Ateismin lähteillä. Jumalattomuuden alkuperän ja yleistymisen tarkastelua (Mikko Sillfors)

Download PDF

Mikko Sill­fors
Hel­sin­gin yliopisto

Ateismi ja uskonto ovat olleet 2000-luvulla näky­västi esillä län­si­mai­sessa jul­ki­sessa kes­kus­te­lussa. Samaan aikaan usei­den tut­ki­mus­ten mukaan ateismi ja uskonn­ot­to­muus ovat lisään­ty­neet monissa län­si­maissa. Mistä ateismi joh­tuu? Mil­lai­set teki­jät vai­kut­ta­vat sen lisään­ty­mi­seen? Esi­tän psy­ko­lo­gista kak­sois­pro­ses­soin­ti­teo­riaa hyö­dyn­täen ja vii­mei­sim­pään ateis­min tut­ki­muk­seen poh­jau­tuen ateis­min syistä holis­ti­sen hypo­tee­sin, joka tekee myös ateis­min his­to­rial­li­sen lisään­ty­mi­sen ja nykyi­sen ylei­syy­den ymmär­ret­tä­väm­mäksi. Yksi­löp­sy­ko­lo­gi­sella tasolla ateis­min suun­taan näyt­täi­si­vät vie­vän esi­mer­kiksi tai­pu­mus reflek­tii­vi­seen ajat­te­luun sekä tiet­ty­jen juma­laus­koon liit­ty­vien intui­tii­vis­ten tai­pu­mus­ten heik­kous. Sosio­kult­tuu­ri­sella tasolla ateis­mia lisää­vät muun muassa vau­raus, tur­val­li­suus, moderni ympä­ristö, uskon­non­va­paus, (tie­teel­li­nen) kou­lu­tus, uskon­non ja val­tion lii­ton heik­ke­ne­mi­nen, uskon­non jul­ki­nen vähäi­nen näky­vyys sekä natu­ra­lis­min, ateis­min ja uskon­to­kri­tii­kin näkyvä läs­nä­olo kult­tuu­rissa. Suh­teu­tan hypo­tee­sia myös ateis­min his­to­ri­aan ja tar­kas­te­len kuinka ateismi on tul­lut vähi­tel­len näky­väksi osaksi län­si­maista kult­tuu­ria. Lopuksi tuon esiin näke­myk­sen, jonka mukaan ateis­min tut­ki­mus tar­joaa uuden näkö­kul­man myös teis­miin ja uskon­nol­li­suu­teen. Ateis­min syvempi ymmär­tä­mi­nen antaa lisäksi eväitä raken­ta­vam­paan yhteis­kun­nal­li­seen uskonto– ja ateismikeskusteluun.

Ateismi ja sen lisään­ty­mi­nen länsimaissa

Juma­lausko eli teismi on ollut ihmis­kun­nan his­to­ri­aan ken­ties eni­ten vai­kut­ta­nut usko­mus. Tun­te­mus siitä, että maa­il­massa vai­kut­taa per­soo­nal­li­nen jumala[1] (tai useita), liit­tyy lähes kaik­kien tie­det­ty­jen kult­tuu­rien uskon­nol­li­seen, moraa­li­seen, yhtei­söl­li­seen ja tai­teel­li­seen toi­min­taan. Yli­pään­sä­kin kult­tuu­reja näyt­tää hal­lin­neen dua­lis­ti­nen maa­il­man­kuva, usko eri­lai­siin aineet­to­miin, yli­luon­nol­li­siin olen­toi­hin sekä ruu­miista eril­li­seen sie­luun ja kuo­le­man­jäl­kei­seen elä­mään. Kui­ten­kin eri puo­lilta maa­il­maa löy­tyy jo antii­kin ajalta merk­kejä myös monis­ti­sesta (onto­lo­gi­sesta) natu­ra­lis­ti­sesta maa­il­man­ku­vasta, jossa aineel­li­sen todel­li­suu­den ulko­puo­lelle ei ole­teta juma­lia eikä muita yli­luon­nol­li­sia olen­toja tai hen­kiä.[2] (Ks. Hutc­heon 1996, 1–5.)

Viime vuo­si­sa­to­jen aikana natu­ra­lis­ti­nen maa­il­man­kuva ja sii­hen liit­tyvä ateismi on län­si­maissa nous­sut vähi­tel­len mer­kit­tä­väksi aat­teel­li­seksi teki­jäksi. Ole­tet­ta­vasti tätä ovat mah­dol­lis­ta­neet useat toi­siinsa kie­tou­tu­vat sosio­kult­tuu­ri­set teki­jät. Monien tut­ki­mus­ten mukaan ateis­tien määrä on 2000-luvulla edel­leen lisään­ty­nyt samaan aikaan kun ateis­ti­sia kir­joja, liik­keitä, kam­pan­joita sekä internet-sivustoja on ollut yhä enem­män esillä. Näky­vin ateis­ti­nen ilmiö on viime vuo­sina ollut luon­non­tie­tei­siin poh­jaava uusa­teismi. Uusa­teis­tien mukaan (mono­teis­ti­set) uskon­not ovat opeil­taan vir­heel­li­siä, moraa­lil­taan van­han­ai­kai­sia ja ihmis­kun­nalle hai­tal­li­sia. Uusa­teis­tien kir­joista on tul­lut myyn­ti­me­nes­tyk­siä ja osit­tain juuri uusa­teis­min näky­vyy­den myötä ateis­mista on tul­lut kiih­keä kes­kus­te­lu­naihe.[3] (Ks. Mah­la­mäki 2013, 446; KTK 2012, 269–271.) Uusa­teismi on myös lisän­nyt uskon­non­vas­tai­suutta esi­mer­kiksi Länsi-Euroopan suu­rissa kau­pun­geissa uskonn­ot­to­mien ja kou­lu­tet­tu­jen nuor­ten aikuis­ten kes­kuu­dessa (Rib­be­rink et al. 2013).

Ateismi yhdis­te­tään­kin usein uskon­to­kriit­ti­syy­teen[4], mutta mää­ri­tel­mäl­li­sesti ateismi ei ole vas­tin­pari uskon­nolle, vaan teis­mille. Sana ateismi juon­taa 400–300-luvuilla eaa. Krei­kassa yleis­ty­nee­seen sanaan atheos, jossa a tar­koit­taa ”ei” tai ”ilman” ja theos juma­laa. Ateismi siis tar­koit­taa yksin­ker­tais­taen juma­lat­to­muutta ja ateisti hen­ki­löä, joka ei usko juma­liin. (Ks. Brem­mer 2007, 19–22; Pal­mer 2012, 13–14.) Ateis­min (kuten uskonn­ot­to­muu­den­kin) mää­rit­tely on kui­ten­kin ongel­mal­lista ja siitä on käyty pal­jon kes­kus­te­lua (ks. esim. Cli­teur 2009; Mah­la­mäki 2013; Szta­jer 2012). Nykyi­sin ateismi on tapana jao­tella tar­kem­min a) nega­tii­vi­seen ateis­miin, joka tar­koit­taa uskon puut­tu­mista (teis­ti­sen) juma­lan ole­mas­sao­loon, sekä b) posi­tii­vi­seen ateis­miin, joka tar­koit­taa suo­raa epä­us­koa (teis­ti­sen) juma­lan ole­mas­sao­loon (Mar­tin 1990, 26, 463–464). Artik­ke­lis­sani luen näi­den ohella ateis­miksi myös c) laa­jem­man natu­ra­lis­ti­sen maa­il­man­ku­van, jonka mukaan uni­ver­sumi on ei-luotu koko­nai­suus, jossa ei ole aineen ja ener­gian ulko­puo­li­sia yli­luon­nol­li­sia teki­jöitä sekä d) välin­pi­tä­mät­tö­myy­den juma­lia ja (teis­tistä) uskon­toa kohtaan.

Käsit­te­len artik­ke­lis­sani ateis­min ohella myös uskonn­ot­to­muutta, koska teismi ja uskonto liit­ty­vät län­si­maissa usein toi­siinsa teis­min ollessa mono­teis­tis­ten uskon­to­jen opil­li­nen ydin. Uskonto on kui­ten­kin teis­miä komplek­si­sempi ja vai­keam­min mää­ri­tel­tävä ilmiö, joka voi sisäl­tää esi­mer­kiksi ritu­aa­li­sia, eet­ti­siä, myyt­ti­siä ja ins­ti­tu­tio­naa­li­sia ulot­tu­vuuk­sia. Kaikki uskon­nol­li­set ihmi­set eivät ole teis­tejä ja on myös ei-teistisiä uskon­toja, kuten jai­na­lai­suus tai budd­ha­lai­suus, joissa hylä­tään aja­tus luo­ja­ju­ma­lasta. Kuten teismi ja uskon­nol­li­suus, myös ateismi ja uskonn­ot­to­muus liit­ty­vät usein toi­siinsa, vaikka ne ovat­kin eri asioita. Län­si­maissa ateis­tit ovat monesti uskonn­ot­to­mia[5], ja jos­kus tut­ki­muk­sis­sa­kin ateis­tit ja uskonn­ot­to­mat saa­te­taan (vir­heel­li­sesti) rin­nas­taa kes­ke­nään. Silti vain osa uskonn­ot­to­mista on ateis­teja. Yli­pään­sä­kään ateismi ei pois­sulje uskon­nol­li­suutta eikä vält­tä­mättä edes yli­luon­nol­lista, ja peri­aat­teessa ateisti voi uskoa vaik­kapa sie­luun ja jäl­leen­syn­ty­mään tai kum­mi­tuk­siin ja vas­taa­viin hen­kio­len­toi­hin. (Ks. Mah­la­mäki 2013, 448–452.)

Ateis­min mit­taa­mi­nen kyse­ly­tut­ki­muk­silla on ongel­mal­lista. Muun muassa kysy­mys­ten muo­toi­lut, mata­lat vas­taus­pro­sen­tit tai eri mai­den poliit­ti­set ilma­pii­rit aiheut­ta­vat sen, että saa­dut tulok­set on vai­keasti yleis­tet­tä­vissä koko popu­laa­tiota kos­ke­vaksi. Esi­mer­kiksi Kii­nassa juma­laan usko­val­la­kin saat­taa olla pai­netta vas­tata ole­vansa ateisti, kun taas uskon­nol­li­sissa maissa tilanne voi olla päin­vas­tai­nen. Myös ste­reo­tyyp­pi­set käsi­tyk­set ateis­teista saat­ta­vat vai­kut­taa vas­tauk­siin, ja län­si­maissa vain harva sel­lai­nen­kin vas­taaja, joka ei usko juma­liin, mää­rit­te­lee itsensä ateis­tiksi. (Ks. Zuc­ker­man 2007, 47–48; Mah­la­mäki 2013, 446–450.)

Mit­tauson­gel­mista huo­li­matta monien vii­me­ai­kais­ten tut­ki­mus­ten mukaan ateismi ja uskonn­ot­to­muus näyt­täi­si­vät lisään­ty­neen ja ole­van jois­sa­kin maissa jo var­sin ylei­siä. Esi­mer­kiksi 57 maata käsit­tä­vän WIN-gallupin (2012) mukaan uskon­nol­li­siksi itsensä miel­tä­vien ihmis­ten osuus on las­ke­nut 9 % vuo­teen 2005 ver­rat­tuna ja vas­taa­vasti ateis­tien määrä on lisään­ty­nyt 3 %. Eni­ten vakau­muk­sel­li­siksi ateis­teiksi itsensä mää­rit­te­le­viä on Kii­nassa (47 %), Japa­nissa (31 %), Tše­kissä (30 %), Rans­kassa (29 %), Etelä-Koreassa (15 %), Sak­sassa (14 %) ja Alan­ko­maissa (14 %). Jois­sa­kin maissa uskonn­ot­to­mia ihmi­siä on enem­män kuin uskon­nol­li­sia. Uskonn­ot­to­muus lii­te­tään tut­ki­muk­sessa vau­raus­ta­soon: mitä enem­män vau­rautta, sen vähem­män uskon­nol­li­suutta ja päin­vas­toin. (WIN 2012, 3–5; Szt­jaer 2012, 60.) Nor­ri­sin & Ingle­har­tin (2004) mukaan vuo­sien 1947–2001 välillä juma­lausko väheni esi­mer­kiksi Ruot­sissa 33,6 %, Alan­ko­maissa 22 %, Austra­liassa 19,9 %, Nor­jassa 18,9 %, Tans­kassa 17,9 % ja Bri­tan­niassa 16,5 %. He kat­so­vat uskon­no­to­muu­den lisään­ty­vän eksis­ten­ti­aa­li­sesti tur­val­li­sissa olo­suh­teissa. Tur­vat­to­missa oloissa uskon­nol­li­suus vas­taa­vasti lisään­tyy. (Nor­ris & Ingle­hart 2004, 90, 108, 217–219.)

Smit­hin (2012) mukaan vuo­sien 1991–2008 välillä usko Juma­laan on monissa län­si­maissa vähen­ty­nyt. Per­soo­nal­li­seen Juma­laan uskoo esi­mer­kiksi itäi­sessä Sak­sassa vain 8,2 %, Tše­kissä 16,1 %, Rans­kassa 18,7 % ja Ruot­sissa 19,1 % ihmi­sistä. Juma­lausko on ylei­sintä iäk­käim­missä ikä­luo­kissa. (Smith 2012, 1–6.) Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen (KTK 2012) mukaan enää 27 % suo­ma­lai­sista uskoo kris­ti­nus­kon Juma­laan (vuonna 1999 vielä 47 %), 23 % uskoo Juma­laan eri tavalla kuin kirkko opet­taa, 24 % ei tiedä uskooko tai epäi­lee usko­aan Juma­laan ja 21 % ei usko lain­kaan Juma­lan ole­mas­sao­loon. Eri­tyi­sen vähän kris­ti­nus­kon Juma­laan usko­via on 15–29-vuotiaiden ikä­luo­kassa: 15 %. Usko mui­hin­kin kris­til­li­siin usko­muk­siin kuten Jee­suk­sen ylös­nouse­muk­seen ja kuo­le­man­jäl­kei­seen elä­mään ovat vähen­ty­neet. Esi­mer­kiksi jo 34 % suo­ma­lai­sista ajat­te­lee, että elämä lop­puu kuo­le­maan ja 27 % on asiasta epä­tie­toi­sia (vuonna 1999 pro­sen­tit oli­vat 25 ja 8). (KTK 2012, 43–46.) Yli­päänsä lute­ri­lais­ten kirk­ko­jen jäsen­mää­rät ovat Poh­jois­maissa olleet jo pit­kään laskusuunnassa.

On kui­ten­kin huo­mat­tava, että ateis­min ja uskonn­ot­to­muu­den lisään­ty­mi­nen tie­tyissä vau­raissa län­si­maissa ei tar­koita juma­laus­kon ja uskon­nol­li­suu­den glo­baa­lilla tasolla vähe­ne­vän. Päin­vas­toin kehi­tys­mai­den suu­ren syn­ty­vyy­den joh­dosta ne pro­sen­tu­aa­li­sesti luul­ta­vasti lisään­ty­vät. (Ks. Zuc­ker­man 2007, 59.) Ateis­min lisään­ty­mi­nen ei myös­kään vält­tä­mättä tar­koita sitä, että ihmis­ten hen­ki­set pyr­ki­myk­set vähe­ni­si­vät. Esi­mer­kiksi 2000-luvulla yhä useampi mää­rit­tää itsensä uskon­nol­li­sen sijaan ”hen­ki­seksi”. Samoin esillä on ollut ateis­tista hen­ki­syyttä, jossa voi olla ainek­sia vaik­kapa pan­teis­mista, budd­ha­lai­suu­desta tai teis­ti­sis­tä­kin uskon­noista. (Sill­fors & Roni­kon­mäki 2013.) Täl­lais­ten eri­lais­ten ateis­min muo­to­jen myötä sen näky­vyys edel­leen lisään­tyy ja ateismi saa uutta tarttumapintaa.

Vasta hil­jat­tain on alettu esit­tää kat­ta­vam­pia hypo­tee­seja kos­kien sitä, mistä ateismi yli­päänsä joh­tuu ja miten ateis­min lisään­ty­mistä tie­tyissä kult­tuu­reissa voi­daan selit­tää. Artik­ke­lis­sani kes­ki­tyn tar­kas­te­le­maan näitä hypo­tee­seja sekä työs­tän nii­den poh­jalta omaa lähes­ty­mis­ta­paani aihee­seen. Esit­te­len aluksi psy­ko­lo­gian pii­rissä suo­si­tuksi tul­leen kak­sois­pro­ses­soin­ti­teo­rian. Tämän jäl­keen tuon esiin vii­mei­sim­pään ateis­min tut­ki­muk­seen poh­jau­tuen holis­ti­sen hypo­tee­sin, jonka kat­son teke­vän ateis­min alku­pe­rää ja lisään­ty­mistä ymmär­ret­tä­väm­mäksi. Suh­teu­tan hypo­tee­sia myös ateis­min his­to­ri­aan, johon ateis­min alku­pe­rä­teo­rioissa on kiin­ni­tetty vain vähän huo­miota. Yhteen­ve­dossa pun­nit­sen hypo­tee­sin vah­vuuk­sia ja heik­kouk­sia sekä poh­din teis­min ja ateis­min luon­nol­li­suutta ja sitä, miksi ateis­min tut­ki­mus nyky­ai­kana on tärkeää.

Ihmi­sen kaksi mieltä

Tar­kas­te­len ateis­min alku­pe­rää ja lisään­ty­mistä osit­tain psy­ko­lo­gi­sen kak­sois­pro­ses­soin­ti­teo­rian puit­teissa. Vii­meis­ten kol­men­kym­me­nen vuo­den aikana psy­ko­lo­git ja kog­ni­tio­tie­tei­li­jät ovat ensim­mäistä ker­taa empi­ri­aan tukeu­tuen pys­ty­neet luo­maan erot­te­lun ihmis­mie­len kah­den ajat­telu– ja tie­don­pro­ses­soin­ti­ta­van välillä. Toi­sin sanoen, kak­sois­pro­ses­soin­ti­teo­ria mal­lin­taa ole­tuk­sen kah­desta jär­jes­tel­mästä samoissa aivoissa. Näitä kut­su­taan usein intui­tii­vi­seksi (jär­jes­telmä 1) ja reflek­tii­vi­seksi (jär­jes­telmä 2). Kaikki ihmi­set käyt­tä­vät molem­pia jär­jes­tel­miä, mutta pai­not­taen niitä eri suh­teissa. Siten yksi­löt voi­vat olla enem­män intui­tii­vi­seen tai reflek­tii­vi­seen pro­ses­soin­tiin tai­pu­vai­sia. (Ks. Kalk­man 2013, 3; Evans 2013, 1–2.)

Intui­tii­vi­nen pro­ses­soin­ti­tapa on nopea, auto­maat­ti­nen, asso­sia­tii­vi­nen, kapa­si­tee­til­taan suuri ja evo­lu­tii­vi­sesti vanha. Se kuvaa niitä mie­len pro­ses­seja, jotka toi­mi­vat ilman työ­muis­tin apua, ja jotka ovat osit­tain yhtei­siä myös muille eläin­la­jeille. Reflek­tii­vi­nen pro­ses­soin­ti­tapa taas on hidas ja har­kit­seva, kont­rol­loitu, pon­nis­te­lua vaa­tiva, kapa­si­tee­til­taan pieni ja evo­lu­tii­vi­sesti uusi. Se kuvaa niitä mie­len pro­ses­seja, jotka tar­vit­se­vat pää­syn yhteen, kapa­si­tee­til­taan rajoit­tu­nee­seen kes­kus­työ­muis­tin läh­tee­seen, ja jotka ovat eri­tyi­sesti (vaik­kei­vät ainoas­taan) ihmi­selle omi­nai­sia. Erot­telu kah­teen mie­leen ei kui­ten­kaan ole näin yksioi­koi­nen, koska käy­tän­nössä jär­jes­tel­mät eivät toimi toi­sis­taan eril­lään, vaan pikem­min­kin toi­si­aan myö­täil­len, ja koska aivoista on löy­detty myös muita kog­ni­tii­vi­sen pro­ses­soin­nin jär­jes­tel­miä. (Kalk­man 2013, 4; Evans 2013, 1–3.)

Intui­tii­vi­nen ja reflek­tii­vi­nen jär­jes­telmä ovat kum­pi­kin kehit­ty­neet luon­non­va­lin­nassa toteut­ta­maan eri teh­tä­viä. Siksi ne tuot­ta­vat jos­kus kes­ke­nään eri­lai­sia ja ris­ti­rii­tai­sia­kin tulok­sia, vas­tauk­sia ja pää­tel­miä. Yleensä ne kui­ten­kin toi­mi­vat suju­vasti yhdessä siten, että intui­tii­vi­nen pro­ses­sointi pitää huo­len lähinnä tavan­omai­seen elä­mään liit­ty­vistä toi­min­noista, jotka eivät vaadi har­kin­taa, ja reflek­tii­vi­nen ajat­telu arjen juok­se­vista ongel­mista, jotka vaa­ti­vat kont­rol­loi­tua tark­kaa­vai­suutta. Olen­nai­nen ero pro­ses­soin­ti­ta­po­jen välillä on nii­den suhde kie­leen ja kult­tuu­riin. Intui­tii­vi­nen ope­roi vais­to­mai­sesti, heu­ris­ti­sesti, tois­taen ”pakos­ta­kin” mal­leja, jotka ovat olleet evo­lu­tii­vi­sesti ihmi­selle menes­tyk­sel­li­siä, eikä se perustu kie­leen tai kult­tuu­ri­seen oppi­mi­seen. Reflek­tii­vi­nen taas sal­lii uuden­lai­sen pää­tök­sen­teon – esi­mer­kiksi intui­tii­vi­sen epä­on­nis­tuessa – ja siinä kie­len rooli on olen­nai­nen. Kieli mah­dol­lis­taa sään­tö­jär­jes­tel­män, joka ohjaa infor­maa­tion pro­ses­soin­nin logiik­kaa. Reflek­tii­vi­nen ajat­telu poh­jau­tuu siis van­kasti kult­tuu­ri­siin, han­kit­tui­hin omi­nai­suuk­siin, ja toi­mii peräk­käi­sesti, jär­jes­tystä nou­dat­taen ja ana­lyyt­ti­sesti pro­ses­soi­den. Kaikki nämä ovat teki­jöitä, jotka mää­rit­tä­vät esi­mer­kiksi tie­teel­listä ja loo­gista ajat­te­lua. Evans sijoit­taa­kin esi­mer­kiksi tie­teen sekä ihmi­sen kyvyn luoda moder­neja ympä­ris­töjä juuri reflek­tii­vi­sen ajat­te­lun kehik­koon. (Kalk­man 2013, 5; Evans 2013, 1–5.) Myös ateis­min on havaittu ole­van yhtey­dessä reflek­tii­vi­sen ajat­te­lun koros­tu­mi­seen sekä tiet­ty­jen intui­tii­vis­ten tai­pu­mus­ten heik­kou­teen (Norenzayan & Ger­vais 2013).

Mikä on ateis­min alku­perä ja miksi se on yleis­ty­nyt? – Holis­ti­nen hypoteesi

Mistä ateismi joh­tuu ja miksi se yleis­tyy tie­tyissä maissa? Täl­lai­sia kysy­myk­siä on tar­kas­tel­tava aluksi suh­teessa teis­miin ja sen alku­pe­rään, koska teismi ja ateismi ovat toi­siinsa vah­vasti sidok­sissa: jos juma­laus­koa ei olisi, ei olisi myös­kään käsi­tystä juma­lat­to­muu­desta. Juma­laus­kon ilme­ne­mis­muo­dot ovat myös his­to­rial­li­sesti jat­ku­vasti muut­tu­neet. Näin ateis­mi­kin on ollut muu­tok­sen tilassa, koska se on aina ollut rea­goin­tia teis­miin. (Hyman 2007, 29, 37–40; Mah­la­mäki 2013, 449–450.) Sidos näkyy myös siten, että nykyi­set kat­ta­vam­mat teo­riat ateis­mista poh­jau­tu­vat usein evo­lu­tii­vi­siin teis­min ja uskon­non selitysmalleihin.

Yli­luon­nol­li­sen hyl­kää­viä natu­ra­lis­ti­sia seli­tys­mal­leja teis­min ja uskon­non alku­pe­rästä on esi­tetty jo pit­kään. Ne voi­daan kar­keasti luo­ki­tella sosio­lo­gi­siin, psy­ko­lo­gi­siin ja bio­lo­gi­siin. Sosio­lo­gi­siin seli­tyk­siin lukeu­tuu esi­mer­kiksi jo antii­kin Krei­kassa esi­tetty aja­tus, jonka mukaan papit ja val­taa­pi­tä­vät ovat kek­si­neet juma­lat ja uskon­non val­tansa pön­kit­tä­mi­seksi ja pitääk­seen kan­san kurissa. Moder­neja sosio­lo­gi­sia seli­tys­mal­leja edus­taa marxi­lai­nen malli, jonka mukaan uskonto on yhteis­kun­nan mate­ri­aa­lis­ten suh­tei­den hei­jas­tuma ja tuo loh­tua sor­re­tun kan­san taak­kaan. Myös psy­ko­lo­gi­set seli­tys­mal­lit ovat van­hoja, esi­mer­kiksi Demo­kri­tos (n. 460–370 eaa.) kat­soi uskon­non takana ole­van pelko luon­non ihmeitä koh­taan. Moder­neja psy­ko­lo­gi­sia seli­tys­mal­leja edus­taa Freu­din aja­tus uskon­nosta illuusiona ja Juma­lasta isä­hah­moa kai­paa­van voi­mat­to­man ihmi­sen toi­vea­jat­te­luna. (Ks. Brem­mer 2007, 15–17; Thrower 2000, 32, 120–121, 127–128.)

Kah­den vii­mei­sen vuo­si­kym­me­nen aikana näky­vim­min esillä ovat kui­ten­kin olleet bio­lo­gi­aan poh­jau­tu­vat seli­tys­mal­lit. Niitä ovat esit­tä­neet lähinnä kog­ni­tii­vi­sen uskon­to­tie­teen (Cog­ni­tive Science of Reli­gion, CSR) edus­ta­jat, jotka kat­so­vat uskon yli­luon­nol­li­seen ja uskon­non nouse­van suo­raan ihmis­mie­len nor­maa­leista raken­teista. Uskonto on näin ihmi­selle luon­nol­lista, ja tut­ki­jat ovat olleet eri mieltä lähinnä siitä, onko uskonto syn­ty­nyt ihmis­mie­len mui­den raken­tei­den sivu­tuot­teena vai hyö­dyl­li­senä adap­taa­tiona, joka on esi­mer­kiksi edis­tä­nyt yhtei­söl­li­syyttä. Tämä CSR:n uskon­non luon­nol­li­suus (natu­ral­ness of reli­gion) –hypo­teesi on eräs muun­nelma aiem­masta, monien filo­so­fien, teo­lo­gien ja his­to­rioit­si­joi­den kan­nat­ta­masta käsi­tyk­sestä, jonka mukaan ihmi­nen on luon­nos­taan uskon­nol­li­nen. (Ks. Szta­jer 2012, 55–60; De Smedt 2011, 237.)

Vaikka evo­lu­tii­vi­nen uskon­non­tut­ki­mus ja CSR on nous­sut mer­kit­tä­väksi tut­ki­mus­suun­tauk­seksi viime vuo­si­kym­me­ninä, on evo­lu­tii­vista ateis­min tut­ki­musta tehty huo­mat­ta­vasti vähem­män. Yli­pään­sä­kin ateis­min tut­ki­muk­sesta on alka­nut muo­dos­tua itse­näi­nen tut­ki­musala kun­nolla vasta 2000-luvulla ateis­min voi­mis­tu­neen näky­vyy­den myötä. (Ks. Mah­la­mäki 2013, 446; Ger­vais & Norenzayan 2012, 493.) Monilla ateis­min tut­ki­joilla ja teo­ree­ti­koilla on pohja CSR:ssä, mutta jot­kut heistä ovat moit­ti­neet ihmi­sen evo­luu­tioon ja kog­ni­tioon kes­kit­ty­vää lähes­ty­mis­ta­paa riit­tä­mät­tö­mäksi ja pyr­ki­neet yhdis­tä­mään sekä bio­lo­gi­sen että kult­tuu­ri­sen näkö­kul­man (ks. esim. Geertz & Markús­son 2010; Ger­vais et al. 2011). Eten­kin näi­hin tut­ki­joi­hin poh­jau­tuen esit­te­len artik­ke­lis­sani holis­ti­sen hypo­tee­sin ateis­min syistä ja yleis­ty­mi­sestä.[6] Hypo­tee­sin mukaan ihmi­syk­si­löä tulisi tar­kas­tella olen­tona, johon vai­kut­taa yhtä­ai­kai­sesti ja sau­mat­to­masti kolme eri teki­jää: 1) ihmi­selle laji­tyy­pil­li­nen bio­lo­gia, 2) yksi­löl­li­nen psy­ko­lo­gi­nen tem­pe­ra­mentti– ja per­soo­nal­li­suus­tyyppi sekä 3) ympä­ristö ja eten­kin sosio­kult­tuuri. Kaikki nämä teki­jät on otet­tava huo­mioon, jos halu­taan kat­ta­vam­min ymmär­tää ja natu­ra­lis­ti­sesti selit­tää ateis­min alku­pe­rää ja lisään­ty­mistä. Käsit­te­len teki­jöitä seu­raa­vassa yksitellen.

Ihmi­selle laji­tyy­pil­li­nen bio­lo­gia – teis­min siemenet

Hyväk­syn läh­tö­koh­tai­sesti CSR:n ole­tuk­sen ihmis­kog­ni­tiosta juma­laus­kolle alt­tiina – muu­ten juma­laus­kon esiin­ty­mistä lähes kai­kissa tun­ne­tuissa kult­tuu­reissa olisi vai­kea natu­ra­lis­ti­sesti selit­tää.[7] Ihmi­sai­vot ovat evo­luu­tiossa raken­tu­neet etsi­mään luon­nosta älyl­li­siä, tie­toi­sia toi­mi­joita. Ne metsästys-keräilykulttuurin ihmi­set, joilla oli her­kempi tai­pu­mus olet­taa luon­no­nil­miöi­den (kuten rasah­dus met­sässä) taakse toi­mi­joita (esi­mer­kiksi petoe­läin), säi­lyi­vät toden­nä­köi­sim­min hen­gissä jat­ka­maan suku­aan. Siksi nykyih­mi­sel­lä­kin on tai­pu­mus olet­taa (luonnon)ilmiöiden taakse toi­mi­joita, vaik­kei niitä var­si­nai­sesti havait­tai­si­kaan. CSR:ssä tätä tai­pu­musta kut­su­taan HADD:ksi (Hype­rac­tive Agency Detec­tion Device). Samoin ihmi­selle on kehit­ty­nyt ”mie­len teo­ria” (Theory of Mind, ToM), sosi­aa­li­suutta ede­saut­tava omi­nai­suus tul­kita olen­to­jen ja ole­tet­tu­jen toi­mi­joi­den taakse ihmis­mäi­nen tar­koi­tuk­sel­li­nen mieli. Mie­len teo­ria on myös mää­ri­telty kyvyksi ”olla toi­sen nahoissa” eli kuvi­tella toi­sen aja­tuk­sia ja tun­teita, ja siten ymmär­tää ja ennus­taa tois­ten olen­to­jen käy­töstä. Tai­pu­mus olet­taa tie­toi­sia toi­mi­joita ja mie­len teo­ria liit­ty­vät usein yhteen, ja eri­tyi­sesti jäl­kim­mäi­nen ole­te­taan kes­kei­seksi syyksi sille, miksi uskon­nol­li­suus koe­taan intui­tii­vi­sesti hou­kut­te­le­vaksi. Uskon­to­jen myy­teissä ker­ro­taan yli­luon­nol­lis­ten toi­mi­joi­den haluista, tun­teista ja mie­len­ti­loista, ja esi­mer­kiksi rukouk­sessa pyri­tään yhtey­teen Juma­lan mie­len kanssa, hänen halui­hinsa ja aiko­muk­siinsa. (Ks. Caldwell-Harris 2012, 4–5; Saler & Ziegler 2006, 24–26; Kalk­man 2013, 4–5, 8–9.)

Tai­pu­mus olet­taa tie­toi­sia toi­mi­joita ja mie­len teo­ria ovat auto­maat­ti­sia, intui­tii­vi­sia ihmis­mie­len omi­nai­suuk­sia, jotka ilme­ne­vät jo lap­sena. Niillä on ollut kes­kei­nen asema evo­luu­tiossa ihmis­la­jin hen­gissä sel­viy­ty­mi­sen kan­nalta. Siksi näitä mie­len meka­nis­meja akti­voi­vat aja­tuk­set – joita esi­mer­kiksi uskon­to­jen myy­teissä esiin­tyy – on luul­ta­vasti jo ihmis­kun­nan var­hais­vai­heista alkaen koettu eri­tyi­sen mukaan­sa­tem­paa­viksi. Lisäksi uskon­noissa esiin­ty­vät toi­mi­jat – kuten näky­mä­tön per­soona, jolla on ihmis­mäi­nen luonne – jää­vät hel­posti mie­leen, koska ne ylit­tä­vät sopi­vassa mää­rin nor­maa­lien onto­lo­gis­ten kate­go­rioi­den rajat. Siten ker­to­muk­set juma­lista ovat olleet otol­li­sia leviä­mään kult­tuu­ri­sesti. (Ks. Kalk­man 2013, 4–5, 8–9; Norenzayan & Ger­vais 2013, 21.)

Näi­hin omi­nai­suuk­siin liit­tyen ihmi­nen myös intui­tii­vi­sesti olet­taa mie­len eril­li­seksi ruu­miista sekä hakee asioille teleo­lo­gi­sia (tar­koi­tus­pe­räi­siä) seli­tyk­siä. Jo var­hais­lap­set olet­ta­vat mie­len ruu­miista eril­li­seksi enti­tee­tiksi, joka sel­viää kuo­le­masta hen­gissä, ja kat­so­vat ainoas­taan inten­tio­naa­lis­ten toi­mi­joi­den voi­van luoda jär­jes­tystä. Yli nel­jä­vuo­ti­aat hake­vat vas­tauk­sia asioille näky­mät­tö­mistä syistä kuten mie­len­ti­loista tai näky­mät­tö­mistä luon­non­voi­mista, ja näke­vät luon­nossa tar­koi­tuk­sel­li­suutta, esi­mer­kiksi pil­vet ovat ”sata­mista var­ten”. Samoin aikui­set olet­ta­vat inten­tio­naa­li­sia mie­len­ti­loja esi­mer­kiksi kap­pa­leelle, joka liik­kuu tar­koi­tuk­sel­li­suutta osoit­ta­vasti. Edellä kuva­tut omi­nai­suu­det selit­tä­vät miksi uni­ver­su­mi­kin intui­tii­vi­sesti ole­te­taan jon­kin näky­mät­tö­män voi­man ja nime­no­maan inten­tio­naa­li­sen toi­mi­jan aiheut­ta­maksi ja jär­jes­tä­mäksi. (De Smedt 2011, 72–73, 277–283; De Cruz 2014.) Jär­ne­fel­tin kokeel­li­sen tut­ki­muk­sen mukaan myös val­taosa uskonn­ot­to­mista mää­rit­tää (intui­tii­vi­sesti) luon­no­nil­miöt tar­koi­tuk­sel­li­sesti luo­duiksi (kysyt­täessä, jos vas­tausaika on lyhyt) (Jär­ne­felt 2013, 5, 100, 110–125).

Koska nämä intui­tii­vi­set tai­pu­muk­set ovat uni­ver­saa­leja, on yli­luon­nol­li­nen (dua­lis­ti­nen) ja teleo­lo­gi­nen ajat­telu ollut ihmis­kun­nassa yleistä, ja yleensä nii­hin poh­jau­tu­van maa­il­man­ku­van omak­su­mista on myös uskon­non kautta kult­tuu­ri­sesti tuettu. Uskon­noissa juma­laus­koon on kiin­nit­ty­nyt eri­lai­sia moraa­li­sia, yhtei­söl­li­siä, poliit­ti­sia, tai­teel­li­sia, ritu­aa­li­sia ja muita tun­teel­li­sia tai toi­min­nal­li­sia ulot­tu­vuuk­sia, jotka eivät kui­ten­kaan suo­raan palaudu tai­pu­muk­seen olet­taa tie­toi­sia toi­mi­joita tai mie­len teo­ri­aan. Siten juma­laus­kon ja uskon­to­jen kon­kreet­ti­set ilme­ne­mis­muo­dot voi­vat kult­tuu­ri­sesti huo­mat­ta­vas­ti­kin vaih­della. En kui­ten­kaan tässä kes­kity näi­hin eri­lai­siin ilme­ne­mis­muo­toi­hin, vaan tar­kas­te­len lähinnä juma­laus­kon ole­tet­tua kog­ni­tii­vista kiin­ne­koh­taa, joka mah­dol­lis­taa sii­hen liit­ty­vät uskon­nol­li­set ulot­tu­vuu­det. Ihmi­sen kog­ni­tii­vi­set val­miu­det siis aina­kin osit­tain selit­tä­vät sen, miksi juma­liin yli­päänsä usko­taan, mutta kult­tuu­ri­sia seli­tyk­siä tar­vi­taan selit­tä­mään vaik­kapa sitä, miksi tie­tyllä alu­eella usko­taan juuri tiet­tyi­hin juma­liin. (Ks. Kalk­man 2013, 4; De Smedt 2011, 235–236, 239, 243.)

De Smedt esit­tää, että aikui­se­na­kin jär­keily poh­jaa lap­suu­den intui­tioi­hin, joita koke­muk­set ja kou­lu­tus kyllä rikas­ta­vat, mutta eivät vält­tä­mättä kumoa. Ihmi­sellä on tai­pu­mus myös yleis­tää arki­set havain­tonsa – kuten sen, että asioilla on aina syynsä – kos­ke­maan vaik­kapa kos­mo­lo­gi­sia kysy­myk­siä. Näin intui­tiolla on rooli myös filo­so­fi­sessa tai teo­lo­gi­sessa reflek­tiossa, ja tai­pu­mus dua­lis­ti­seen ja teleo­lo­gi­seen yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun näkyy uskon­to­jen myyt­tien ja oppien ohella esi­mer­kiksi eri­lai­sissa juma­lan ole­mas­sao­loa puo­lus­ta­vissa filo­so­fi­sissa argu­men­teissa. Täl­lai­sia esiin­tyy muun muassa juu­ta­lai­suu­den, kris­ti­nus­kon, isla­min ja hin­du­lai­suu­den piiristä.Kaksi kes­keistä argu­ment­tia ovat kos­mo­lo­gi­nen ja teleo­lo­gi­nen argu­mentti. (Ks. De Smedt 2011, 247, 256–258, 275–276, 283–285; De Cruz 2014; Szt­jaer 2012, 58.)

Kos­mo­lo­gi­nen argu­mentti ete­nee yksin­ker­tais­taen seu­raa­vasti: kai­killa asioilla ja olioilla on syynsä, mutta koska ei voi olla lopu­tonta syi­den regres­siota, kai­kelle täy­tyy olla ensim­mäi­nen syy, joka on itse syy–seuraus-ketjun ulko­puo­lella, ja se on jumala. Ver­sioita argu­men­tista ovat esit­tä­neet muun muassa Pla­ton, Akvi­no­lai­nen ja Descar­tes. Teleo­lo­gi­nen (suun­nit­telu) argu­mentti taas ete­nee yksin­ker­tais­taen seu­raa­vasti: luonto on moni­mut­kai­nen ja näyt­tää toi­mi­van kuin suun­ni­tel­lusti, ja siksi luon­non täy­tyy olla suun­ni­teltu älyl­li­sen olen­non toi­mesta (kuten kel­lon on suun­ni­tel­lut kel­lo­seppä), joka on jumala. Ver­sioita argu­men­tista löy­tyy esi­mer­kiksi Cice­rolta, Vol­tai­relta ja Paleylta.[8] (Ks. Mar­tin 1990 96–153; Pal­mer 2012, 33–54.) Nämä argu­men­tit voi­daan nähdä luon­tai­sena jat­kona tai­pu­muk­selle olet­taa tie­toi­sia toi­mi­joita (kos­mo­lo­gi­nen argu­mentti) ja mie­len teo­rialle (teleo­lo­gi­nen argu­mentti) (ks. De Smedt 2011, 247, 256).

Ihmi­sellä näyt­täisi ylei­sesti ottaen ole­van alt­tius pitää täl­lai­sia argu­ment­teja uskot­ta­vina ja myös epis­te­mo­lo­gi­sesti tyy­dyt­tä­vinä. Esi­mer­kiksi aja­tus loput­to­masta syi­den regres­siosta – kuten aja­tus ikui­sesta, ei-luodusta uni­ver­su­mista – ei intui­tii­vi­sesti tunnu tyy­dyt­tä­vältä, ja ken­ties siksi se myös kos­mo­lo­gi­sessa argu­men­tissa suo­raan hylä­tään. Jos ihmi­set eivät pys­tyisi lain­kaan olet­ta­maan luon­no­nil­miöi­den taakse näky­mät­tö­miä syitä – kuten esi­mer­kiksi lähim­mät laji­su­ku­lai­semme eivät tut­ki­mus­ten mukaan pysty – olisi kos­mo­lo­gi­nen argu­mentti käsit­tä­mä­tön. Samoin jos ihmi­sellä ei olisi tai­pu­musta etsiä tie­toi­sia toi­mi­joita ja olet­taa näille mie­len­ti­loja, tie­tois­ten yli­luon­nol­lis­ten inten­tio­naa­lis­ten toi­mi­joi­den olet­ta­mi­nen uni­ver­su­min suun­nit­te­li­jaksi olisi tus­kin epis­te­mo­lo­gi­sesti tyy­dyt­tä­vää. (Ks. De Smedt 2011, 283, 289–291; De Cruz 2014.)

Yksi­löl­li­nen psy­ko­lo­gi­nen tem­pe­ra­mentti– ja per­soo­nal­li­suus­tyyppi – yksi­löä ateis­min suun­taan vie­vät taipumukset

Vaikka ihmi­siä ylei­sesti ottaen yhdis­täi­si­kin laji­tyy­pil­li­nen alt­tius yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun, yksi­löi­den ole­musta, koke­mis­ta­paa ja maa­il­man­ku­val­li­sia näke­myk­siä mää­rit­tä­vät myös yksi­löl­li­sem­mät teki­jät sekä ympä­ristö (ympä­ris­töstä tar­kem­min ks. kohta 3). Yksi­lön psy­ko­lo­gi­nen tem­pe­ra­mentti– ja per­soo­nal­li­suus­tyyppi nouse­vat yksi­lön gene­tii­kan sekä elä­män­ko­ke­muk­sien muo­vaa­masta ainut­ker­tai­sesta ruu­mis– ja aivo­ra­ken­teesta. Tem­pe­ra­men­tilla tar­koi­te­taan yksi­lölle tyy­pil­listä ja melko pysy­vää rea­goi­mis– ja käyt­täy­ty­mis­tyy­liä, joka perus­tuu syn­nyn­näi­seen geneet­ti­seen raken­tee­seen. Yksi­löl­li­set erot syn­nyn­näi­sessä tem­pe­ra­men­tissa (jotka liit­ty­vät eroi­hin aivo­ra­ken­teissa ja aivo­toi­min­noissa) muo­dos­ta­vat per­soo­nal­li­suu­den kehi­tyk­sen yti­men. Per­soo­nal­li­suu­della tar­koi­te­taan tem­pe­ra­men­tin poh­jalta nouse­vaa ihmi­sen psyyk­kis­ten omi­nai­suuk­sien raken­netta, johon vai­kut­ta­vat esi­mer­kiksi ympä­ristö, yhtei­sön odo­tuk­set sekä kult­tuu­rin nor­mit ja arvos­tuk­set. Tem­pe­ra­mentti luo siis bio­lo­gi­sen perus­tan per­soo­nal­li­suu­delle, joka on tem­pe­ra­ment­tia laa­jempi käsite, erään­lai­nen tem­pe­ra­men­tin ja ympä­ris­tön vai­ku­tuk­sen yhteis­tu­los, ja sisäl­tää esi­mer­kiksi yksi­lön minä­kä­si­tyk­sen, arvot ja maa­il­man­ku­van. (Ks. Keltikangas-Järvinen 2004, 36, 140–141; 2006.) Tem­pe­ra­mentti ja per­soo­nal­li­suus liit­ty­vät siis moni­säi­kei­sesti toi­siinsa ja käsit­te­len niitä tässä yhdessä.

Eri yksi­löi­den välillä voi­daan havaita sel­keää vaih­te­lua esi­mer­kiksi musi­kaa­li­suu­den, ute­liai­suu­den tai mui­den vas­taa­vien teki­jöi­den mää­rissä – mikä onkin vält­tä­mä­töntä ja hyö­dyl­listä evo­lu­tii­vi­selle kil­pai­lulle ja kehi­tyk­selle. Myös alt­tiu­dessa yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun voi esiin­tyä mer­kit­tä­vää vaih­te­lua, ja jot­kut yksi­löt näyt­tä­vät ole­van sii­hen vähem­män tai­pu­vai­sia. (Ks. John­son 2012, 52–57; Saler & Ziegler 2006, 29–31; Szt­jaer 2012, 64.) Siten ateis­teja tai juma­lien ole­mas­sao­loon epäi­le­västi suh­tau­tu­via skep­tik­koja on voi­nut olla eri kult­tuu­reissa niin kauan kuin juma­laus­koi­sia­kin. Ateis­tien per­soo­nal­li­suus­piir­teitä tut­ki­neen Caldwell-Harrisin mukaan ateis­tit ovat yleensä yksi­lö­kes­kei­sem­piä, skep­ti­sem­piä, ana­lyyt­ti­sem­pia, logiik­kaa pai­not­ta­vam­pia, maa­il­maan suun­tau­tu­neem­pia, natu­ra­lis­ti­sesti ja tie­teel­li­sesti orien­toi­tu­neem­pia sekä vähem­män auk­to­ri­teet­tius­kol­li­sia kuin uskon­nol­li­set ihmi­set (Caldwell-Harris 2012, 9–16). Ateis­min suun­taan ihmistä aja­via tem­pe­ra­mentti– ja per­soo­nal­li­suus­te­ki­jöitä voi siis olla useita, mutta nos­tan seu­raa­vaksi niistä tar­kem­min esiin kaksi, jotka liit­ty­vät kaksoisprosessointiteoriaan.

Ateismi reflek­tii­vi­sen ajat­te­lun koros­tu­mi­sen tuloksena

Yksi­löl­li­nen ateismi voi­daan ymmär­tää kog­ni­tii­vi­sena pon­nis­te­luna ihmis­mie­len intui­tii­vi­sia tai­pu­muk­sia vas­taan. Näin ollen ateismi on mah­dol­lista, mutta se vaa­tii kog­ni­tii­vista työtä ohit­taak­seen intui­tiot, jotka vai­kut­ta­vat teis­min ja uskon­nol­lis­ten usko­mus­ten takana. (Norenzayan & Ger­vais 2013, 20.) Useissa vii­me­ai­kai­sissa tut­ki­muk­sissa tai­pu­mus intui­tii­vi­seen ajat­te­luun on havaittu uskoa juma­laan ja yli­luon­nol­li­seen vah­vis­ta­vaksi teki­jäksi. Vas­taa­vasti tai­pu­mus reflek­tii­vi­seen ajat­te­luun on todettu ateistista/naturalistista ajat­te­lua vah­vis­ta­vaksi teki­jäksi. (Jär­ne­felt 2013, 40–41.) Esi­mer­kiksi Shen­hav et al. esit­tä­vät kol­meen tut­ki­muk­seen tukeu­tuen, että juma­lausko liit­tyy intui­tii­vi­seen ajat­te­luun ja juma­laus­kon vah­vuus sii­hen, kuinka pal­jon yksi­löllä on tai­pu­musta intui­tii­vi­seen tai reflek­tii­vi­seen ajat­te­luun (Shen­hav et al. 2012, 423–424). Samoin Sved­hol­min mukaan yli­luon­nol­li­set usko­muk­set ovat eri­tyi­sen ylei­siä intui­tii­vi­seen ajat­te­luun tai­pu­vai­silla yksi­löillä, kun taas reflek­tii­vi­seen ajat­te­luun tai­pu­vai­set ovat toden­nä­köi­sem­min skep­tik­koja yli­luon­nol­lis­ten asioi­den suh­teen (Sved­holm 2013, 6–7).

Myös Ger­vais & Norenzayan esit­tä­vät nel­jään eril­li­seen koea­se­tel­maan poh­jau­tuen, että reflek­tii­vi­syy­teen tai­pu­vai­sem­mat ovat paitsi vähem­män uskon­nol­li­sia, myös toden­nä­köi­sem­min menet­tä­vät uskonsa, vaikka he oli­si­vat kas­va­neet uskon­nol­li­sessa ympä­ris­tössä. Lisäksi hie­no­va­rai­nen ohjaa­mi­nen reflek­tii­vi­seen ajat­te­luun vähen­tää uskon­nol­lista usko­mista. (Ger­vais & Norenzayan 2012; Norenzayan & Ger­vais 2013.) Saman­kal­tai­sia tulok­sia ovat saa­neet myös Pen­nycook et al. (2013). Nämä tut­ki­muk­set ovat ensim­mäi­siä tie­teel­li­siä näyt­töjä sille, että aina­kin jos­sain tapauk­sissa reflek­tii­vi­sen ajat­te­lun käy­tön koros­tu­mi­nen on yhtey­dessä ateismiin.

Reflek­tii­vi­syy­teen pai­not­tu­nut ajat­telu voi siis edis­tää skep­ti­syyttä juma­lan ole­mas­sao­loa koh­taan. Jo antii­kin ajoista läh­tien tun­ne­taan­kin (ateis­tien tai skep­tik­ko­jen esit­tä­miä) vasta-argumentteja juma­lan ole­mas­sao­lolle sekä jär­keen poh­jau­tu­via natu­ra­lis­ti­sia seli­tys­mal­leja uni­ver­su­mille ja siinä tapah­tu­ville ilmiöille. Näi­den argu­ment­tien ja seli­tys­mal­lien esit­tä­jille ei näytä olleen kovin ongel­mal­lista esi­mer­kiksi aja­tella, ettei uni­ver­sumi voisi esi­mer­kiksi olla ole­massa omasta vält­tä­mät­tö­myy­des­tään. (Ks. De Smedt 2011, 290.)

Eri­lai­sia his­to­rial­li­sia vasta-argumentteja kos­mo­lo­gi­seen argu­ment­tiin ovat esi­mer­kiksi olleet: 1) Jumala uni­ver­su­min seli­tyk­senä on kel­vo­ton, koska myös jumala itse vaa­tii seli­tystä. 2) Jos kai­kella täy­tyy olla syy, sil­loin myös juma­lalla (ja yli­ju­ma­lalla jne.) täy­tyy olla syy ja ajau­du­taan loput­to­maan regres­sioon. 3) Jos juma­lalla ei tar­vitse olla syytä (tai se on ikui­nen), samalla logii­kalla myös­kään uni­ver­su­milla ei tar­vitse olla syytä (tai se on ikui­nen). 4) Uni­ver­sumi voi olla ikui­nen ja syi­den regres­sio lopu­ton. 5) Vaikka uni­ver­su­mille oli­si­kin ensim­mäi­nen ”vält­tä­mä­tön” syy, mikään ei edel­lytä sen ole­van (kaik­ki­voipa ja hyvä) jumala, vaan syy voi liit­tyä todel­li­suu­den luon­tee­seen itseensä. Vasta-argumentteja teleo­lo­gi­seen argu­ment­tiin ovat muun muassa olleet: 1) Aine (ato­mit) on ikuista, liik­ku­vaa ja sillä on sisäi­nen kyky muo­dos­taa uusia yhdis­teitä ja elä­mää. 2) Vähit­täi­nen eliöi­den ja lajien kehit­ty­mi­nen selit­tää elä­män moni­nai­suu­den ja sen, miksi luonto näyt­tää toi­mi­van kuin suun­ni­tel­lusti. 3) Jos jär­jes­täy­ty­nyt maa­ilma tar­vit­see eri­tyi­sen suun­nit­te­li­jan, juma­lan, sil­loin myös jär­jes­täy­ty­nyt juma­lan mieli, joka maa­il­man suun­nit­teli, tar­vit­see suun­nit­te­li­jan ja niin edel­leen. Tämän­kal­tai­sia pit­källe vie­tyjä vasta-argumentteja Juma­lan ole­mas­sao­lolle esit­ti­vät esi­mer­kiksi 1700-luvulla ateisti paroni d’Holbach (mm. Système de la nature, 1770) sekä skep­tikko David Hume (mm. Dia­lo­gues Concer­ning Natu­ral Reli­gion, 1779). (Vasta-argumenteista ks. Mar­tin 1990, 96–153; Pal­mer 2012, 11–63, 196–198.)

Natu­ra­lis­ti­sissa seli­tys­mal­leissa on siis koros­tu­nut aja­tus uni­ver­su­min ja aineen ikui­suu­desta tai spon­taa­nista kehit­ty­mi­sestä, jol­loin juma­lan luo­mista ei ole enää tar­vin­nut olet­taa, sekä aja­tus elä­män spon­taa­nista aineel­li­sesta kehi­tyk­sestä, jol­loin eril­listä hen­kistä suunnittelija-substanssia elä­män luo­mi­seksi ei ole enää tar­vin­nut olet­taa. Mah­dol­li­sesti juuri reflek­tii­vi­syy­teen tai­pu­vai­set yksi­löt ovat alun perin alka­neet levit­tää kult­tuu­ri­sesti naturalistista/ateistista ajattelua.

Ateismi teis­miä tuke­vien intui­tii­vis­ten kyky­jen puutteena

Vaikka reflek­tii­vi­sen ajat­te­lun koros­tu­nut käyttö selit­täi­si­kin joi­den­kin ateis­mia, se tus­kin on ainoa ateis­min suun­taan vievä yksi­löl­li­nen tekijä. Jot­kut näyt­tä­vät ole­van ateis­teja ilman, että hei­dän on kos­kaan tar­vin­nut kumota intui­tii­vi­sia yli­luon­nol­li­sia usko­muk­si­aan – niitä ei vai­kuta kos­kaan olleen­kaan. Täl­lai­set ateis­tit eivät siis ole tie­teel­li­sesti tai filo­so­fi­sesti jär­keil­leet juma­laa ei-olevaksi, vaan heille ateismi on ”ole­tusarvo”. (Ks. Kalk­man 2013, 7–8.)

Esi­mer­kiksi luon­nol­li­nen vari­aa­tio mie­len teo­rian kapa­si­tee­tissa näyt­tää edis­tä­vän aina­kin jois­sain tapauk­sissa ateis­mia. Norenzayan & Ger­vais (2013) kut­su­vat mie­len teo­ri­aan liit­ty­vää tai­pu­musta ”olla toi­sen nahoissa” kyvyksi men­ta­li­soida. Aivo­ku­van­ta­mi­sessa on huo­mattu, että juma­lan rukoi­le­mi­nen tai ajat­te­le­mi­nen akti­voi aivo­jen her­mo­verk­ko­kyt­kök­siä, joi­den tie­de­tään ole­van yhtey­dessä men­ta­li­soin­tiin. Lisäksi juma­laan liit­tyvä ajat­telu lisää lap­sien men­ta­li­soin­ti­ky­kyä. Näin ollen tätä samaa men­ta­li­soin­ti­ky­kyä, jota käy­te­tään ihmis­mie­liin liit­tyen, käy­te­tään myös juma­lan mie­leen liit­tyen. Jos yksi­löllä on hei­kompi tai­pu­mus men­ta­li­soin­tiin yli­päänsä, hän luul­ta­vasti intui­tii­vi­sesti olet­taa vähem­män yli­luon­nol­li­sia toi­mi­joita ja omak­suu epä­to­den­nä­köi­sem­min teis­ti­siä uskon­nol­li­sia usko­muk­sia. (Norenzayan & Ger­vais 2013, 21; Kalk­man 2013, 8–9.)

Hei­kom­paa tai­pu­musta men­ta­li­soin­tiin löy­de­tään esi­mer­kiksi autis­teilta[9], ja autis­min onkin havaittu ole­van yhtey­dessä per­soo­nal­li­sen juma­laus­kon vähe­ne­mi­seen. Lisäksi mie­het ovat ylei­sesti ottaen nai­sia vähem­män tai­pu­vai­sia men­ta­li­soin­tiin. Mie­het ovat myös vähem­män uskon­nol­li­sia ja nai­sia useam­min ateis­teja. Sen sijaan mie­hillä on nai­sia enem­män tai­pu­musta esi­mer­kiksi indi­vi­dua­lis­miin ja epä­so­si­aa­li­suu­teen.  Samoin lie­västi autis­tis­ten, kuten Asper­ge­rin syndroo­mais­ten, on havaittu selit­tä­vän asioita kes­ki­mää­räistä vähem­män inten­tio­naa­li­suu­den ja tar­koi­tuk­sel­li­suu­den kautta. Puut­teel­li­nen kyky mie­len teo­ri­aan voi siis olla ateis­min suun­taan vievä tekijä aina­kin joil­la­kin yksi­löillä. (Norenzayan & Ger­vais 2013, 21; Kalk­man 2013, 9; Caldwell-Harris 2012, 41.)

Edellä esi­te­tyt reflek­tii­vi­seen ja intui­tii­vi­seen ajat­te­luun liit­ty­vät esi­mer­kit osoit­ta­vat, ettei tai­pu­mus juma­laus­koon vält­tä­mättä ole kai­kille kovin luon­taista. Ateismi voi olla aina­kin joil­le­kin yksi­löille myös ”sisäi­sesti” var­sin omi­naista. On myös huo­mat­tava, että tai­pu­mus reflek­tii­vi­seen ajat­te­luun ja puut­teel­li­nen kyky mie­len teo­ri­aan voi­vat vai­kut­taa samassa yksi­lössä yhtä aikaa.

Luon­no­nym­pä­ristö ja sosio­kult­tuuri – kuinka ateis­min yleis­ty­mi­nen mahdollistuu

Yleensä ihmi­syk­si­löt ovat jat­ku­vasti kos­ke­tuk­sissa kult­tuu­riin, eikä per­soo­nal­li­suus­te­ki­jöitä voi erot­taa kult­tuu­rista, jossa yksilö kas­vaa ja elää. Saler & Ziegler (2006) esit­tä­vät, ettei ihmi­sessä ole ”teis­mi­gee­niä” sen enem­pää kuin ”ateis­mi­gee­niä­kään”, mutta perin­nöl­li­syys­te­ki­jät vai­kut­ta­vat sii­hen, miten yksilö vas­taa ympä­ris­tön teis­ti­siin tai ateis­ti­siin vies­tei­hin. Vari­aa­tioi­den ääri­päissä (luon­tai­nen teisti – luon­tai­nen ateisti) ole­vat yksi­löt ovat var­sin riip­pu­mat­to­mia ympä­ris­tön vai­ku­tuk­sista ja he ovat toden­nä­köi­sesti teis­tejä ateis­ti­ses­sa­kin ympä­ris­tössä ja päin­vas­toin. Sen sijaan ympä­ristö muok­kaa enem­män vari­aa­tioi­den kes­ki­vai­heilla ole­vien yksi­löi­den suh­detta teis­miin ja ateis­miin. (Ks. Saler & Ziegler 2006, 30–31.)

Ympä­ris­tön ymmär­rän käsit­tä­vän a) luon­no­nym­pä­ris­töön liit­ty­vät teki­jät, kuten aurin­gon sätei­lyn, maa­pal­lon fysi­kaa­li­sen raken­teen ja biosfää­rin sekä pai­kal­li­set ilmasto-olosuhteet, eläi­mis­tön, kas­vit ja ravin­non, b) sosio­kult­tuu­ri­set[10] teki­jät, kuten kie­len, yhteis­kun­ta­ra­ken­teen, median, arvot, ideo­lo­giat, kou­lu­tus­jär­jes­tel­män ja vau­raus­ta­son sekä c) yksi­lön lähiym­pä­ris­töön kuu­lu­vat teki­jät, kuten per­heen ja ystä­vät. Nämä ympä­ris­töl­li­set sei­kat pit­kälti mää­rit­tä­vät sen, kuinka ihmi­sen laji­tyy­pil­li­set mie­len­me­ka­nis­mit kus­sa­kin yksi­lössä akti­voi­tu­vat ja toi­mi­vat, sekä sen, pal­jonko yli­luon­nol­li­sen tai natu­ra­lis­ti­sen ajat­te­lun mal­leja yksi­löön ulkoa­päin kohdistuu.

Ihmi­nen on kai­kista eläin­la­jeista riip­pu­vai­sin kult­tuu­ri­sesta oppi­mi­sesta ja kas­vaes­saan ihmi­nen altis­tuu niille asen­teille, tavoille ja usko­muk­sille, joita hänen ympä­ril­lään esiin­tyy (Ger­vais et al. 2011, 391). Ole­tan, että ihmi­nen on maa­il­maa sym­bo­li­sesti jär­jes­tävä olento ja että lähinnä sosio­kult­tuuri mää­rit­tää sen, miten ihmi­nen oppii jär­jes­tä­mään maa­il­man sym­bo­li­sesti. Siten sosio­kult­tuu­ri­nen ympä­ristö on eri­tyi­sen vai­kut­tava tekijä maa­il­man­ku­van muo­dos­tu­mi­sessa. Jos yksilö ei saa kult­tuu­rista tukea yli­luon­nol­li­seen viet­tä­ville tai­pu­muk­sil­leen, ei usko yli­luon­nol­li­seen vält­tä­mättä juurru osaksi hänen maa­il­man­ku­vaansa (ks. Ger­vais et al. 2011, 404). Siksi kiin­ni­tän huo­mioni seu­raa­vassa eri­tyi­sesti sosio­kult­tuu­ri­seen vii­te­ke­hyk­seen (enkä esi­mer­kiksi per­he­pii­riin vai­ku­tuk­seen) sekä kysy­myk­seen, mitkä teki­jät siinä mah­dol­li­sesti viet­tä­vät ateis­min suun­taan.[11] (Ks. Geertz & Markús­son 2010, 156–163; Norenzayan & Ger­vais 2013.)

Sosio­kult­tuu­rin vai­ku­tus intui­tii­vi­suu­teen, reflek­tii­vi­syy­teen ja ateismiin

Ateis­tin ”pro­to­tyy­piksi” on useissa tut­ki­muk­sissa hah­mot­tu­nut kor­keasti kou­lu­tettu val­koi­nen kau­pun­ki­lais­mies (ks. esim. Caldwell-Harris 2012, 8–9). Luon­non­lä­hei­sissä esi­his­to­rial­li­sissa ja esi­mo­der­neissa yhtei­söissä tie­toi­sen toi­mi­jan olet­ta­mi­nen ilmiöi­den taakse oli olen­naista sel­viy­ty­mi­sen kan­nalta. Nykyi­sissä moder­neissa yhtei­söissä, joissa ruoka hae­taan kau­pasta, tämä ei kui­ten­kaan ole kovin oleel­lista. Moderni ihmi­sen tekemä asui­nym­pä­ristö, tur­val­li­suus, ter­veys ja mate­ri­aa­li­nen varal­li­suus ovat pal­jolti erot­ta­neet ihmi­sen pois luon­no­nym­pä­ris­töstä, jossa tai­pu­mus etsiä tie­toi­sia toi­mi­joita ilmiöi­den takaa kehit­tyi, ja jossa kamp­pailu elä­mästä ja kuo­le­masta oli arki­päi­vää. Vaikka tai­pu­mus etsiä tie­toi­sia toi­mi­joita pysyy­kin aktii­vi­sena, ovat lähes kaikki elä­mässä ilme­ne­vät asiat hel­posti ja tyy­dyt­tä­västi seli­tet­tä­vissä ihmi­sen toi­min­nan tulok­siksi. Intui­tii­vi­sista seli­tys­mal­leista voi­daan siis aina­kin jos­sain mää­rin ”oppia pois”, eten­kin jos ilmiöille on kult­tuu­rissa esillä luon­nol­li­sia ja parem­miksi tul­kit­tuja tie­teel­li­siä seli­tyk­siä. Näin intui­tii­vi­siin tun­te­muk­siin rea­goi­mi­nen, intui­tii­vi­set seli­tys­mal­lit sekä nii­hin liit­ty­vät yli­luon­nol­li­set olen­not ja juma­lat tule­vat vähem­män mer­ki­tyk­sel­li­siksi. Samalla reflek­tii­vi­sesti pai­not­tu­nut ajat­telu lisään­tyy ja natu­ra­lis­ti­sen maa­il­man­ku­van omaa­mi­sesta tulee mah­dol­li­sem­paa. Ihmi­nen saat­taa esi­mer­kiksi aja­tella, että vai­na­ja­hen­gen läs­nä­olo ei vält­tä­mättä ole oikea seli­tys vai­na­ja­hen­gen koke­muk­selle, vaan tie­teen tar­joama (biologinen/psykologinen) seli­tys. Esi­mer­kiksi las­ten yli­kult­tuu­ri­sen tai­pu­muk­sen antaa ilmiöille teleo­lo­gi­sia seli­tyk­siä on todettu vähe­ne­vän 10–12 vuo­den iässä – toden­nä­köi­sesti aina­kin osit­tain juuri siksi, että kou­lussa opi­taan asioille kohe­rent­teja mekaa­ni­sia seli­tyk­siä. (Ks. Geertz & Markús­son 2010, 156–163; Kalk­man 2013, 8; Bar­rett 2004, 115–120; De Smedt 2011, 257–258.)

Jos reflek­tii­vi­nen ajat­telu todella on olen­nai­nen ateis­miin ohjaava tekijä, niin sil­loin niissä ympä­ris­töissä, joissa eri­tyi­sesti koros­tuu tie­teel­li­nen kou­lu­tus ja kriit­ti­sen ajat­te­lun käyttö, voi­daan olet­taa esiin­ty­vän enem­män ateis­mia. Tut­ki­muk­set viit­taa­vat­kin tähän suun­taan. Beit-Hallahmi on puhu­nut yli­opis­to­maa­il­masta ja tie­teestä ”ateis­ti­lin­noi­tuk­sina”: mitä pidem­mälle tut­kija tie­teel­li­sellä uralla ete­nee, sen toden­nä­köi­sem­min hän on ateisti. Esi­mer­kiksi vuonna 1998 huo­mat­ta­vista yhdys­val­ta­lais­tut­ki­joista vain 7% uskoi per­soo­nal­li­seen Juma­laan. (Beit-Hallahmi 2007, 305–313.) Norenzayan & Ger­vais selit­tä­vät tie­tei­li­jöi­den ateis­mia paitsi reflek­tii­vi­sen ajat­te­lun myös kult­tuu­ri­sen vai­ku­tuk­sen kautta. Reflek­tii­vi­syy­teen tai­pu­vai­set yksi­löt ovat usein jo läh­tö­koh­tai­sesti kiin­nos­tu­neem­pia tie­teistä kuin intui­tii­vi­suu­teen tai­pu­vai­set. Tiede tur­vau­tuu ja kan­nus­taa mate­ri­aa­li­sen maa­il­man ymmär­tä­mi­seen, ja tie­teel­li­nen har­jaan­tu­mi­nen yhä edel­leen kehit­tää reflek­tii­vistä ajat­te­lua, joka vas­taa­vasti tekee siitä vähem­män pon­nis­tusta vaa­ti­vaa. Lisäksi tie­dettä teh­dään yleensä tur­val­li­sissa, maal­lis­tu­neissa yhtei­söissä, joissa uskonto on vähän näky­villä. Tie­teel­li­sissä yhtei­söissä epä­usko on taval­lista ja ääneen lausut­tua, ja näin epä­us­kosta muo­dos­tuu tie­deyh­tei­sön kult­tuu­ri­nen ”normi”. (Norenzayan & Ger­vais 2013, 23–24.)

Lisäksi monia nykyih­mi­siä ei yksin­ker­tai­sesti kiin­nosta kysy­myk­set teis­mistä ja uskon­nosta (tai ateis­mista ja uskonn­ot­to­muu­desta), eivätkä he tässä mie­lessä usko juma­liin. Norenzayan & Ger­vais kat­so­vat uskon­noille välin­pi­tä­mät­tö­män asen­teen nouse­van tur­val­li­suutta huo­ku­vista olo­suh­teista. Taus­talla on käsi­tys siitä, että ihmi­sen hyvin­voin­tia hor­jut­ta­vat teki­jät – kuten eri­lai­set fyy­si­set uhat, kär­si­mys, satun­nai­suus ja epä­var­muus, per­soo­nal­li­sen kont­rol­lin menet­tä­mi­nen ja sosi­aa­li­nen eriy­ty­mi­nen – teke­vät uskon­nol­li­set usko­muk­set ja har­joi­tuk­set loh­dut­ta­viksi ja mer­ki­tyk­sel­li­siksi. Ne lisää­vät usko­mista per­soo­nal­li­seen Juma­laan, joka tar­joaa kuo­le­mat­to­muutta, tar­koi­tusta, ulkoista kont­rol­lia, yhtei­söl­li­siä sidok­sia ja pysy­vyyttä. Esi­mer­kiksi Uudessa-Seelannissa vaka­van maan­jä­ris­tyk­sen jäl­keen uskon­nol­li­nen sitou­tu­nei­suus kas­voi välit­tö­mästi – mutta vain nii­den kes­kuu­dessa, joi­hin maan­jä­ris­tys oli suo­raan vai­kut­ta­nut. Uskon­nol­li­suus on tut­ki­tusti vah­vinta yhtei­söissä, joita hal­lit­see köy­hyys, suuri lap­si­kuol­lei­suus, lyhyt eli­niä­no­dote, talou­del­li­nen tasa­pain­ot­to­muus sekä huo­not yhtei­söl­li­set pal­ve­lut ja tur­va­ver­kot. Sen sijaan välin­pi­tä­mät­tö­myyttä yli­luon­nol­li­sia toi­mi­joita ja uskon­nol­li­sia käy­tän­töjä koh­taan esiin­tyy eri­tyi­sesti kult­tuu­reissa, joissa tur­val­li­suus, pit­käi­käi­syys, vakaus ja hal­lit­ta­vuus ovat kor­kealla tasolla. Kun elämä on tur­val­lista ja ennalta arvat­ta­vaa, ollaan vähem­män moti­voi­tu­neita hake­maan juma­lal­lista apua. (Ks. Norenzayan & Ger­vais 2013, 21–23.)

Ateismi uskon­non näky­mät­tö­myy­den ja vah­van maal­li­sen hal­lin­non seurauksena

Ateis­mia näyt­täisi lisää­vän myös se, ettei ihmi­nen saa kult­tuu­rista tukea juma­laus­kolle. Kult­tuu­rista omak­su­taan usko­muk­sia ja käyt­täy­ty­mis­mal­leja imi­toi­malla ja oppi­malla. Siksi yksi­löt ovat yleensä tai­pu­vai­sem­pia omak­su­maan sel­lai­sia usko­muk­sia ja käyt­täy­ty­mis­mal­leja, a) jotka ovat kult­tuu­riym­pä­ris­tössä taval­li­sia, b) joita yhtei­sön arvo­val­tai­set jäse­net näyt­tä­vät nou­dat­ta­van sekä c) jotka hyö­dyt­tä­vät yksi­lön elä­mää yhtei­sön jäse­nenä. Esi­mer­kiksi Yhdys­val­tain raa­mat­tu­vyö­hyk­keellä omak­su­taan usko kris­ti­nus­kon Juma­laan, eikä vaik­kapa Zeuk­seen tai Shi­vaan. Yli­päänsä uskon­nol­li­sessa ympä­ris­tössä kas­va­neet omak­su­vat toden­nä­köi­sem­min uskon­nol­li­sen maa­il­man­ku­van. Vas­taa­vasti jos yksilö kas­vaa kult­tuu­rissa, joissa esiin­tyy vähän näky­viä juma­laus­kon ja uskon­non merk­kejä (juma­lan­pal­ve­luk­sia, ritu­aa­leja jne.), uskon­nol­li­set usko­muk­set eivät ehkä lain­kaan ala juur­tua. Täl­löin jopa uskon­nol­li­sissa per­heissä kas­va­neet lap­set ovat tai­pu­vai­sia epä­us­koon, jos he kat­so­vat, ettei van­hem­piensa uskon­non omak­su­mi­sesta ole heille yhtei­söl­li­sesti hyö­tyä. (Norenzayan & Ger­vais 2013, 22–23; Ger­vais et al. 2011, 404.)

Uskon­non vähäi­nen näky­vyys on tyy­pil­listä eten­kin yhteis­kun­nissa, joissa on vah­vat maal­lis­tu­neet ins­ti­tuu­tiot ja toi­mi­vat hal­lin­not, jotka ovat otta­neet hoi­taak­seen uskon­non teh­tä­viä. Esi­mer­kiksi Poh­jois­maissa on vah­vat ja vakaat hal­lin­not sekä sosi­aa­li­set tur­va­ver­kot, ja eksis­ten­ti­aa­li­sesta tur­val­li­suu­desta saa­vat naut­tia myös ateis­tit. Kun uskon­noille on ole­massa vah­vat maal­lis­tu­neet vas­ti­neet, vähe­ne­vät paitsi usko juma­laan ja sitou­tu­mi­nen yli­luon­nol­li­seen val­von­taan, myös epä­luulo ateis­teja koh­taan. Vah­vat ja luo­tet­ta­vat hal­lin­not siis hei­ken­tä­vät uskon­to­jen mer­ki­tystä ja yhteis­kun­nal­lista ase­maa. Jos uskon­nolla on pie­nempi rooli yhteis­kun­nassa, tämä edel­leen vähen­tää mah­dol­li­suutta omak­sua uskon­nol­li­sia usko­muk­sia, koska uskon­noilla on yhä vähem­män tilai­suuk­sia juur­tua yhtei­sön jäse­niin. (Norenzayan & Ger­vais 2013, 23–24.)

Ateis­min näky­vyys ja lisään­ty­mi­nen historiassa

Uskon­non luon­nol­li­suus –hypo­teesi on saa­nut CSR:n edus­ta­jien pii­rissä eri­lai­sia muo­toja (Geertz & Markús­son 2010, 155), mutta jyr­kim­mät niistä impli­koi­vat teis­ti­sen uskon­non ole­van syn­nyn­näistä ja ateis­min ole­van ”luonn­o­tonta”. Esi­mer­kiksi Jus­tin Bar­rett kat­soo, että usko juma­laan ja yli­luon­nol­li­seen on ihmi­selle ”luon­tai­nen ank­ku­roin­ti­piste”, väis­tä­mä­tön seu­raus siitä, miten ihmis­mieli on raken­tu­nut, koska mieli intui­tii­vi­sesti etsii teleo­lo­gi­sia syitä ja toi­mi­joita luon­nosta. Ateismi sen sijaan on, kuten vaik­kapa kyky tans­sia balet­tia, ”suh­teel­li­sen luonn­o­tonta”, erään­lai­nen his­to­rial­li­sesti har­vi­nai­nen ano­ma­lia, jonka lähinnä tie­tyt moder­nit olo­suh­teet ovat luo­neet. (Ks. Bar­rett 2004, viii, 91, 108, 115–118, 124; 2010.) Bar­rett sanoo: ”Ennen teol­lista val­lan­ku­mousta ateis­mia ei oikeas­taan ollut ole­massa. Ihmi­set saat­toi­vat irtaan­tua orga­ni­soi­dusta uskon­nosta, mutta he eivät lakan­neet usko­masta Juma­laan tai jon­kin­lai­siin juma­liin, kum­mi­tuk­siin ja hen­kiin.” (Bar­rett 2004, 116.)

Vaikka myös holis­ti­sen hypo­tee­sin mukaan naturalismin/ateismin yleis­ty­mi­nen pää­osin joh­tuu­kin sosio­kult­tuu­ri­sista teki­jöistä, ateismi on silti moder­nista kult­tuu­rista riip­pu­mat­to­ma­ton ilmiö, joka voi esi­mer­kiksi olla joil­le­kin yksi­löille ”sisäi­sesti” var­sin omi­naista. Ateis­mia on siten voi­nut esiin­tyä eri kult­tuu­reissa kautta his­to­rian, vaik­kei ateis­tista kan­taa vält­tä­mättä ole­kaan voitu tuoda ilmi vaik­kapa oman tur­val­li­suu­den säi­lyt­tä­mi­seksi. Siksi holis­ti­sen hypo­tee­sin kan­nalta on olen­naista tar­kas­tella myös ateis­min his­to­riaa ja osoit­taa, että merk­kejä ateis­mista löy­tyy yli­kult­tuu­ri­sesti jo esi­mer­kiksi antii­kin ajalta. Lisäksi holis­ti­sen hypo­tee­sin kan­nalta on tär­keää tar­kas­tella ateis­mia mah­dol­lis­ta­via kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sia teki­jöitä ja ateis­min näky­vyy­den lisään­ty­mistä. Taus­talla on aja­tus, jonka mukaan ateismi (ja uskonn­ot­to­muus) voi­daan nähdä lähinnä kult­tuu­ril­li­sesti leviä­vänä ilmiönä – aivan kuten teis­ti­nen uskon­nol­li­suus­kin (ks. Ger­vais et al. 2011). Ole­tan, että eräs kes­kei­nen naturalismia/ateismia lisäävä tekijä on se, että ateismi yksin­ker­tai­sesti on sosio­kult­tuu­ri­sesti tar­jolla omak­sut­ta­vaksi ja levi­tet­tä­väksi – vas­ti­neena yli­luon­nol­li­selle uskon­nol­li­selle maa­il­man­ku­valle. Mitä ylei­sem­pää ja näky­väm­pää ateismi on – eli mitä enem­män sille on kult­tuu­rista tukea – sen toden­nä­köi­sem­min sitä pys­ty­tään yllä­pi­tä­mään ja levit­tä­mään, ja sen hel­pom­paa var­sin­kin ateis­mille yksi­löp­sy­ko­lo­gi­sesti alt­tiim­pien on omak­sua se.[12] Täl­löin ateis­miin myös luul­ta­vam­min yhdis­tyy yhteis­kun­nal­li­sia pyr­ki­myk­siä, kuten pyr­ki­mys hei­ken­tää teis­tistä uskon­toa – näin eten­kin, jos uskonto miel­le­tään haitalliseksi.

Ateis­mi­teo­ree­ti­kot ovat aiem­min kiin­nit­tä­neet vähän huo­miota ateis­min kult­tuu­ri­his­to­rial­li­seen näky­vyy­teen ateis­mia lisää­vänä teki­jänä. Olen toi­saalla (Sill­fors 2013) tar­kas­tel­lut ateis­min yhteis­kun­nal­lis­ten ilme­ne­mis­muo­to­jen vah­vis­tu­mista Euroo­passa. Tältä poh­jalta esit­te­len seu­raa­vassa vali­koi­tuja ydin­koh­tia (lähinnä euroop­pa­lai­sen) ateis­min his­to­riasta, joi­den kautta pyrin osoit­ta­maan ateis­min näky­vyy­den vähit­täistä voi­mis­tu­mista.[13] Samalla nos­tan esiin ylei­sestä kult­tuu­ri­his­to­riasta tiet­tyjä avain­te­ki­jöitä, jotka perus­ta­vam­pien kult­tuu­ris­ten muu­tos­ten ohella ovat saat­ta­neet mah­dol­lis­taa myös ateis­min yleistymistä.

Antii­kin naturalismi

Etsit­täessä merk­kejä natu­ra­lis­ti­sen ajat­te­lun var­hai­sim­mista ilmen­ty­mistä kolme sosio­kult­tuu­rista teki­jää nousee rat­kai­se­vina esiin: a) uskon­non– ja sanan­va­paus, b) mah­dol­li­suus ja moti­vaa­tio selit­tää maa­il­maa filo­so­fi­sesti sekä c) eri­lais­ten maa­il­man­ku­val­lis­ten näke­mys­ten ole­mas­saolo ja ver­tailu. Nämä teki­jät oli­vat ole­massa esi­mer­kiksi Krei­kan Joo­nian vau­raassa kaup­pa­val­tiossa Mile­tok­sessa 600–500-luvuilla eaa., joka sijaitsi Väli­me­ren ran­nalla kara­vaa­ni­tien pää­te­pis­teessä. Siellä eri­lai­set kult­tuu­ri­vai­kut­teet ja maa­il­man­se­li­tyk­set koh­ta­si­vat luo­den edel­ly­tyk­set kult­tuu­rin kukois­tuk­selle ja joo­nia­lais­ten todel­li­suu­den raken­tu­mista kos­ke­ville poh­din­noille. Mitään tiet­tyä uskon­nol­lista orga­ni­saa­tiota, oppia tai papis­toa ei ollut, eikä siten käsi­tettä vää­rä­us­koi­suu­desta. Joo­nia­lai­set luon­non­fi­lo­so­fit hyl­kä­si­vät myyt­tien ant­ro­po­mor­fi­set juma­lat maa­il­man­se­li­tyk­sinä ja pyr­ki­vät selit­tä­mään ilmiöitä jär­ki­pe­räi­sesti. He kat­soi­vat kai­ken kehit­ty­neen jos­ta­kin tie­tystä mate­ri­aa­li­sesta alkue­le­men­tistä, kuten vedestä tai ilmasta. Aineella itsel­lään kat­sot­tiin siis ole­van kyky syn­nyt­tää maa­il­massa havait­ta­vat ilmiöt. Täl­laista meto­do­lo­gi­seksi natu­ra­lis­miksi tul­kit­ta­vissa ole­vaa selit­tä­mis­pyr­ki­mystä voi­daan pitää rat­kai­se­vana filo­so­fi­sen ja tie­teel­li­sen ajat­te­lun kehit­ty­mi­sen kan­nalta. Esi­mer­kiksi Anak­si­mandrok­sen (noin 610–546 eaa.) mukaan elämä oli kehit­ty­nyt meressä kaloina, ja muut eläin­la­jit sekä ihmi­nen oli­vat vähi­tel­len kehit­ty­neet niistä. (Ks. Marietta 1998, 2–6; Tam­misto 2006, 109; Hutc­heon 1996, 3–4.)

Natu­ra­lis­ti­nen ajat­telu tuli puh­taim­mil­laan esiin joo­nia­lai­sen Leu­kip­pok­sen ja tämän oppi­laan Demo­kri­tok­sen (noin 460–370 eaa.) ato­mis­ti­sessa ajat­te­lussa. Demo­kri­tos kat­soi uni­ver­su­min koos­tu­van tyh­jyy­destä sekä tyh­jyy­dessä liik­ku­vista jaka­mat­to­mista ja ikui­sista ato­meista. Hän ei usko­nut kuo­le­man­jäl­kei­seen elä­mään ja kat­soi luon­non ole­van täy­sin aineel­li­nen ja itse­riit­toi­nen koko­nai­suus, jossa ei ollut sijaa yli­luon­nol­li­sille juma­lille tai asioille. Demo­kri­tok­sen teok­set oli­vat aika­naan laa­jalle levin­neitä ja esi­mer­kiksi dua­listi Pla­ton vas­tusti kii­vaasti ato­mis­mia ja ehdotti Demo­kri­tok­sen kir­jo­jen kokoa­mista ja polt­ta­mista. (Ks. Thrower 2000, 31–32; Kor­ho­nen & Kivi­mäki 2006, 165–169, 178–181.)

Ato­mis­min kan­nat­taja Epi­ku­ros (341–270 eaa.) perusti mer­kit­tä­vän filo­so­fi­kou­lun, joka levisi esi­mer­kiksi Roo­maan ja Alek­sandri­aan. Epi­ku­ro­lai­suu­dessa kan­na­tet­tiin aja­tusta uni­ver­su­min ja aineen ikui­suu­desta sekä elä­män ja olen­to­jen luon­nol­li­sesta kehit­ty­mi­sestä. Epi­ku­ro­lai­set esit­ti­vät myös pahan ongel­mana tun­ne­tun argu­men­tin kaik­ki­voi­paa ja hyvää juma­laa vas­taan: jos jumala on kaik­ki­voipa ja hyvä maa­il­man­luoja, maa­il­massa ei voi olla pahaa (tai tur­haa kär­si­mystä). Koska maa­il­massa voi­daan kui­ten­kin havaita ole­van pahaa, ei juma­laa voi olla ole­massa.[14] Epi­ku­rok­sen ole­te­tuista yli 300 teok­sesta on säi­ly­nyt lähinnä frag­ment­teja. Tär­kein säi­ly­nyt koko­nais­esi­tys epi­ku­ro­lai­suu­desta on roo­ma­lai­sen epi­ku­ro­lai­sen Luc­re­tiuk­sen (noin 99–55 eaa.) De rerum natura, jossa hän muun muassa esit­tää, että yli­luon­nol­li­sia juma­lia tai asioita ei ole, elämä lop­puu kuo­le­maan ja uskonto aiheut­taa pal­jon vahin­koa. Uskonto oli syn­ty­nyt pelosta ja tie­tä­mät­tö­myy­destä, joista voi­tai­siin paran­tua luon­nol­lista maa­il­maa ymmär­tä­mällä. (Ks. Mar­tin, 1990, 334; Pal­mer 2012, 16, 173–174, 192–193; Thrower 2000, 45, 106; Buckley 1987, 220–222.)

Ateis­tien ole­mas­sao­loon antii­kin aikana viit­taa­vat myös aika­lais­ten teke­mät ateis­tien luo­ki­tuk­set. Esi­mer­kiksi epi­ku­ro­lai­nen Filo­de­mos (noin 110–35 eaa.) jakoi ateis­tit kol­meen luok­kaan: 1) ne, jotka sano­vat ettemme tiedä onko juma­lia tai mil­lai­sia he ovat (nyky­ter­mein agnos­ti­kot), 2) ne, jotka sano­vat avoi­mesti ettei juma­lia ole, 3) ne, jotka sel­keästi vih­jaa­vat ettei juma­lia ole (Brem­mer 2007, 12). Lisäksi Throwe­rin mukaan natu­ra­lis­tista ajat­te­lua sekä sii­hen lii­tet­tä­vää ateis­mia esiin­tyi antii­kin aikaan Intiassa, Egyp­tissä ja Kii­nassa. Intiassa oli useita kil­pai­le­via uskonnollis-filosofisia kou­lu­kun­tia, joista yksi oli täy­sin natu­ra­lis­ti­nen cārvāka. Siinä kiel­let­tiin juma­lien, sie­lun (ātman) ja jäl­leen­syn­ty­män ole­mas­saolo ja kat­sot­tiin uskon­non pyhien kir­jo­jen ja ritu­aa­lien ole­van pap­pien hui­jausta. Egyp­tissä natu­ra­lis­ti­sia maa­il­man­tul­kin­toja löy­tyi tiet­ty­jen lää­ke­tie­tei­li­jöi­den pii­ristä ja Kii­nassa esi­mer­kiksi kung­fut­se­lai­selta Hsun Tzulta sekä Wang Ch’ungilta, jotka hyl­kä­si­vät aja­tuk­sen yli­luon­nol­lis­ten voi­mien vai­ku­tuk­sesta. (Thrower 1980, 67–76, 118, 122–124, 248–251; Raju 1971, 30–33, 90–95. Antii­kin natu­ra­lis­mista ks. Thrower 1980.)

Esi­mer­kit osoit­ta­vat, että jo antii­kin aikana naturalismia/ateismia on toden­nä­köi­sesti esiin­ty­nyt useis­sa­kin eri kult­tuu­ri­pii­reissä ja filo­so­fi­sissa kou­lu­kun­nissa. Ateismi oli luul­ta­vasti kui­ten­kin mar­gi­naa­lista ja ateis­teja saa­tet­tiin kiih­keästi vas­tus­taa, ja merk­kejä ateis­mista on säi­ly­nyt vähän. Myös­kään kris­ti­nus­kon hal­lit­se­malta kes­kia­jalta ei juuri ole säi­ly­nyt viit­teitä ateis­mista ja ateismi-termiäkin alet­tiin käyt­tää uudel­leen vasta refor­maa­tion jäl­keen. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koita, ettei ateis­ti­seksi tul­kit­ta­vaa ajat­te­lua olisi kes­kia­jalla esiin­ty­nyt. (Ks. Woot­ton 1992, 24–26.) Yli­pään­sä­kin ateis­min vähen­ty­mistä tai lisään­ty­mistä on vai­kea pit­killä aika­vä­leillä toden­taa, koska vaik­kapa antii­kin tai kes­kia­jan ihmis­ten juma­laus­kon mää­rästä ei ole tie­toa (ks. Szt­jaer 2012, 57).

Ateis­min näky­vyy­den lisään­ty­mi­nen uuden ajan alusta 2000-luvulle

Useat sosio­kult­tuu­ri­set teki­jät naker­si­vat van­han maa­il­man yhte­näi­syyttä ja mah­dol­lis­ti­vat ateis­min esiin­tu­lon 1500–1600-luvuilla. Renes­sans­sia­jat­te­lussa koros­tet­tiin ihmi­sen auto­no­miaa sekä oltiin val­miim­pia kysee­na­lais­ta­maan auk­to­ri­teet­teja. Refor­maa­tiota seu­rasi kris­ti­nus­kon sisäi­nen moni­nai­suus ja inkvi­si­tion voi­mis­tu­mi­nen. Uskon­vai­not ja uskon­so­dat nos­tat­ti­vat uskon­to­kriit­tistä ajat­te­lua sekä toi­vat esiin pyr­ki­myk­sen saada var­maa tie­toa eri­lais­ten uskon­kä­si­tys­ten sijaan. Uuden tie­don läh­teeksi alkoi nousta empii­ri­nen ja (teleo­lo­gian sijaan) kausaa­li­suh­teita koros­tava luon­non­tiede, joka vähi­tel­len haas­toi perin­tei­sen kris­til­li­sen maa­il­man­ku­van. Löy­tö­ret­kei­li­jät toi­vat tie­toa eri­lai­sista kult­tuu­reista ja uskon­noista. Häm­men­nystä herätti eten­kin vau­ras ja kehit­ty­nyt Kiina, jossa näytti val­lit­se­van ateismi. Ateis­miin alet­tiin näi­hin aikoi­hin ottaa yhä voi­mak­kaam­min uskon­to­jen taholta kan­taa, mikä osoit­taa, että ateis­ti­nen (tai siksi miel­letty) ajat­telu oli kas­va­massa tai että aina­kin sen kas­vua pelät­tiin. (Ks. Hun­ter & Woot­ton 1992; Woot­ton 1992; David­son 1992; McGo­van 2013, 29.)

Renes­sans­sia­jan kiin­nos­tus antiik­kia koh­taan toi sivis­ty­neis­tön tie­toi­suu­teen myös antii­kin natu­ra­lis­min. Esi­mer­kiksi Luc­re­tiuk­sen De rerum natura löy­det­tiin uudel­leen vuonna 1417. Ensim­mäi­nen pai­nettu ver­sio siitä ilmes­tyi vuonna 1473, ja vuo­teen 1600 men­nessä pai­nok­sia otet­tiin kym­me­nit­täin. Natu­ra­lis­mille alkoi ilmaan­tua vähi­tel­len myös puo­lus­ta­jia, aluksi var­sin­kin Ita­liassa, vaikka natu­ra­lis­tis­ten näke­mys­ten esit­tä­mi­nen oli inkvi­si­tion vuoksi hen­gen­vaa­ral­lista. Esi­mer­kiksi vuonna 1600 keret­ti­läi­senä pol­tettu Gior­dano Bruno puo­lusti ato­mis­mia ja uni­ver­su­min ikui­suutta. His­to­rioit­sija Nic­ho­las David­so­nin mukaan antii­kin natu­ra­lis­ti­set teo­riat tar­jo­si­vat 1500-luvun Ita­liassa juma­laus­kolle sel­keän vaih­toeh­don, mutta inkvi­si­tion vuoksi epä­us­koa ei juuri tuotu jul­ki­sesti esiin. Rans­kassa epi­ku­ro­lai­suus kukoisti 1600-luvun alussa, jol­loin teo­logi Marin Mer­senne arvioi vuonna 1623 pel­käs­tään Parii­sissa asu­van yli 50 000 ateis­tia. (Wil­son 2008, 16–19; David­son 1992, 55–68, 71–77, 80–83.)

Ateis­mia alet­tiin jär­jes­tel­mäl­li­sesti levit­tää uskon­so­tien jäl­keen. Äly­mys­tö­pii­reissä kiersi ano­nyy­meja uskon­to­kriit­ti­siä ja ateis­ti­sia klan­des­tii­ni­kir­joi­tuk­sia, joita on säi­ly­nyt kaik­ki­aan noin kak­si­sa­taa vuo­silta 1650–1800. Niissä saa­tet­tiin esi­mer­kiksi perus­tella Juma­lan ole­mat­to­muutta, nähdä uskonto hai­tal­li­sena, vaa­tia uskon­non ja val­tion lii­ton pur­ka­mista sekä tukea seku­laa­ria auto­no­mista etiik­kaa. Jul­ki­sesti vas­taa­via ateis­ti­sia pamflet­teja levitti ensim­mäi­senä sak­sa­lai­nen teo­lo­gian oppi­las Matt­hias Knutzen (1646–1674 jäl­keen) Jenan yli­opis­tossa 1670-luvulla. Skep­tik­ko­fi­lo­sofi Pierre Bay­len (1647–1706) esitti ensim­mäi­senä pai­ne­tussa kir­jassa (1682), että ateis­tit­kin kyke­ni­si­vät perus­ta­maan sää­dyl­li­sen yhteis­kun­nan pel­käs­tään seku­laa­rin etii­kan poh­jalta. (Ks. McGo­van 2013, 97, 175, 258; Sill­fors 2013, 509–510.)

Tie­tyt Länsi-Euroopan sosio­kult­tuu­ri­set teki­jät loi­vat edel­ly­tyk­siä valis­tusa­jat­te­lun kas­vulle ja uskon­to­kri­tii­kille. Uskon­so­tien jäl­keen olot vakiin­tui­vat, mistä seu­rasi elin­ta­son nousua ja siir­to­maa­kau­pan kas­vua. Aineel­li­seen kausa­li­teet­tiin nojaava luon­non­tiede kehit­tyi nopeasti. Luon­non tun­te­mus yhdis­tyi sen hyö­ty­käyt­töön ja luon­non­tie­teel­li­nen maa­il­man­kuva alkoi yleis­tyä. Kolo­nia­lismi lisäsi kult­tuu­rien koh­taa­mista, ver­tai­lua ja kri­tiik­kiä omaa jär­jes­tel­mää koh­taan. Samalla paino– ja sano­ma­leh­ti­tuo­tanto kehit­tyi yhdessä luku­tai­don kanssa, mikä kas­vatti yhteis­kun­ta­tie­toi­suutta ja lisäsi poliit­ti­seen jär­jes­tel­mään, uskon­toon ja aate­li­siin koh­dis­tu­vaa arvos­te­lua. Eten­kin monar­kian ja kato­li­sen kir­kon hal­lin­noi­massa Rans­kassa valis­tusa­jat­te­lusta muo­dos­tui erit­täin uskon­to­kriit­tistä. Vaikka enem­mistö uskon­to­krii­ti­koista oli deis­tejä, myös ateis­ti­nen uskon­to­kri­tiikki oli jul­ki­sesti esillä. (Ks. Män­nikkö 2006, 557, 602–613, 622–628.)

Ensim­mäi­nen sys­te­maat­ti­nen jul­ki­nen ateis­ti­nen hyök­käys yli­luon­nol­lista ajat­te­lua ja uskon­toa vas­taan oli paroni d’Holbachin (1723–1789) ja Jacques-André Nai­geo­nin (1738–1810) orga­ni­soima kir­ja­kam­panja. Kam­pan­jan kes­kei­nen kirja oli sala­ni­mellä jul­kaistu laa­jaa kohua aiheut­ta­nut Système de la nature (1770), josta tuli myyn­ti­me­nes­tys ja se tuo­mit­tiin jul­ki­sesti pol­tet­ta­vaksi. Kir­jassa esi­tet­tiin muun muassa Epi­ku­rok­seen ja Luc­re­tiuk­seen tukeu­tuen, että vain aineel­li­nen maa­ilma oli ole­massa. Uni­ver­sumi ei ollut min­kään alku­pe­räi­sem­män syyn (jumala) seu­raus, vaan ikui­nen ”kaik­kien seu­rauk­sien syy”. Aine oli liik­ku­vaa ja kykeni itses­tään muo­tou­tu­maan uusiksi aineiksi ja eläin­la­jeiksi (ihmi­set mukaan lukien), jotka oli­vat kehit­ty­neet rin­nak­kai­se­lossa vähi­tel­len. Uskon­not oli­vat jär­jet­tö­miä ja ris­ti­rii­dassa empii­ri­sen tie­teen kanssa. Ne oli­vat myös ehdot­to­man hai­tal­li­sia ja ehkäi­si­vät tie­dol­lista, moraa­lista ja yhtei­söl­listä kehi­tystä. Kam­panja lisäsi mer­kit­tä­västi ateis­min näky­vyyttä ja aiheutti jyr­kän vas­ta­reak­tion, jossa ateis­mia vas­taan hyö­kät­tiin kym­me­nien kir­joi­tus­ten voi­malla. (Ks. Kors 1992.)

Rans­kan val­lan­ku­mouk­sen 1790-luvun seka­sor­toi­sina alku­vuo­sina kato­li­sen kir­kon valta pyrit­tiin hävit­tä­mään ja uskonto kor­vaa­maan jär­keen perus­tu­villa usko­muk­silla. Kirkko ja papisto menet­ti­vät etuoi­keu­tensa, pap­peja ja nun­nia teloi­tet­tiin, uskon­nol­li­set sym­bo­lit raken­nuk­sista pois­tet­tiin ja kirk­koja ryös­tet­tiin, tuhot­tiin tai otet­tiin seku­laa­riin käyt­töön. Syn­tyi aiem­paan natu­ra­lis­miin osit­tain perus­tuva ”jär­jen kultti”, jossa kris­ti­nus­kon tilalle pyrit­tiin aset­ta­maan totuutta, vapautta ja ihmi­syyttä ylis­tävä ateis­ti­nen uskonto. Juma­lan­pal­ve­luk­set kiel­let­tiin, kirk­koja muu­tet­tiin jär­jen temp­pe­leiksi ja hau­taus­maille mää­rät­tiin asen­net­ta­vaksi kyltti, jossa luki ”kuo­lema on ikuista nuk­ku­mista”. Vaikka jär­jen kultti kesti val­tiol­li­sesti vain muu­ta­man kuu­kau­den ja se pian kor­vat­tiin deis­ti­sellä ”kor­keim­man olen­non kul­tilla”, itse pyr­ki­mystä perus­taa val­tiol­li­nen ateis­ti­nen uskonto olisi vai­kea ymmär­tää, ellei (antikle­ri­ka­lis­ti­nen) ateismi olisi ollut aina­kin tie­tyissä val­ta­pii­reissä var­sin ylei­nen näke­mys. (Ks. Hai­kala 2006, 675–678.)

Län­si­maissa vah­vis­tui 1800-luvulla moder­nin aika­kau­den eetos. Tähän liit­tyi­vät teol­lis­tu­mi­nen, kau­pun­gis­tu­mi­nen, ylei­sen elin­ta­son nousu, ihmi­soi­keus­vaa­tei­den (ja uskon­non­va­pau­den) lisään­ty­mi­nen, kou­lu­tuk­sen yleis­ty­mi­nen, kir­kon ja val­tion eriy­ty­mi­nen, val­tioi­den demo­kra­ti­soi­tu­mi­nen sekä tie­teen ja tie­to­lii­ken­neyh­teyk­sien kehit­ty­mi­nen. Myös ateismi oli 1800-luvun jäl­ki­puo­len Euroo­passa näky­västi esillä. Ateis­min perin­nöstä ver­sosi moder­niin ajan­hen­keen yhdis­tyen muun muassa Com­ten, Feuer­bac­hin, Marxin, Brad­laug­hin ja Nietzschen yhteis­kun­nal­li­seen vai­kut­ta­mi­seen pyr­kivä ateismi. Darwi­nin luon­non­va­lin­ta­teo­ria (1859) alkoi vai­kut­taa teleo­lo­gi­sen ajat­te­lun ja suunnittelu-argumentin vas­ta­pai­nona, ja ateis­tit otti­vat teo­rian käyt­töönsä, koska se pys­tyi selit­tä­mään elä­män moni­muo­toi­suu­den natu­ra­lis­ti­selta poh­jalta ilman Juma­laa. Myös ensim­mäi­set natu­ra­lis­ti­seen maa­il­man­ku­vaan perus­tu­vat ateis­ti­set liik­keet kuten Vapaa-ajattelijat alkoi­vat jär­jes­täy­tyä 1800-luvun jäl­ki­puo­lis­kolla. (Ks. Thrower 2000, 118–132, Seppo 1991, 11–26.) Vii­meis­tään 1800-luvulta alkaen ateismi voi­daan­kin luo­ki­tella jo usei­siin ala­la­jei­hin, kuten tie­teel­li­seen (luon­non­va­lin­taan ja ratio­na­lis­miin poh­jau­tuva), humanistis-yhteiskunnalliseen (esim. marxi­lai­suus) ja eksis­ten­ti­aa­li­seen (mm. Nietzsche) ateismiin.

Monet tun­ne­tut 1900-luvun län­si­mai­set tie­teen­te­ki­jät, filo­so­fit, tai­tei­li­jat ja poliit­ti­set vai­kut­ta­jat – kuten Freud, Rus­sell, Bre­ton ja Rand – oli­vat jul­kia­teis­teja. Glo­baa­listi ateismi yleis­tyi eten­kin marxi­lai­suu­den ja kom­mu­nis­min leviä­mi­sen myötä. Poliit­tista val­tio­ateis­mia on esiin­ty­nyt pisim­mälle vie­tynä juuri 1900-luvun kom­mu­nis­ti­sissa val­tioissa kuten Neu­vos­to­lii­tossa ja Kii­nassa, joissa uskon­non­vas­tai­seen tais­te­luun sekä ateis­ti­seen valis­tus­työ­hön käy­tet­tiin pal­jon yhteis­kun­nan varoja. Täl­lai­nen ”pako­tettu ateismi” ei kui­ten­kaan mis­sään laa­ja­mit­tai­sesti onnis­tu­nut – minkä holis­ti­nen hypo­teesi ennus­taa­kin – ja esi­mer­kiksi Venä­jällä uskon­nol­li­suus on sel­västi lisään­ty­nyt ja ateis­tien määrä las­ke­nut Neu­vos­to­lii­ton romah­det­tua (1991). On myös huo­mat­tava, että vaikka ateismi oli näissä maissa näky­västi läsnä ja sen puo­lesta pro­pa­goi­tiin, sosio­kult­tuu­ri­sesti val­tioita lei­ma­si­vat tota­li­ta­ris­min, köy­hyy­den ja val­tiol­li­sen kor­rup­tion kal­tai­set teki­jät, joi­den kat­so­taan altis­ta­van uskon­nol­li­suu­delle. Zuc­ker­man esit­tää­kin, että kom­mu­nis­ti­nen ”pako­tettu” ateismi tulee sel­keästi erot­taa län­si­mai­sesta ”orgaa­ni­sesta” ateis­mista, joka nousee pää­osin yksi­lön­va­pau­den, vau­rau­den ja kou­lu­tuk­sen kal­tais­ten uskon­toa hei­ken­tä­vien sekä ateis­mia tuke­vien sosio­kult­tuu­ris­ten teki­jöi­den poh­jalta. (Ks. Zuc­ker­man 2007, 57–61.)

Ateismi on nous­sut 2000-luvulla yhä vah­vem­min jul­ki­seksi ilmiöksi eri­tyi­sesti vas­ti­neena uskon­non uudelle poliit­ti­selle näky­vyy­delle. Muun muassa isla­mis­ti­nen ter­ro­rismi, ame­rik­ka­lai­nen kris­til­li­nen fun­da­men­ta­lismi sekä kirk­ko­jen pedo­fi­lias­kan­daa­lit ovat olleet (uus)ateistien uskon­non­vas­tai­sen tais­te­lun sytyt­tä­jiä. Uskon­to­kriit­ti­set ateis­ti­set kam­pan­jat, liik­keet ja internet-sivustot sekä tie­teen ja uskon­non vas­tak­kai­na­set­telu ovat lisään­ty­neet ja saa­neet myös uskon­nol­li­set ihmi­set puo­lus­tau­tu­maan ja argu­men­toi­maan oman näke­myk­sensä puo­lesta. Esillä on kui­ten­kin ollut myös peh­meäm­pää ”uskon­to­myön­teistä” ateis­mia. (Ks. KTK 2012, 7, 11, 269–271; Sill­fors & Roni­kon­mäki 2013.) Ateismi on siis län­si­maissa tällä het­kellä jul­ki­sesti näky­villä useissa eri muo­doissa, mutta toi­sin kuin pako­te­tussa ateis­missa, myös sosio­kult­tuu­ri­set olo­suh­teet ovat ateis­mille suo­tui­sat. Kun ote­taan huo­mioon edellä esi­tet­ty­jen his­to­rial­lis­ten ateis­mia tuke­vien ja uskon­toa hei­ken­tä­vien teki­jöi­den yhteis­vai­ku­tus, nykyi­nen ateis­min ylei­syys län­si­maissa tulee ymmärrettävämmäksi.

Yhteen­veto ja poh­din­taa: miksi ateis­min tut­ki­mus on tärkeää

Holis­ti­sen hypo­tee­sin mukaan ihmi­sellä on siis laji­tyy­pil­li­nen alt­tius yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun, mutta se ilme­nee eri ihmi­sillä jo läh­tö­koh­tai­sesti eri vah­vui­sena ja ympä­ris­tö­te­ki­jät saat­ta­vat vai­kut­taa sii­hen voi­mak­kaas­ti­kin. Voi­daan aja­tella, että laji­tyy­pil­li­set omi­nai­suu­det anta­vat ikään kuin etu­mat­kaa yli­luon­nol­li­sille käsi­tyk­sille, mutta yksi­löl­li­set tai­pu­muk­set ja ympä­ris­töl­li­set olo­suh­teet voi­vat kuroa etu­mat­kaa kiinni, jol­loin natu­ra­lismi ja ateismi tule­vat toden­nä­köi­sem­miksi (ks. Norenzayan & Ger­vais 2013). Siten teismi ja ateismi ovat kum­pi­kin ihmi­selle ”luon­nol­li­sia” näkö­kan­toja riip­puen lukui­sista bio­lo­gi­sista, psy­ko­lo­gi­sista ja ympä­ris­töl­li­sistä teki­jöistä (ks. myös Geertz & Markús­son 2010; Ger­vais et al. 2011, 404).

Holis­ti­sen hypo­tee­sin avulla voi­daan ymmär­tää a) miksi ateismi on toden­nä­köi­sesti ollut ihmis­kun­nan his­to­riassa mar­gi­naa­lista (joh­tuen lähinnä ihmi­sen laji­tyy­pil­li­sestä alt­tiu­desta yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun) b) miksi ateismi on silti van­haa ja uni­ver­saa­lia (joh­tuen var­sin­kin tem­pe­ra­ment­tiin ja per­soo­nal­li­suu­teen liit­ty­vistä teki­jöistä, jotka hei­ken­tä­vät tai­pu­musta yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun) sekä c) miksi ateismi on vähi­tel­len yleis­ty­nyt tie­tyissä kult­tuu­ri­pii­reissä (joh­tuen eten­kin tie­tyistä sosio­kult­tuu­ri­sista teki­jöistä, jotka vähen­tä­vät suun­tau­tu­mista ja moti­vaa­tiota yli­luon­nol­li­seen ajat­te­luun). Koska tie­tyissä kult­tuu­reissa tiet­tyinä aikoina naturalismia/ateismia esiin­tyy toi­sia enem­män, hypo­tee­sin ydin­ky­sy­myk­seksi muo­dos­tuu juuri mitkä sosio­kult­tuu­ri­set teki­jät lisää­vät naturalismia/ateismia? Vas­taus tähän kysy­myk­seen on moniu­lot­tei­nen, koska kyse on toden­nä­köi­sesti usei­den toi­siinsa vai­kut­ta­vien teki­jöi­den yhteis­vai­ku­tuk­sesta. Edellä esi­te­tyn poh­jalta täl­lai­sia teki­jöitä voi­daan aja­tella ole­van esimerkiksi:

1. Mah­dol­li­suus aina­kin peri­aat­teessa aja­tella natu­ra­lis­ti­sesti ja uskon­to­kriit­ti­sesti sekä tuoda tätä ajat­te­lu­aan esille – eli tie­ty­nas­tei­nen uskon­non– ja sananvapaus.

2. Mah­dol­li­suus ja moti­vaa­tio luon­no­nil­miöi­den tut­ki­mi­seen ja selit­tä­mi­seen myös natu­ra­lis­ti­selta poh­jalta. Tähän liit­ty­viä teki­jöitä ovat esi­mer­kiksi vau­raus, run­sas vapaa-aika ja filo­so­fi­nen uteliaisuus.

3. Sään­nöl­li­nen koh­taa­mi­nen vie­rai­den kult­tuu­rien ja usko­mus­mal­lien kanssa, mikä suh­teel­lis­taa ja haas­taa omia perin­tei­siä usko­muk­sia. Tätä mah­dol­lis­taa esi­mer­kiksi moni­kult­tuu­ri­suus ja glo­ba­li­saa­tio. (Ks. myös Bar­rett 2004, 116.)

4. Natu­ra­lis­ti­sia aja­tuk­sia on jo kult­tuu­rissa esillä omak­sut­ta­vaksi ja levi­tet­tä­väksi (ks. myös Geertz & Markús­son 2010, 156).

5. On ole­massa täs­mäl­li­nen metodi ja ins­ti­tuu­tio, tiede, joka antaa ilmiöille natu­ra­lis­ti­sia seli­tyk­siä sekä tukee kohe­ren­tin natu­ra­lis­ti­sen maa­il­man­ku­van omak­su­mista (ks. myös Bar­rett 2004, 112–113, 117–118).

6. Teol­lis­tu­mis­ke­hi­tys, kau­pun­gis­tu­mi­nen ja tähän liit­tyvä luon­nosta eriy­ty­mi­nen, mitkä vähen­tä­vät nii­den intui­tii­vis­ten tai­pu­mus­ten mer­ki­tystä, joi­hin teismi kiin­nit­tyy (ks. myös Bar­rett 2004, 113, 116–117).

7. Teis­ti­sen uskon­non ja val­tion lii­ton heik­ke­ne­mi­nen ja tähän liit­tyvä seku­laa­rien käy­tän­tei­den ja ins­ti­tuu­tioi­den luo­mi­nen, jol­loin uskon­non näky­vyys ja mer­ki­tys ihmis­ten käy­tän­nön elä­mää jäsen­tä­vänä teki­jänä vähe­ne­vät (ks. myös Bar­rett 2004, 114–115).

8. Ihmi­sen yksi­löl­li­syy­den ja usko­n­asioi­den hen­ki­lö­koh­tai­suu­den pai­not­ta­mi­nen, jol­loin ryh­mä­paine omak­sua val­taus­konto vähe­nee (ks. myös Bar­rett 2004, 114–115).

9. Tur­val­li­nen eli­nym­pä­ristö, demo­kra­tia, tasa-arvo, kat­tava ter­vey­den­huolto ja muut yleistä hyvin­voin­tia lisää­vät teki­jät, jotka hei­ken­tä­vät moti­voi­tu­mista juma­laus­koon (ks. myös Nor­ris & Ingle­hart 2004; Bar­rett 2004, 113).

10. Kat­tava kou­lu­tus­jär­jes­telmä, joka on natu­ra­lis­ti­seen ja tie­teel­li­seen maa­il­man­ku­vaan poh­jaava sekä reflek­tii­vi­seen ja kriit­ti­seen ajat­te­luun suun­taava (ks. myös Geertz & Markús­son 2010, 156).

11. Teis­ti­sen uskon­non seu­rauk­set näyt­täy­ty­vät tai ne miel­le­tään hai­tal­li­sina, mikä lisää uskontokritiikkiä.

12. On ole­massa tie­to­lii­ken­teel­li­set val­miu­det – nyky­ään eri­tyi­sesti inter­net ja sosi­aa­li­nen media – joi­den kautta myös natu­ra­lis­mia, ateis­mia ja uskon­to­kri­tiik­kiä voi­daan tehok­kaasti levit­tää (ks. myös KTK 2012, 12).

Teki­jät 1–4 ovat esiin­ty­neet jo tie­tyissä antii­kin kult­tuu­reissa, kun taas teki­jät 5–12 ovat län­si­maissa nous­seet pää­osin esiin (vähi­tel­len ja vaih­te­le­vasti esiin­tyen) uudella ajalla. Ateis­min lisään­ty­mi­nen ja muut­tu­mi­nen uskon­to­kriit­ti­sem­mäksi 2000-luvulla liit­tyy luul­ta­vasti eri­tyi­sesti teki­jöi­hin 11–12. Luet­te­lon ei ole tar­koi­tus­kaan olla kat­tava, vaan kor­kein­taan suun­taa antava, ja koko holis­ti­nen hypo­teesi on tie­tysti vain yksi mah­dol­li­nen tar­kas­te­lu­kulma ateis­min alku­pe­rään ja yleis­ty­mi­seen. Sen eräs kes­kei­nen ongelma on huo­mioon otet­ta­vien teki­jöi­den laa­juus, joka peri­aat­teessa käsit­tää koko his­to­rial­li­sen todel­li­suu­den. Hypo­tee­sia on myös luul­ta­vasti vai­kea käy­tän­nössä toden­taa, jos asiat kyt­key­ty­vät niin moni­syi­sesti toi­siinsa kuin hypo­teesi antaa ymmär­tää. On vai­keaa esi­mer­kiksi sel­vit­tää, miten mikä­kin sosio­kult­tuu­ri­nen tekijä vai­kut­taa vaik­kapa tie­tyn yksi­lön ainut­ker­tai­sessa tajun­nassa tai tie­tyn unii­kin kult­tuu­rin ryh­mä­dy­na­mii­kassa ja miksi – var­sin­kin, jos mitään eril­li­siä pysy­viä enti­teet­tejä kuten yksi­löitä tai kult­tuu­reja ei tark­ka­ra­jai­sina kat­sota edes ole­van olemassa.

Ateismi ja uskonn­ot­to­muus ovat nouse­massa uskon­to­tie­teel­li­sesti olen­nai­siksi tut­ki­mus­koh­teiksi. Tämä on tär­keää, koska se antaa uuden näkö­kul­man myös teis­miin ja uskon­nol­li­suu­teen. Täl­lai­nen tut­ki­mus voi joh­taa esi­mer­kiksi teis­min ja uskon­non luon­nol­li­suutta kos­ke­vien ole­tus­ten tar­kis­ta­mi­seen. On jo ole­massa empii­ristä tukea esi­mer­kiksi sille, että ateismi voi olla joil­le­kin yksi­löille myös ”sisäi­sesti” var­sin omi­naista. Ateis­min ja uskonn­ot­to­muu­den pitkä kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen perintö sekä nykyi­nen ateis­tien kas­vava määrä tie­tyissä maissa tukee pikem­min­kin käsi­tystä, jonka mukaan niin ateis­milla ja uskonn­ot­to­muu­della kuin teis­millä ja uskon­nol­li­suu­della on useita moni­mut­kai­sia ja yhtyeen­kie­tou­tu­via bio­lo­gi­sia, yksi­löp­sy­ko­lo­gi­sia ja kult­tuu­ri­sia juu­ria. Vaikka ihmis­kog­ni­tio oli­si­kin laji­tyy­pil­li­sesti tai­pu­vai­nen näke­mään esi­mer­kiksi suun­ni­tel­mal­li­suutta, tar­koi­tusta ja toi­mi­juutta luon­nossa, tämä ei vielä tar­koita, että ihmi­set oli­si­vat auto­maat­ti­sesti teis­tejä tai luon­nos­taan uskon­nol­li­sia. Myös juma­laus­kon ja uskon­nol­lis­ten usko­mus­ten omak­su­mi­seen voi­daan tar­vita kult­tuu­ril­lista tukea ja oppi­mista – monien yksi­löi­den koh­dalla run­saas­ti­kin. Jos tämä tuki heik­ke­nee ja samaan aikaan natu­ra­lismi ja ateismi ovat näky­västi esillä, juma­lausko ja perin­tei­nen uskon­nol­li­suus voi­vat nopeas­ti­kin vähen­tyä. Näin näyt­täisi tapah­tu­van tie­tyissä vau­raissa län­si­maissa, joissa tieteellis-tekninen kult­tuuri, tur­val­li­suus, kehit­ty­nyt kou­lu­tus­jär­jes­telmä sekä maal­lis­tu­neet val­tio­nins­ti­tuu­tiot ovat olleet läsnä jo usei­den suku­pol­vien ajan. On silti huo­mioi­tava, ettei uskon­nosta irtaan­tu­mi­nen kui­ten­kaan tar­koita sitä, että kai­kista uskonn­ot­to­mista tulisi ekspli­siit­ti­siä ateis­teja. (Ks. Ger­vais et al. 2011, 401–405; Baner­jee & Bloom 2013, 8.)

Ateis­min tut­ki­mus on myös yhteis­kun­nal­li­sesti tär­keää. Län­si­maissa uskon­toi­hin ja ateis­miin liit­tyvä kes­kus­telu on ollut 2000-luvulla aiem­paa vilk­kaam­paa ja kär­jis­ty­neem­pää, ja kes­kus­te­lut usein sivua­vat ateis­min tai teis­min luon­nol­li­suu­den tee­maa. Ateis­min syvempi tie­teel­li­nen ymmär­tä­mi­nen antaa eväitä raken­ta­vam­paan uskonto– ja ateismi-keskusteluun. Lisäksi, vaikka ateis­tei­hin ei enää län­si­maissa juuri koh­dis­tu­kaan räi­keitä ihmi­soi­keus­louk­kauk­sia, ateis­tit ovat esi­mer­kiksi Yhdys­val­loissa ihmis­ryhmä, johon luo­te­taan vähi­ten ja jul­kia­teis­teilla voi olla vai­keuk­sia päästä tär­kei­siin hal­lin­nol­li­siin vir­koi­hin. Glo­baa­lilla tasolla tilanne on ateis­tien kan­nalta vielä pal­jon huo­nompi. Esi­mer­kiksi useissa isla­mi­lai­sissa maissa ateis­tis­ten näke­mys­ten esit­tä­mi­nen on hen­gen­vaa­ral­lista. (Ks. Cherry 2013.) Pidem­mällä aika­vä­lillä ateis­min syvempi ymmär­tä­mi­nen voi myös luoda pai­netta muut­taa suh­tau­tu­mista ateis­teja koh­taan glo­baa­lil­la­kin tasolla. Yli­päänsä laa­jempi ymmär­rys ateis­min alku­pe­rästä voi lie­ven­tää konflik­teja ja rikas­tut­taa ateis­min ja uskon­non ympä­rillä käy­tä­vää kes­kus­te­lua. (Ks. Norenzayan & Ger­vais 2013, 20.)

Kir­jal­li­suus

Baner­jee, Konika & Paul Bloom
2013 Would Tarzan believe in God? Con­di­tions for the emer­gence of reli­gious belief. –Trends in Cog­ni­tive Sciences, Vol. 17, No. 1: 7–8.

Bar­rett, Jus­tin L.
2004 Why Would Any­one Believe in God? Lan­ham: Alta­Mira Press.

Bar­rett, Jus­tin L.
2010 The rela­tive unna­tu­ral­ness of atheism: On why Geertz and Markús­son are both right and wrong. –Reli­gion, Volume 40, Issue 3: 169–172.

Beit-Hallahmi, Ben­ja­min
2007 Atheists: A Psyc­ho­lo­gical Pro­file. − Mic­hael Mar­tin (toim.), The Cam­bridge Com­pa­nion to Atheism, 300–317. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Brem­mer, Jan A.
2007 Atheism in Antiquity. − Mic­hael Mar­tin (toim.), The Cam­bridge Com­pa­nion to Atheism, 11–26. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Buckley, Mic­hael
1987 At the Ori­gins of Modern Atheism. New Haven: Yale Uni­ver­sity Press.

Caldwell-Harris, Cat­he­rine L.
2012 Unders­tan­ding atheism/non-belief as an expec­ted individual-differences variable. –Reli­gion, Brain & Beha­vior, Vol. 2, No. 1: 4–47.

Cherry, Matt
2013 Free­dom of Thought 2013: A Glo­bal Report on the Rights, Legal Sta­tus, and Disc­ri­mi­na­tion Against Huma­nists, Atheists, and the Non-religious. Inter­na­tio­nal Huma­nist and Ethical Union (IHEU). Ladat­ta­vissa: www.freethoughtreport.com/wp-content/uploads/2013/07/FOTReport2013.pdf. Luettu:  7.2.2014.

Cli­teur, Paul
2009 The Defi­ni­tion of Atheism. –Jour­nal of Reli­gion and Society 11/2009: 1–23.

David­son, Nic­ho­las
1992 Unbe­lief and Atheism in Italy, 1500–1700. − Mic­hael Hun­ter & David Woot­ton (toim.), Atheism from the Refor­ma­tion to the Enligh­ten­ment, 55–85. New York: Oxford Uni­ver­sity Press.

De Cruz, Helen
2014 The Endu­ring Appeal of Natu­ral Theo­lo­gical Argu­ments. –Phi­lo­sophy Com­pass, Volume 9, Issue 2: 145–153.

De Smedt, Johan
2011 Com­mon minds, uncom­mon thoughts. A phi­lo­sop­hical anth­ro­po­lo­gical inves­ti­ga­tion of uniquely human crea­tive beha­vior, with an emp­ha­sis on artis­tic abi­lity, reli­gious reflec­tion, and scien­ti­fic study. Uni­ver­si­teit Gent: Faculty of Arts and Philosophy.

Evans, Jonat­han B. T.
2013 Two Minds Ratio­na­lity. Thin­king & Rea­so­ning . Publis­hed online: 30 Octo­ber 2013. Ladat­ta­vissa: http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/13546783.2013.845605#.UwVCXM44TgE. Luettu: 4.1.2014.

Fales, Evan
2007 Natu­ra­lism and Phy­sica­lism. − Mic­hael Mar­tin (toim.), The Cam­bridge Com­pa­nion to Atheism, 118–134. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Geertz, Armin W.
2010 Brain, Body and Cul­ture: A Biocul­tu­ral Theory of Reli­gion. –Met­hod and Theory in the Study of Reli­gion 22: 304–321.

Geertz, Armin W. & Guð­mun­dur Ingi Markús­son
2010 Reli­gion is natu­ral, atheism is not: On why eve­ry­body is both right and wrong. –Reli­gion 40: 152–165.

Ger­vais, Will M. & Ara Norenzayan
2012 Ana­ly­tic Thin­king Pro­mo­tes Reli­gious Dis­be­lief. –Science 336 (2012): 493–496.

Ger­vais, Will M., Aiy­ana K. Wil­lard, Ara Norenzayan & Joseph Hen­rich
2011 The Cul­tu­ral trans­mis­sion of faith. Why innate intui­tions are neces­sary, but insuf­ficient, to explain reli­gious belief. –Reli­gion 41, No. 3: 389–410.

Hai­kala, Sisko
2006 Val­lan­ku­mous­ten aika­kausi. − Seppo Zet­ter­berg (toim.), Maa­il­man­his­to­rian pik­ku­jät­ti­läi­nen, 635–699. Hel­sinki: WSOY.

Hun­ter, Mic­hael & David Woot­ton
1992 Int­ro­duc­tion. − Mic­hael Hun­ter & David Woot­ton (toim.), Atheism from the Refor­ma­tion to the Enligh­ten­ment, 1–12. New York: Oxford Uni­ver­sity Press.

Hutc­heon, Pat Duffy
1996 Lea­ving the Cave: Evo­lu­tio­nary Natu­ra­lism in Social-Scientific Thought. Water­loo: Wilfrid.

Hyman, Gavin
2007 Atheism in Modern His­tory. − Mic­hael Mar­tin (toim.), The Cam­bridge Com­pa­nion to Atheism, 27–46. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

John­son, Domi­nic
2012 What are atheists for? Hypot­he­ses on the func­tions of non-belief in the evo­lu­tion of reli­gion. –Reli­gion, Brain & Beha­vior, Vol. 2, No. 1: 48–99.

Jär­ne­felt, Elisa
2013 Crea­ted by Some Being: Theo­re­tical and Empi­rical Explo­ra­tion of Adults’ Auto­ma­tic and Reflec­tive Beliefs about Ori­gin of Natu­ral Phe­no­mena. Uni­ver­sity of Hel­sinki: Faculty of Arts.

Kalk­man, David Peter
2013 Three cog­ni­tive rou­tes to atheism: a dual-process account. –Reli­gion. Ladat­ta­vissa: http://dx.doi.org/10.1080/0048721X.2013.841110. Luettu: 16.11.2013.

Keltikangas-Järvinen, Liisa
2004 Tem­pe­ra­mentti: ihmi­sen yksi­löl­li­syys. Hel­sinki: WSOY.

Keltinkangas-Järvinen, Liisa
2006 Ympä­ristö vai perimä – psy­ko­lo­gian pitkä tie tasa­pai­noi­seen ihmis­kä­si­tyk­seen. –Tie­teessä tapah­tuu 2/2006: 5–9.

Kor­ho­nen, Tua & Arto Kivi­mäki
2006 Jäl­ki­sa­nat. − Arto Kivi­mäki, Tua Kor­ho­nen ja Sampo Ves­te­ri­nen (toim.), Demo­kri­tos ja Epi­ku­ros: Riip­pu­ma­ton nau­tinto, 165–200. Hel­sinki: Tammi.

Kors, Alan Char­les
1992 The Atheism of d’Holbach and Nai­geon. − Mic­hael Hun­ter & David Woot­ton (toim.), Atheism from the Refor­ma­tion to the Enligh­ten­ment, 273–300. New York: Oxford Uni­ver­sity Press.

KTK
2012 Haas­tettu kirkko: Suo­men evankelis-luterilainen kirkko vuo­sina 2008–2011. 115/Kirkon tut­ki­mus­kes­kuk­sen jul­kai­suja. Tam­pere: Kir­kon tutkimuskeskus.

Mah­la­mäki, Tiina
2013 Onko uskonn­ot­to­muu­della suku­puolta? –Teo­lo­gi­nen aika­kaus­kirja 5–6: 446–458.

Marietta, Don E.
1998 Int­ro­duc­tion to Ancient Phi­lo­sophy. New York: M. E. Sharpe.

Mar­tin, Mic­hael
1990 Atheism. A Phi­lo­sop­hical Jus­ti­fica­tion. Phi­la­delp­hia: Temple Uni­ver­sity Press.

McGo­van, Dale
2013 Atheism for Dum­mies. Mis­sis­sauga: Wiley.

Mof­fitt, Nina
2009 Pirahã, Lan­guage Uni­ver­sals and Lin­guis­tic Rela­ti­vity. Honors The­sis. Anth­ro­po­logy. Ober­lin College.

Norenzayan, Ara & Will M. Ger­vais
2013 The Ori­gins of Reli­gious Dis­be­lief. –Trends in Cog­ni­tive Science. Volume 17, issue 1: 20–25.

Nor­ris, Pippa & Ronald Ingle­hart
2004 Sac­red and Secu­lar: Reli­gion and Poli­tics Worldwide. New York: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Pal­mer, Mic­hael
2012 Atheist’s Pri­mer. Cam­bridge: The Lut­terworth Press.

Pen­nycook, Gor­don, James Allan Cheyne, Derek J. Koeh­ler & Jonat­han A. Fugel­sang
2013 Belief bias during rea­so­ning among reli­gious belie­vers and skep­tics. –Psyc­hon Bull Rev 20: 806–811.

Raju, P.T
1971 Intian filo­so­fia. Por­voo: WSOY.

Rib­be­rink, Egbert, Peter Ach­ter­berg & Dick Hout­man
2013 Depri­va­tiza­tion of Dis­be­lief?: Non-Religiosity and Anti-Religiosity in 14 Wes­tern Euro­pean Count­ries. –Poli­tics and Reli­gion, Volume 6, Issue 1: 101–120.

Saler, Ben­son & Char­les A. Ziegler
2006 Atheism and the Apost­heo­sis of Agency. –Teme­nos, Vol. 42 No. 2: 7–41.

Seppo, Juha
Kan­sain­vä­li­nen vapaa-ajattelijaliitto 1880–1905. Jyväs­kylä: Gummerus.

Shen­hav, Ami­tai, David G. Rand & Jos­hua D. Greene
2012 Divine Intui­tion: Cog­ni­tive Style Influences Belief in God. –Jour­nal of Expe­ri­men­tal Psyc­ho­logy. Gene­ral. Vol. 141(3): 423–428.

Sill­fors, Mikko
2013 Juma­lat­to­muu­den muo­toja eri aika­kausina: Kat­saus ateis­min his­to­ri­aan. –Teo­lo­gi­nen aika­kaus­kirja 5–6: 506–514.

Sill­fors, Mikko & Hanna Roni­kon­mäki
2013 Pyhän muun­nel­mat: Ateis­ti­sen hen­ki­syy­den ulot­tu­vuuk­sia uudella vuo­si­tu­han­nella. –Teo­lo­gi­nen aika­kaus­kirja 5–6: 431–445.

Smith, Tom W.
2012 Beliefs about God Across Times and Count­ries. NORC/University of Chicago. Ladat­ta­vissa: http://news.uchicago.edu/sites/all/files/attachments/Belief%20About%20God%20Across%20Time%20and%20Countries.pdf. Luettu 28.5.2013.

Szta­jer, Sławo­mir
2012  The natu­ral­ness of reli­gion and the exis­tence of unbe­lief.Anglojęzyczny Suple­ment Przeglądu Reli­gioz­nawczego, 2012, no. 1: 55–65.

Sved­holm, Annika
2013 The cog­ni­tive basis of para­nor­mal, supers­ti­tious, magical, and super­na­tu­ral beliefs: The roles of core know­ledge, intui­tive and reflec­tive thin­king, and cog­ni­tive inhi­bi­tion. Uni­ver­sity of Hel­sinki. Ins­ti­tute of Beha­viou­ral Sciences. Stu­dies in Psyc­ho­logy 87.

Tam­misto, Antero
2006 Antii­kin maa­ilma. − Seppo Zet­ter­berg (toim.), Maa­il­man­his­to­rian pik­ku­jät­ti­läi­nen, 93–201. Hel­sinki: WSOY.

Thrower, James
1980 The Alter­na­tive Tra­di­tion: Reli­gion and the Rejec­tion of Reli­gion in the Ancient World. New York: Hague.

Thrower, James
2000 Wes­tern Atheism: A Short His­tory. New York: Pro­met­heus Books.

Wil­son, Cat­he­rine
2008 Epicu­rea­nism at the Ori­gins of Moder­nity. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press

WIN2012 WIN-Gallup Inter­na­tio­nal: Glo­bal index of reli­gio­sity and atheism 2012. Press Release. Ladat­ta­vissa: http://redcresearch.ie/wp-content/uploads/2012/08/RED-C-press-release-Religion-and-Atheism-25–7-12.pdf. Luettu: 12.4.2013.

Woot­ton, David
1992 New His­to­ries of Atheism. − Mic­hael Hun­ter & David Woot­ton (toim.), Atheism from the Refor­ma­tion to the Enligh­ten­ment, 13–54. New York: Oxford Uni­ver­sity Press.

Zuc­ker­man, Phil
2007 Atheism. Con­tem­po­rery Num­bers and Pat­terns. − Mic­hael Mar­tin (toim.), The Cam­bridge Com­pa­nion to Atheism, 47–65. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­sity Press.

Zuc­ker­man, Phil
2012 Faith No More: Why People Reject Reli­gion. Oxford: Uni­ver­sity Press.

Viit­teet

[1] Kir­joi­tan kie­li­suo­si­tus­ten mukai­sesti juma­lan pie­nellä alku­kir­jai­mella paitsi vii­ta­tes­sani juu­ta­lai­suu­den, kris­ti­nus­kon ja isla­min Jumalaan.

[2] Natu­ra­lis­mia voi­daan kat­soa ole­van monen­laista (ks. esim. Fales 2007). Perus­jako teh­dään kui­ten­kin yleensä meto­do­lo­gi­sen (todel­li­suu­den ilmiöt ovat seli­tet­tä­vissä luon­nol­li­sin syin) ja onto­lo­gi­sen (on ole­massa vain luon­nol­li­sia asioita ja syitä) natu­ra­lis­min välille. Artik­ke­lis­sani käy­tän ter­miä lähinnä jäl­kim­mäi­sessä merkityksessä.

[3] Uusa­teis­ti­sia menes­tys­kir­joja ovat mm. Sam Har­ri­sin The End of Faith (2004), Ric­hard Daw­kin­sin God Delusion (2006) sekä Chris­top­her Hitc­hen­sin God Is Not Great (2007).

[4] Uskon­to­kri­tii­killä tar­koi­tan uskon­non oppien tai käy­tän­tö­jen arvos­te­le­mista. Ateismi ja uskon­to­kri­tiikki ovat eri asioita, eivätkä ne vält­tä­mättä liity toi­siinsa. On ole­massa esi­mer­kiksi uskon­to­myön­teistä ateis­mia, jossa uskon­toa pide­tään ihmi­selle hyö­dyl­li­senä (Sill­fors & Roni­kon­mäki 2013, 438–442). Vas­taa­vasti uskon­toa voi­daan arvos­tella myös esi­mer­kiksi teis­ti­seltä tai deis­ti­seltä poh­jalta (vrt. teis­ti­set uskon­puh­dis­ta­jat tai deis­ti­set valistusajattelijat).

[5] Uskonn­ot­to­malla tar­koi­tan ihmistä, joka kat­soo ole­vansa uskonn­o­ton tai joka ei kuulu orga­ni­soi­tuun uskontoon.

[6] Holis­ti­sella tar­koi­tan tässä koko­nais­val­taista, monesta tar­kas­te­lu­kul­masta nouse­vaa lähes­ty­mis­ta­paa ateis­miin. Tämä lähes­ty­mis­tapa ei siis ole itse kek­si­mäni. Esi­mer­kiksi Armin Geertz, Ara Norenzayan ja Will M. Ger­vais ovat tuo­neet sekä bio­lo­giasta että kult­tuu­ri­tie­teistä nouse­vaa moni­tie­teistä teo­reet­tista näkö­kul­maa uskon­non– ja ateis­min tut­ki­muk­seen (ks. Geertz 2010; Norenzayan & Ger­vais 2013).

[7] Joi­ta­kin vas­tae­si­merk­kejä juma­laus­kon uni­ver­saa­liu­delle kui­ten­kin löy­tyy. Esi­mer­kiksi Bra­si­lian Amazo­nin alku­pe­räis­heimo pirahãn edus­ta­jat on tul­kittu agnos­ti­koiksi tai ateis­teiksi eikä heiltä löydy luo­mis­myy­tin kal­tai­sia vas­tauk­sia onto­lo­gi­siin kysy­myk­siin (Mof­fitt 2009, 28–29).

[8] On esi­tetty lukui­sia mui­ta­kin argu­ment­teja juma­lan ole­mas­sao­lon puo­lesta (kuten onto­lo­gi­nen tai moraa­li­nen argu­mentti) sekä vasta-argumentteja nii­hin, mutta en tässä käsit­tele niitä. Argu­men­teista ks. esim. Mar­tin 1990.

[9] Ylei­nen (vaik­kei ainoa) seli­tys autis­mille on mie­len teo­rian puut­teel­li­nen tai myö­häs­ty­nyt kehi­tys (Kalk­man 2013, 9).

[10] Ymmär­rän tässä sosio­kult­tuu­rin laa­jassa mie­lessä, jol­loin sii­hen sisäl­tyy yhteis­kun­ta­jär­jes­telmä kokonaisuudessaan.

[11] Muun muassa Zuc­ker­man (2012) on tut­ki­nut tar­kem­min sitä, miten ateis­tien iden­ti­teetti muo­dos­tuu ja esi­mer­kiksi mil­lai­set per­he­suh­teet teis­min hyl­kää­mi­sen ja ateis­min akti­voi­mi­sen takana voi­vat olla.

[12] Ateis­min leviä­mi­seen epäi­le­mättä vai­kut­taa myös se, mil­lai­sena ateismi näyt­täy­tyy. Esi­mer­kiksi 2000-luvun erit­täin uskon­to­kriit­ti­nen uusa­teismi on luul­ta­vasti aiheut­ta­nut sekä ateis­min voi­mis­tu­mista (pii­reissä, joissa uskon­to­kri­tii­kille ollaan oltu jo val­miiksi myö­tä­mie­li­sem­piä) että ateis­min vas­tus­ta­mi­sen lisääntymistä.

[13] Ateis­min his­to­rian kar­toit­ta­mista han­ka­loit­ta­vat monet teki­jät. Ensin­nä­kin, ateis­min ja uskonn­ot­to­muu­den his­to­riaa on aiem­min tut­kittu var­sin vähän. Toi­seksi, tut­ki­jat ovat mää­ri­tel­leet ateis­mia eri tavoin, mikä on vai­kut­ta­nut myös sii­hen, kuinka pit­källe ateis­min his­to­rian kat­so­taan ulot­tu­van. Kol­man­neksi, ateis­tis­ten tai uskon­to­kriit­tis­ten näke­mys­ten esit­tä­mi­nen on useissa kult­tuu­reissa ollut tuo­mit­ta­vaa tai hen­gen­vaa­ral­lista eikä niistä vält­tä­mättä ole säi­ly­nyt merk­kejä nyky­päi­vään asti. His­to­rial­lista ateis­mia jou­du­taan­kin usein etsi­mään ano­nyy­meista tai tois­si­jai­sista läh­teistä tai luke­maan ”rivien välistä” jäl­jelle jää­neistä omae­lä­män­ker­roista, kir­jeistä, tes­ta­men­teista tai inkvi­si­tion oikeus­kir­joista. (Ks. Hun­ter & Woot­ton 1992, 1–4; Woot­ton 1992, 13–14, 27, 36.)

[14] Epi­ku­ros ja Demo­kri­tos ilmei­sesti kui­ten­kin uskoi­vat tie­tyn­lais­ten ei-teististen juma­lien ole­mas­sao­loon. Juma­lat eivät liit­ty­neet uni­ver­su­min syn­tyyn tai tapah­tu­miin, vaan oli­vat erään­lai­sia ihmi­sen­kal­tai­sia (aineel­li­sia) vii­sau­den esi­ku­via, jotka eli­vät omassa todel­li­suu­des­saan vai­kut­ta­matta ihmi­siin. (Ks. Kor­ho­nen & Kivi­mäki 2006, 182–186.)