä saa­tu­jen tulos­ten ana­lyysi ja nii­den ver­tailu Suo­messa ja muu­alla teh­tyi­hin saman­kal­tai­siin tut­ki­muk­siin antaa var­sin uskot­ta­van kuvan siitä, miten, missä ja millä tavalla uskonto on esillä suo­ma­lai­sissa sano­ma­leh­dissä sil­loin, kun uskon­to­uu­ti­soin­nin kan­nalta mitään eri­koista ei tapahdu. Tässä muo­dossa ana­lyysi tar­joaa uusia, yksi­tyis­koh­tai­sem­paa tes­taa­mista vaa­ti­via hypo­tee­seja ja yhden ver­tai­lu­koh­dan tule­ville tutkimuksille.

Kir­jal­li­suus

Axner, Marta
2013 Public Reli­gions in the Swe­dish Media: A Study of Reli­gious Actors on Three News­pa­per Debate Pages 2001–2011. Upp­sala: Upp­sala Reli­gion and Society Research Centre.

Bry­man, Alan
2004 Social Research Met­hods. Second edi­tion. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Clark, Lynn Scho­field
2011 Con­si­de­ring Reli­gion and Media­ti­sa­tion through a Case Study of J + K’s Big Day (The J K Wed­ding Ent­rance Dance): A Res­ponse to Stig Hjar­vard. –Cul­ture and Reli­gion 12(2): 167–184.

Couldry, Nick
2008 Digi­tal Sto­ry­tel­ling, Media Research and Democ­racy: Concep­tual Choices and Alter­na­tive Futu­res – Knut Lundby (toim.), Digi­tal Sto­ry­tel­ling, Media­tized Sto­ries: Self-Representations in New Media, 41–60. New York: Peter Lang.

Couldry, Nick
2012 Media, Society, World: Social Theory and Digi­tal Media Prac­tice. Cam­bridge: Polity Press.

Gid­dens, Ant­hony
1995 Elä­mää jäl­kit­ra­di­tio­naa­li­sessa yhteis­kun­nassa – Ulrich Beck, Ant­hony Gid­dens & Scott Lash, Nyky­ajan jäl­jillä. Reflek­sii­vi­nen moder­ni­saa­tio, 83–152. Tam­pere: Vastapaino.

Gid­dens, Ant­hony & Chris­top­her Pier­son
1998 Con­ver­sa­tions with Ant­hony Gid­dens: Making Sense of Moder­nity. Cam­bridge: Polity Press.

Gled­hill, Ruth
2012 Mir­rors to the World – Jolyon Mitc­hell & Owen Gower (toim.), Reli­gion and the News, 89–98. Farn­ham: Ashgate.

Hee­las, Paul & Wood­head, Linda with Ben­ja­min Seel, Bro­nis­law Szerszynski & Karin Tus­ting
2005 The Spi­ri­tual Revo­lu­tion: Why Reli­gion is Giving Way to Spi­ri­tua­lity. Oxford: Blackwell.

Her­bert, David E. J.
2011 Theo­rizing Reli­gion and Media in Con­tem­po­rary Socie­ties: An Account of Reli­gious ’Publiciza­tion’. –Euro­pean Jour­nal of Cul­tu­ral Stu­dies 14(6): 626–648.

Hjar­vard, Stig
2008 The Media­tiza­tion of Reli­gion: A Theory of the Media as Agents of Social and Cul­tu­ral Change. –Nort­hern Lights 2008. 6: 9–26. Bris­tol: Intel­lect Press.

Hjar­vard, Stig
2011 The Media­ti­sa­tion of Reli­gion: Theo­ri­sing Reli­gion, Media and Social Change. –Cul­ture and Reli­gion 12(2): 119–135.

Hjar­vard, Stig
2012 Three Forms of Media­tized Reli­gion: Chan­ging the Public Face of Reli­gion – Stig Hjar­vard & Mia Löv­heim (toim.), Media­tiza­tion of Reli­gion: Nor­dic Pers­pec­ti­ves, 21–44. Got­hen­burg: Nordicom.

Hjar­vard, Stig
2013 The Media­tiza­tion of Cul­ture and Society. Lon­don: Routledge.

Hjar­vard, Stig & Löv­heim, Mia (toim.)
2012 Media­tiza­tion and Reli­gion: Nor­dic Pers­pec­ti­ves. Got­hen­burg: Nordicom.

Hill, Annette
2011 Para­nor­mal Media: Audiences, Spi­rits and Magic in Popu­lar Cul­ture. Lon­don: Routledge.

Hokka, Jenni, Valas­kivi, Katja, Sumiala, Johanna & Laakso, Suvi
2013 Suo­ma­lai­set sano­ma­leh­det uskon­nol­li­sen mai­se­man tuot­ta­jina: Uskon­to­jour­na­lismi Hel­sin­gin Sano­missa, Ilkassa, Kale­vassa ja Kar­ja­lai­sessa vuo­sina 2007–2011. –Media ja vies­tintä 36(2): 6–21.

Hoo­ver, Stewart M.
2006 Reli­gion in the Media Age. Lon­don: Routledge.

Hoo­ver, Stewart M.
2011 Media and the Ima­gi­na­tion of Reli­gion in Con­tem­po­rary Glo­bal Cul­ture. –Euro­pean Jour­nal of Cul­tu­ral Stu­dies 14(6): 610–625.

Knott, Kim, Poole, Eliza­beth & Taira, Teemu
2013 Media Port­ray­als of Reli­gion and the Secu­lar Sac­red: Repre­sen­ta­tion and Change. Farn­ham: Ashgate.

Lied, Liv Inge­borg
2012 Reli­gious Change and Popu­lar Cul­ture: With a Nod to the Media­tiza­tion of Reli­gion Debate – Stig Hjar­vard & Mia Löv­heim (toim.), Media­tiza­tion of Reli­gion: Nor­dic Pers­pec­ti­ves, 183–201. Got­hen­burg: Nordicom.

Löv­heim, Mia
2011 Media­ti­sa­tion of Reli­gion: A Cri­tical Apprai­sal. –Cul­ture and Reli­gion 12(2): 153–166.

Löv­heim, Mia & Lynch, Gor­don (toim.)
2011 The Media­tiza­tion of Reli­gion. –Cul­ture and Reli­gion 12(2).

Lynch, Gor­don
2011 What Can We Learn from The Media­ti­sa­tion of Reli­gion Debate? –Cul­ture and Reli­gion 12(2): 203–210.

Mahan, Jef­frey H.
2014 Media, Reli­gion and Cul­ture: An Int­ro­duc­tion. Lon­don: Routledge.

Mars­hall, Paul, Gil­bert, Lela, Green, Robert & Ahman­son, Roberta Green  
2009 (toim.) Blind Spot: When Jour­na­lists Don’t Get Reli­gion. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

McGuire, Mere­dith
2002 Reli­gion: The Social Con­text. Bel­mont: Wadsworth

Mor­gan, David
2011 Media­tion or Media­ti­sa­tion: The His­tory of Media in the Study of Reli­gion. –Cul­ture and Reli­gion 12(2): 137–152.

Muta­nen, Annikka
2009 To Do, or Not to Do God: Faith in Bri­tish and Fin­nish Jour­na­lism. Reu­ters Ins­ti­tute. https://reutersinstitute.politics.ox.ac.uk/fellowships/journalist-fellows/prev-journalist/2008–09/ms-annikka-mutanen.html

Part­ridge, Chris­top­her
2004 The Re-Enchantment of the West Volume 1: Alter­na­tive Spi­ri­tua­li­ties, Sac­ra­liza­tion, Popu­lar Cul­ture and Occul­ture. Lon­don: T & T Clark.

Part­ridge, Chris­top­her
2005 The Re-Enchantment of the West Volume 2: Stu­dies in Sac­ra­liza­tion and Occul­ture. Lon­don: T & T Clark.

Puus­ti­nen, Liina, Rau­ta­niemi, Matti & Halo­nen, Lauha
2013 Enem­män kuin lii­kun­taa: Jooga kau­pal­li­sessa media­kult­tuu­rissa. –Media ja vies­tintä 36(2): 22–39.

Rah­ko­nen, Juho
2007 Kirkko median kuvas­ti­messa: Kris­ti­nus­kon ja kir­kol­lis­ten asioi­den käsit­tely sano­ma­leh­dissä. Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen www-julkaisuja 12. http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=julkaisu&tit=Kirkko-median-kuvastimessa-e

Royle, Roger
2012 Popu­lar Media, News and Reli­gion – Jolyon Mitc­hell & Owen Gower (toim.), Reli­gion and the News, 153–160. Farn­ham: Ashgate.

Silk, Mark
1995 Unsecu­lar Media: Making News of Reli­gion in Ame­rica. Urbana: Uni­ver­sity of Illi­nois Press.

Taira, Teemu
2012 More Visible but Limi­ted in Its Popu­la­rity: Atheism (and Atheists) in Fin­land. –Approac­hing Reli­gion 2(1): 26–45. 

Taira, Teemu
2013a Vähem­mis­tö­us­kon­to­jen hal­linta Ison-Britannian ”suu­ressa yhteis­kun­nassa” – Tuo­mas Mar­ti­kai­nen & Marja Tii­li­kai­nen (toim.) Islam, hal­linta ja tur­val­li­suus, 159–183. Turku: Eetos.

Taira, Teemu
2013b Arvio teok­sesta Stig Hjar­vard & Mia Löv­heim (2012) – Teme­nos: Nor­dic Jour­nal of Com­pa­ra­tive Reli­gion 49(2): 289–292.

Taira, Teemu
2013c Does the ’Old’ Media’s Cove­rage of Reli­gion Mat­ter in times of ’Digi­tal Reli­gion’? – Tore Ahlbäck (toim.), Digi­tal Reli­gion, 204–221. Åbo: The Don­ner Ins­ti­tute of Reli­gious and Cul­tu­ral History.

Taira, Teemu
2014a Vää­rin uskottu? Ateis­min uusi näky­vyys. Turku: Eetos.

Taira, Teemu
2014b Miksi uskon­nosta puhu­taan ja vai­e­taan jal­ka­pal­lon yhtey­dessä? – Jussi Saa­ri­nen & Mikael Melan (toim.), Sokra­teen syök­sy­pusku: jal­ka­pal­lon filo­so­fiaa, 95–111. Jyväs­kylä: Docendo.

Taira, Teemu, Poole, Eliza­beth & Knott, Kim
2012 Reli­gion in the Bri­tish Media Today – Jolyon Mitc­hell & Owen Gower (toim.), Reli­gion and the News, 31–43. Farn­ham: Ashgate.

Tow­ler, Robert
1974 Homo Reli­gio­sus: Socio­lo­gical Problems in the Study of Reli­gion. Lon­don: Constable.

Utriai­nen, Terhi
2013 Uskon­to­tai­detta ja enke­li­sii­piä: Kaksi tapausta suo­ma­lai­sissa nais­ten­leh­dissä. –Media ja vies­tintä 36(2): 40–52.

[2] Tes­tiai­neis­ton vali­koin­nin taus­talla on kan­sain­vä­li­nen ver­tailu, jossa sel­vi­te­tään, miten uskonto on esillä taval­li­sena päi­vänä Austra­liassa, Isossa-Britanniassa, Kana­dassa ja Suo­messa. Siinä kes­ki­ty­tään mai­den val­ta­kun­nal­li­siin pää­leh­tiin, alu­eel­li­siin leh­tiin ja kai­kissa ver­tail­ta­vissa maissa ilmes­ty­vään ilmais­ja­ke­lu­lehti Met­roon. Suo­men aineis­ton tar­kas­te­lun olen toteut­ta­nut yhdessä FM Jere Kyy­rön kanssa. Vii­den päi­vän aineis­ton tar­kas­te­lun olen toteut­ta­nut osana Turun yli­opis­tossa vetä­määni semi­naa­ria, johon osal­lis­tu­nei­den kanssa olen kes­kus­tel­lut aineis­tosta ja sen tulkinnasta.

[3] Ter­min taus­talla on Robert Tow­le­rin (1974, 145–162) poh­din­nat siitä, mitä hän kut­suu nimellä com­mon reli­gion. Englan­nin kie­lessä läheis­kä­sit­teitä on popu­lar reli­gion ja folk reli­gion. Mere­dith McGuire (2002, 97–148) kir­joit­taa epä­vi­ral­li­sesta uskon­nol­li­suu­desta (nonof­ficial reli­gion), jonka vas­ta­koh­tana on viral­li­nen uskonto (vrt. kon­ven­tio­naa­li­nen), joka pyr­kii sää­te­le­mään oppia, etiik­kaa, pal­von­ta­muo­toja ja jär­jes­täy­ty­mis­ta­poja. Käy­tän tässä ter­miä kan­san­omai­nen uskon­nol­li­suus viit­taa­maan mediassa esiin­ty­vään ”epä­vi­ral­li­seen” uskon­nol­li­suu­teen. Vaikka ter­minä kan­san­omai­nen uskon­nol­li­suus voi sisäl­tää myös esi­mer­kiksi kir­kol­li­sen perin­teen sisään kiin­nit­ty­neitä ”epä­vi­ral­li­sia” usko­muk­sia, sen käyt­tö­tapa tässä artik­ke­lissa on pää­osin yhden­mu­kai­nen aikai­sem­man suo­men­kie­li­sen tut­ki­muk­sen kanssa (ks. Kää­riäi­nen & al. 2003, 53–86). Ter­mien ope­ra­tio­na­li­soin­nista mää­räl­li­sessä sisäl­lö­na­na­lyy­sissa ks. Knott, Poole & Taira 2013, 191–195; Taira, Poole & Knott 2012, 32.

[4] Joo­gan voisi sijoit­taa myös osaksi hin­du­lai­suutta, mutta olen pää­ty­nyt toi­seen rat­kai­suun, koska jooga-viitteet – esi­mer­kiksi suo­ma­lai­nen hen­kilö joka ker­too har­joit­ta­vansa joo­gaa – ovat usein var­sin irral­li­sia ins­ti­tu­tio­naa­li­sista sidoksista.