Pahuuden personifikaatioita populaarikulttuurissa (Lari Kulokorpi)

Download PDF

Lari Kulo­korpi
Turun yliopisto

Chris­top­her Part­ridge & Eric Chris­tian­son (toim.) 2009. The Lure of the Dark Side: Satan & Wes­tern Demo­no­logy in Popu­lar Cul­ture. Shef­field, Equi­nox Publis­hing, 215 s.

Paho­lai­nen ja demo­nit ovat tyy­pil­li­sesti edus­ta­neet pal­jon kavah­det­tua toi­seutta ja nii­den roo­lia on enim­mäk­seen tor­juttu teo­lo­giassa. Kui­ten­kin pikai­sella vil­kai­sulla esi­mer­kiksi kaup­po­jen elo­kuva– tai kir­ja­hyl­lyyn voi nii­den huo­mata naut­ti­van jopa jon­ki­nas­teista suo­siota. Ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tu­neen uskon­nol­li­suu­den ja val­ta­kult­tuu­rin rajo­jen takana eri­lai­set pahuu­den enti­tee­tit kuten demo­nit, hen­get ja vam­pyy­rit ovat jo pit­kään kerän­neet näky­vyyttä niin kir­jal­li­suu­dessa, tv-sarjoissa, elo­ku­vissa kuin musii­kis­sa­kin. Tästä huo­li­matta teema on jää­nyt kui­ten­kin jos­sain mää­rin tut­ki­muk­sen kat­vea­lu­eelle. Demo­no­lo­gi­aan ja Saa­ta­naan koh­dis­tuva kiin­nos­tus yli­pää­tään­kin sijoit­tuu enem­män limi­naa­liin, eikä näin ollen aina­kaan popu­laa­ri­kult­tuu­rin suh­teen ole miten­kään läpi­ko­luttu aihe. Chris­top­her Part­rid­gen ja Eric Chris­tian­so­nin teos käsit­te­lee nimensä mukai­sesti Saa­ta­nan ark­ki­tyy­pin ja län­si­mai­sen demo­no­lo­gian repre­sen­toi­mista eri popu­laa­ri­kult­tuu­rin muodoissa.

Part­rid­gen ja Chris­tian­so­nin teos tar­joaa essee­ko­koel­man, jossa em. enti­teet­tien ilme­ne­mis­muo­toja poh­di­taan useam­masta eri näkö­kul­masta. Chris­top­her Part­ridge on uskon­to­tie­teen pro­fes­sori Lancas­te­rin yli­opis­tossa sekä myös vetäjä Ches­te­rin yli­opis­ton uskon­non ja popu­laa­ri­kult­tuu­rin tut­ki­mus­hank­keessa. Hän on toi­mit­ta­nut mui­ta­kin nyky­ajan uskon­nol­li­suutta käsit­te­le­viä teok­sia. Eric Chris­tian­son puo­les­taan on leh­tori raa­ma­tun­tut­ki­muk­sessa ja samalla toi­nen em. tut­ki­mus­hank­keen vetä­jistä. Aiem­min hän on kir­joit­ta­nut teok­sen Eccle­sias­tes Through the Cen­tu­ries (2007).

Demo­no­lo­gian uusi nousu

Teos jakau­tuu käsi­tel­tä­vien tee­mo­jen perus­teella kol­meen eri osaan: musiik­kiin, elo­ku­vaan ja kir­jal­li­suu­teen. Osuu­det koos­tu­vat eri tut­ki­joi­den laa­ti­mista esseistä, ja teok­sessa on mukana kaik­ki­aan yksi­toista eri kir­joit­ta­jaa, joista jokai­nen on tar­kem­min pereh­ty­nyt tiet­tyyn aihee­seen. Mukana on kan­sain­vä­li­sesti niin raa­ma­tun­tut­ki­joita, uskon­to­tie­tei­li­jöitä, teo­lo­geja kuin myös yksi musi­ko­logi. Tähän kaar­tiin lukeu­tuu myös suo­ma­lai­nen uskon­to­tie­tei­lijä Titus Hjelm artik­ke­lil­laan uuden ja van­han para­dig­man vampyyreista.

Käsit­te­ly­ta­vat riip­pu­vat pit­kälti juuri kir­joit­ta­jista. Toi­si­naan saa­te­taan sukel­taa hyvin­kin pit­källe ter­mi­no­lo­gi­aan, kuten esi­mer­kiksi musi­ko­logi Peter Mercer-Taylor artik­ke­lissa, jossa Cradle of Filth –yhtyeen musiik­kia käsi­tel­lään sen hym­ni­mäi­syy­den ja kau­hue­lo­ku­val­lis­ten ele­ment­tien suh­teen. Tässä musi­ko­lo­gi­sen käsit­te­lyn kautta ase­moi­daan tar­kas­te­lu­kohde oike­aan kon­teks­tiinsa, minkä poh­jalta joh­to­pää­tök­set suh­teesta demo­no­lo­gi­aan ovat teh­tä­vissä. Kuten teok­sen aihe­kin jo antaa olet­taa, käy­dään siinä läpi demo­no­lo­gian ilme­ne­mistä nyky­kon­teks­tissa esit­tä­mällä esi­merk­kejä bän­dien, sar­jo­jen, elo­ku­vien ja kir­jo­jen tut­ki­muk­sesta. Artik­ke­leissa tar­kas­tel­laan mm. black metal, blues ja rap –musiik­ki­gen­rejä, tv-vampyyreja, Han­ni­bal Lec­te­rin hah­moa ja Harry Pot­te­rin pahuu­den kuvastoa.

Artik­ke­lei­den pyr­ki­mys lie­nee luoda koko­nais­kuva aiheesta, ja siinä ne onnis­tu­vat­kin koh­ta­lai­sen hyvin. Aihe­piiri poh­jau­tuu siis hyvin pit­kälti län­si­mai­sen kult­tuu­rin tapaan kat­soa paho­laista, ja näin ollen käsi­tel­tä­vät tee­mat kuu­lu­vat pit­kälti juutalais-kristilliseen perin­tee­seen. Jo kir­jan alussa taus­toi­te­taan län­si­maista demo­no­lo­giaa ja tuo­daan esiin kan­tava aja­tus demo­no­lo­gi­sen tema­tii­kan elpy­mi­sestä nyky­ajan mediaym­pä­ris­tössä. Tee­mat taval­laan sido­taan osaksi demo­no­lo­gi­sen kuvas­ton jat­ku­moa taus­toit­taen niitä his­to­rial­li­sesti. Taus­talla on käsi­tys siitä, että ihmis­ten usko ja kiin­nos­tus demo­nei­hin eivät ole nyky­ajan ratio­na­lis­min kes­kellä aina­kaan täy­sin kadon­neet. Huo­miota kiin­ni­te­tään myös sii­hen, kuinka popu­laa­ri­kult­tuu­rin esi­tyk­siin suh­tau­du­taan vaih­te­le­villa tavoilla, tois­ten pitäessä sitä viih­teenä ja tois­ten uskoessa kai­ken mitä luke­vat tai näke­vät. Teos pyr­kii osoit­ta­maan sen, kuinka kris­til­li­nen demo­no­lo­gia on kie­tou­tu­nut popu­laa­ri­kult­tuu­rin teok­siin vielä syvem­mälle kuin voisi aluksi olet­taa. Kes­kei­sin aja­tus lie­nee kui­ten­kin se, kuinka demo­no­lo­gia on koke­nut uuden nousun ja repre­sen­toi­tuu nyky­kon­teks­tissa uuden­lai­sessa muodossaan.

Titus Hjel­min vam­pyy­reita käsit­te­levä artik­keli onnis­tuu mie­les­täni hyvin kuvas­ta­maan sitä, kuinka nyky­kult­tuu­rin tie­teel­li­syyttä pai­not­tava ten­denssi on vai­kut­ta­nut myös tapaan repre­sen­toida vam­pyy­reita popu­laa­ri­kult­tuu­rissa. Van­han para­dig­man vam­pyy­rie­lo­ku­vissa ilme­nevä hen­gel­li­nen aspekti on näin ollen kor­vau­tu­nut tie­teel­li­sellä: aiem­min yli­luon­nol­lis­ten voi­mien aiheut­tama kaaos onkin uuden para­dig­man vam­pyy­rie­lo­ku­vissa yhä useam­min tie­teen vinou­tu­mien aiheut­ta­maa. Toi­saalta, vaikka uskon­nol­li­set tee­mat eivät ole­kaan suo­ra­nai­sesti esillä, on elo­ku­via peri­aat­teessa kui­ten­kin mah­dol­lista tul­kita hengellisesti.

Tämän lisäksi myös George Aic­he­len artik­keli ”uuden poly­teis­min demo­neista” tuo esiin mie­len­kiin­toi­sia ja koko­nai­suu­den kan­nalta oleel­li­sia aja­tuk­sia siitä, kuinka mono­sent­ri­sistä ja mono­teis­ti­sista moder­nis­min ker­to­muk­sista ollaan vähi­tel­len siir­ty­mässä uuden poly­teis­min aikaan. Tämä tar­koit­taa samalla siir­ty­mistä pois kris­til­li­sen kaa­no­nin auto­ri­taa­ri­suu­desta. Tätä ei nähdä niin­kään paluuna perin­tei­siin poly­teis­min muo­toi­hin vaan uuden­lai­sena post­mo­der­nis­ti­sena, alati muut­tu­vana ja epäyh­te­näi­senä jouk­kona, jota ei voida rajata min­kään­lai­seen Pantheoniin.

Toi­miva kokonaisuus

Artik­ke­lei­den tyy­lissä esiin­tyy jon­kin ver­ran vaih­te­lua, mikä var­masti selit­ty­nee osit­tain jo kir­joit­ta­jien tut­ki­muk­sel­li­silla taus­toilla. Toi­si­naan tar­kas­telu tapah­tuu hyvin­kin spe­si­fillä asteella sisäl­täen run­saasti tie­teel­listä ter­mi­no­lo­giaa, ja toi­si­naan taas teksti on tyy­lil­tään enem­män yleis­ta­juista. Artik­ke­leissa pysy­tel­lään hyvin lähellä aineis­toa, mut­tei tästä huo­li­matta kui­ten­kaan ajau­duta irral­leen punai­sesta lan­gasta. Esi­merk­ki­ta­pauk­set on ylei­sesti ottaen hyvin sitou­tettu myös aiem­paan tie­teel­li­seen tarkasteluun.

Teok­sen perus­teella lukija saa kiel­tä­mättä hyvän käsi­tyk­sen siitä, miten saatanallinen/demonologinen kuvasto on muo­tou­tu­nut nyky­kon­teks­tiinsa popu­laa­ri­kult­tuu­riin. Tämä lie­nee ollut tar­koi­tus­kin. Peri­aat­teessa voisi kui­ten­kin kuvi­tella aineis­ton ole­van kat­ta­vam­pi­kin huo­mioi­den ilmiön laa­juu­den. Jo black metal ja kau­hue­lo­kuva –gen­ret kai­kessa moni­nai­suu­des­saan oli­si­vat mie­les­täni tar­jon­neet run­saasti enem­män käsi­tel­tä­vää. Myös esi­mer­kiksi tie­to­kone– ja kort­ti­pe­lien tar­kas­telu olisi saat­ta­nut tuoda oman kiin­nos­ta­van vivah­teensa mukaan. Mutta toi­saalta, kaik­kea ei yhteen teok­seen saa­kaan mah­tu­maan. Tilaa jat­ko­tut­ki­muk­selle olisi var­masti riittämiin.

Kyseessä on siis teos, jota voisi näkö­kul­miensa kautta suo­si­tella uskon­to­jen, folklo­ren ja popu­laa­ri­kult­tuu­rin tut­ki­muk­seen pereh­ty­neille tai näistä muu­ten kiin­nos­tu­neille. Teos tar­joaa kiin­toi­san näkö­kul­man pahuu­den kuvas­toon nykyi­sessä mediakulttuurissa.