Monipolvinen katsaus shintolaisuuteen (Heikki Pesonen)

Download PDF

Heikki Peso­nen
Hel­sin­gin yliopisto

Ilmari Ves­te­ri­nen 2012. Shin­to­lai­suus. Japa­nin kan­sal­li­sus­konto. Hel­sinki, Gau­dea­mus, 303 s.

Suo­men kie­lellä on jul­kaistu var­sin vähän eri uskon­to­pe­rin­tei­siin kes­kit­ty­viä yleis­esi­tyk­siä. Ilmari Ves­te­ri­sen tie­to­kirja shin­to­lai­suu­desta onkin erit­täin ter­ve­tul­lut lisä näi­den har­vo­jen teks­tien jouk­koon. Ves­te­ri­nen on Jyväs­ky­län yli­opis­ton kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian eme­ri­tus­pro­fes­sori, joka on kir­joit­ta­nut kylä­kult­tuu­reista, vähem­mis­töistä ja eri­lai­sista ant­ro­po­lo­gian eri­tyis­ky­sy­myk­sistä. Tun­ne­tuksi hän on tul­lut eri­tyi­sesti japa­ni­lai­sen kult­tuu­rin ja uskon­non tuntijana.

Käsillä ole­vassa teok­sessa Ves­te­ri­nen on koon­nut ja muo­kan­nut Hel­sin­gin yli­opis­tossa pitä­mänsä luen­not shin­to­lai­suu­desta yksiin kan­siin. Kir­joit­taja omaa laa­jan koke­muk­sen japa­ni­lai­sesta uskon­nol­li­suu­desta aina 1970-luvulta näi­hin päi­viin saakka. Tämä näkyy esi­mer­kiksi monen­lai­sina yksi­tyis­koh­tai­sina kuvauk­sina shin­to­lai­suu­den käy­tän­teistä sekä teok­sen lukui­sina valo­ku­vina, jotka Ves­te­ri­nen on otta­nut mat­koil­laan. Run­sas kuvi­tus rikas­tut­taa luku­ko­ke­musta, tuo­den japa­ni­laista kult­tuu­ria ja uskon­nol­lista elä­mää eri tavalla lähem­mäksi luki­jaa kuin pelkkä teksti.

Raken­teel­taan teos on var­sin tyy­pil­li­nen uskon­to­pe­rin­teen yleis­esi­tys. Siinä kuva­taan uskon­non his­to­rial­lista kehi­tystä, myyt­tejä, ritu­aa­leja, usko­mus­kent­tää, arkie­lä­män uskon­nol­li­suutta, uskon­non suh­detta yhteis­kun­taan ja tämän het­ken tuu­lia ja suun­tauk­sia. Uskon­to­tie­tei­li­jälle teos muis­tut­taa lähes­ty­mis­ta­val­taan myös muu­ta­man vuo­si­kym­me­nen takaista feno­me­no­lo­gista ver­tai­le­vaa uskon­to­tie­dettä, jossa eri uskon­to­pe­rin­teitä ase­te­taan rin­nak­kain ja hae­taan nii­den käy­tän­teistä samankaltaisuuksia.

Ves­te­ri­nen kul­jet­taa läpi teok­sen täl­laista otetta ver­tail­len shin­to­lai­suutta – budd­ha­lai­suu­den lisäksi – mil­loin euraa­sia­lai­seen sha­ma­nis­miin, suo­ma­lai­seen myto­lo­gi­aan, mor­mo­nis­miin, egyp­ti­läi­seen mui­nai­sus­koon, isla­miin tai kato­li­seen kris­ti­nus­koon. Ver­tailu on sinäl­lään mie­len­kiin­toista ja ker­too inhi­mil­li­sen kult­tuu­rin uni­ver­saa­leista yhtä­läi­syyk­sistä, mutta se luo samalla epä­sys­te­maat­ti­suu­des­saan teok­seen tiet­tyä haja­nai­suutta. Tämän­kal­tai­nen ver­tailu saat­taa myös vah­vis­taa käsi­tystä uskon­noista his­to­riat­to­mina ja kon­teks­ti­va­paina ilmiöinä.

Teok­sen his­to­rial­li­sessa osassa hah­mo­te­taan var­sin­kin budd­ha­lai­suu­den ja shin­to­lai­suu­den ase­maa ja sen muu­tosta Japa­nin his­to­rian kulussa. Luvuissa raken­ne­taan kieh­to­valla tavalla kuvaa kah­den uskon­to­pe­rin­teen koh­taa­mi­sesta ja his­to­rial­li­sesta pro­ses­sista, jonka lop­pu­tu­lok­sena sekä budd­ha­lai­suu­della että shin­to­lai­suu­della on tämän päi­vän Japa­nissa oma, toi­si­aan täy­den­tävä paik­kansa. Budd­ha­lai­suu­den ja shin­to­lai­suu­den lisäksi kir­jassa pai­kan­ne­taan eri­tyi­sesti kris­ti­nus­kon – pai­koin var­sin kuop­paista – tai­valta japa­ni­lai­sessa yhteiskunnassa.

Shin­to­lai­suu­den myyt­tejä, ritu­aa­leja ja usko­mus­kent­tää kuvaa­viin lukui­hin on poi­mittu joi­ta­kin shin­to­lai­suu­den kes­kei­siä ele­ment­tejä, joita tar­kas­tel­laan eri näkö­kul­mista. Myto­lo­giasta nos­te­taan esiin aurin­gon­ju­ma­la­tar Ama­te­ra­suun liit­tyvä myytti tai­vaan­va­lo­jen kät­ke­mi­sestä ja usko­mus­pe­rin­nettä tar­kas­tel­leen eri­tyi­sesti kamin käsit­teen kautta. Kami näyt­täy­tyy kiin­nos­ta­valla tavalla liu­ku­vana käsit­teenä, jonka mer­ki­tys­si­säl­löt vaih­te­le­vat tul­kit­si­jasta ja tul­kin­ta­kon­teks­tista riip­puen. Ves­te­ri­nen lai­naa 1700-luvulla elä­nyttä, kamin ole­musta lukui­sissa kir­joi­tuk­sis­saan poh­ti­nutta Motoori Nori­na­gaa, joka kir­joit­taa yti­mek­käästi: ”En vielä ymmärrä kami-ilmiötä.” (s. 99.) Motoo­rille kamia voi­vat olla esi­mer­kiksi eri­lai­set juma­lat, pyhäk­kö­jen hen­get, ihmi­set, lin­nut, petoe­läi­met, puut, kas­vit, meret ja vuo­ret, kaikki taval­li­suu­desta poik­keava, kei­sa­rit ja eri­tyi­set ihmiset.

Kamin moni­mer­ki­tyk­sel­li­syys pei­laa laa­jem­min­kin teok­sesta esiin tule­vaa kuvaa shin­to­lai­suu­den moni­nai­suu­desta ja ker­ros­tu­nei­suu­desta. Ves­te­ri­nen esit­tää, että shin­to­lai­suu­den ydintä tai perus­taa etsi­välle voi käydä huo­nosti: ker­ros­tu­mia kuo­riessa jäl­jelle ei jää­kään mitään. Shin­to­lai­suus poik­keaa monista niin sano­tuista perin­tei­sistä maa­il­ma­nus­kon­noista juuri läh­tö­koh­tai­sella moni­nai­suu­del­laan. Ves­te­ri­sen mukaan shin­to­lai­suu­dessa ei ole perus­ta­jaa, oppi­lausel­mia, käs­kyjä ja kiel­toja, kes­ki­tet­tyä orga­ni­saa­tiota, pyhiä kir­joi­tuk­sia eikä uskon­tun­nus­tusta. Shin­to­lai­suus on myös sel­keästi kan­sal­li­nen, yhteen kan­saan ja maa­han sidottu uskonto, jota ei käy­tän­nössä har­joi­teta mis­sään muu­alla kuin Japa­nissa. Ves­te­ri­nen ker­too (s. 280), että mui­hin mai­hin muut­ta­neet japa­ni­lai­set omak­su­vat useim­mi­ten kysei­sen maan uskonnon.

Shin­to­lai­suu­den käy­tän­teistä Ves­te­ri­nen tuo esiin var­sin­kin puh­tau­teen ja uhraa­mi­seen liit­ty­viä ritu­aa­leja. Hän pitää ritu­aa­li­sen puh­tau­den vaa­ti­musta shin­to­lai­suu­den ja japa­ni­lai­sen kult­tuu­rin yhtenä kes­kei­senä piir­teenä. Vaa­ti­mus näkyy sekä uskon­nol­li­siin ritu­aa­lei­hin liit­ty­vinä puh­dis­tau­tu­mis­me­noina että ihmis­ten arki­päi­väi­sessä toi­min­nassa, kuten siinä, miten tar­kasti huo­leh­di­taan hen­ki­lö­koh­tai­sesta hygieniasta.

Teok­sessa tar­kas­tel­laan myös japa­ni­laista pap­peutta eri­tyi­sesti suh­teessa sama­nis­miin, pyhä­köitä ja nii­den tar­joa­mia pal­ve­luita, shin­to­lai­sia kalen­daa­ri­juh­lia sekä budd­ha­laista ja shin­to­laista pyhiin­vael­lus­pe­rin­nettä. Teok­sen lop­pu­puo­lella kuva­taan shin­to­lai­suu­den suh­detta japa­ni­lai­seen yhteis­kun­taan tar­kas­te­le­malla ensin­nä­kin siitä eron­neita uskon­nol­li­sia liik­keitä, joita Ves­te­ri­nen kuvaa kat­to­kä­sit­teellä lah­kos­hin­to­lai­suus. Toi­seksi teok­sessa poh­di­taan shin­to­lai­suu­den suh­detta kan­sal­li­suusaat­tee­seen ja tar­kas­tel­laan esi­mer­kiksi kei­sa­ri­kul­tin ja –ins­ti­tuu­tion vai­heita sekä shin­to­lai­suu­den ja siitä eron­nei­den liik­kei­den ase­maa Japa­nin poliit­ti­sessa ken­tässä. Teok­sen päät­tä­vät poh­din­nat shin­to­lai­suu­den ase­masta nyky­ja­pa­ni­lais­ten elämässä.

Ves­te­ri­sen teos on detal­ji­ri­kas ja moniin suun­tiin pol­vei­leva koko­nai­suus, jonka pirs­ta­lei­suu­desta ker­too sen jakau­tu­mi­nen 20 pää­lu­kuun ja 83 ala­lu­kuun. Kirja olisi kai­van­nut huo­lel­li­sem­paa toi­mi­tus­työtä, jossa olisi jäsen­netty raken­netta ja pois­tettu myös teosta pai­koin vai­vaa­vaa tois­toa. Sit­keälle luki­jalle kirja on kui­ten­kin pal­kit­seva luku­ko­ke­mus ja avaa lukui­sia kieh­to­via ikku­noita japa­ni­lai­seen yhteis­kun­taan, kult­tuu­rin ja uskon­nol­li­seen elämään.