Oma, oikea usko — toisten väärä taikausko. Maagisen ajattelun rikastuminen ja liioiteltu toiseuttaminen (Outi Pohjanheimo)

Download PDF

Outi Poh­jan­heimo
Hel­sin­gin yliopisto

Mikä on oikeaa uskon­toa ja mikä vää­rää tai­kaus­koa? Tämä kysy­mys on ollut ajan­koh­tai­nen län­si­mai­sen kult­tuu­rin his­to­riassa aina­kin 2500 vuotta. Edel­leen oikeasta ja vää­rästä uskon­nosta puhu­taan. Vää­rän­laista, sopi­ma­tonta uskon­toa nimi­te­tään magiaksi, tai­kaus­koksi tai noituudeksi.

Meillä on luon­tai­nen tai­pu­mus jäsen­nellä ympä­röi­vää maa­il­maa teke­mällä eroa oman ryh­män edus­ta­jien ja tois­ten välille. Jois­sa­kin tilan­teissa tämä ero­jen teke­mi­nen saa lii­oi­tel­tuja piir­teitä. Sys­te­maat­tista ero­jen teke­mistä suh­teessa toi­seen, vähem­piar­voi­seen sano­taan toi­seut­ta­mi­seksi. Lii­oi­tel­lussa toi­seut­ta­mi­sessa ympä­ris­töstä saa­ta­vat virik­keet vah­vis­ta­vat ja tuke­vat intui­tii­vi­sia ole­tuk­siamme. Ste­reo­ty­piat yleis­ty­vät ja auto­ma­ti­soi­tu­vat, ja maa­gi­nen ajat­telu rikas­tuu. Kun toi­seut­ta­mi­seen liit­tyy pri­mää­ri­siä emoo­tioita, eri­tyi­sesti inhon tun­teita ja moraa­li­sia intui­tioita pahuu­desta, toi­seut­ta­mi­nen muut­tuu vaa­ral­li­seksi.  Pahim­mil­laan lii­oi­tel­lut toi­seut­ta­mis­pro­ses­sit joh­ta­vat väki­val­tai­siin ja veri­siin puh­dis­tau­tu­mis­riit­tei­hin. Miten vahin­gol­li­nen toi­seut­ta­mi­nen kehit­tyy? Mitä ovat vaa­ral­li­sen toi­seut­ta­mi­sen piirteet?

Esit­te­len artik­ke­lis­sani uutta tut­ki­mus­tie­toa, joka tekee ymmär­ret­tä­väksi ja selit­tää lii­oi­tel­lun toi­seut­ta­mi­sen meka­nis­meja ja pro­ses­siin liit­ty­viä piir­teitä. Tar­kas­te­len myös, miten lii­oi­teltu toi­seut­ta­mi­nen näyt­täy­tyy län­si­mai­sen kult­tuu­rin his­to­riassa uudem­man magiaa ja uskon­toa käsit­te­le­vän his­to­rian­tut­ki­muk­sen valossa. Miten toi­seut­ta­mi­nen tulee näky­ville oikean ja vää­ränä pide­tyn uskon­non rajo­jen mää­rit­te­lyssä. His­to­rian esi­mer­kit aset­tu­vat aika­ja­nalle antii­kista uuden ajan alkuun. Artik­ke­lin lopussa esi­tän yhteen­ve­don niistä maa­gi­sen ajat­te­lun rikas­tu­mi­seen liit­ty­vistä teki­jöistä, jotka vai­kut­ta­vat nega­tii­vi­sen kier­teen syn­ty­mi­seen. Kysyn min­kä­lai­nen ympä­ristö mah­dol­lis­taa tämän kehi­tyk­sen, ja poh­din vielä voiko nega­tii­vista lii­oi­tel­tua toi­seut­ta­mis­ro­ses­sia estää.

Tai­kuus on paha asia, ja siksi Jehova vihaa sitä.” Näin sano­taan vuonna 2013 jul­kais­tussa youtube-animaatiossa, jossa Leevi-nimistä poi­kaa ja videon kat­so­jaa ope­te­taan erot­ta­maan oikea ja väärä, hyvä ja paha toisistaan.”Kumpi tyk­kää tai­kuu­desta Jehova vai Saa­tana?”, kysyy äiti Jehova-animaatiossa. ”Haluatko leik­kiä sel­lai­sella lelulla, jota Jehova vihaa? Onko Jeho­valla sit­ten hyvä vai paha mieli?” Äiti myös sanoo, että hän ei haluaisi, että ”Jehova on surul­li­nen sun takia.” Sit­ten äiti kysyy, mitä lelulle Lee­vin mie­lestä pitäisi tehdä. Lelu hei­te­tään yhdessä ros­ka­ko­riin, ja äiti sanoo ole­vansa ylpeä pojas­taan, ” jota Jeho­va­kin nyt rakas­taa tosi pal­jon, kun sä tot­te­let sitä.” (Oppi­jakso 2. Tot­tele Jeho­vaa. Ks. myös Maria Pet­ters­son 20.9.2013.)

Mitä yhteistä on tällä äärius­kon­nol­li­sella kas­va­tus­me­to­dilla ja liek­sa­lai­sen kun­nal­lis­val­tuu­te­tun vaa­ti­muk­sella puh­taista kokous­ti­loista? Kun­nal­lis­val­tuu­tettu kiel­täy­tyi mene­mästä tiloi­hin, joita soma­lit oli­vat käyt­tä­neet (Ilta­sa­no­mat 12.11.2013). Val­tuu­te­tun arvos­te­lu­ky­kyä ja tilan­near­viota saat­toi­vat sumen­taa tun­te­muk­set, jotka her­kis­ti­vät hänet ais­ti­maan uhkaa ja vaa­ra­ti­lan­teita sil­loin­kin, kun nii­den toden­nä­köi­syys on pieni. Tois­ten vie­ras ole­mus johti vält­tä­mis­käyt­täy­ty­mi­seen ja mah­dol­lis­ten tau­di­nai­heut­ta­jien tai jon­kin muun saas­tut­ta­van, sai­ras­tut­ta­van tai moraa­li­sesti epäi­lyt­tä­vän ole­muk­sen tart­tu­mi­sen pel­koon. Jehova-videossa lasta ope­te­taan vält­tä­mään pahoja vai­ku­tuk­sia tar­tut­ta­via asioita kuten vel­ho­le­lua. Tar­tunta voi tapah­tua pahaa edus­ta­van esi­neen kuten lelun kautta, tai se voi lei­jailla ilmassa toi­sen saas­tut­ta­massa tilassa.

Mitä yhteistä on puh­tailla tiloilla, tai­ka­le­lulla tai kris­til­li­sen lah­kon ”rutto-opetuksilla”?  Bak­tee­rit, viruk­set, puh­dis­tau­tu­mi­nen ja kont­rol­lointi yhdis­ty­vät uskon­nol­li­seen sano­maan Tapani Koi­vu­nie­men Maitobaari-nimellä tun­ne­tussa lah­kossa. ”Kun kaikki on Juma­lan käsissä, niin fluns­sat ja tart­tu­vat tau­dit ovat Juma­lan lähet­tä­miä varoi­tuk­sia. Rutto ja esi­mer­kiksi tsu­nami ovat myös Juma­lan kei­noja sii­vota asioita” (Ope­tus­nauha Rutto 1. kohta: 08.32). Suo­jau­tu­mi­nen ulkoi­silta tau­di­nai­heut­ta­jilta ja moraa­li­silta vaa­roilta mer­kit­see myös sul­keu­tu­mista ulko­maa­il­malta. Sään­nöillä ja kiel­loilla mää­ri­te­tään oman ryh­män ja toi­sen vaa­ral­li­sen ulko­ryh­män väli­nen raja. Rajo­jen val­vonta joh­taa auto­maat­ti­sesti myös oman ryh­män jäsen­ten kontrollointiin.

Luon­tai­set, hyö­dyl­li­set tai­pu­muk­semme joh­ta­vat tie­tyissä olo­suh­teissa lii­oi­tel­tui­hin repre­sen­taa­tioi­hin ja käyt­täy­ty­mi­seen. Uskon­nol­li­sissa yhteyk­sissä toi­seut­ta­mi­sen tek­nii­kat ovat hyvin tehok­kaita, sillä moraa­li­set intui­tiot hyvästä ja pahasta ovat kes­kei­sessä roo­lissa uskon­nol­lis­ten oppien vah­vis­ta­mi­sessa. Artik­ke­lin ensim­mäi­sessä osassa esit­te­len toi­seut­ta­mis­pro­ses­sin näkö­kul­masta rele­vant­tia maa­gi­seen ajat­te­luun liit­ty­vää uutta tut­ki­mus­tie­toa. Sen jäl­keen joh­dat­te­len luki­jan his­to­rial­li­selle mat­kalle aina 2500 vuo­den taakse. Miten toi­seut­ta­mi­nen näyt­täy­tyy oikean ja vää­ränä pide­tyn uskon­non rajo­jen mää­rit­te­lyssä län­si­mai­sen kult­tuu­rin his­to­riassa? His­to­rial­li­sen uuteen aikaan ulot­tu­van läpi­leik­kauk­sen jäl­keen sel­ven­nän vielä mitä tar­koi­tan maa­gi­sen ajat­te­lun rikas­tu­mi­sella lii­oi­tel­lussa toiseuttamisprosessissa.

Toi­seut­ta­mi­nen, inho ja maa­gi­nen ajattelu

Mitä toi­seut­ta­mi­sella tar­koi­te­taan? Miksi ja miten toi­seut­ta­mi­nen tapah­tuu? Mil­loin siitä tulee lii­oi­tel­tua ja vaa­ral­lista? Mitkä teki­jät ovat läsnä voi­mis­ta­massa toi­seut­ta­mi­sen väki­val­tai­sia seurauksia?

Toi­seu­den käsit­teellä on jäsen­nelty erot­te­lua sosi­aa­li­sesti tutun ja vie­raan tai nor­min ja poik­keuk­sen välillä filo­so­fiassa, ant­ro­po­lo­giassa, nais­tut­ki­muk­sessa, his­to­ria­tie­teissä, sosi­aa­lip­sy­ko­lo­giassa ja yhteis­kun­ta­tie­teissä. Toi­seut­ta­mi­nen on arvot­ta­vaa ja hie­rark­kista. Toi­nen on vähem­piar­voi­nen itseen ja omaan ryh­mään ver­rat­tuna. Toi­seut­ta­mi­nen (to other, othe­ring) –ver­biä on käy­tetty eri­lais­ten valta-asemien ana­lyy­seissa. (Ks. esim. Hall 1999, 160; Harle 2000, 12; Löytty 2005, 162–163; Hän­ni­nen 2013, 9 –20.)

Toi­seut­ta­mi­seen liit­tyy myös sosi­aa­lip­sy­ko­lo­giassa pal­jon tut­kittu sisäryhmä–ulkoryhmä –kate­go­ri­sointi. Ero­jen vah­vis­ta­mi­nen on osa toi­seut­ta­mis­pro­ses­sia, jossa oman sisä­ryh­män tur­val­li­suu­den tun­netta, hal­lit­ta­vuutta ja ennus­tet­ta­vuutta vah­vis­te­taan ulko­ryh­män kiel­tei­siä puo­lia koros­ta­malla. Toi­seut­ta­mis­pro­ses­sissa tutusta poik­kea­vat toi­sen ryh­män ulkoi­set mer­kit stig­ma­ti­soi­tu­vat. Näitä voi­vat olla esi­mer­kiksi ihon­väri, puhe­tapa tai jokin tun­nuso­mai­nen vaa­te­kap­pale. (Löytty 2005, 162.)

Ver­biä toi­seut­ta­mi­nen (othe­riza­tion) käyt­tää myös neu­ro­logi Kath­leen Tay­lor (Tay­lor 2009). Tay­lor koros­taa, että toi­seut­ta­mi­nen on ihmi­sen ympä­ris­tön jäsen­te­lyyn ja hal­lin­taan liit­tyvä intui­tii­vi­nen tie­don­muo­dos­tus­pro­sessi. Vaa­ral­li­sena, lii­oi­tel­tuna toi­seut­ta­mi­sena Tay­lor pitää pro­ses­sia, joka on löy­detty myös pro­pa­gan­da­tut­ki­muk­sessa ja ste­reo­ty­pioita ja asen­teita tut­ki­vassa sosi­aa­lip­sy­ko­lo­giassa; toi­sen inhi­mil­li­set, kai­kille ihmi­sille yhtei­set piir­teet katoa­vat (de-humanization, objec­ti­fica­tion), ja vie­raan ja eri­lai­sen poik­kea­vat piir­teet ste­reo­ty­pi­soi­tu­vat. (Tay­lor  2009, 8–13, 149.)

Emoo­tioilla on toi­seut­ta­mista vah­vis­tava vai­ku­tus, sillä ne ohjaa­vat tie­dos­ta­mat­to­mia intui­tioi­tamme (Haidt & Kese­bir 2010; Sch­nall et al. 2008; Tay­lor 2009; Inbar et al. 2011). Eri­tyi­sesti inhon emoo­tion liit­ty­mi­nen toi­seut­ta­mi­seen näyt­tää ole­van eräs vahva tekijä jul­muu­den oikeut­ta­mi­sen taus­talla (Tay­lor 2009, 196–197). Inho kuu­luu evo­luu­tiossa van­hem­piin perus­e­moo­tioi­hin. Muita pri­mää­rie­moo­tioita ovat viha, pelko, onnel­li­suus, surul­li­suus ja yllät­ty­nei­syys eri kult­tuu­reissa teh­ty­jen kas­vo­jen tun­neil­mai­sua havain­noi­vien kokei­den perus­teella. (Ekman 1999; Dama­sio 2000, 54–55.) Näi­den pri­mää­ris­ten emoo­tioi­den lisäksi sekun­daa­ri­sia eli sosi­aa­li­sia emoo­tioita ovat esi­mer­kiksi nolous, mus­ta­suk­kai­suus, ylpeys ja syyllisyydentunto.

Koe­ti­lan­teissa inhon tunne saa­daan aikaan näyt­tä­mällä koe­hen­ki­löille ulos­teita, mätä­ne­vää ruo­kaa, mär­ki­viä pai­seita, oksen­nusta, likai­sia olo­suh­teita, erit­teitä ja raa­toja. Myös epä­miel­lyt­tä­vät hajut voi­mis­ta­vat inhon tun­teen vai­ku­tusta. (Sch­nall et al. 2008.) Inhon tunne näyt­tää kas­voilla saman­lai­selta ympäri maa­il­maa: nenän­seutu rypis­tyy, sie­rai­met puris­tu­vat kiinni, suu aukeaa, kieli työn­tyy ylös kita­la­keen ja ulos suusta, tekee mieli syl­käistä ja sanoa ”yäk”. Inhon emoo­tio muis­tut­taa kehol­li­sia pahoin­voin­nin aiheut­ta­mia fysio­lo­gi­sia reak­tioita ja tun­te­muk­sia. (Rozin et al. 1999.) Vält­tä­mis­käyt­täy­ty­mi­nen aktivoituu.

Tut­ki­muk­sessa inho on jao­teltu kol­meen ala­ryh­mään alun perin seit­se­män teki­jän ryh­mästä (Haidt, McCau­ley & Rozin 1994). Nämä ovat 1) tart­tu­vuu­teen liit­tyvä inhon emoo­tio (con­ta­mi­na­tion dis­gust), 2) inhot­ta­viin asioi­hin koh­dis­tuva emoo­tio (core dis­gust) kuten esi­mer­kiksi madot, oksen­nus tai likai­nen wc, ja 3) teki­jät, jotka muis­tut­ta­vat ihmi­sen ruu­miin kuo­le­vai­suu­desta ja eläi­mel­li­syy­destä (animal-reminder dis­gust) kuten esi­mer­kiksi ruu­miit, hyy­ty­nyt veri tai erit­teet. (Ola­tunji et al. 2008.) Kokeel­li­sessa psy­ko­lo­giassa tart­tu­mi­sen pelko havait­tiin tut­kit­taessa syö­mis­häi­riöi­den meka­nis­meja (Rozin et al. 1986).

Ihmi­selle on tär­keää intui­tii­vi­sesti osata vält­tää sai­rauk­sia tar­tut­ta­via läh­teitä. Inhot­tava on poten­ti­aa­li­sesti vaa­ral­li­nen tar­tun­nan lähde. Jos vält­tä­mi­nen ei ole mah­dol­lista, inhon kohde pyri­tään eris­tä­mään tai eli­mi­noi­maan yhdessä puh­dis­tau­tu­mi­seen täh­tää­vien toi­mien kanssa. (Rozin et al. 1999; Tay­lor 2009, 75.) Kai­kissa kult­tuu­reissa esiin­ty­vät puh­tau­den ja saas­tai­suu­den aja­tuk­set perus­tu­vat intui­tii­vi­seen tai­pu­muk­seemme vält­tää tau­di­nai­heut­ta­jia. (ks. Pyy­siäi­nen 2004, 101–105). Puh­taus ja saas­tai­suus kui­ten­kin eroa­vat siinä, että saas­tai­suus tart­tuu hel­posti, mutta puh­dis­tau­tu­mi­nen vaa­tii pal­jon työtä ja rituaaleja.

Fyy­sis­ten sai­rauk­sien lisäksi myös moraa­lis­ten omi­nai­suuk­sien usko­taan tart­tu­van. Vel­ho­le­lusta tart­tuu Saa­ta­nan pahuutta ja soma­lien käyt­tä­mästä kokous­ti­lasta saat­taa tart­tua jotain epä­mää­räistä, tar­kem­min mää­rit­te­le­mä­töntä, vaa­ral­lista.  Koi­vu­nie­men lah­kossa lap­sia ei lai­teta kou­luun, koska siellä ”he voi­vat saada pahoja vai­kut­teita ja hei­hin voi tart­tua rii­vaa­jia”. Toi­sessa on tuol­loin pahaa, väl­tet­tä­vää ole­musta, essens­siä, joka voi tart­tua kos­ke­tuk­sesta. Sekä hyvän että pahan essens­sin usko­taan tart­tu­van kos­ke­tuk­sesta. Uskon­nol­li­sia, pyhinä pidet­tyjä ihmi­siä kos­ket­ta­malla saa­daan hei­dän siu­nauk­sel­lista voi­maansa.  Kos­ke­tuk­sessa välit­tyvä hyvän tai pahan essenssi voi siir­tyä myös johon­kin esi­nee­seen tai välit­tyä jon­kin hen­ki­lön kautta. Pyhänä pide­tyn hen­ki­lön käyt­tämä esine kan­taa myös käyt­tä­jänsä essens­siä. (Rozin et al 1999.)

Ole­musa­jat­telu on intui­tii­vi­nen ja auto­maat­ti­nen tie­don­muo­dos­tus­pro­sessi, jota akti­voi ympä­ris­tössä havait­ta­vat vih­jeet. Ole­musa­jat­telu on kehit­ty­nyt ihmi­sen luon­tai­seksi ajat­te­lu­ta­vaksi, koska se aut­taa meitä toi­mi­maan puut­teel­li­sen tie­don varassa: kun ole­tamme jol­le­kin oliolle jon­kin tie­tyn ole­muk­sen, voimme ennus­taa olion toi­min­taa sen poh­jalta (Pyy­siäi­nen 2008, 35). Ole­tamme niin lajeille kuin onto­lo­gi­sille kate­go­rioille sisäi­siä essen­tioita, jotka teke­vät niistä sen mitä ne ovat (ibid. 35). Esi­mer­kiksi koira on koira vaikka se voi näyt­tää hyvin­kin monen­lai­selta kun ver­ra­taan vaik­kapa Ber­nin pai­men­koi­raa kää­piö­koi­raan. Koi­ran sisäi­nen ydin­o­le­mus mää­rit­tää koi­ruu­den vaikka jokin tai jot­kin koi­raan lii­tet­tä­vistä piir­teistä puut­tuisi (hauk­ku­mi­nen, nuus­ki­mi­nen, liik­ku­mi­nen yms.). Ole­mus on usein myös periy­ty­vää, pysy­vää tai aina­kin vai­keasti pois­tet­ta­vaa. Ole­musta on myös vai­kea mää­ri­tellä ja selittää.(Gelman & Hirsch­feld 1999; Pyy­siäi­nen 2008, 35–37.)

Intui­tii­vi­sessa, maa­gi­sessa ajat­te­lussa luo­te­taan myös sii­hen, mikä tun­tuu hyvältä tai oikealta, mutta myös sii­hen, mikä tun­tuu vas­ten­mie­li­seltä tai sii­hen liit­tyy pahuutta. Näitä hyvä–paha-, pitää–ei pidä –tun­te­muk­sia kut­su­taan moraa­li­siksi intui­tioiksi. (Haidt & Kese­bir 2010, 802.) Intui­tii­vi­nen ole­musa­jat­telu ja emo­tio­naa­li­set inhon tun­teet vai­kut­ta­vat tie­dos­ta­mat­to­malla tasolla moraa­li­siin arvioi­himme ja käyt­täy­ty­mi­seemme (ks. esim. Rozin et al. 1999; Haidt & Kese­bir 2010; Sch­nall et al. 2013). Kun­nal­lis­val­tuu­tettu kiel­täy­tyy mene­mästä saas­tu­nee­seen tai likaan­tu­nee­seen tilaan, tai­ka­lelu on eli­mi­noi­tava, ja Koi­vu­nie­men ”rutto-opetuksissa” anne­taan ohjeita vält­tää mah­dol­li­sia tar­tun­nan­kan­ta­jia.  Ihmis­ryh­mien tuo­mit­se­mi­seen hyviksi tai pahoiksi vai­kut­taa fyy­si­siä, inhon tun­teita tukeva ympä­ristö (Tay­lor 2009, 141).

Fysio­lo­gi­sesti kehossa koettu inho on pääl­lek­käi­nen moraa­li­sen intui­tion kanssa (Haidt & Kese­bir 2010). Inhoa herät­tää myös lisään­ty­mistä vaa­ran­tava sek­su­aa­li­käyt­täy­ty­mi­nen kuten insesti, pedo­fi­lia ja homo­sek­su­aa­li­suus. Kun toi­seen lii­te­tään saas­tai­suu­den mie­li­kuva, moraa­li­set tuo­miot jyr­ken­ty­vät ja avoi­muus eri­lai­suutta koh­taan vähe­nee. Hen­ki­löt, jotka kan­nat­ta­vat kon­ser­va­tii­vi­sia arvoja, ovat libe­raa­leja arvoja kan­nat­ta­via her­kem­piä inhon tun­te­muk­sille, josta seu­raa nega­tii­vi­nen, impli­siit­ti­nen asenne homo­sek­su­aa­li­suutta koh­taan ja myös suu­rempi tole­ranssi sosi­aa­li­selle epätasa-arvoille sekä auto­ri­taa­ri­sille poliit­ti­sille otteille. (Inbar et al. 2011.) Tut­ki­mus osoit­taa, että inhon emoo­tion voi­mak­kuus ennus­taa myös asen­teita maa­han­muut­ta­jia ja vie­ras­maa­lai­sia koh­taan (Hod­son & Cos­tello 2007). Epä­oi­keu­den­mu­kai­nen koh­telu akti­voi samoja aivoa­lueita kuin ulos­tei­den tai mär­ki­vän haa­van kat­selu (Haidt 2010).

Myös emoo­tiot ”tart­tu­vat” ihmi­sestä toi­seen. Yksi­lön kokema inhon tunne leviää her­kästi ympä­ris­töön. Kun tunne on sosi­aa­li­sessa tilan­teessa läsnä, se leviää hel­posti mui­hin läsnä ole­viin hen­ki­löi­hin.  (Num­men­maa et al. 2012; sit. Hei­mola 2013, 47.) Myös pelkkä vih­jaus saas­tai­suu­desta, kuten keho­tus pestä kädet tai jon­kin stig­ma­ti­soi­dun kan­san­ryh­män mai­nit­se­mi­nen, saat­taa herät­tää inhon emoo­tion sosi­aa­li­sessa tilan­teessa (Tay­lor 2009, 143).

Tut­ki­muk­set osoit­ta­vat tois­tu­vasti, että ihmi­sillä on tai­pu­mus käyt­täy­tyä ja aja­tella maa­gi­sesti. Maa­gi­sessa ajat­te­lussa kausaa­li­nen päät­tely eli syy ja seu­raus perus­tu­vat ana­lo­gioi­hin, saman­lai­suu­teen, kos­ke­tuk­seen, kon­tak­tiin tai inten­tioon. Jal­ka­pal­lo­fa­nista voi tun­tua siltä, että suo­sik­ki­jouk­ku­een kan­nus­ta­mi­nen tele­vi­sio­ruu­dun väli­tyk­sellä aut­taa jouk­kuetta menes­ty­mään.  Jeho­van todis­ta­jasta tun­tuu, että tai­ka­le­lusta tart­tuu pahuutta lap­seen. Tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neet koe­hen­ki­löt eivät halun­neet pukea pääl­leen ste­ri­li­soi­tua puse­roa, jonka ker­rot­tiin kuu­lu­neen Hit­le­rille tai jol­le­kin sar­ja­mur­haa­jalle (Neme­roff & Rozin 2000). Pahuus tart­tuu. Tart­tu­vuu­den aja­tus on ollut niin tart­tuva, että se toi­mii alku­pe­räi­sen bio­lo­gi­sen kon­teks­tinsa ulko­puo­lella (Pyy­siäi­nen 2008, 36). Ihmi­set essen­tia­li­soi­vat bio­lo­gis­ten kate­go­rioi­den lisäksi myös ei-biologisia sosi­aa­li­sia kate­go­rioita kuten rotua, suku­puolta ja per­soo­nal­li­suutta (Gel­man & Hirsch­feld 1999, 403).

Maa­gista ja intui­tii­vista ajat­te­lua käsit­te­levä kokeel­li­nen tut­ki­mus osoit­taa, ettei­vät intui­tii­vi­nen ja maa­gi­nen ajat­telu ole kadon­neet min­ne­kään. Meillä on edel­leen tai­pu­mus perus­taa päät­te­lymme ja käyt­täy­ty­mi­semme intui­tii­vi­sille, tie­dos­ta­mat­to­mille ennakko-odotuksille. (Rozin et al. 1986; Neme­roff & Rozin 2000; Lin­de­man & Sahiere 2007; Sved­holm 2013. Uusinta tut­ki­musta ks. Jär­ne­felt 2013.)

Lii­oi­teltu toi­seut­ta­mis­pro­sessi perus­tuu tie­dos­ta­mat­to­mille intui­tii­vi­sille ennakko-oletuksille, jotka hen­ki­lö­koh­tais­ten koke­mus­ten vah­vis­ta­mina jois­sain ”suo­tui­sissa” olo­suh­teissa yleis­ty­vät ja auto­ma­ti­soi­tu­vat. Maa­gi­nen ajat­telu rikas­tuu.[1] Loo­gi­nen, ratio­naa­li­nen ajat­telu ja asioi­den huo­lel­li­nen, objek­tii­vi­nen pun­ta­rointi unohtuvat.

Intui­tii­vi­set ole­tuk­set ovat tie­dos­ta­mat­to­man mie­len pro­ses­soin­tia, joka on evo­luu­tiossa van­hem­paa, auto­maat­tista ja eläin­ten kanssa yhteistä. Tämä intui­tii­vi­nen ajat­telu on vält­tä­mä­töntä sel­viy­tyäk­semme arki­päi­väi­sissä tilan­teissa. Me emme esi­mer­kiksi jää spe­ku­loi­maan tilan­netta, missä nopeasti lähes­tyvä esine tulee kohti, vaan hyp­päämme välit­tö­mästi pois sen tieltä. Vais­to­mai­nen, auto­maat­ti­nen, intui­tii­vi­nen ajat­telu ohjaa käyt­täy­ty­mis­tämme suo­raan ilman tie­toista reflek­toin­tia.  Emoo­tiot ja hen­ki­lö­koh­tai­set koke­muk­set muok­kaa­vat ja vah­vis­ta­vat intui­tii­vi­sia ole­tuk­siamme ulko­maa­il­masta ja koh­taa­mis­tamme ihmi­sistä ja asioista. Intui­tii­vi­nen ajat­telu on kon­teks­ti­si­don­naista, siksi ympä­ris­töllä on suuri mer­ki­tys intui­tii­vis­ten ole­tus­ten ja ste­reo­ty­pioi­den vahvistumisessa.

Tut­ki­mus­tieto intui­tii­vi­sesta mie­len­pro­ses­soin­nista on kumu­loi­tu­nut mie­len kak­si­nai­suutta tut­ki­van kak­sois­pro­ses­soin­ti­teo­rian kon­teks­tissa. Intui­tii­vista pro­ses­soin­tia ver­ra­taan reflek­tii­vi­seen, ratio­naa­li­seen, ana­lyyt­ti­seen ajat­te­luun, joka perus­tuu loo­gi­selle päät­te­lylle ja on tie­toista, usein hidasta, abstrak­tia ja vaa­tii työ­muis­tia.[2]

Magian lait ja nykytutkimus

1900-luvun vaih­teen uskon­to­tie­teen ja ant­ro­po­lo­gian oppi­his­to­riassa maa­gi­sesta ajat­te­lusta oli­vat kiin­nos­tu­neita Sir James Frazer (1911) ja Edward B. Tylor (1871). He etsi­vät käyt­täy­ty­mi­sen taus­talta uni­ver­saa­leja aja­tus­mal­leja ”pri­mi­tii­vi­siä” kan­so­jen tapoja ja ritu­aa­leja ver­tai­le­malla. Tylor (1871) esitti, että ihmi­sillä on tai­pu­mus kor­vata syy-seuraus –suh­teet saman­kal­tai­silla tai jat­ku­vuu­teen tai tart­tu­mi­seen liit­ty­villä ideoilla. ”Alku­kan­tai­set” ihmi­set etsi­vät ana­lo­gioita ja liit­ti­vät saman­lai­suu­den ja tart­tu­vuu­den syy-seuraus –suh­tei­siin. Maa­gista ajat­te­lua hal­litsi kos­ke­tus­ma­gia (the law of con­ta­gion), jonka mukaan ker­ran kos­ke­tuk­sessa olleet asiat sisäl­lyt­ti­vät itseensä toi­sen ole­musta etäi­syy­destä, ajasta ja pai­kasta riip­pu­matta. Toi­nen magian uni­ver­saali laji oli jäl­jit­te­ly­ma­gia (the law of simi­la­rity), jossa saman­kal­taista jäl­jit­te­le­mällä pääs­tään osaksi tuota toista (ole­musta, essens­siä) ja pys­ty­tään vai­kut­ta­maan asioi­den kul­kuun (esi­mer­kiksi uskon­nol­li­sissa rituaaleissa).

Frazer kehit­teli Tylo­rin ideoita maa­gi­sesta ajat­te­lusta esit­tä­mällä sym­paat­ti­sen magian typo­lo­gian. Maa­gis­ten menet­te­ly­jen perus­tana on usein ana­lo­giaa käyt­tävä ajat­te­lu­tapa ”sama aiheut­taa samaa” (simi­lia simi­li­bus, esi­mer­kiksi vettä pirs­kot­te­le­malla aiheu­te­taan sade), ”mikä tapah­tuu kuvalle, tapah­tuu kuva­tulle” (tuhoa­malla vihol­li­sen kuva tuho­taan itse vihol­li­nen) tai ”ker­ran kos­ke­tuk­sissa olleilla on jat­kuva yhteys” tai ”osa edus­taa koko­nai­suutta”. Jos hius­karva on vie­raan hal­lussa, olet itse vie­raan val­lassa (pars pro toto). Marcel Mauss liitti (1904) maa­gi­seen ajat­te­luun myös mela­ne­si­lai­sen manan käsit­teen. Sillä tar­koi­tet­tiin näky­mä­töntä voi­maa, essens­siä.  Ihmi­sen ajat­te­lun aja­tel­tiin kehit­ty­vän alkeel­li­sim­masta kehi­ty­sas­teesta ani­mis­mista ensin poly­teis­miin, sit­ten mono­teis­miin ja vii­mein kor­keim­malle kehi­ty­sas­teelle ateis­miin, jota edusti tiede.

Magian nyky­tut­ki­muk­sessa (ks. edellä) on havaittu, että Fraze­rin ja Tylo­rin mää­rit­te­le­mät maa­gi­sen ajat­te­lun piir­teet ovat löy­det­tä­vissä edel­leen – myös län­si­mai­sen kult­tuu­rin edus­ta­jien ajat­te­lussa. Nyky­tut­ki­mus ei kui­ten­kaan tue evo­luu­tio­ant­ro­po­lo­gien kehi­ty­so­pil­lista ja arvot­ta­vaa jaot­te­lua. Kehi­ty­so­pil­li­nen ajat­telu näyt­täisi kui­ten­kin vai­kut­ta­van edel­leen käsi­tyk­sissä, joi­den mukaan maa­gi­nen ajat­telu katoaa ajan myötä, kun ihmi­sille on ope­tettu tie­teel­li­sen ajat­te­lun perus­teet, ja he ymmär­tä­vät magian tur­huu­den. Uusin tut­ki­mus osoit­taa, että ihmi­sillä on tai­pu­mus aja­tella maa­gi­sesti huo­li­matta kou­lu­tuk­sesta tai yhteis­kun­nal­li­sesta maal­lis­tu­mis­ke­hi­tyk­sestä kuten kak­sois­pro­ses­soin­ti­teo­ria ennus­taa. (Evans 2010.)

Maa­gi­sia tapoja, ritu­aa­leja ja ajat­te­lua on uskon­to­tie­teessä ja ant­ro­po­lo­giassa tut­kittu pal­jon ja sitä on mää­ri­telty ja seli­tetty eri tavoin. Ilkka Pyy­siäi­nen näkee uskon­non ja magian erot­te­lun siinä, että vaikka magia ja uskonto perus­tu­vat­kin samoi­hin intui­tii­vi­siin ole­tuk­siin ajat­te­lun pro­ses­sien taus­talla, uskon­nossa huo­mio suun­tau­tuu tuon­puo­lei­seen, kuo­le­man jäl­kei­seen elä­mään, kun magia ope­roi tämän­puo­li­sissa asioissa. (Pyy­siäi­nen 2004, 90–112.) Uskon­non ja magian har­joit­ta­mi­nen eroa­vat siis siinä, mihin nii­den toi­vo­tut vai­ku­tuk­set suun­tau­tu­vat. Magian vai­ku­tuk­set tapah­tu­vat tun­te­mas­samme todel­li­suu­dessa, mutta uskon­non vai­ku­tuk­set hei­jas­tu­vat yli­luon­nol­li­sessa maa­il­massa kuten esi­mer­kiksi kas­teessa, joka puh­dis­taa kas­te­tun peri­syn­nin vai­ku­tuk­sesta. (Pyy­siäi­nen 2004, 97.) Pyy­siäi­sen mukaan opti­maa­li­nen yhdis­telmä magiaa ja uskon­toa on kult­tuu­ri­sesti menes­ty­neempi kon­septi kuin magia tai uskonto eril­li­sinä. Samoin hän näkee, että maa­gi­set, tai­kaus­koi­set aja­tuk­set ja ritu­aa­lit säi­ly­vät parem­min, jos ne sijoi­te­taan uskon­nol­li­seen kon­teks­tiin. (Pyy­siäi­nen 2004, 107, 100.)

Seu­raa­vassa suun­taan kat­seeni län­si­mai­sen kult­tuu­rin his­to­ri­aan. Mitä his­to­rian­tut­ki­mus ker­too meille uskon­non ja magian rajan­ve­doista, mitä se ker­too lii­oi­tel­lusta toi­seut­ta­mi­sesta? Uskon­nol­li­sissa yhteyk­sissä toi­seut­ta­mi­sen tek­nii­kat ovat hyvin tehok­kaita, sillä moraa­li­set intui­tiot hyvästä ja pahasta ovat kes­kei­sessä roo­lissa uskon­nol­lis­ten oppien vah­vis­ta­mi­sessa. His­to­rial­li­sen kat­sauk­sen läh­teenä käy­tän uudem­paa his­to­rian­tut­ki­musta. Ajal­li­sesti läh­den liik­keelle antii­kista – kui­ten­kin vasta noin 500 eaa. eteen­päin. Antii­kin ajan­jak­son alkuna voi­daan pitää jo prons­si­kau­den alkua n. 3000 eaa., jolta ajalta on sekä arkeo­lo­gista aineis­toa että kreik­ka­laista maa­il­maa kos­ke­via haja­nai­sia tie­toja Meso­po­ta­mian, Egyp­tin ja suur­ten joki­laak­so­jen kult­tuu­reissa kehit­ty­neen kir­joi­tus­tai­don ansiosta. (Castrén 2011, 14.) His­to­riao­suus päät­tyy uuteen aikaan eli noin 1600–1700 –luvulle.

Uskonto, magia, tai­kausko, noi­tuus  –  rajo­jen mää­rit­te­lyn mui­naista historiaa

Mistä sana magia on läh­töi­sin, miten oikea uskonto ja tai­kaus­koi­sena pidetty magia on ero­teltu toi­sis­taan? His­to­riassa magian ja uskon­non erot eivät aina ole olleet jyrk­kiä. Uskonto (reli­gio, reli­gion), magia (magea, magic) ja tai­kuus (dei­si­dai­mo­nia, supers­ti­tio, sorcery, witchc­raft) –ter­meistä maaginen-sana esiin­tyy antii­kin Krei­kan kir­jal­li­sissa läh­teissä 400–500 eaa.  Magia ei kui­ten­kaan ollut yleis­kä­site tuon­puo­leis­ten juma­lo­len­to­jen tai hei­dän sanan­saat­ta­jiensa pal­von­ta­me­noille tai kan­sa­nus­ko­muk­sille ja ritu­aa­leille kuten myö­hem­min myö­häi­san­tii­kissa ja renes­sans­sia­jalla. Sana on joh­dos Magos–sanasta, joka tar­koitti per­sia­lai­sia vie­raasta, kau­kai­sesta kult­tuu­rista tul­leita ”vii­saita mie­hiä”.[3] Hei­dän tai­to­jaan ihail­tiin, mutta saa­tet­tiin myös pitää vaa­ral­li­sina ja uhkaa­vana. (Kieck­he­fer 2000, 10.) Brem­mer arve­lee, että maagi– ja magia-sanaan on alusta saakka sisäl­ty­nyt vie­raan, ja siksi varot­ta­van toi­seu­den idea (Brem­mer 2002, 7).

Per­sia­lai­set pyhät mie­het har­joit­ti­vat askee­sia ja täh­distä ennus­ta­mista, paran­si­vat sai­raita ja pal­ve­li­vat juma­lia uhrein ja rukouk­sin. Hero­do­tok­sen mukaan Per­sian maa­git oli­vat spe­sia­lis­teja unien tul­kin­nassa ja ennus­ta­mi­sessa. He suo­rit­ti­vat uhrauk­sia lau­laen. (Brem­mer 2002, 5.) Näin juma­lien uskot­tiin kuun­te­le­van (vain) heitä.  Per­sia­lais­ten ajat­te­luun liit­tyi myös käsi­tys siitä, että maa­il­maa hal­litsi kaksi perus­prin­siip­piä: hyvä jumal­henki dai­mon Zeus tai Oro­mas­des (Ahu­ra­mazda) ja paha jumal­henki dai­mon Hades tai Arei­ma­nios (Ahri­man). (Dio­ge­nes Laertius/Ahola 2002, 15, 435–436.) Mui­nai­set maa­git har­joit­ti­vat nyky­kä­si­tyk­sen mukaista uskon­nol­li­suu­deksi luo­ki­tel­ta­vaa juma­lien pal­ve­lusta kuten rukoilua.

Kreik­ka­lai­sessa ja roo­ma­lai­sessa kult­tuu­rissa juma­lien uskot­tiin pitä­vän yllä maa­il­man­jär­jes­tystä ja takaa­van hyvin­voin­nin, rau­han, ter­vey­den, hyvän sadon ja ennus­tet­ta­van elä­män. Juma­lien yli­voi­mai­set kyvyt herät­ti­vät kun­nioi­tusta, mutta myös pel­koa. Olen­naista oli juma­lien ja ihmis­ten maa­il­man väli­nen tasa­paino. Juma­luuk­sia hyvi­tel­tiin eri­lai­sin uhri– ja pal­von­ta­me­noin. (Mus­ta­kal­lio 2008, 46, 110.) Uskon­non­har­joi­tuk­sen tär­kein osa oli uhri, joka saat­toi olla veri­nen tai vere­tön. Uhrilla oli myös tär­keä yhteis­kun­nal­li­nen mer­ki­tys, koska vain uhri­pap­pien käsit­te­le­mää kotie­läin­ten lihaa saa­tiin myydä (Castrén 2011, 179.)

Antii­kin tut­ki­joi­den mukaan uskon­nol­li­nen elämä ei ollut eril­li­nen elä­män osa-alue, vaan maagis-uskonnollinen ajat­telu vai­kutti ja ohjasi yhteis­kun­taa (ks. esim. Flint 1999; Mar­tin 2004; Hän­ni­nen 2013). Kalen­te­riin mer­ki­tyt juh­lat liit­tyi­vät myös ritu­aa­li­seen puh­dis­tau­tu­mi­seen, van­hasta vapau­tu­mi­seen, kuten vai­na­ja­ri­tu­aa­lei­hin, sato­kau­den päät­ty­mi­seen, vuo­den päät­tä­mi­seen hel­mi­kuussa ja uuden aloit­ta­mi­seen (Mus­ta­kal­lio 2008, 198). Struk­tu­roitu vuo­tui­nen uskon­nol­lis­ten juh­lien suo­rit­ta­mi­nen toi myös ennus­tet­ta­vuutta elä­mälle ja kana­voi intui­tii­vi­sia ja maagis-uskonnollisia tun­teita, aja­tuk­sia ja käyt­täy­ty­mistä. Maagis-uskonnollisissa viral­li­sissa ritu­aa­leissa lii­oi­teltu ritu­aa­li­nen käyt­täy­ty­mi­nen on sosi­aa­li­sesti legitimoitua.

Tai­kausko tar­koitti ”lii­al­lista juma­lien pel­kää­mistä”, sopi­ma­tonta ja lii­oi­tel­tua käyt­täy­ty­mistä vää­rässä pai­kassa tai vää­rään aikaan. Antii­kin satii­ri­sista kir­joi­tuk­sista löy­tyy mie­len­kiin­toi­sia, poik­kea­via, lii­oi­tel­tua uskon­nol­li­suutta kuvaa­via kari­ka­tyy­ri­siä hah­moja. Kuvauk­sissa piir­ret­tiin rajaa oikean ja sove­li­aan uskon­non har­joit­ta­mi­sen ja vää­rän­lai­sen uskon har­joit­ta­mi­sen välille. Filo­so­fit osal­lis­tui­vat aktii­vi­sesti tähän toi­seut­ta­mi­seen. Hel­lee­ni­set filo­so­fit Theo­fras­tos (n. 371–287 eaa.) ja myö­hem­min Plu­tark­hos (n. 46–120 jaa.) käyt­ti­vät ter­miä dei­si­dai­mo­nia kuvail­les­saan hah­moja, jotka lii­oit­te­li­vat maagis-uskonnollista käyt­täy­ty­mistä. (Mar­tin 2004, 93–100; Bow­den 2008, 56–71.)

Yli­luon­nol­lis­ten voi­mien lii­al­li­nen pel­kää­mi­nen aiheutti esi­mer­kiksi tiet­ty­jen paik­ko­jen vält­tä­mistä tai tiet­ty­jen eläin­ten lähei­syy­den kart­ta­mista. Theo­fras­tos luon­neh­tii dei­si­dai­mon–hen­ki­löä seu­raa­vin esimerkein:

Huuh­too kätensä Yhdek­sällä Läh­teellä ja pirs­kot­taa vettä pääl­leen sekä ottaa temp­pe­listä laa­ke­rin­leh­den suu­hunsa ja on se suus­saan koko päi­vän. Aina kun näkee unen rien­tää unen­se­lit­tä­jän, ennus­ta­jan tai lin­tu­tut­ki­jan luo kysy­mään ketä juma­laa tai juma­la­tarta nyt olisi syytä rukoilla. Ei halua astua hau­dalle eikä tulla kuol­leen tai syn­nyt­tä­neen vuo­teen äärelle, vaan sanoo että hänen on pidet­tävä itsensä puh­taana. Näh­des­sään mie­li­puo­len tai kaa­tu­ma­tau­ti­sen väräh­tää ja syl­käi­see sisään kaula-aukostaan. (Bow­den 2008, 57; Mar­tin 2004, 93–101; Theo­fras­tos n. 300 eaa., 36–37.)

Myö­hem­min Plu­tark­hos (Peri dei­si­dai­mo­nes, n.100 jaa.) ver­tasi dei­si­dai­mo­nia ateis­tiin (a-theos, ilman juma­laa). Hänen mukaansa kum­pi­kin tila oli seu­rausta siitä, että juma­lien todel­lista luon­netta ei ymmär­retty oikein. Ateis­tit oli­vat Plu­tark­ho­sin mukaan “kovaa ainesta” (Bow­den 2008, 61). Heitä juma­lat eivät kiin­nos­ta­neet, vaan he hyl­ki­vät tai vas­tus­ti­vat niitä. Dei­si­dai­monit taas oli­vat liian peh­meätä ainesta (ibid, 61). He sekoit­ti­vat emoo­tioita juma­liin liit­ty­viin asioi­hin. Emoo­tiot vinout­ti­vat sie­lua ja joh­ti­vat kal­va­viin har­ha­luu­loi­hin (Bow­den 2008, 62), ja ylit­ti­vät siten sen ajan käsi­tyk­sen mukaan sove­liai­suu­den ja hyvien tapo­jen rajat.

Krei­kan­kie­len dei­si­dai­mo­nia–käsite on kään­netty lati­naksi sanalla supers­ti­tio, joka mer­kit­see juma­lien pel­kää­mi­nen (deisi = pelko, kun­nioi­tus, daimõn, daimõ­nes = henki, voima; Mar­tin 2004, 18). Termi dai­mon käsi­tet­tiin kreik­ka­lai­sessa filo­so­fiassa sekä suo­je­le­vaksi että voi­maan­nut­ta­vaksi hen­geksi, mutta myös pahaksi hen­geksi, joka saat­toi ottaa ihmi­sen val­taansa (Flint 1999, 282). Dai­mon edusti jumal­ten hie­rar­kiassa hen­keä, joka oli vähempi kuin juma­lat, mutta silti kyke­nevä vai­kut­ta­maan missä tahansa asiassa ihmi­sen pyr­ki­myk­siin joko kut­sut­tuna, pako­tet­tuna tai omasta tah­dos­taan (Flint 1999, 281). Myös Pla­to­nin (427–347 eaa.) ja myö­hem­min Apu­leiuk­sen (123/125 – n. 180 jaa.) kir­joi­tus­ten mukaan dai­mon oli juma­lal­li­nen voima, jolla oli paikka jumal­ten ja ihmis­ten välissä, ja kaikki maa­gik­ko­jen aikaan­saa­mat ihmeet oli­vat hei­dän kont­rol­lis­saan. (Flint 1999, 283.)

Kreik­ka­lai­set filo­so­fit alkoi­vat käyt­tää ter­miä dei­si­dai­mon pejo­ra­tii­vi­sessa mer­ki­tyk­sessä vasta n. 300 eaa. läh­tien (Mar­tin 2004, 19, Bow­den 2004, 57). Sii­hen saakka ter­millä oli tar­koi­tettu hyväk­syt­tä­vää, kun­nioit­ta­vaa suh­tau­tu­mista Antii­kin Krei­kan juma­lia, juma­lat­ta­ria ja puo­li­ju­ma­lia eli juma­lien ja ihmis­ten välit­tä­jä­hen­kiä ja hei­dän pal­von­taansa koh­taan (Bow­den 2004, 57; Mar­tin 2004,19; Hane­graaf 2012, 159).

Tai­kaus­kon (supers­ti­tion) paikka uskon­non ja magian erot­te­luissa saa his­to­riassa eri­lai­sia pai­no­tuk­sia. Tai­kaus­kon lisäksi magia-sanaan (ks. supers­ti­tio ja magia –ter­mien käy­töstä ja pääl­lek­käi­syyk­sistä his­to­riassa esim. Hane­graaf  2012, 156–177) on sen his­to­rian eri vai­heissa lii­tetty usein pejo­ra­tii­vi­sesti pai­not­tuva noi­tuu­den käsite (sorcery, witchc­raft). Suo­men­kie­len noita-sanalla (vrt. myös saa­men noaidi) on vii­tattu alun perin ammat­ti­hen­ki­löön: samaa­niin tai tie­tä­jään, joka tai­koi, noi­tui, loitsi, kirosi, manasi, ennusti ja lää­kitsi (ks. noi­tuu­den ja tai­kuu­den rajan­ve­doista Eilola 2003).

Kan­sa­nus­kon tapoja pidet­tiin tai­kaus­koi­sina, vaikka oppi­neet­kin arkie­lä­mäs­sään saat­toi­vat nou­dat­taa samoja tapoja. Tai­kaus­koi­sia tapoja kuten onnea tuot­ta­vien esi­nei­den kan­ta­mista, lem­men­nos­ta­tus­tai­koja, entei­den luke­mista tai paran­nus­loit­su­jen käyt­töä ei aina pidetty vaa­ral­li­sena. (Mus­ta­kal­lio 2008, 98.) Onnea mani­pu­loi­tiin, sat­tu­milla aja­tel­tiin ole­van syvempi mer­ki­tys, asioi­den alku­het­kestä ennus­tet­tiin tule­vaa (esi­mer­kiksi astro­lo­gian avulla tai sel­vi­tet­täessä sai­rau­den alku­pe­rää). Monia nykyi­sen käsi­tyk­sen mukaan tai­kaus­koi­sia tapoja ja käy­tän­teitä pidet­tiin niin itses­tään sel­vinä, että nii­den ei aja­teltu sisäl­tä­vän uskoon perus­tu­via oletuksia.

Uskonto-käsite liit­tyi kreikkalais-roomalaisessa kult­tuu­rissa lati­nan­kie­li­seen reli­gio–ter­miin, joka poik­keaa suo­men­kie­len uskonto-sanasta. Suo­men­kie­li­nen sana viit­taa haluun, toi­vee­seen tai toi­vo­muk­seen.[4] Reli­gio–termi uskon­non käsit­teenä kehit­tyi län­si­mai­sessa kult­tuu­rissa kris­ti­nus­kon myö­tä­vai­ku­tuk­sella. Alun perin lati­nan reli­gio[5] viit­tasi pal­ve­luk­seen, vel­vol­li­suu­teen, tun­nol­li­suu­teen, valaan ja sopi­muk­seen (Hän­ni­nen et al. 2012, 23.) Reli­gio oli hal­lit­si­jan ja val­taa pitä­vien uskonto. Uskon­nol­li­sista toi­mi­tuk­sista vas­ta­si­vat ylä­luok­kaan kuu­lu­vat papit tai val­tion vir­ka­mie­het, jotka oli­vat hyvistä, ”puh­taista” suvuista tul­leita mie­hiä. Kreik­ka­lai­sessa ja roo­ma­lai­sessa kult­tuu­rissa sosi­aa­li­set ja poliit­ti­set raken­teet oli­vat erot­ta­mat­to­masti nivou­tu­neet yhteen sen toi­min­nan kanssa, mitä me kut­summe uskon­noksi. (Hän­ni­nen et al. 2012, 13.)

Roo­ma­lai­set käyt­ti­vät reli­gio–sanaa kuva­tes­saan sekä juma­lien ja ihmis­ten väli­siä suh­teita että ihmis­ten kes­ki­näi­siä suh­teita (Mus­ta­kal­lio 2008, 18; Hän­ni­nen et al. 2012, 23–24). Jos suh­teet oli­vat kun­nossa, val­tio menes­tyi. Jos ei, epä­onni ja mene­tyk­set koh­ta­si­vat val­tiota ja sen kan­sa­lai­sia. Jumal­ten kanssa pidet­tiin yllä yhteyttä tar­kasti mää­ri­tel­lyin muo­doin. (Mus­ta­kal­lio 2008, 48.) Elä­viä uhreja, useim­mi­ten eläi­miä, käy­tet­tiin ritu­aa­leissa, joissa juma­lia hyvi­tel­tiin ja puh­dis­tau­dut­tiin pahoista vai­ku­tuk­sista ja hen­gistä. Loit­su­mai­set rukouk­set, tar­kasti val­mis­tel­lut uhri­se­re­mo­niat ja hen­ki­lö­koh­tai­set, ehdol­li­set uhri­lu­pauk­set (”Jos annat minun voit­taa tais­te­lun, pys­ty­tän sinulle temp­pe­lin”) oli­vat vuo­ro­vai­kut­tei­sena pide­tyn suh­teen kom­mu­ni­koin­nin muo­toja. Juma­lien aja­tel­tiin myös lähet­tä­vän ennus­merk­kejä suo­sionsa ilmai­suna. (Mus­ta­kal­lio 2008, 46; Beard et al. 1998; Castrén 2011,105.)

Enteitä ja neu­voja haet­tiin auguu­reilta ja harus­pek­seiltä. Auguu­rit oli­vat oppi­neet etrus­keilta lin­tu­jen len­to­käyt­täy­ty­mi­sen ja ään­te­lyn tul­kin­taa. Lin­tu­jen ilmes­ty­mi­sen tulos­uun­nan, len­to­ra­dan ja pois­tu­mi­nen vali­tulla ja raja­tulla tai­vaan­kan­nella oli hyvä tai huono enne. Harus­pek­sit taas oli­vat eri­kois­tu­neet uhrie­läi­men mak­sasta ennus­ta­mi­seen. (Mus­ta­kal­lio 2008, 13.) Maksa oli jaettu loh­koi­hin, joita eri juma­luu­det hal­lit­si­vat. Jos jos­sa­kin osassa uhrie­läi­men mak­saa oli jotain taval­li­suu­desta poik­kea­vaa, tul­kit­tiin se vies­tinä kyseistä mak­san osaa hal­lit­se­valta juma­luu­delta. (Mus­ta­kal­lio 2008, 205; Castrén 2011, 110, 124; Hän­ni­nen et al. 2012, 209–210.)

Vai­keissa krii­si­ti­lan­teissa merk­kien tar­kas­telu koros­tui, ja juma­lia hyvi­tel­tiin uhrein. Ves­tan neit­syitä eli papit­ta­ria saa­tet­tiin hau­data elä­vältä juma­lien lepy­ty­suh­rina. (Mus­ta­kal­lio 2008, 82–83.)[6] Neit­syet edus­ti­vat puh­tautta, jolla pyrit­tiin tasa­pai­not­ta­maan saas­tut­ta­vina pidet­ty­jen läh­tei­den kuten veren, sai­rau­den ja ruu­mii­den sekä kai­ken­lais­ten mädän­ty­mis­pro­ses­sin tuo­tos­ten tart­tu­via vai­ku­tuk­sia, jotka eten­kin sodissa tai kul­ku­tau­deissa tuli­vat näky­viksi. Rau­han ja tasa­pai­non aikoi­na­kin ruu­miita ja muita saas­tai­suu­den läh­teitä väl­tet­tiin tai niitä käsi­tel­lessä suo­jau­dut­tiin puh­dis­tau­tu­mis­ri­tu­aa­leilla. (Mus­ta­kal­lio 2008, 178.)

Poly­teis­ti­nen kreikkalais-roomalainen kult­tuuri vas­taa­notti ja sulatti itseensä jat­ku­vasti vai­kut­teita ympä­röi­vistä eri­kie­li­sistä kult­tuu­reista. Noin 200 eaa. alkaen Roo­maan levisi itäi­siä mys­tee­ri­kul­teja kuten Isik­sen, Bach­huk­sen, Mith­ran tai Magna Mate­rin kul­tit. (Ks. tar­kem­min esim. Hän­ni­nen et al. 2012, 89 –116.) Niille oli omi­naista tuon­puo­lei­seen suun­tau­tu­mi­nen ja palk­kion tai ran­gais­tus­ten odo­tus kuo­le­man jäl­keen. Roo­ma­lai­sen val­tio­nus­kon­non ritu­aa­leissa juma­lat eivät olleet val­vo­neet ja tuo­min­neet yksit­täi­siä tekoja ja nii­den moraa­lia (paitsi sil­loin kun ne vaa­ran­si­vat jumal­ten ja ihmis­ten suh­teita). Moraa­lis­ten ihan­tei­den ope­tus kuu­lui tuol­loin yhtei­söl­li­seen kas­va­tuk­seen ja oli sen val­vo­maa. (Mus­ta­kal­lio 2008, 18.)

Vanha ja uusi (uskonto) koh­taa­vat: kon­ser­va­tii­vi­set arvot korostuvat

Roo­ma­laista oikeata uskon­toa mää­rit­teli uskon­non­har­joi­tuk­sen kuu­lu­mi­nen esi-isien tra­di­tioon. Kris­ti­nusko edusti uutta uskon­toa, uutta uskon­nol­lista para­dig­maa, joka uhkasi tut­tuja tra­di­tioita ja usko­muk­sia. Kris­ti­tyt oli­vat hylän­neet van­hat tra­di­tiot ja piti­vät niitä paka­na­ju­ma­lien pal­von­tana. Erot koros­tui­vat, kun para­dig­mat koh­ta­si­vat. Uusi uskonto haas­toi ja kysee­na­laisti van­han tra­di­tion. (Ks. ero­jen koros­tu­mi­sesta uskon­to­jen koh­taa­mi­sissa Ketola 2007.) Toi­seut­ta­mis­pro­ses­sit vahvistuivat.

His­to­rioit­sija Taci­tus (56–117 jaa.) kuvaa tyy­pil­li­siä roo­ma­lais­ten käsi­tyk­siä vie­raista uskon­noista kuten kris­ti­nus­kosta. Näissä kuvauk­sissa uutta kris­ti­nus­koa pidet­tiin vas­ten­mie­li­senä ja häpeä­mät­tö­mänä vie­raana uskon­tona. Se oli kuin ”saas­tut­tava tauti”, joka siksi oli välit­tö­mästi tukah­du­tet­tava ja nujer­ret­tava ennen sen leviä­mistä yhä uusille alueille. (Mar­tin 2004, 3.) Liik­keen kan­nat­ta­jia syy­tet­tiin myös ”vihasta ihmis­kun­taa koh­taan” (Castrén 2011, 448).

Roo­man val­tio­nus­kon­toa pyrit­tiin vah­vis­ta­maan kiel­tä­mällä kris­ti­nusko, jonka vas­ta­kohta oli roo­ma­lais­ten oma, oikea uskonto (vera reli­gio). Roo­man val­lan­pi­tä­jät piti­vät kris­ti­nus­koa ”tart­tu­vana tai­kaus­kona”. Supers­ti­tio–ter­miin lii­tet­tiin siis myös inhon tun­netta herät­tä­viä sai­rau­teen viit­taa­via kon­no­taa­tioita. Uhkaa­vina pidet­tyjä toi­sia vas­taan pyrit­tiin suo­jau­tu­maan kri­mi­na­li­soi­malla pahaksi koettu toi­seus val­lan­pi­tä­jän mää­rää­min rangaistuksin.

Roo­man viran­omai­set ran­kai­si­vat kris­tit­tyjä magian har­joit­ta­jina  – kuten mui­ta­kin vie­rai­den uskon­to­jen har­joit­ta­jia, esi­mer­kiksi drui­deja (Hän­ni­nen et al. 2012, 294). Kris­tit­tyjä ryh­miä syy­tet­tiin myös ateis­mista, koska he eivät usko­neet kreikkalais-roomalaisen maa­il­man pal­vo­miin juma­liin (Hän­ni­nen et al. 2012, 291).

Vää­rä­us­kois­ten demonisointi

Magian demo­ni­soin­tia tapah­tui jo myö­häi­san­tii­kin ajalla. Magiasta tuli vähi­tel­len termi, joka edusti kaik­kea kris­ti­nus­kon näkö­kul­masta pahaa ja vahin­gol­lista. Van­ho­jen uskon­to­jen dai­mone–hen­kiä ei enää suvaittu (Flint 1999, 280). Antii­kin Krei­kan hen­keä tar­koit­tava käsite dai­mon jakau­tui hyviin hen­kiin, joita oli­vat enke­lit (ange­los) ja pahat hen­get (demons). Uuspla­to­nis­tien kes­kuu­dessa daimon-käsite oli  ambi­va­lentti, ja siten myö­häi­san­tii­kissa juu­ta­lai­sen ja sit­tem­min kris­til­li­sen uskon opin pii­rissä siitä oli helppo kehit­tää jyrkkä demonit/enkelit diko­to­mia (Ibid., 280.)

Kris­tit­ty­jen kirk­koi­sien puo­lus­tus­kir­joi­tuk­set ker­to­vat, että heitä (ja useita muita uskon­nol­li­sia ryh­miä) syy­tet­tiin magian har­joit­ta­mi­sesta, ritu­aa­li­mur­hista, kan­ni­ba­lis­mista, sek­su­aa­li­sista hur­jas­te­luista, inses­tistä ja myös sala­lii­toista Roo­man val­lan kumoa­mi­seksi (Hän­ni­nen et al. 2012, 288). Eri­tyi­sesti maan­jä­ris­tys­ten, nälän­hä­tien, kul­ku­tau­tie­pi­de­mioi­den ja tap­piol­lis­ten sotien yhtey­dessä kris­tit­tyjä syy­tet­tiin juma­lien lai­min­lyö­mi­sestä ja suu­tut­ta­mi­sesta (ibid.288). Kris­tit­ty­jen erot­tau­tu­mi­nen muun yhtei­sön kul­til­li­sesta toi­min­nasta aiheutti när­käs­tystä, ja sen koet­tiin uhmaa­van jumal­ten ja ihmis­ten välistä rau­haa ja sopimusta.

Myös kris­ti­nus­kon erot­tau­tu­mi­nen juu­ta­lai­suu­desta sai vah­voja toi­seut­ta­mi­sen piir­teitä. Kris­ti­tyistä kiersi huhuja, joi­den mukaan he har­joit­ta­vat veri­siä ihmi­suh­ri­ri­tu­aa­leja ja kan­ni­ba­lis­mia. Nämä inhot­ta­vaksi koe­tut ker­to­muk­set kuo­hut­ti­vat tun­teita ja jäi­vät siksi hel­posti mie­leen, ja siten myös levi­si­vät tehok­kaasti. Samat tari­nat lii­tet­tiin myös juu­ta­lai­siin ja paka­noina pidet­tyi­hin ihmis­ryh­miin. (Hanska 2013, 329–353.) Kreik­ka­lai­set oli­vat koh­dis­ta­neet kan­ni­ba­lis­mi­syy­tök­siä jo aikai­sem­min juu­ta­lai­siin ja bar­baa­reina pidet­tyi­hin toi­siin (Hall 1989).

Kris­til­li­siä yhtei­söjä vai­not­tiin pai­kal­li­sesti ja ajoit­tain myö­häi­san­tii­kissa 300-luvulle asti. Kris­til­li­sessä kir­jal­li­suu­dessa alku­kris­tit­ty­jen vai­not ovat saa­neet lii­oi­tel­lut mit­ta­suh­teet. Uusim­man tut­ki­muk­sen mukaan val­tiol­li­sia vai­noja oli yhteensä noin nel­jän­toista vuo­den aikana yli kol­men­sa­dan vuo­si­sa­dan kuluessa (Hän­ni­nen et al. 2012, 291–301). Kris­tit­ty­jen koke­mien kär­si­mys­ten kuvauk­silla pyrit­tiin vah­vis­ta­maan kris­ti­nus­kon­non iden­ti­teet­tiä toi­seut­ta­malla ja luo­malla kuvaa bar­baa­ri­sista muista (ks. esim. Hall 1989).

Kei­sari Theo­do­sius I teki kris­ti­nus­kosta ainoan sal­li­tun val­tio­nus­kon­non 390-luvulla. Kaikki muut uskon­not paitsi juu­ta­lai­suus kiel­let­tiin. (Hän­ni­nen et al. 2012, 21, 317.) Näin rajat oikean ja vää­rän uskon välille sank­tioi­tiin ja alis­tet­tiin viral­li­sen hal­lin­non alai­seksi. Liit­tou­tu­mi­nen val­tio­val­lan kanssa edisti pyr­ki­mystä tukah­dut­taa toi­set eli kreikkalais-roomalainen poly­teis­ti­nen perinne, joka vuo­ros­taan edusti har­haop­pi­suutta ja tai­kaus­koa. (Hän­ni­nen et al. 2012, 364.) Nyt kris­ti­nus­koa pidet­tiin oikeana uskon­tona (vera reli­gio) ja kaik­kia muita vää­rinä uskon­toina (falsa reli­gio tai supers­ti­tio). Kris­ti­nusko sel­visi vai­noista, mutta siitä itses­tään tuli vainoaja.

Toi­sin usko­via alet­tiin kut­sua har­haop­pi­siksi eli keret­ti­läi­siksi. Sanaa keret­ti­läi­nen käytti ensim­mäi­senä kirk­koisä Ire­naeus (noin 150–202) trak­taa­tis­saan Contra Hae­re­ses (lat. Adver­sus hae­re­ses) kuva­tes­saan ja arvos­tel­les­saan gnos­ti­lai­sia har­haop­peja, joi­den näke­myk­set ero­si­vat hänen oikeana pitä­mäs­tään kato­li­sen kris­ti­nus­kon tul­kin­noista. Lii­oi­teltu toi­seut­ta­mi­nen näyt­täy­tyy tässä vää­rin ajat­te­le­vien erot­ta­mi­sena omasta ryhmästä.

Ei-kristittyjä ja ei-juutalaisia alet­tiin nimi­tellä paka­noiksi (paga­nus) 300-luvun lopulla. Ennen kris­til­listä käyt­töä paga­nus tar­koitti kylä­läistä, maa­laista, oppi­ma­tonta ja sivis­ty­mä­töntä. (Hän­ni­nen et al. 2012, 347; Kah­los 2013, 159.) Pakana-sana yhdis­tet­tiin myös likaan, tau­tei­hin, saas­tu­mi­seen ja demo­nei­hin. Aja­tel­tiin, että paka­nuus on kuin tart­tuva tauti, joka täy­tyy saada kont­rol­liin. (Ks. pakana-termin käy­töstä Kah­los 2013, 155–173.) Myös paka­nal­li­seen tai­kaus­koon lii­tet­tiin moraa­li­sia arvioita, hyvän ja pahan mää­ri­tel­miä ja saas­tut­ta­vaa ole­musta, essenssiä.

Sekä Roo­man val­tio­nus­konto että uusi kris­ti­nusko sulat­ti­vat itseensä piir­teitä itä­mai­sista kul­teista. Myös pai­kal­li­set, ei-kristilliset juma­luu­det omi­nai­suuk­si­neen tuli­vat osaksi kato­lista ja myö­hem­min orto­dok­sista pyhi­mys­pe­rin­nettä. Kris­ti­nus­kon pyhät pai­kat, kir­kot ja luos­ta­rit, raken­net­tiin kan­san pyhinä pitä­mien ja ritu­aa­li­me­noissa käyt­tä­mien pal­von­ta­paik­ko­jen päälle. Juh­la­py­hät sijoi­tet­tiin pääl­lek­käin paka­nal­lis­ten juh­la­päi­vien kanssa. Uuspla­to­nismi vai­kutti myös ajan uskon­nol­li­seen ajat­te­luun. Sen vai­ku­tus myös kris­ti­nus­kon teo­lo­gi­aan on ollut suuri – jopa siinä mää­rin, että kris­ti­nus­koa on kut­suttu ”pla­to­ni­lai­suu­deksi kan­san­omai­sessa muo­dossa”. (Hän­ni­nen et al. 2012, 316.) Usko sie­lun kuo­le­mat­to­muu­teen ja kai­ken taus­talla vai­kut­ta­vaan ja maa­il­man tapah­tu­mia ohjaa­vaan juma­luu­teen, oli kris­ti­tyille ja uuspla­to­nis­teille yhteistä (Hän­ni­nen et al. 2012, 316).

Magian demo­ni­soi­mi­seen osal­lis­tui­vat useat kirk­koi­sät, joista Augus­ti­nus (354 – 430 jaa.) erot­tau­tui jou­kosta sekä magiaa kos­ke­vien kir­joi­tus­tensa mää­rässä että nii­den jyrk­kyy­dessä (Flint 1999, 317; Graf 2002, 87–103). Augus­ti­nuk­sen kir­joi­tuk­sissa maa­lail­tiin väke­västi kuvaa tois­ten, paka­nal­lis­ten magiaa har­joit­ta­vien inhot­ta­vista piir­teistä ja ritu­aa­leista (Kah­los 2013, 163). Augus­ti­nuk­sen mukaan magian har­joit­ta­mi­nen oli mah­dol­lista vain demo­nien avus­tuk­sella (Kieck­he­fer 2000, 10).

Kris­ti­nus­kon sisällä syn­tyi jat­ku­vasti uusia har­haop­peja. Augus­ti­nus laski vuonna 428, että val­lalla oli 88 har­haop­pia (Castrén 2011, 560). Val­tion ja kir­kon suh­tau­tu­mi­nen har­haop­peja koh­taan oli vielä anka­ram­paa kuin paka­noita ja juu­ta­lai­sia koh­taan. Keret­ti­läi­set sai­vat osak­seen sak­koja, piek­se­mistä, oikeuk­sien ja omai­suu­den riis­toa, kokoon­tu­mis­kiel­toja ja kir­jo­jen polt­ta­mista. (Castrén 2011, 560.)

Vuonna 430 Roo­man val­ta­kun­nassa oli sää­detty laki kuo­le­man­ran­gais­tuk­sesta keret­ti­läi­sille. Vuonna 743 Roo­man synodi kielsi uhraa­mi­sen myös paka­nal­li­sille hen­gille, koska näitä pidet­tiin demo­neina eli pahoina hen­kinä. Epä­luu­lot koh­dis­tui­vat kan­sa­nus­kossa peri­mä­tie­tona välit­ty­nei­siin maa­gi­siin toi­miin, joita käy­tet­tiin mil­loin paran­ta­mi­seen, mil­loin sadon tai kau­pan­käyn­nin menes­ty­mistä takaa­maan tai lem­men­nos­ta­tuk­seen. Myös vahin­goit­ta­vaksi uskot­tua magiaa har­joi­tet­tiin viha­mie­hiä vas­taan ja val­lan lisää­mi­seksi. Tätä kut­sut­tiin noi­tuu­deksi. Kris­ti­no­pin kirk­koi­sät koros­ti­vat magian ja uskon­non har­joit­ta­jien välistä eroa. Kris­ti­nusko edusti hyvää ja oikeata uskon­toa, jonka kat­sot­tiin perus­tu­van Juma­lan sanaan, kun taas magia oli paka­nal­lis­ten paho­lais­ten pal­ve­li­joi­den har­joit­tama oppi ja ritu­aali. (Katajala-Peltomaa 2004.)

Vai­not kiih­ty­vät: toi­seut­ta­mi­nen vahvistuu

Yli tuhat vuotta var­hais­kes­kia­jalta[7] renes­sans­siin kirkko hal­litsi ja val­voi sekä oikeana pide­tyn uskon­nol­li­sen ajat­te­lun että oikean ja vää­rän tie­don rajoja (ks. esim. Hei­no­nen & Tun­turi 2003, 13–15). Syn­nin käsite oli käyt­tö­kel­poi­nen, kun kan­saa ohjeis­tet­tiin erot­ta­maan oikea vää­rästä. Syn­nillä (mui­nais­krei­kaksi ἁμαρτία, hamartía, har­haan osu­mi­nen) tar­koi­tet­tiin Juma­lan (lain) tah­don vas­tai­sia tekoja eli vää­riä tekoja. Syn­nil­li­siin asioi­hin lii­tet­tiin luon­tai­sia kult­tuu­rien rajat ylit­tä­viä inhon tun­teita her­kis­tä­viä piir­teitä, kuten saas­tai­sia erit­teitä, verta, ruu­miita ja luonn­ot­to­mana pidet­tyä sek­su­aa­li­suutta. Nämä piir­teet yhdis­tyi­vät kan­ni­ba­lis­mi­ker­to­muk­sissa. Inhot­ta­vina ja vaa­ral­li­sina pidet­tyjä asioita lii­tet­tiin juu­ta­lai­siin, kris­tit­tyi­hin, paka­noi­hin ja noi­tuu­desta syy­tet­tyi­hin (Hanska 2013, 330–332). Myös sai­raus mää­ri­tel­tiin jois­sa­kin tapauk­sissa syn­niksi Raa­ma­tun esi­mer­kin mukaan. Esi­mer­kiksi spi­taa­li­set oli­vat yleistä inhoa ja saas­tai­suutta edus­tava joukko.

Ihmi­sen uskot­tiin myös saat­ta­van jou­tua demo­nin val­taa­maksi. Rii­va­tuksi tule­mi­nen ja pahan hen­gen val­taan jou­tu­mi­nen saat­toi tapah­tua arki­päi­väi­sissä tilan­teissa kirouk­sen tai spon­taa­nilta vai­kut­ta­neen huu­dah­duk­sen seu­rauk­sena. Myö­hem­mässä kes­kiai­kai­sessa aineis­tossa ker­ro­taan, miten vaimo jou­tui paho­lai­sen val­taan kun kärt­tyisä avio­mies huu­dahti hänelle suu­tus­päis­sään: Vade dia­bolo (mene paho­lai­selle). (Katjala-Peltomaa 2004, 88–89.) Näitä pos­ses­soi­tu­neita demo­neita on aina ajettu pois eksor­kis­mia har­joit­ta­malla. Paho­jen hen­kien manaa­mista on har­joi­tettu lähes kai­kissa tun­te­mis­samme kult­tuu­reissa eri­lai­sin maa­gi­sin menoin.

Ris­ti­ret­kien aikana 1095–1291 toi­sin usko­vien juu­ta­lais­ten, keret­ti­läis­ten ja sara­see­nien vai­noa­mi­nen johti sota­ret­kiin. Kirkko muok­kasi pro­pa­gan­das­saan ris­ti­ret­kistä kris­til­li­sen hyveen. Oman uskon­non puh­tautta ja tois­ten epä­puh­tautta koros­tet­tiin paa­vil­li­sissa kier­to­kir­jeissä, lau­luissa, näy­tel­missä, kuvien väli­tyk­sellä ja kro­ni­koissa sekä kir­kon­mies­ten saar­noissa. (Tam­mi­nen 2013, 375.) Omien rajo­jen sisä­puo­lella koh­teeksi jou­tui­vat keret­ti­läi­set, spi­taa­li­set ja juu­ta­lai­set. Rajo­jen ulko­puo­lella uhka­si­vat toi­si­nus­ko­vat kuten sara­see­nit, jolla nimellä mus­li­mit tun­net­tiin. (Heik­kilä 2003, 38.) Ris­ti­ret­kik­ro­ni­koissa vää­rä­us­kois­ten jouk­ko­teu­ras­tuk­sia pidet­tiin osana puh­dis­tau­tu­mis­riit­tiä: ”vää­rä­us­kois­ten raaka veri­löyly poisti epä­puh­tau­den Her­ran temp­pe­listä vuonna 1099” (Tam­mi­nen 2013, 383).

Toi­sin usko­vien vaino oli muut­tu­nut jär­jes­tel­mäl­li­sem­mäksi v.1184, kun Paavi Lucius III perusti kir­kol­li­sen inkvi­si­tion ja mää­räsi piis­pat tut­ki­maan kaikki kir­kon viral­li­sesta opista poik­kea­vat hai­rah­duk­set (ks. Neno­nen 2007). Keret­ti­läi­set, joita vai­not­tiin vää­rästä har­hao­pista, oli­vat aluksi toi­sia kris­tit­tyjä ryh­miä, joi­den opit poik­ke­si­vat joil­tain koh­din kato­li­sen kir­kon opista. Vai­no­jen koh­teeksi jou­tui­vat gnos­ti­lai­suu­den ja mani­kea­lai­suu­den oppeja jat­ka­neet lah­kot kuten 1200-luvulla Etelä-Ranskassa kataa­rit eli albi­gens­sit (ns. albigenssi-ristiretki, 1209–1229). Myö­hem­min vielä 1500–1600-luvulla Sak­san alu­eella vai­not­tiin ana­bap­tis­teja, joita tuo­mit­tiin kuo­le­maan uskonsa takia. Inkvi­si­tion syyt­teet ja tuo­miot koh­dis­tui­vat näi­den ”puh­dis­tus­ten” jäl­keen myös taval­li­sen kan­san parissa magiaa har­joit­ta­viin kansalaisiin.

Kan­san har­joit­ta­mat perin­tei­set ritu­aa­lit ja niissä käy­te­tyt loit­sut sulaut­ti­vat itseensä kir­kon saar­no­jen kes­kus­hen­ki­löitä. Esi­mer­kiksi Suo­messa loit­sui­hin lisät­tiin Jee­suk­sen (Ris­tin Kie­sus) ja kris­ti­nus­kon pyhi­mys­ten nimiä kan­san entuu­des­taan tun­te­mien juma­lien ja hal­ti­joi­den jouk­koon. Kan­san kes­kuu­dessa demo­nit ja toi­saalta Jumala, Jee­sus, Neit­syt Maria ja pyhi­myk­set sekoit­tui­vat kes­ke­nään eikä nii­den eroa­vuuk­siin suh­tau­duttu juh­lal­li­sen vaka­vasti. Demo­neja, piruja, myös hui­jat­tiin ja nii­den kus­tan­nuk­sella nau­ret­tiin. Kansa ei pelän­nyt demo­neja kuten oppi­neet. (Katjala-Peltomaa 2004.) Toden­nä­köi­sesti saman­kal­taista kehi­tystä, kan­sa­nus­kon ja kir­kon oppien sekoit­tu­mista, tapah­tui Euroo­passa kris­ti­nus­kon vai­ku­tus­val­lan levi­tessä.[8]

Uskon­non ja magian rajat hämärtyvät

Samaan aikaan kun ris­ti­ret­kei­li­jät har­joit­ti­vat miek­ka­lä­he­tystä kato­li­sen maa­il­man ulko­puo­lelle eri­tyi­sesti pyhään maa­han eli Raa­ma­tun ker­to­mus­ten tapah­tu­ma­pai­koille, virisi Euroo­pan alu­eella intel­lek­tu­aa­li­sessa maa­il­massa uusia aja­tuk­sia, kun antii­kin ajat­te­li­joi­den teks­tit löy­det­tiin uudelleen.

Sydän­kes­kia­jalla ns. esi­re­nes­sans­sin aikana (1100–1200-luvuilla) Bysan­tista paen­neet krei­kan­kie­len­tai­toi­set alkoi­vat kään­tää antii­kin luon­non­tie­teitä (lää­ke­tiede, luon­non­fi­lo­so­fia, mate­ma­tiikka, täh­ti­tiede, astro­lo­gia, alke­mia ja sta­tis­tiikka) käsit­te­le­vää kir­jal­li­suutta lati­naksi. Kään­nös­työtä teh­tiin myös ara­biasta lati­nan kie­lelle. (Mäki­nen 2003, 27–30.)  Intel­lek­tu­aa­li­nen ilma­piiri sai uusia virik­keitä sekä ara­biop­pi­neilta että uudel­leen löy­de­tyistä antii­kin ajat­te­li­joi­den teks­teistä. Lati­nan­kie­li­nen intel­lek­tu­aa­li­nen maa­ilma muut­tui perin poh­jin (Leh­to­nen 2001, 25. Ks. tie­teen renes­sans­sista myös Mäki­nen 2003). Tämä ajat­telu vai­kutti 1400–1600-luvulla renes­sans­sia­jan taus­talla. Renes­sans­silla tar­koi­tet­tiin antii­kin uudel­leen löy­tä­mistä, antii­kin tai­to­jen uudel­leen syn­ty­mi­sen pro­ses­sia (la rinascita).

Renes­sans­sin oppi­neet etsi­vät tie­toa ja alku­pe­räistä totuutta kaik­kein van­him­masta tun­ne­tusta tie­dosta eli antii­kin ajat­te­li­joi­den teks­teistä (Clark 1997, 217). Alku­pe­räi­sen ”toden” teo­lo­gian, prisca theo­lo­gian, uskot­tiin olleen jo mui­noin tie­dossa, mutta aiko­jen kuluessa kadot­ta­neen alku­pe­räi­sen mer­ki­tyk­sensä ihmis­ten kopioi­dessa ja tul­ki­tessa teks­tiä ja sen sano­maa vää­rin. Ensim­mäi­sen teo­lo­gian uskot­tiin kul­keu­tu­neen Moo­sek­selle ja paka­noille yhtei­sestä läh­teestä. Aja­tel­tiin, että var­hai­sim­mat ajat­te­li­jat oli­vat olleet juma­lia lähem­pänä, ja siten kaikki vanha oli puh­dasta ja pyhää (Ibid. 217).

Myös maa­il­man avau­tu­mi­nen löy­tö­ret­kien ansiosta ins­pi­roi ajat­te­lua. Guten­ber­gin kir­ja­paino 1450-luvulla mah­dol­listi kir­jal­li­sen ilmai­sun yleis­ty­mi­sen ja teks­tien levit­tä­mi­sen laa­jem­mille luki­ja­kun­nille. Kuva­tai­teessa arki­to­del­li­suus yhdis­tyi maa­gi­seen todel­li­suu­teen mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sissa maa­lauk­sissa (esim Bot­ticelli, DaVinci, Hie­ro­ny­mus Bosch). Musii­kin aja­tel­tiin luo­van yhtey­den tai­vaassa val­lit­se­vaan har­mo­ni­aan, jota ihmi­set saat­toi­vat ais­tia musiik­kia kuun­nel­les­saan (Pek­ka­ri­nen 2000, 310).

Uskon­non, magian ja tie­teen rajat näyt­ti­vät katoa­van tai aset­tu­van pääl­lek­käin renes­sans­sin inno­va­tii­vi­sessa ja maa­gi­sessa ilma­pii­rissä. Uskonto oli maa­gista ja maa­gi­nen uskon­nol­lista. Tiede, magia, usko ja ihmeet kie­tou­tui­vat toi­siinsa vyyh­diksi, jossa maa­gi­set usko­muk­set asioi­den ja ainei­den kes­ki­näi­sistä suh­teista, osan yhtey­destä koko­nai­suu­teen (pars pro toto) tai usko mate­ri­aa­leissa tapah­tu­vaan muu­tok­seen maa­gis­ten riit­tien seu­rauk­sena kuu­lui­vat luon­nol­li­sena osana maa­il­man­ku­vaa. (Auras­maa 2004, 53–64.)

Uskonto, tiede ja magia jakoi­vat samat oikeana pide­tyt uskon­nol­li­set tavoit­teet. Usei­den maagikko-tiedemiesten perim­mäi­senä mis­siona oli Juma­lan salai­suuk­sien pal­jas­ta­mi­nen. Maa­gis­ten ritu­aa­lien aja­tel­tiin avaa­van mah­dol­li­suu­den päästä lähem­mäksi kris­ti­nus­kon Juma­laa. Magian ja maa­gis­ten mene­tel­mien tut­ki­muk­sesta tuli renes­sans­sin aikana suo­sit­tua oppi­nei­den kes­kuu­dessa, ja magia hyväk­syt­tiin myös elii­tin parissa. (Kieck­he­fer 2000.) Ajan okkul­tis­ti­sia aja­tuk­sia yhdis­tel­tiin kris­til­li­siin dog­mei­hin, joissa oli jo aikai­sem­pia vai­kut­teita uuspla­to­nis­mista ja juu­ta­lai­suu­desta. Magian uskon­nol­li­sia inten­tioita koros­tet­tiin. Maa­gi­seen ajat­te­luun sisäl­tyi vah­vasti uskon­nol­li­sia, kris­ti­nus­kosta löy­det­tä­viä käsit­teitä kuten esi­mer­kiksi enke­lit ja demo­nit. Demo­no­lo­gia eli oppi demo­neista kukoisti vielä renes­sans­sin ja uuden ajan vaih­teessa. Stuart Clar­kin mukaan demo­no­lo­gia ei ollut eso­tee­ri­nen aihe siinä mie­lessä, että sitä oli­si­vat tut­ki­neet vain salai­seen tie­toon vih­kiy­ty­neet demo­no­lo­git, vaan aihe kuu­lui lähes kaik­kien oppi­nei­den poh­ti­mien asioi­den jouk­koon, ja siten se oli siis var­sin tavan­omai­nen (Clark 1997, 152).

Mar­si­lio Fici­non (1433–1499) ja mui­den uuspla­to­nis­tien sekä aika­kau­den tun­ne­tuim­man okkul­tis­tin Hein­rich tai Hen­ricus Cor­ne­lius Agrippa von Net­tes­hei­min (1486–1535) magia perus­tui aja­tuk­seen toi­siinsa liit­ty­vien voi­mien hie­rar­kiasta. Maa­gi­sen ajat­te­lun perus­tana oli käsi­tys ole­vai­sen suu­resta ket­justa ja vas­taa­vuuk­sista maa­il­man eri osien välillä. Maa­il­man­kaik­keus näh­tiin har­mo­ni­sena koko­nai­suu­tena, jossa mik­ro­kos­mos eli ihmi­nen ja mak­ro­kos­mos eli uni­ver­sumi ovat maa­gi­sessa yhtey­dessä kes­ke­nään ja hei­jas­te­le­vat toi­si­aan. Yhtey­det mate­ri­aa­lis­ten kap­pa­lei­den ja niitä hal­lit­se­vien tai­vaal­lis­ten voi­mien välillä oli­vat uuspla­to­nis­tien mukaan luon­nol­li­sia. Ficino uskoi, että luon­non voi­mien ja kor­keam­pien voi­mien väli­senä link­kinä on maa­il­man henki, Spi­ri­tus Mundi, välit­tä­jä­henki (kuten dai­mon kreikkalais-roomalaisessa kult­tuu­rissa), joka oli ”ihmi­sen hen­gen tavoin erit­täin ohutta ilmaa tai puh­tainta kuu­muutta, mutta siis kui­ten­kin aineel­lista”. (Clark 1997, 218; Kieck­he­fer 1989, 147.)

Aja­tel­tiin, että maa­gi­set voi­mat las­keu­tui­vat hen­kien älyl­li­sestä, imma­te­ri­aa­li­sesta enkel­ten maa­il­masta täh­tien ja pla­neet­to­jen maa­il­maan eli tai­vai­siin, ja sitä kautta ohja­si­vat maal­li­sia asioita ja tapah­tu­mia. Maa­gin tavoite oli oppia tun­te­maan nämä ylem­mät voi­mat ja niitä ”alas vetä­mällä” saa­tiin aikaan halut­tuja ilmiöitä. (Clark 1997.) Kor­keam­pana ja vaa­ti­vam­pana tavoit­teena maal­li­siin asioi­hin vai­kut­ta­mi­sen ohella oli pyr­ki­mys saa­vut­taa mys­ti­nen valais­tu­mi­nen enkel­ten kanssa kom­mu­ni­koi­malla. Mys­tii­kan pyr­ki­myk­senä oli ylit­tää jär­ki­pe­räi­nen koke­mus ja saa­vut­taa yhteys luon­toon tai Juma­laan. Pää­mää­ränä oli ns. Unio Mys­tica eli sulau­tu­mi­nen osaksi Juma­laa tai luon­toa. Mys­tiikka on kon­templaa­tiota eli mie­tis­ke­lyä koros­tava useissa uskon­noissa esiin­tyvä suun­taus (ks. esim. Lehmijoki-Gardner, 2007). Maa­gi­nen ja uskon­nol­li­nen mys­tiikka eivät eron­neet toi­sis­taan. Kum­man­kin tavoit­teena oli päästä lähem­mäs (kris­ti­nus­kon) Juma­laa. Magiassa ihmi­nen näh­tiin myös aktii­vi­sena toi­mi­jana, jolla on kyky hal­lita luon­toa. (Jout­si­vuo 2000, 85–87.)

Renes­sans­siai­kaa (noin 1400–1600) voi­daan pitää magian kulta-aikana. Kris­til­li­sen uskon­nol­li­sen ajat­te­lun mukai­sia oikeita pää­mää­riä saat­toi tavoi­tella myös demo­nien avulla. Kun uskon­nolla ja magialla oli saman­lai­sia tavoit­teita, raja oikealle ja vää­rälle uskolle vedet­tiin pahan­tah­toi­seen magi­aan. Vahin­goit­ta­valla magialla tar­koi­tet­tiin demo­nien tai enke­lien mani­pu­loi­mista omaksi hyö­dyksi tai mui­den ter­vey­den tai omai­suu­den vahin­goit­ta­mi­seksi. Rajan paik­kaa kiris­tet­tiin vähi­tel­len. Kir­kon ja maal­li­sen val­lan edus­ta­jien näkö­kul­masta välit­tä­jä­hen­kien käyttö ohitti ja haas­toi Juma­lan maal­lis­ten auk­to­ri­teet­tien val­lan. (Flint 1999.)

Toi­seut­ta­mi­nen vah­vis­tuu jälleen

Renes­sans­sin lop­pu­puo­lella (1500-luvun lopulla) magian har­joit­ta­jiin koh­dis­tuva vaino kiih­tyi ja ilma­piiri kiris­tyi. Vää­rän uskon­non ja magian har­joit­ta­mi­nen tai siitä syy­te­tyksi tule­mi­nen oli hen­gen­vaa­ral­lista. Myös monet renes­sans­sin tie­teen edus­ta­jat jou­tui­vat vas­taa­maan har­haop­pi­suus­syyt­tei­siin. Tie­de­mies­ten uudet aja­tuk­set uhka­si­vat raa­ma­tul­li­sen ker­to­muk­sen rajoja. Kirkko väitti maa­gik­ko­jen teke­vän sopi­muk­sen Paho­lai­sen kanssa. Maa­gi­kot taas puo­lus­tau­tui­vat sano­malla käyt­tä­vänsä demo­neja vain hyviin tar­koi­tuk­siin. Aika­kau­den ilma­pii­rissä vaa­ral­li­sina pide­tyt aja­tuk­set jäi­vät odot­ta­maan myö­hem­pää julkaisuajankohtaa.

Jo antii­kissa entei­den, merk­kien ja syyl­lis­ten etsi­mi­nen lisään­tyi, kun yhteis­kun­nan olot oli­vat epä­va­kaat ja elet­tiin krii­siai­koja (Mus­ta­kal­lio 2008; Hän­ni­nen et al. 2012). Oman ryh­män moraa­lista ylem­myyttä koros­tet­tiin toi­sen pahuutta lii­oit­te­le­malla. Toi­set oli­vat oman ryh­män ulko­puo­li­sia. Vaa­ral­li­sista, vää­rä­us­koi­sista luo­tiin kuvaa ei-inhimillisinä, eläi­mel­li­sinä. Myö­hem­min kato­li­sen kir­kon opeissa noi­tien polt­ta­mista pidet­tiin “armah­ta­vana, uskon­nol­li­sena tekona”, sillä tulen uskot­tiin puh­dis­ta­van ja vapaut­ta­van syy­tetty paho­lai­sen hen­gestä. Siten tuo­mittu lopulta pääsi puh­taana sie­luna Juma­lan luokse. (Mäki­nen 2003.) Usko sekä hyviin että pahoi­hin hen­kiin oli todellista.

Uskoa paho­jen voi­mien ole­mas­sao­loon vah­vis­ti­vat selit­tä­mät­tö­mät kata­stro­fit kuten esi­mer­kiksi 1300-luvun rut­toe­pi­de­mia (Flint 1999). Seli­tystä epä­on­nelle etsit­tiin vää­rän ja vahin­gol­li­sen tai­kaus­kon edus­ta­jista. Jär­jes­tel­mäl­li­nen vaino saa­vutti huip­punsa noi­ta­vai­noina tun­net­tuna ilmiönä 1500–1600-luvuilla. Noi­tuu­desta ran­gais­tiin kuo­le­man­tuo­miolla ja kidu­tusta käy­tet­tiin syy­tet­ty­jen tun­nus­tus­ten saa­mi­seksi. Kato­li­sen kir­kon inkvi­si­tio­lai­tos oli sys­te­maat­ti­nen jär­jes­telmä, jota val­voi ja toi­meen­pa­noa har­joitti omat ammat­ti­ryh­mänsä. Kuu­lus­te­li­joilla oli apu­lai­sia, kidu­tus­vä­li­neis­töä ja ohje­kir­joja, kuten noi­tien etsi­mistä ja kuu­lus­te­lua ohjeis­tava teos Noi­ta­va­sara (lat. Mal­leus Male­fica­rum 1486). (Neno­nen 2006.)

Noi­ta­sa­pat­tei­hin liit­tyvä ker­to­ma­pe­rinne yleis­tyi vasta 1500-luvulla. Noi­ta­va­sa­rassa ei vielä vii­tattu luu­dalla (tai vuo­hella tai lam­paalla) len­tä­viin noi­tiin, jotka oli­vat mat­kalla Noi­ta­vuo­relle (myös Blå­kulla) teke­mään valan Paho­lai­sen kanssa. Noi­ta­vuo­rella uskot­tiin vie­tet­tä­vän paka­nal­lista ja syn­tistä irs­tai­lua sekä kan­ni­ba­lis­mia öisissä juh­lissa, joita kut­sut­tiin noi­ta­sa­pa­tiksi. (Eilola 2003, 137–138, 2004; Neno­nen 2006.) Näi­hin ker­to­muk­siin sisäl­tyi inhoa herät­tä­viä ele­ment­tejä kuten epä­luon­nol­lista sek­siä ja vas­ta­syn­ty­nei­den syöntiä.

Usein tahat­to­mista naa­pu­rien kiis­te­lyistä saat­toi keh­key­tyä noi­tuus­syyte (ks. esi­mer­kiksi Neno­nen & Ker­vi­nen 1994, 15–34; Mar­ketta Ris­ton­ty­tär Puna­suo­ma­lai­sen noi­tuus­syyt­teen monet vai­heet). Ras­kaat kidu­tus­me­ne­tel­mät mur­si­vat monien syy­tet­ty­jen psyy­ken. He alkoi­vat hou­railla ja uskoa lopulta itse­kin esi­tet­tyi­hin syy­tök­siin. Kidu­tet­tuja vaa­dit­tiin pal­jas­ta­maan myös muita noi­tia. Näin useita noi­tia syy­tet­tiin ja tuo­mit­tiin saman­ai­kai­sesti. Noi­tina syy­tet­ty­jen kidut­ta­mista ja elä­vänä polt­ta­mista oikeu­tet­tiin puh­da­sop­pi­suu­den nimissä. Siinä emo­tio­naa­li­sesti vai­kut­ta­vista, inhoon liit­ty­vistä intui­tii­vi­sista tun­te­muk­sista pyrit­tiin vapau­tu­maan eli­mi­noi­malla toi­set.[9]

Noi­ta­vaino lei­mahti hys­te­riaksi ensin pai­kal­li­sesti, ja kier­te­le­vien inkvi­siit­to­rei­den myötä ilmiö levisi eri puo­lilla Euroop­paa. Myö­hem­min se saa­vutti myös Skan­di­na­vian ja nykyi­sen Suo­men alu­eet. ”Noi­ta­hys­te­ria” levisi myös Pohjois-Amerikassa ja Venä­jällä, ja hii­pui samaa reit­tiä kuin se oli levin­nyt­kin. Aihetta on tut­kittu pal­jon, ja hii­pu­mi­sen seli­tyk­seksi on arveltu olo­jen vakau­tu­mista ja ratio­naa­li­sen ajat­te­lun vah­vis­tu­mista. Pal­jon resurs­seja vaa­ti­vat oikeu­den­käyn­nit alkoi­vat vai­kut­taa jär­jet­tö­miltä. Vii­mei­siä noi­ta­oi­keu­den­käyn­tejä oli Skan­di­na­viassa ja Suo­messa 1700-luvulla. Noi­ta­vai­no­jen syistä on esi­tetty useita hypo­tee­seja. (Neno­nen 2007.) [10]

Edellä esit­tä­mäni his­to­rial­li­nen kat­saus antii­kista uuden ajan alkuun, osoit­taa, että rajan­ve­toa oikean uskon ja vää­rän tai­kaus­kon välillä on mää­ri­tetty kautta tun­ne­tun his­to­rian. Tämä aika­jana näyt­täisi myös osoit­ta­van, että kult­tuu­rissa on sekä toi­seen suo­tui­sam­min suh­tau­tu­via avau­tu­mi­sen vai­heita että toi­seen epä­luu­loi­sesti suh­tau­tu­via sul­keu­tu­mi­sen vai­heita, jol­loin lii­oi­teltu toi­seut­ta­mi­nen vah­vis­tuu ja tie­tyn­lai­set piir­teet tois­tu­vat kult­tuu­reissa ajasta ja pai­kasta riip­pu­matta. Seu­raa­vassa tar­kas­te­len lähem­min näitä toi­seut­ta­mi­sen piir­teitä kahta teki­jää koros­ta­malla. Tar­kas­te­len toi­seut­ta­mi­sen tek­niik­kaa ja sen vaa­ral­li­seen pro­ses­soin­tiin liit­ty­vää ole­musta, pahuutta.

Maa­gi­sen ajat­te­lun rikas­tu­mi­nen toiseuttamisprosessissa

Oman ryh­män iden­ti­tee­tin vah­vis­ta­mi­nen teke­mällä eroa toi­seen aut­taa jäsen­te­le­mään ja ymmär­tä­mään ympä­röi­vää maa­il­maa (Tay­lor 2009). Toi­seut­ta­mi­nen voi joh­taa kui­ten­kin pro­ses­siin, jossa oikeaksi usko­tun ja vää­ränä pide­tyn rajoja ale­taan kiris­tää ikä­vin seu­rauk­sin. Eroja koros­te­taan; näkö­alat kaven­tu­vat, vaih­toeh­dot­to­muus lisään­tyy ja ste­reo­tyyp­pi­nen ajat­telu leviää yhtei­sössä. Oraa­li­set ker­to­muk­set, huhut sekä pai­nettu sana sisäl­tä­vät hel­posti muis­tiin jää­viä, inhon tun­netta herät­tä­viä yksi­tyis­koh­tia. Toista demo­ni­soi­malla koros­te­taan oman sisä­ryh­män hyvyyttä ja moraa­lista parem­muutta, oikeaop­pi­suutta ja kuu­liai­suutta myös Juma­lan edessä. Oma ryhmä näyt­täy­tyy oikean ja hyvän edustajana.

Voiko vahin­gol­lista kehi­tystä enna­koida? Mitä yhteistä on eri aikoina ja eri pai­koista levin­neillä vaa­ral­li­silla toi­seut­ta­mi­sen piir­teillä. Tar­kas­te­len seu­raa­vassa toi­seut­ta­mis­pro­ses­sia erot­te­le­malla siitä tek­nii­kat ja kehol­li­sesti vai­kut­ta­van emo­tio­naa­li­sen tason. Tek­nii­kalla tar­koi­tan tässä ver­baa­lista toi­seut­ta­mista. Myös ritu­aa­lista käyt­täy­ty­mistä voi­tai­siin tar­kas­tella, mutta sii­hen käyt­tä­mäni aineisto ei anna tar­peeksi mate­ri­aa­lia. Emo­tio­naa­li­sella tasolla tar­koi­tan nega­tii­vi­seen lii­oi­tel­tuun toi­seut­ta­mi­seen liit­ty­viä pri­mää­ri­siä emoo­tioita kuten inhoa, pel­koa ja vihaa, jotka eri­tyi­sesti uskon­nol­li­sissa kon­teks­teissa liit­ty­vät ja vah­vis­ta­vat pahuu­den moraa­lista intuitiota.

Ver­baa­li­nen toi­seut­ta­mi­nen ja nega­tii­vi­set emoo­tiot (inho, viha, pelko) sekä johon­kin asi­aan lii­tetty moraa­li­nen intui­tio pahuu­desta joh­taa myös vält­tä­mis– ja suo­jau­tu­mis­käyt­täy­ty­mi­seen. Rajoja oman ryh­män ja tois­ten välillä tiu­ken­ne­taan sään­nöin, joi­den rik­ko­mi­sesta ran­gais­taan. Toi­saalta halu­taan suo­jau­tua ja puo­lus­tau­tua – ja toi­saalta ryh­tyä tais­te­luun tuota vie­rasta pahaa vas­taan. Toi­sen eli­mi­nointi oikeu­te­taan luo­malla uhka­ku­via vihol­li­sesta. Sään­nöillä ja rajo­jen tiu­ken­nuk­sella pyri­tään kont­rol­loi­maan ja hal­lit­se­maan tilan­netta. Samalla sään­tö­jen ja rajo­jen tiu­ken­ta­mi­nen vah­vis­taa lii­oi­tel­lulle toi­seut­ta­mi­selle otol­lista ilma­pii­riä ja ympä­ris­töä. Toi­seut­ta­mis­pro­ses­sin tekee mah­dol­li­seksi sille suo­tuisa ympä­ristö. Vain muut­ta­malla ympä­ris­töä voi­daan jul­muuk­siin joh­tava toi­seut­ta­mi­nen estää (Tay­lor 2009, 18).

Toi­seut­ta­mi­sen tek­nii­kat ja vihol­lis­ku­van kehittyminen

Toi­seut­ta­mis­pro­ses­sissa toteu­tuu ja raken­tuu vihol­lis­kuva, johon lii­te­tään her­kästi inhot­ta­vina koet­tuja mie­li­ku­via. Nämä inhoa herät­tä­vät asiat ovat samoja, joita intui­tii­vi­sesti pide­tään saas­tut­ta­vina kuten ihmis­ten ja eläin­ten erit­teitä, verta, sai­raita ja kuol­leita. Jo antii­kin tut­ki­muk­sessa ja alku­kris­til­li­syy­den tut­ki­muk­sessa on havaittu saas­tai­suu­den ja puh­tau­den ole­van yksi tär­keä raja “mei­dän” ja “mui­den” välillä — me olemme puh­taita, vie­ras likaista (Hän­ni­nen 2013, 16; Uro esim. 1998.)

Vää­rän tie­don, lii­oi­tel­tu­jen ker­to­mus­ten, huhu­jen ja kuvas­ton tois­tuva ja jär­jes­tel­mäl­li­nen käyttö muok­kaa yleistä mie­li­pi­dettä vihol­li­sina tai har­haop­pi­sina pidet­tyjä ryh­miä koh­taan. Ste­reo­tyyp­pi­set käsi­tyk­set vah­vis­tu­vat huo­maa­matta yhtei­söissä, joissa tiet­tyjä arvo­la­tau­tu­neita käsi­tyk­siä vil­jel­lään. Toi­seut­ta­mi­nen ei tapahdu het­kessä vaikka väki­val­lan eska­loi­tu­mi­nen näyt­täi­si­kin lei­mah­ta­van mität­tö­män pie­neltä vai­kut­ta­vasta syystä. Vähi­tel­len voi­mis­tu­vat inhon tun­teet ovat tehok­kaam­pia kuin voi­mak­kaat ideo­lo­gi­set kam­pan­jat, joissa toi­sia esi­mer­kiksi nimi­tel­lään. Täl­lai­set kam­pan­jat aiheut­ta­vat myös vas­ta­reak­tioita, jotka taas haas­ta­vat ja hei­ken­tä­vät väi­tet­tyjä toi­seu­teen lii­tet­ty­jen vas­ten­mie­lis­ten miel­leyh­ty­mien totuusar­voa. (Tay­lor 2009, 143.)

Tay­lo­rin mukaan vihol­li­sen ver­baa­li­nen toi­seut­ta­mi­nen vaa­tii seu­raa­van­laista sanas­toa. Ensin­nä­kin toi­sia nimi­tel­lään ilkeiksi, häi­jyiksi, petol­li­siksi, kava­liksi, pahan­tah­toi­siksi ja juo­nit­te­le­viksi. Toi­sista puhu­taan noi­tina, vakoo­jina, demo­neina ja vihol­li­sina. Emo­tio­naa­li­nen inhon tunne lin­ki­te­tään tois­ten ole­muk­seen laa­tusa­noilla kuten saas­tai­nen, kuo­let­tava, myr­kyl­li­nen ja tart­tuva, jotka liit­ty­vät vaa­ral­li­siin sai­rauk­siin, heik­kou­teen ja kuo­le­maan. Toi­sia ver­ra­taan myös vaa­ral­li­siin eläi­miin ja sai­rauk­siin kuten syö­pä­läi­siin, tora­koi­hin, rot­tiin, kas­vai­miin tai viruk­siin, joi­den ainoa teh­tävä on tuhota, koska ”se on nii­den luonto”. (Tay­lor 2009, 13.) Toi­seut­ta­mi­sen tehok­kaim­pia meta­fo­ria ovat sai­rau­teen, infek­toi­tu­mi­seen ja saas­tu­mi­seen lii­te­tyt sanat, sillä ne liit­ty­vät suo­raan tart­tu­mi­seen. Ne ovat sel­keitä, yksin­ker­tai­sia ja ne kuo­hut­ta­vat tun­teita. Toista ryh­mää nimi­te­tään esi­mer­kiksi ihmis­kun­nan syö­väksi, mätä­pai­seeksi tai tart­tu­vaksi rutoksi. Myös meta­fo­rat kuten, jäte, roska, lika ovat ylei­siä. (Ibid. 143.)

Toi­seut­ta­mis­pro­ses­sin voi­mis­tuessa toi­seen lii­te­tään usko­muk­sia ja käsi­tyk­siä, joilla mää­ri­te­tään toi­sen paikka suh­teessa itseen ja omaan ryh­mään. Toista mää­ri­tel­lään sanoilla, jotka viit­taa­vat hen­ki­löi­hin, joi­den ei aja­tella kyke­ne­vän itse­näi­seen ajat­te­luun, kuten lap­sen­omai­nen, nais­mai­nen, heikko, hol­hot­tava ja eläin. Toi­set ovat eri­lai­sia ja inhot­ta­via. He eivät muis­tuta meitä. Nämä toi­set halua­vat aiheut­taa meille vahin­koa, ja siksi ”nii­den” eli­mi­noi­mi­nen on ainoa tapa rat­kaista ongel­mat. (Tay­lor 2009, 143.)

Toi­seut­ta­mi­nen voi käyn­nis­tyä mität­tö­män pie­nestä konflik­tista vain siksi, että ”meillä” on sel­lai­sia entuu­des­taan vah­vis­tu­neita mie­li­ku­via, käsi­tyk­siä ja usko­muk­sia toi­sista ihmi­sistä, että pidämme heitä vihat­ta­vina ulko­ryh­mä­läi­sinä (Tay­lor 2009, 9). Toi­seut­ta­mi­sen pro­ses­sissa nega­tii­vis­ten, emo­tio­naa­lis­ten link­kien liit­tä­mi­nen pahuu­teen vah­vis­tuu tois­ta­malla ver­baa­li­sia asso­si­aa­tioita pidem­män ajan­jak­son aikana. Myös visu­aa­li­nen maa­ilma – esi­mer­kiksi kuva­taide, ark­ki­teh­tuuri, popu­laa­ri­kult­tuuri – osal­lis­tuu mie­li­ku­vien vahvistamiseen.

Essenssi; pahuus

Jo val­miiksi inhot­ta­vana pide­tystä on helppo tehdä vihol­li­nen, jonka saas­tut­tava, paha vai­ku­tus on estet­tävä. Toi­sen ryh­män teke­miä jul­muuk­sia pidet­tiin jär­jen­vas­tai­sina ja siksi ei-ihmisten teke­minä. Toi­nen edus­taa käsit­tä­mä­töntä ja vas­ten­mie­listä pahuutta, johon taval­li­sen ihmi­sen ei uskota kyke­ne­vän. Pää­tel­lään, että toi­nen ei ole ihmi­nen vaan pahan voi­man väli­kap­pale, ja siten toi­sen eli­mi­nointi ei ole ainoas­taan vält­tä­mä­töntä vaan edus­taa uskon­nol­lista hyvettä. Toi­nen siis kan­taa pahan essens­siä, jota ei voi selit­tää. Paho­jen hen­ki­voi­mien aja­tel­laan ole­van tois­ten teko­jen taustalla.

Uskon­nol­li­sissa yhteyk­sissä puh­taus ja epä­puh­taus lii­te­tään oikeaop­pi­suu­teen ja vää­rä­us­koi­suu­teen (Uro 1998). Saas­tai­nen toi­nen likaa sil­loin omat, pyhät arvot, joita halu­taan puo­lus­taa. Väki­val­tai­sia tois­ten teu­ras­tuk­sia on his­to­rian kulussa nimetty ”puh­dis­ta­mi­so­pe­raa­tioiksi” (ks. esim. Tam­mi­nen 2013), ja niin sano­tuista etni­sistä puh­dis­tuk­sia on surul­li­sia esi­merk­kejä myös lähi­his­to­rias­samme. Väit­tä­mällä toista pahaksi, esi­te­tään samalla moraa­li­sia väit­teitä sekä toi­sesta että itsestä. Demo­ni­nen toi­nen koe­taan viha­mie­li­sesti ja siten oman ryh­män ole­mas­sao­loa ja iden­ti­teet­tiä uhkaa­vaksi. ”Rii­vaa­jia on kai­ken­lai­sia, mm. läs­ki­rii­vaa­jia. Rii­vaa­jat tule­vat ihmi­seen, jos hän lan­keaa syn­tiin. Kai­ken­lai­set raken­nuk­set, maan­tie­teel­li­set alu­eet ja ins­ti­tuu­tiot voi­vat Kon­ser­nin oppien mukaan olla rii­vaa­jien val­lassa, ja niitä vas­taan käy­dään siellä kii­vasta rukous­so­taa”, ker­ro­taan Koi­vu­nie­men Mai­to­baa­rista eron­nei­den tuki­ryh­män verkkosivuilla.

Yhteis­kun­nasta eril­lään elä­viä uskon­nol­li­sia lah­koja on ollut aina ja pai­kal­li­sesti. Ne nou­dat­ta­vat tiuk­koja sään­töjä ja rajaa­vat eroa oman ryh­män ja tois­ten välille. Enem­mis­tön sil­missä täl­lai­sissa ryh­missä elä­viä hen­ki­löitä pide­tään useim­mi­ten har­mit­to­mina ja nor­mina pidet­tyyn uskon­nol­li­suu­teen ver­rat­tuna ”hih­hu­leina”. Antii­kissa täl­lai­sia lii­oi­tel­tua tai­kaus­koi­suutta har­joit­ta­via hen­ki­löitä nimi­tet­tiin dei­si­dai­mo­neiksi. He pel­kä­si­vät lii­kaa juma­lia. Nyky­ään fun­da­men­ta­lis­tis­ten liik­kei­den jäse­net voi­daan kui­ten­kin myös kokea pelot­ta­viksi kuten esi­mer­kiksi vie­raan uskon­non, isla­min ääriliikkeet.

Lopuksi: tule­vai­suus

Maa­gi­sen ja uskon­nol­li­sen ajat­te­lun perinne ei ole kos­kaan kat­ken­nut. Nyky­tut­ki­muk­sen mukaan eri­tyi­sesti uskon­non (ja luon­nol­li­sesti siis myös maa­gi­sen ajat­te­lun) mer­ki­tyk­sen voi­daan kat­soa jat­ku­neen läpi aika­kausien var­hai­selle kes­kia­jalle renes­sans­siin ja uuteen aikaan ja edel­leen aina nyky­päi­viin asti.

His­to­rian kulussa oikea ja väärä uskonto on saa­nut eri­lai­sia pai­no­tuk­sia riip­puen siitä kuka näitä rajoja on mää­ri­tel­lyt. Yhteistä näille erot­te­luille on ollut se, että uskon­toa on pidetty sove­li­aana ja hyväk­syt­tä­vänä tapana suh­tau­tua juma­liin, kun taas tois­ten usko­muk­sia ja nii­hin liit­ty­viä menoja on pidetty sopi­mat­to­mina ja jos­kus vaa­ral­li­sina. (Ks. esim. Luck 1999, 98; Kieck­he­fer 2000; Brem­mer 2002, 265–270; Smith 2008, 46; Beard 1998, 211.) Tässä artik­ke­lissa esi­telty his­to­rial­li­nen ajan­jakso riit­tää myös osoit­ta­maan, että saman­kal­tai­set maagis-uskonnolliset aja­tuk­set näyt­täi­si­vät tois­tu­van aika ajoin ja syklisesti.

His­to­riassa kris­ti­nusko edusti uutta uskon­nol­lista para­dig­maa, joka levi­tes­sään ympäri maa­il­maa kysee­na­laisti pai­kal­lis­ten, van­ho­jen maagis-uskonnollisten tra­di­tioi­den käsi­tyk­set juma­lista ja nii­den pal­von­nasta. Nyky­päi­vänä kris­ti­nusko edus­taa van­haa uskon­toa län­si­mai­sessa kult­tuu­rissa ja uutta uskon­toa edus­ta­vat kult­tuu­ri­ra­jo­jen ulko­puo­lelta maa­han­muut­ta­jien mukana tul­lut islam ja uudet uskon­nol­li­set liik­keet, joissa yhdis­tyy vai­kut­teita useista eri traditioista.

Aikoina, jol­loin yli­luon­nol­lis­ten olioi­den näky­mä­tön läs­nä­olo koe­taan ylei­sesti luon­nol­li­sena ja itses­tään sel­vänä, esiin­tyy myös enem­män  uskoa pahoi­hin voi­miin. Krii­si­ti­lan­teissa pahoja voi­mia kuvi­tel­laan ole­van joka puo­lella. His­to­riassa maagis-uskonnollinen ajat­telu on hal­lin­nut yleistä ajat­te­lua, mutta sitä näyt­tää esiin­ty­vän edel­leen 2010-luvulla niin­kin seku­la­ri­soi­tu­neessa luterilais-kristityssä yhteis­kun­nassa ja kult­tuu­rissa kuin Suomessa.

Saman­kal­tai­sia toi­seut­ta­mis­pro­ses­seja näyt­tää tapah­tu­van aika ajoin ihmis­kun­nan his­to­rian kulussa. Voiko toi­seut­ta­mis­pro­ses­sia sit­ten hal­lita? Jo 50 vuotta sit­ten tut­ki­muk­sissa on osoi­tettu, että ryh­mien välistä vihan­pi­toa on vai­kea muut­taa anta­malla vain uutta tie­toa ulko­ryh­mästä. Esi­mer­kiksi She­ri­fen (1969) poi­ka­lei­ri­ko­keessa viha­mie­li­syys väheni, kun ryh­mät saa­tet­tiin tois­tu­vasti tilan­tei­siin, jossa nii­den tuli pyr­kiä yhtei­siin molem­pia osa­puo­lia hyö­dyt­tä­viin pää­mää­riin. Pää­mää­rien piti olla myös sel­lai­sia, joita kum­pi­kaan ryhmä ei kyen­nyt saa­vut­ta­maan ilman toi­sen ryh­män apua.

Ryh­mien väli­siin suh­tei­siin voi­daan tut­ki­muk­sen mukaan vai­kut­taa muun muassa sillä, että jäse­net ovat sta­tuk­sel­taan sama­nar­voi­sia, anta­malla heille mah­dol­li­suus hen­ki­lö­koh­tai­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen tois­tensa kanssa, sekä lisää­mällä ryh­mien välistä yhteis­työtä ja hei­dän riip­pu­vai­suutta toi­sis­taan. Lisäksi toi­min­taym­pä­ris­tön nor­mit, jotka tuke­vat yhteis­työtä ja myön­teistä suh­tau­tu­mista toi­siin, tuke­vat ryh­mien välis­ten suh­tei­den para­ne­mista. Resep­ti­kin on siis val­miina, koska otamme sen käyttöömme?

His­to­rian aikai­sem­piin ajan­jak­soi­hin ver­rat­tuna tie­dämme myös nyt enem­män mie­len toi­min­nas­tamme ja voimme tun­nis­taa tie­dos­ta­mat­to­mia pro­ses­sien tuot­ta­mia ”spon­taa­neja” ideoi­tamme tai tie­toa, joka tun­tuu hyvältä tai pahalta – ja epäillä sitä. Siten meillä on (aina­kin teo­riassa) mah­dol­li­suus estää ja vai­kut­taa sii­hen, ettei­vät toi­seut­ta­mis­pro­ses­sit kehit­tyisi väkivaltaisiksi.

Läh­teet ja kirjallisuus

Media­läh­teet

Tot­tele Jeho­vaa –ani­maa­tio
http://www.youtube.com/watch?v=k9evQ11g1o8. Jul­kaistu 15.9.2013. Kat­sottu 12.2.2014

Maria Pet­ters­son 20.9.2013. Jehova on hyvin, hyvin vihai­nen. Mitä ajat­te­lin tänään –palsta, Nyt-liite, Hel­sin­gin Sano­mat 20. –26.9.2013. Luettu 20.9.2013.

Ilta­sa­no­mat 12.11.2013. Soma­lit samassa huo­neessa oli­vat lii­kaa — Liek­san perus­suo­ma­lais­ten pomo vaa­tii “puh­dasta” kokous­ti­laa. Toi­mit­taja Anna Nuu­ti­nen. Luettu 13.11.2013.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288620042654.html

Ope­tus­nauha: Tapani Koi­vu­niemi: Rutto 1. kohta: 08.32. Kuun­neltu 17.2.2014.
http://www.4shared.com/audio/PT0FRURL/rutto1.htm

Tapani Koi­vu­nie­men kultti –verk­ko­si­vut. Luettu 17.2.2014.
https://sites.google.com/site/maitobaari/piirteet

Kir­jal­li­suus

Auras­maa, Anne
2004 Alke­mis­tin tasa­pai­noi­nen ja parempi maa­ilma. –Kirsi Eske­li­nen (toim.),  Magiasta lää­ke­tie­tee­seen: tiede ja usko 1500–1700-luvun tai­teessa, 53–64. Sinebryc­hof­fin tai­de­museon jul­kai­suja. Hel­sinki: Sinebryc­hof­fin taidemuseo.

Beard, Mary, John North and Simon Price
1998 Reli­gions of Rome. Volume I. A His­tory. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Bow­den, Hugh
2008 Before Supers­ti­tion and After: Theoph­ras­tus and Plu­tarch on Dei­si­dai­mo­nia.  –Past & Pre­sent, Supple­ment 3. The Reli­gion of Fools? Supers­ti­tion Past and Pre­sent, 56–71. The Past and Pre­sent Society.

Brem­mer, Jan N.
2002 The Birth of the term ‘Magic‘. –Jan N. Brem­mer & Jan R. Veen­stra (toim.), The Meta­morp­ho­sis of Magic from Late Antiquity to the Early Modern Period, 1–12. Gro­nin­gen Stu­dies in Cul­tu­ral Change. Volume I. Leu­ven: Peeters.

Brem­mer, Jan N.
2002 Appen­dix: Magic and reli­gion. –Jan N. Brem­mer & Jan R. Veen­stra (toim.), The Meta­morp­ho­sis of Magic from Late Antiquity to the Early Modern Period, 267–271. Gro­nin­gen Stu­dies in Cul­tu­ral Change. Volume I. Leu­ven: Peeters.

Castrén, Paavo
2011 Uusi antii­kin his­to­ria. Hel­sinki: Otava.

Clark, Stuart
1997 Thin­king With Demons. The Idea of Witchc­raft in Early Modern Europe. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Dama­sio, Anto­nio
2003 Spi­nozaa etsi­mässä : ilo, suru ja tun­te­vat aivot. Suo­men­ta­nut Kimmo Pie­ti­läi­nen. Hel­sinki: Terra Cognita.

Dio­ge­nes Laer­tius
2002 [Alku­teos 200-luvulta] Mer­kit­tä­vien filo­so­fien elä­mät ja opit. Suo­men­ta­nut sekä esit­te­lyn ja seli­tyk­set kir­joit­ta­nut Marke Aho­nen. Hel­sinki: Summa.

Ekman, Paul
1999 Basic emo­tions. –Tim Dalgleis & Mick Power (toim.) Hand­book of Cog­ni­tion and Emo­tions. Sus­sex: John Wiley & Sons, Ltd.

Elliott, Dyan
1999 Fal­len Bodies. Pol­lu­tion, Sexua­lity, and Demo­no­logy in the Middle Ages. Uni­ver­sity of Penn­syl­va­nia Press.

Eilola, Jari
2003  Raja­pin­noilla. Sal­li­tun ja kiel­le­tyn mää­rit­te­le­mi­nen 1600-luvun jäl­ki­puo­lis­kon noi­tuus– ja tai­kuus­ta­pauk­sissa. Bib­liot­heca His­to­rica, 81. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Evans, Jonat­han St. B. T. & Keith Fran­kish (toim.)
2009 In Two Minds: Dual Proces­ses and Bey­ond. Oxford Uni­ver­sity Press.

Flint, Vale­rie
1999 The demo­niza­tion of magic and sorcery in late antiquity: Chris­tian rede­fi­ni­tions of pagan reli­gions. –Bengt Ankar­loo & Stuart Clark (toim.), Witchc­raft and Magic in Europe, 277–348. Volume 2 . Ancient Greece and Rome. Lon­don: The Ath­lone Press.

Fran­kish, Keith & Jonat­han St.B.T. Evans
2009 The dua­lity of mind: An his­to­rical pers­pec­tive. –Evans, Jonat­han St. B. T. & Keith Fran­kish (toim.), In Two Minds: Dual Proces­ses and Bey­ond, 1–29. Oxford: Uni­ver­sity Press.

Frazer, James George
1911 The gol­den bough: a study in magic and reli­gion. 3 ed. London.

Gel­man, Susan A. & Law­rence A. Hirsch­feld
1999 How bio­lo­gical is essen­tia­lism? –Douglas L. Medin & Scott Atran (toim.), Folk­bio­logy, 403–446. Cam­bridge: MIT Press.

Girard, René
2004 [1972] Väki­valta ja pyhä. Suo­men­ta­nut Olli Sini­vaara. Hel­sinki: Tutkijaliitto.

Graf, Fritz
2002 Augus­tine and Magic. –Jan. N. Brem­mer & Jan R. Veen­stra (toim.), The Meta­morp­ho­sis of Magic from Late Antiquity to the Early Modern Period, 87–103. Gro­nin­gen Stu­dies in Cul­tu­ral Change. Volume I. Leu­ven: Peeters.

Haidt, Jonat­han & Selin Kese­bir
2010 Mora­lity. –Susan T. Fiske, Daniel T. Gil­bert & Gard­ner Lindzey (toim.), Hand­book of Social Psyc­ho­logy, 797–832. Volume 2. Fifth edi­tion. Hobo­ken: John Wiley & Sons, Inc.

Haidt, Jonat­han, Clark R. McCau­ley & Paul Rozin
1994 Indi­vi­dual dif­fe­rences in sen­si­ti­vity to dis­gust: A scale sampling seven domains of dis­gust elici­tors. –Per­so­na­lity and Indi­vi­dual Dif­fe­rences, 16: 701–131.

Hall, Edith
1989 Inven­ting Bar­ba­rian. Greek Self-definition through Tra­gedy. Oxford clas­sical mono­graphs. Oxford: Cla­ren­don Press.

Hall, Stuart
1999 Iden­ti­teetti.  Suom. ja toim. Mikko Leh­to­nen ja Juha Herkman.Tampere: Vastapaino.

Hane­graaf, Wou­ter J.
2012 Eso­te­ricism and The Aca­demy. Rejec­ted Know­ledge in Wes­tern Cul­ture. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Hanska, Jussi
2013 Juu­ta­lai­set ihmis­syö­jinä. –Marja-Leena Hän­ni­nen (toim.), Vie­ras, outo, vihol­li­nen. Toi­seus antii­kista uuden ajan alkuun. 329–353. His­to­rial­li­nen arkisto 137. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Harle, Vilho
2000 The enemy with a thousand faces: the tra­di­tion of the other in wes­tern poli­tical thought and his­tory. West­port (Conn.): Praeger.

Hei­mola, Mikko
2013 From Depri­ved to Revi­ved. Reli­gious Revi­vals as Adap­tive Sys­tems. Reli­gion and Rea­son. Volume 53. Ber­lin: de Gruyter.

Hei­no­nen, Meri & Janne Tun­turi
2003 Joh­danto: hyvän ja pahan tie­don ongelma. –Meri Hei­no­nen & Janne Tun­turi  (toim.), Pahan tie­don puu. Väärä tieto ja vää­rin tie­tä­mi­nen sydän­kes­kia­jalta valis­tuk­seen, 7–37. Hel­sinki: Gaudeamus.

Hod­son, Gor­don & Kim­berly Cos­tello
2007 Inter­per­so­nal Dis­gust, ideo­lo­gical Orien­ta­tions, and Dehu­ma­niza­tion as Pre­dic­tors of Intergroup Atti­tu­des.Psyc­ho­lo­giacal Science, 18: 691–698.

Hän­ni­nen, Marja-Leena & Mai­jas­tina Kah­los & Ulla Leh­to­nen
2012 Uskon­not antii­kin Roo­massa. Hel­sinki: Teos.

Hän­ni­nen, Marja-Leena (toim.)
2013  Vie­ras, outo, vihol­li­nen. Toi­seus antii­kista uuden ajan alkuun. His­to­rial­li­nen arkisto 137. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Inbar, Yoel, David Pizarro, Ravi Iyer, and Jonat­han Haidt
2012 Dis­gust Sen­si­ti­vity, Poli­tical Con­ser­va­tism, and Voting. –Social Psyc­ho­logy and Per­so­na­lity Science Vol 3, No 5: 537–544.

Jout­si­vuo, Timo & Heikki Mik­keli (toim.)
2000 Renes­sans­sin tiede. Tie­to­li­pas 167. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen kir­jal­li­suu­den seura.

Jär­ne­felt, Elisa
2013  Crea­ted by some being. Theo­re­tical and empi­rical explo­ra­tion of adults´automatic and reflec­tive beliefs about the ori­gin of natu­ral phe­no­mena. Aca­de­mic dis­ser­ta­tion. Hel­sinki Uni­ver­sity. Ladat­ta­vissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978–952-10–9417-0.

Kah­los, Mai­jas­tina
2013 Paka­nuu­den synty myö­häi­san­tii­kissa.  –Marja-Leena Hän­ni­nen (toim.), Vie­ras, outo, vihol­li­nen. Toi­seus antii­kista uuden ajan alkuun, 155–173. His­to­rial­li­nen arkisto 137. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Katajala-Peltomaa, Sari
2004 Paho­lai­nen, demo­nit ja rii­va­tut rau­kat. –Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo (toim.), Paho­lai­nen, noi­tuus ja magia – kris­ti­nus­kon kään­tö­puoli. Pahuu­den kuvasto van­hassa maa­il­massa, 78–115. Tie­to­li­pas 203. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Katajala-Peltomaa, Sari & Raisa Maria Toivo (toim.)
2004 Paho­lai­nen, noi­tuus ja magia – kris­ti­nus­kon kään­tö­puoli. Pahuu­den kuvasto van­hassa maa­il­massa. Tie­to­li­pas 203. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Ketola, Kimmo
2007 Mitä on syn­kre­tismi – onko “puh­taita” uskon­toja ole­mas­sa­kaan? –Tie­teessä tapah­tuu 3: 5–11. Hel­sinki: Tie­teel­li­sen seu­rain val­tuus­kunta. Ladat­ta­vissa: http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/124/101

Kieck­he­fer, Ric­hard
2000 [1989] Magic in the Middle Ages. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Lehmijoki-Gardner, Maiju
2007 Kris­til­li­nen mys­tiikka. Län­ti­nen perinne antii­kista uudelle ajalle. Hel­sinki: Kirjapaja.

Leh­to­nen, Tuo­mas M.S.
2001 Yhteis­kun­nan mur­ros ja oppi­neis­ton synty. –Tuo­mas M.S. Leh­to­nen, Kes­kia­jan kevät. Kir­joi­tuk­sia euroop­pa­lai­sen kult­tuu­rin juu­rista, 27–64. Juva: WS Bookwell Oy.

Lin­de­man, Mar­jaana & Marieke Saher
2007 Vita­lism, pur­pose and supers­ti­tion. Bri­tish Jour­nal of Psyc­ho­logy 98 (1): 33–44.

Luck, Georg
1999. Witc­hes and sorce­rers in clas­sical lite­ra­ture. –Bengt Ankar­loo & Stuart Clark (toim.), Witchc­raft and Magic in Europe. Volume 2. Ancient Greece and Rome. Lon­don: Atha­lon Press.

Löytty, Olli
2005 Toi­seus. Kuinka tut­kia koh­taa­mi­sia ja val­taa. –Anna Ras­tas & Laura Hut­tu­nen & Olli Löytty (toim.), Suo­ma­lai­nen vie­ras­kirja. Kuinka käsi­tellä moni­kult­tuu­ri­suutta, 161–189. Tam­pere: Vastapaino.

Mar­tin, Dale B.
2004 Inven­ting Supers­ti­tion. From the Hip­poc­ra­tics to the Chris­tians. Cam­bridge: Har­vard Uni­ver­sity Press.

Mauss, Marcel
1972 [1902] A gene­ral theory of magic. Lon­don: Rout­ledge & Kegan Paul.

Metso, Pekka
2004 Demo­nit ja enke­lie­lämä. Var­hais­ten erä­maa­kil­voit­te­li­joi­den koke­mus demo­nien toi­min­nasta.  –Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo (toim.), Paho­lai­nen, noi­tuus ja magia – kris­ti­nus­kon kään­tö­puoli. Pahuu­den kuvasto van­hassa maa­il­massa, 34–77. Tie­to­li­pas 203. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Mus­ta­kal­lio, Kata­riina
2008 Uskonto ja yhteisö antii­kin Roo­massa. Hel­sinki: Gaudeamus.

Mäki­nen, Virpi
2003 Kes­kia­jan aate­his­to­ria. Näkö­kul­mia tie­teen, talou­den ja yhteis­kun­ta­teo­rioi­den kehi­tyk­seen 1100–1300-luvuilla. Jyväs­kylä: Atena Kus­tan­nus Oy.

Neme­roff, Carol J. & Paul Rozin
2000 The Makings of the Magical Mind: the Nature and Func­tion of Sym­pat­he­tic Magical Thin­king. –Karl S. Rosengren, Carl N. John­son & Paul L. Har­ris (toim.), Ima­gi­ning the Impos­sible: Magical, Scien­ti­fic, and Reli­gious Thin­king in Children, 1–34. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Neno­nen, Marko
2007 Noi­ta­vai­not Euroo­passa – ihmi­sen pahuus. Keu­ruu: Atena.

Neno­nen, Marko & Timo Ker­vi­nen
1994. Syn­nin palkka on kuo­lema. Suo­ma­lai­set noi­dat ja noi­ta­vai­not 1500–1700-luvuilla. Otava.

Neno­nen, Marko & Timo Ker­vi­nen
http://www15.uta.fi/yky/arkisto/historia/noitanetti/ajat.html. Luettu: 10.3.2013.

Num­men­maa, Lauri, Enrico Gle­rean, Mikko Vii­ni­kai­nen, Iiro P. Jääs­ke­läi­nen, Riitta Hari & Mikko Sams
2012 Emo­tions pro­mote social inte­rac­tion by synchro­nizing brain acti­vity across indi­vi­duals. –Procee­dings of the Natio­nal Aca­demy of Sciences 109: 9599–9604.

Ogden, Daniel
1999. Bin­ding Spells: Curse Tablets and Voo­doo Dolls in the Greek and Roman Worlds. – Bengt Ankar­loo and Stuart Clark (toim.), Witchc­raft and Magic in Europe. Volume 2. Ancient Greece and Rome, 3–90. The Ath­lone Press: London

Ola­tunji, Bunmi O.
2008 Dis­gust, scru­pu­los­ity and con­ser­va­tive atti­tu­des about sex: Evi­dence for a medi­ta­tio­nal model of homop­ho­bia. –Jour­nal of Research in Per­so­na­lity 42: 1364–1369.

Ola­tunji, Bunmi O., Jonat­han Haidt, Dean McKay & Bieke David
2008 Core, ani­mal remin­der, and con­ta­mi­na­tion dis­gust: Three kinds of dis­gust with dis­tinct per­so­na­lity, beha­vio­ral, phy­sio­lo­gical, and cli­nical cor­re­la­tes. –Jour­nal of Research in Per­so­na­lity 42: 1243–1259.

Poh­jan­heimo, Outi
2012 Enrich­ment of Magical Thin­king through prac­tices among Reiki self-healers. –Björn Dahla (toim.), Post-secular reli­gious prac­tices, 289–313 Scripta Ins­ti­tuti Don­ne­riani Aboen­sis.  The Don­ner Ins­ti­tute for Research in Reli­gious and Cul­tu­ral His­tory, 24th volume. Ladat­ta­vissa: http://ojs.abo.fi/index.php/scripta/article/view/294/380

Prinz, Jesse
2004 Which Emo­tions are Basic? –Dylan Evans & Pierre Cruse (toim.), Emo­tions, Evo­lu­tion, and Ratio­na­lity, 69–87. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Pyy­siäi­nen, Ilkka
2001 How reli­gion works: Towards a new cog­ni­tive science of reli­gion. Cog­ni­tion & Cul­ture Book Series, 1. Lei­den: Brill.

Pyy­siäi­nen, Ilkka
2004 Magic, miracles, and reli­gion: A scientist’s pers­pec­tive. Wal­nut Creek, CA: Alta­Mira Press.

Pyy­siäi­nen, Ilkka
2008 Intui­tion­vas­tai­suus, essen­tia­lismi ja agent­tius. –Kimmo Ketola, Ilkka Pyy­siäi­nen & Tom Sjö­blom (toim.), Uskonto ja ihmis­mieli. Joh­da­tus kog­ni­tii­vi­seen uskon­to­tie­tee­seen. Hel­sinki: Gaudeamus.

Rozin, Paul, Linda Mill­man & Carol Neme­roff
1986 Ope­ra­tion of the Laws of Sym­pat­he­tic Magic in Dis­gust and Other Domains. Jour­nal of Per­so­na­lity and Social Psyc­ho­logy 50 (4): 703–712.

Rozin, Paul, Jonat­han Haidt & Clark. R. McCau­ley
1999 Dis­gust: The Body and Soul Emo­tion. –T. Dal­geish & M. Power (toim.), Hand­book of Cog­ni­tion and Emo­tion, 429–445. John Wiley & Sons Ltd.

Rozin, Paul and  Edward B. Royz­man
2001 Nega­ti­vity bias, nega­ti­vity domi­nance, and con­ta­gion. –Per­so­na­lity and Social Psyc­ho­logy Review 5: 296–320.

Sar­maja, Heikki
2001 Joh­da­tus inhon sosio­lo­gi­aan. –Yhteis­kun­ta­po­li­tiikka 1: 3–21. Ladat­ta­vissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201209116668

Sch­nall, Simone & Jonat­han Haidt & Gerald Clore & Alexan­der H. Jor­dan
2008 Dis­gust as embo­died moral judg­ment. –Per­so­na­lity and Social Psyc­ho­logy Bul­le­tin, 3: 1096–1109.

She­rif, Muza­fer
1967 Group conflict and co-operation: their social psyc­ho­logy. Lon­don: Rout­ledge & Kegan Paul.

Smith, S.A.
2008 Int­ro­duc­tion. –Past & Pre­sent, Supple­ment 3. The Reli­gion of Fools? Supers­ti­tion Past and Pre­sent, 7–55. The Past and Pre­sent Society.

Tam­mi­nen, Miika
2013 Kuva kove­rasta pei­listä: län­nen ja idän ris­ti­ret­ke­läis­ten eri­pura 1200-luvulla. –Marja-Leena Hän­ni­nen (toim.), Vie­ras, outo, vihol­li­nen. Toi­seus antii­kista uuden ajan alkuun, 372–392. His­to­rial­li­nen arkisto 137. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Theo­fras­tos
[n. 300 eaa.] 1968  Luon­teita, suo­men­ta­nut Pentti Saa­ri­koski. (Tär­kein käy­tetty teksti: The Chrac­ters of Theoph­ras­tus, newly edi­ted and trans­la­ted by J.M.Edmonds, Lon­don 1953). Hel­sinki: Otava.

Tay­lor, Kath­leen
2009. Cruelty. Human Evil and the Human Brain. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Trem­lin, Todd
2006 Minds and Gods. The Cog­ni­tive Foun­da­tions of reli­gion. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Tylor, Edward Bur­nett
1871 Pri­mi­tive cul­ture: researc­hes into the deve­lop­ment of myt­ho­logy, phi­lo­sophy, reli­gion, lan­guage, art, and cus­tom. Lon­don: John Murray.

Uro, Risto
1998 Puh­taus ja saas­tai­suus Uuden tes­ta­men­tin maa­il­massa. –Teo­lo­gi­nen Aika­kaus­kirja 5/1998 (103): 399–409. Ladat­ta­vissa: http://www.helsinki.fi/teol/pro/ihminen/ohjeet/puhtaus.pdf

Viit­teet

[1] Intui­tii­vi­sen ja maa­gi­sen ajat­te­lun rikas­tu­mi­sesta ks. Poh­jan­heimo 2012.

[2] Mie­len kak­si­nai­suu­den tut­ki­muk­sen his­to­riasta ks. Evans 2004, artik­ke­li­ko­koelma moni­tie­tei­sestä kak­sois­pro­ses­soin­nin tut­ki­muk­sesta ks. Evans & Fran­krish 2009. Mie­len kak­si­nai­suutta eli kak­sois­pro­ses­soin­tia on tut­kittu sekä kog­ni­tii­vi­sessa psy­ko­lo­giassa että sosi­aa­lip­sy­ko­lo­giassa 20 vuotta toi­sis­taan tie­tä­mättä. Vuo­desta 2006 tie­tei­den väli­nen vuo­ro­pu­helu on lisään­ty­nyt ja uutta tut­ki­mus­tie­toa mie­len pro­ses­seista on ker­ty­nyt run­saasti. (Evans 2008.)

[3] Magos/mageia –ter­mien käy­töstä antii­kissa tar­kem­min ks. Brem­mer 2002, 1–12. Per­sian zarat­hustra­lais­ten maa­gien lisäksi Intian alas­to­mat vii­saat, baby­lo­nia­lais­ten eli assy­ria­lais­ten kal­dea­lai­set oraak­ke­lit  ja kelt­tien ja gal­lien drui­dit eli pyhät mie­het esiin­ty­vät Aris­to­te­leen magiaa kos­ke­vissa dia­lo­geissa, johon Dio­ge­nes Laer­tios viit­taa Mer­kit­tä­vien filo­so­fien elä­mä­ker­toja käsit­te­le­vässä teok­ses­saan (Dio­ge­nes Laertius/Ahola  2002).

[4] Uskonto-sanan var­talo on joko oma­pe­räi­nen tai lai­na­sana kan­ta­ger­maa­nin wunsko–sanasta (halu, toive, toi­vo­mus), myö­hem­min Sak­sassa Wunsch. Uskolla tar­koi­te­taan tie­toon perus­tu­ma­tonta käsi­tystä tai luu­loa jos­ta­kin ja luot­ta­musta jon­kin ole­mas­sao­loon, toteu­tu­mi­seen, arvoon tai val­taan. Uskolla tar­koi­te­taan myös uskon­nol­lista vakau­musta, joka perus­tuu uskon­nol­li­siin usko­muk­siin kuten esi­mer­kiksi vakau­muk­seen juma­lan tai muun yli-inhimillisen mah­din ole­mas­sao­losta ja tähän turvautumista.(Häkkinen 2004, 1412.) Usko-sanalla on vas­tine kai­kissa lähi­su­ku­kie­lissä sekä saa­messa (esim. kar­ja­lan ja lyy­din ja vat­jan usko, viron usund (uskonto), usk, saa­men osku.) Usko-sanaa on käy­tetty Agrico­lan käsi­kir­joi­tuk­sista alkaen uskon­non mer­ki­tyk­sessä, kun­nes teo­lo­gian suo­men­kie­li­nen ter­mi­no­lo­gia täs­men­tyi 1800-luvulla. Uskonto on joh­dos sanoista usko ja uskoa.  Joh­dos uskonto on Paavo Tik­ka­sen käyt­töön ottama uudis­sana vuo­delta 1848. (Häk­ki­nen 2004, 1412.)

[5] Useim­pien euroop­pa­lais­ten kiel­ten uskon­toa tar­koit­tava sana tulee lati­nan reli­gio–sanasta (sak­san­kie­len reli­gion, rans­kan, englan­nin ja ruot­sin reli­gion ja ita­lian reli­gione).

[6] Ves­tan neit­syet oli­vat ylä­luok­kien per­hei­den hyveel­li­siä ja kau­niita tyt­töjä. Hei­dät ini­tioi­tiin Ves­tan pal­ve­luk­seen, ja hei­dän tuli sekä huo­leh­tia temp­pe­listä pitä­mällä yllä ikuista tulta että siellä jär­jes­tet­tä­vissä sere­mo­nioissa. Heillä oli mah­dol­li­suus erota teh­tä­västä pal­vel­tu­aan Ves­taa 30 vuotta. Sii­hen saakka hei­dän tuli olla neit­syitä. Neit­syy­den menet­tä­mi­sestä ran­gais­tiin kuo­le­malla. (Mus­ta­kal­lio 2008, 206; Castrén 2011, 113; Hän­ni­nen et al.2012, 220.)

[7] Kes­kiaika jae­taan kol­meen jak­soon: var­hais­kes­kiaika (500‑1000), sydän­kes­kiaika (1000–1300) ja myö­häis­kes­kiaika (1300–1500). Suo­men kes­kiaika jae­taan var­hais­kes­kiai­kaan (noin 1150–1323), sydän­kes­kiai­kaan (1323–1397) ja myö­häis­kes­kiai­kaan (1397–1520).Keskiaika alkoi Roo­man val­ta­kun­nan jakau­tuessa ja sen län­ti­sen puo­len luhis­tuessa bar­baa­ri­sina pidet­ty­jen ger­maa­nien hyö­kä­tessä Roo­maan (400 –luvulla jaa.) ja päät­tyi renes­sans­siin myö­häis­kes­kia­jan (n. 1500) ja uuden ajan taitteessa.

[8] His­to­rian­tut­ki­muk­sen läh­de­ai­neis­tot ovat ohjan­neet tut­ki­musta kir­joi­tus­tai­tois­ten ihmis­ten näkö­kul­mia pai­not­ta­viksi. Uusi antii­kin tut­ki­mus ja kes­kia­jan tut­ki­mus­tieto on  laa­jen­ta­nut näkö­kul­miamme. (Ks. esim. Hän­ni­nen (toim.) 2013.)

[9] Myös René Girar­din mukaan uhraa­mi­sen het­kellä syn­ti­pu­kin syyl­li­syys usko­taan todeksi ja väki­valta oikeu­den­mu­kai­seksi. Uhri puh­dis­taa yhtei­sön sen sisäi­sistä konflik­teista, josta seu­raa katart­ti­nen vai­ku­tus.  Kuol­lut uhri koho­te­taan myy­teissä juma­lal­li­seen ase­maan ja näin pei­te­tään tie­toi­suu­delta yhtei­sön ja uskon­to­jen kes­kiössä toi­miva väki­val­tai­nen uhri­me­ka­nismi. Girar­din hypo­teesi perus­tuu hänen kehit­te­le­mäl­leen aja­tuk­selle mimeet­ti­sestä jäl­jit­te­lystä, jossa jäl­ji­tel­tä­vän ja jäl­jit­te­li­jän väli­nen ero katoaa ja syn­nyt­tää ris­ti­rii­ta­ti­lan­teen. (Girard 2004 [1972].) Girar­din syn­ti­puk­ki­teo­ria perus­tuu aja­tuk­seen yhdestä uhrista, syn­ti­pu­kista. Toi­seut­ta­mi­sessa taas on kyse ihmis­ryh­mien demonisoinnista.

[10] Neno­nen on koon­nut seu­raa­via seli­tyk­siä: 1. ihmis­ten pahan­suo­pai­suus: kateus, juo­rut, pie­net asiat sai­vat suu­ret mit­ta­suh­teet, 2. Noi­ta­voi­miin oikeasti uskot­tiin, inkvi­si­to­rit uskoi­vat teh­neensä hyvän työn, kun elä­vältä pol­tet­tu­jen noi­tien sielu puh­dis­tui lie­keissä. 3. Nais­viha ja tukah­de­tun sek­su­aa­li­suu­den kie­rot ilme­ne­mis­muo­dot. 4. Tai­kausko kana­voi­tui poik­kea­vien ja ”huo­nosti käyt­täy­ty­vien” vai­noon. 5. Talou­del­li­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen eriar­voi­suus tuotti pas­sii­vista aggres­sii­vi­suutta, joka pur­kau­tui noi­ta­vi­hana. 6. Kir­kon täy­tyi puo­lus­taa kris­ti­nus­koa. 7. Inkvi­si­tio etsi uutta työtä keret­ti­läis– ja juu­ta­lais­vai­no­jen päätyttyä.8. Huu­maa­vien sien­ten tai kas­vien käyttö tai esim. rukiin tora­jyvä aiheutti har­hai­sia hal­lusi­naa­tioita. (Neno­nen 2007, 35.)