Monien merkitysten huntu (Johanna Konttori)

Download PDF

Johanna Kont­tori
Hel­sin­gin yliopisto

Renata Pepicelli 2014. Isla­min huntu. Suom. Lena Tal­vio. Ita­lian­kie­li­nen alku­teos Il velo nell’Islam – Sto­ria, poli­tica, este­tica 2012. Tam­pere, Vas­ta­paino, 256 s.

Euroo­passa on 2000-luvulla käyty vil­kasta kes­kus­te­lua mus­li­mi­nais­ten pukeu­tu­mi­sesta. Aluksi nämä kes­kus­te­lut kes­kit­tyi­vät ennen muuta kou­lu­maa­il­maan ja oppi­lai­den ja opet­ta­jien oikeu­teen käyt­tää pää­hui­via. Viime vuo­sina kas­vot peit­tävä vaa­te­tus eli ns. täys­huntu – johon usein vii­ta­taan har­haan­joh­ta­vasti bur­kana – on saa­nut pää­hui­veja enem­män huo­miota. Aihe ei ole jää­nyt pel­käs­tään kes­kus­te­lu­jen tasolle, sillä muun muassa Rans­kassa ja Bel­giassa on tehty muu­tok­sia lain­sää­dän­töön, jotta hui­vien ja täys­hun­tu­jen käyt­töä voi­daan rajoit­taa. Suo­mes­sa­kin on jo väläy­tetty aja­tusta täys­hun­nun kiel­tä­vän lain­sää­dän­nön tarpeellisuudesta.

Näitä kes­kus­te­luja yhdis­tä­vät tie­tyt tee­mat ja piir­teet. Yksi niistä on aja­tus siitä, että hui­vin ja ennen kaik­kea täys­hun­nun käy­tön takana on usein jokin taho (isä, puo­liso, veli, jär­jestö), joka pakot­taa tytön tai nai­sen käyt­tä­mään kyseistä vaa­te­kap­pa­letta. Kes­kus­te­luista on myös välit­ty­nyt melko yksi­puo­li­nen kuva hui­vin­käy­tön este­tii­kasta, mus­tien hui­vien ja kaa­pu­jen ollessa ste­reo­tyyp­pi­nen kuva mus­li­mi­nai­sen pukeu­tu­mi­sesta. Kes­kus­te­luille on lisäksi ollut omi­naista se, että hui­via tai täys­hun­tua käyt­tä­vien nais­ten omat äänet ovat pääs­seet sel­västi huo­nom­min kuu­lu­ville kuin esi­mer­kiksi poliitikkojen.

Ita­lia­lai­sen tut­ki­jan Renata Pepicel­lin ajan­koh­tai­nen teos Isla­min huntu pyr­kii osal­taan moni­puo­lis­ta­maan Euroo­passa val­lit­se­vaa kuvaa mus­li­mi­nais­ten hun­nusta. Pepicelli tar­kas­te­lee aihet­taan useista eri näkö­kul­mista ja pyr­kii tuo­maan mus­li­mi­nais­ten omaa ääntä esille. Hän perus­te­lee näkö­kul­maansa totea­malla ”ettei hun­tu­ky­sy­mystä voida ymmär­tää syväl­li­sesti, jos rajoi­tu­taan ana­ly­soi­maan vain kes­kus­te­luja, jotka pyr­ki­vät mää­rit­tä­mään, sor­taako huntu naista vai vapaut­taako se hänet tai voi­daanko hun­nun jul­ki­nen käyttö hyväk­syä sekä län­nessä että idässä. Sen sijaan on yri­tet­tävä ymmär­tää, minkä mer­ki­tyk­sen nai­set itse anta­vat hun­nulle.” (s. 8) Lähes­kään kaikki mus­li­mi­nai­set eivät peitä pää­tään ja nekin, jotka peit­tä­vät, teke­vät sen monin eri tavoin ja monista eri syistä.

Teok­sen rakenne on joh­don­mu­kai­nen. Esi­pu­hetta ja joh­dan­toa seu­raa kaik­ki­aan viisi lukua. Aihee­seen joh­dat­te­lun jäl­keen on luon­te­vaa kat­soa, mitä mus­li­mien pyhä kirja Koraani ja peri­mä­tieto sano­vat hun­nut­tau­tu­mi­sesta. Tämän jäl­keen siir­ry­tään aiheen his­to­rial­li­seen tar­kas­te­luun luvussa kaksi, jossa käsi­tel­lään siir­to­mai­den hun­tuja 1700-luvulta 1900-luvulle. Luku kolme kes­kit­tyy sel­vit­tä­mään hui­vin suo­sion lisään­ty­mistä 1900-luvun lop­pu­puo­lis­kolta alkaen niin isla­mi­lai­sessa maa­il­massa kuin län­si­mais­sa­kin. Luku neljä käsit­te­lee 2000-luvun Euroop­paa ja täällä käy­tyjä hun­tu­kiis­toja, kes­kit­tyen eri­tyi­sesti Rans­kaan ja Ita­li­aan. Vii­des luku puo­les­taan nos­taa esiin isla­mi­lai­sen kau­neus­kä­si­tyk­sen ja muo­din. Kir­jan päät­tä­vät lyhyet jälkisanat.

Pepicel­lin teok­sella on monia ansioita. Se on sel­keä esi­tys ajan­koh­tai­sesta aiheesta ja onnis­tuu tuo­maan esille niin hun­tuja puo­lus­ta­via kuin kri­ti­soi­via­kin näke­myk­siä. Hun­nusta piir­tyvä kuva on moni­nai­nen ja ris­ti­rii­tai­nen: mus­li­mien kes­kuu­dessa ei ole kon­sen­susta siitä, tuli­siko hun­tua yli­pää­tään käyt­tää saati siitä, mil­lai­nen tuon hun­nun tulisi olla. Lisäksi Pepicelli tuo kir­jas­saan esiin sen, ettei islam ole ollut eikä ole vie­lä­kään ainoa uskonto, jonka puit­teissa kan­nus­te­taan vaa­ti­mat­to­maan ja peit­tä­vään pukeu­tu­mi­seen. Näke­myk­set hun­nusta ovat myös vaih­del­leet his­to­rian saa­tossa, samoin motii­vit sen käyt­tä­mi­seen. Tuo­malla tätä moni­nai­suutta esille Pepicelli pys­tyy melko lyhyessä kir­jas­saan luo­maan var­sin eri­lai­sen kuvan mus­li­mi­nais­ten suh­teesta hun­tui­hin kuin mitä esi­mer­kiksi län­si­mai­sesta mediasta tyy­pil­li­sim­mil­lään välittyy.

Moni­puo­li­suutta olisi lisän­nyt enti­ses­tään aiheen laa­jempi maan­tie­teel­li­nen tar­kas­telu. Pepicelli antaa esi­merk­kejä lukui­sista eri maista ja maa­no­sista, mutta hän kes­kit­tyy kui­ten­kin melko vah­vasti Pohjois-Afrikkaan, Ita­li­aan ja Rans­kaan. Itse jäin kai­paa­maan esi­merk­kejä aina­kin Aasian mus­li­mi­maista. Bangla­des­hin, Intian ja Indo­ne­sian mus­li­mei­hin ja hei­dän käyt­tä­miinsä hun­tui­hin kyllä vii­ta­taan kir­jassa muu­ta­mia ker­toja, mutta har­mil­li­sen lyhyesti.

Isla­min huntu sopii eri­tyi­sesti luki­jalle, jolla ei entuu­des­taan ole pal­jon tie­toa hun­nun his­to­riasta ja sen käy­töstä nyky­päi­vänä ja joka on kiin­nos­tu­nut tie­tä­mään aiheesta enem­män. Teos on luki­jays­tä­väl­li­nen kat­taus men­nei­syyttä ja tätä päi­vää. Eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­sia ovat Koraa­nia käsit­te­levä luku, joka tuo hyvin esille sen, ettei hui­vin käy­töstä ole ole­massa yhtä, sel­keää ohjetta tai mää­räystä, sekä isla­mi­laista muo­tia ja este­tiik­kaa käsit­te­levä luku, joka tar­joaa hun­nuista puhut­taessa har­vem­min esiin tule­van näkö­kul­man. Pepicelli pysyt­te­lee aiheensa suh­teen neut­raa­lina, mikä on hun­nuista käy­ty­jen puolesta–vastaan –kes­kus­te­lu­jen kii­vautta ja tun­ne­pi­toi­suutta aja­tel­len hyvä rat­kaisu. Väit­täi­sin, että Pepicel­lin oma näkö­kulma on luet­ta­vissa kir­jan sivuilta, mutta hän kui­ten­kin onnis­tuu tar­kas­te­le­maan aihet­taan rau­hal­li­sella ja näke­mys­ten moni­nai­suutta koros­ta­valla otteella.

Hun­tu­ky­sy­myk­sen tun­te­valle luki­jalle Isla­min huntu tar­joaa vähem­män uusia oival­luk­sia. Täs­sä­kin yhtey­dessä nos­tai­sin esiin juuri vii­mei­sen, muo­tia ja kau­neus­kä­si­tyk­siä käsit­te­le­vän pää­lu­vun. Tätä näkö­kul­maa on aiem­min tuo­nut esiin aina­kin Emma Tarlo, jonka tut­ki­muk­seen Pepicel­li­kin viit­taa. Huntu on vaa­te­kap­pale, jonka ulko­nä­köön ja sito­mis­ta­paan liit­tyy monia eri käy­tän­töjä ja näke­myk­siä. Lisäksi hun­nuilla – ja isla­min kan­nalta hyväk­syt­tä­vällä vaa­te­tuk­sella yli­pää­tään – on val­tava mark­ki­na­po­ten­ti­aali, minkä ovat huo­man­neet muun muassa lukui­sat verk­ko­kaup­pay­rit­tä­jät. Tämän päi­vän Euroo­palle var­sin tyy­pil­li­sessä dis­kurs­sissa jää kui­ten­kin usein huo­mioitta paitsi se, että moni mus­li­mi­nai­nen todella itse haluaa käyt­tää hun­tua niin myös se, että huntu voi olla – ja monelle onkin – muoti– ja/tai tyylikysymys.

Pepicel­lin teos kai­paisi pai­koin tar­kem­pia läh­de­viit­tauk­sia. Eni­ten viit­tei­den vähyys pisti sil­määni luvussa neljä. Siinä väi­tös­tut­ki­muk­seni myötä hyvin tun­te­miani Rans­kan hun­tu­kes­kus­te­luja käsi­tel­les­sään Pepicelli viit­taa vain muu­ta­maan tut­ki­muk­seen, vaikka Rans­kan tilan­teesta on kir­joi­tettu suuri määrä teok­sia ja artik­ke­leita. Myös muu­alla kir­jassa läh­de­viit­tei­den käyttö on pai­koin melko niuk­kaa. Käy­tän­nön taus­talla lie­nee halu pitää kirja hel­posti lähes­tyt­tä­vänä ns. suu­relle ylei­sölle, mikä on täy­sin ymmär­ret­tä­vää. Tämän tyyp­pi­sessä kir­jassa olisi voi­nut toi­mia sel­lai­nen rat­kaisu, jossa jokai­sen luvun lop­puun lii­te­tään 3–5 ehdo­tusta lisä­lu­ke­mi­seksi niille, joita luvussa käsi­tel­lyt tee­mat kiin­nos­ta­vat. Nämä voi­si­vat hyvin olla sel­lai­sia teok­sia, joi­hin luvussa ei viitata.

Kir­jassa on myös joku­nen pieni epä­tark­kuus. Esi­mer­kiksi sivulla 159 Pepicelli esit­tää, että kiista, joka Rans­kassa johti vuo­den 2004 näky­vät uskon­nol­li­set tun­nus­mer­kit val­tion kou­luissa kiel­tä­vään lakiin, alkoi syys­kuussa 2003. Kiis­tan alku sijoi­te­taan kui­ten­kin ylei­sesti aikai­sem­maksi. Pepicelli kyl­lä­kin mai­nit­see (s. 160), että tun­teet kävi­vät jo val­miiksi kuu­mina syk­syllä 2003, kun kah­den hui­via käyt­tä­neen sisa­ruk­sen kou­lusta erot­ta­mi­nen nousi uuti­siin, mutta sijoit­taa tästä huo­li­matta kiis­tan alun juuri tähän erot­ta­mis­ko­huun. Tässä oli­kin yksi kohta, jossa kai­pa­sin lähdeviitettä.

Toi­nen, har­mil­li­sempi epä­tark­kuus, löy­tyy sivuilta 13–14, joilla kir­joit­taja sanoo lisän­neensä teks­tiin muu­ta­man valo­ku­van. Näitä ei kui­ten­kaan kir­jasta löydy, vaan ainoas­taan piir­ros isla­mi­lai­sista hun­tu­tyy­peistä sivulta 31. Piir­ros ja sen yhtey­dessä ole­vat lyhyet kir­jal­li­set kuvauk­set eri­lai­sista hun­nuista aut­ta­vat kyl­lä­kin aihetta tun­te­ma­tonta luki­jaa huo­mat­ta­vasti. Täl­lai­seen suu­relle ylei­sölle sovel­tu­vaan kir­jaan olisi sopi­nut run­saampi kuvi­tus, jonka avulla olisi entistä parem­min pys­tytty osoit­ta­maan eri hun­tu­jen ja tyy­lien kir­joa. On toki mah­dol­lista, että kuvat ovat syystä tai toi­sesta jää­neet pois suomennoksesta.

Kai­ken kaik­ki­aan Pepicel­lin kir­jan luke­mista voi suo­si­tella läm­pi­mästi kai­kille niille, jotka halua­vat ymmär­tää parem­min mistä niin poliit­tista kuin media­huo­mio­ta­kin run­saasti saa­neessa hun­tu­ky­sy­myk­sessä on kyse. Vaikka aiheesta on ole­massa run­saasti tut­ki­mus­kir­jal­li­suutta, on sel­keälle ja yleis­ta­jui­selle teok­selle kui­ten­kin tilausta, eri­tyi­sesti Suo­messa. Hui­veista ja täys­hun­nuista on tois­tai­seksi jul­kaistu melko vähän suo­men­kie­listä kir­jal­li­suutta ja siten täy­tyy antaa eri­tyi­nen kii­tos Vas­ta­pai­nolle ja suo­men­taja Lena Tal­violle Pepicel­lin teok­sen suomentamisesta.