Uskontotiede ja tieteidenvälisyys

Download PDF

Heikki Peso­nen
Hel­sin­gin yliopisto

Uskon­to­tie­teessä koros­te­taan usein oppiai­neen tie­tei­den­vä­listä luon­netta. Tällä tar­koi­te­taan monesti sitä, että uskon­toa tar­kas­tel­taessa hyö­dyn­ne­tään eri tie­tee­na­lo­jen teo­reet­ti­sia ja meto­di­sia lähes­ty­mis­ta­poja. Saa­te­taan puhua sosio­lo­gi­sista, psy­ko­lo­gi­sista (tai sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi­sista), ant­ro­po­lo­gi­sista, eko­lo­gi­sista, his­to­rial­li­sista, semioot­ti­sista, feno­me­no­lo­gi­sista, maan­tie­teel­li­sistä tai folklo­ris­ti­sista näkö­kul­mista uskon­toon. Tämän­kal­tai­nen meto­do­lo­gi­nen plu­ra­lismi on karak­te­ri­soi­nut uskon­to­tie­dettä oppiai­neen aka­tee­mi­sista alkua­joista läh­tien. Toki aika ajoin – kuten tie­teen­ke­hi­tyk­sessä on tapana – jokin tietty näkö­kulma on ollut enem­män hege­mo­ni­sessa ase­massa kuin muut. Voi­daan aja­tella vaikka 1950–1970-lukujen ”elia­de­laista” feno­me­no­lo­giaa tai Suo­messa 1900-luvun alun Kaarle Kroh­nin joh­dolla har­joi­tet­tua maantieteellis-historiallista tutkimustapaa.

Tie­tei­den­vä­li­syys on siis tapa pai­kan­taa uskon­to­tie­teen iden­ti­teet­tiä, ker­toa itsel­lemme ja muille, keitä me olemme. Samalla se lie­nee myös tapa erot­tau­tua, osoit­taa, että oppiaine ei ole läh­tö­koh­tai­sesti sidok­sissa mihin­kään tiet­tyyn posi­tioon tai näkö­kul­maan. Esi­mer­kiksi hel­sin­ki­läi­sessä uskon­to­tie­teessä tie­tei­den­vä­li­syys ker­too myös tie­de­po­liit­ti­sesta ja hal­lin­nol­li­sesta tilasta: olemme sanan­mu­kai­sesti tie­de­kun­tien välissä. Tämä paikka pei­laa myös oppiai­neen his­to­riaa humanistis-yhteiskuntatietellisen ja teo­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen välimaastossa.

Per­jan­taina 13.12 pide­tyssä Suo­men uskon­to­tie­teel­li­sen seu­ran 50-vuotisjuhlaseminaarissa kes­kus­tel­tiin eri­tyi­sesti tie­tei­den­vä­li­syy­destä. Semi­naa­rin kaksi ulko­maa­laista juh­la­pu­hu­jaa, Armin Geertz ja Morny Joy käsit­te­li­vät aihetta sekä teo­reet­tis­ten lähes­ty­mis­ta­po­jen että uskon­to­tie­teen ase­man näkö­kul­mista. Geertz näki tämän het­ken uskon­to­tie­teessä saman­kal­tai­sen kehi­tys­ku­lun kuin 1800-luvun lopun darwi­nis­ti­sen para­dig­man aikana, jol­loin myös uskon­non­tut­ki­muk­sen eri näkö­kul­mat nojau­tui­vat pit­källe evo­luu­tio­teo­rian ideoille. Geertzille uuden­lai­nen tie­tei­den­vä­li­syys vai­kut­taa tar­koit­ta­van sitä, että tällä het­kellä ehkä enem­män omiin loke­roi­hinsa lin­noit­tau­tu­neet uskon­non tut­ki­mi­sen tavat pitäisi saat­taa takai­sin yhteen. Joy näki tie­tei­den­vä­li­syy­den puo­les­taan sitä kautta, mitä hyö­tyä siitä on uskon­to­tie­teen ole­mas­sao­lon kan­nalta. Joyn mukaan uskon­to­tie­teen tulisi ottaa oppia muilta tie­tee­na­loilta, jotta se yli­päänsä voisi säi­lyä rele­vant­tina ja itse­näi­senä oppiai­neena aka­tee­mi­sessa maailmassa.

Uskon­to­tie­teen tie­tei­den­vä­li­nen luonne ja meto­do­lo­gi­nen plu­ra­lismi tulee esille tämän nume­ron artik­ke­leissa eri tavoin. Karo­lina Kou­vo­lan artik­keli skan­di­naa­vi­sen myto­lo­gian Loki-hahmon tut­ki­mus­his­to­riasta kuvas­taa hyvin sitä, miten eri aika­kausilla eri­lai­set teo­reet­ti­set vir­tauk­set ovat vai­kut­ta­neet Lokista teh­tyi­hin tul­kin­toi­hin. Nora Revon artik­ke­lin läh­tö­koh­tana on uskon­toet­no­gra­fi­nen tut­ki­mus Make­do­nian isla­mi­nus­koi­sista albaa­ni­nai­sista. Repo ana­ly­soi nais­ten haas­tat­te­luja hyö­dyn­täen sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gista iden­ti­tee­tin käsi­tettä. Aila Viho­lai­sen tulo­kul­mat Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kon kuo­ri­sei­nän maa­laus­ko­ko­nai­suu­teen ja eri­tyi­sesti sieltä löy­ty­vään meren­nei­toon raken­tu­vat tai­de­his­to­rial­li­sille ja teo­lo­gi­sille tul­kin­noille. Johanna Kont­to­rin kat­saus moni­kult­tuu­ri­suutta käsi­tel­lee­seen oikeus­tie­tei­li­jöi­den kon­fe­rens­siin reflek­toi kiin­nos­ta­vasti niitä moni­tie­tei­syy­destä joh­tu­via haas­teita, joita uskon­to­tie­tei­lijä jou­tuu usein koh­taa­maan tut­ki­musta teh­des­sään. Suo­met­sä­tie­teen pro­fes­sori Olavi Hui­ka­rin kom­mentti Vesa Åhsin esit­tä­miin uskon­to­tie­teel­li­siin tul­kin­toi­hin Göpekli Tepen arkeo­lo­gi­sista löy­döistä (Uskon­non­tut­kija 1–2/2012) antaa puo­les­taan luon­non­tie­teel­li­sen seli­tyk­sen vai­keas­ti­tul­kit­ta­ville arkeo­lo­gi­sille aineistoille.

Tie­tei­den­vä­li­syys on haas­teel­li­nen tavoite ja posi­tio. Yhtäältä se mah­dol­lis­taa moni­puo­li­sen ja rik­kaan näkö­kul­mien ja lähes­ty­mis­ta­po­jen ver­kos­ton. Toi­saalta poten­ti­aa­li­sena ongel­mana on lii­al­li­nen eriy­ty­mi­nen ja eri­kois­tu­mi­nen, jol­loin näkö­kul­mat ja tut­ki­jat eivät enää vält­tä­mättä löydä kun­nol­lista kes­kus­te­lu­yh­teyttä. Tässä leh­dessä jul­kais­tut artik­ke­lit, kat­sauk­set ja kirja-arvostelut ker­to­vat var­masti sekä lähes­ty­mis­ta­po­jen rik­kau­desta että eriy­ty­mi­sestä. Samalla ne toi­vot­ta­vasti ker­to­vat myös siitä, kuinka monen­lai­sista näkö­kul­mista käsin on mah­dol­lista tuot­taa uskon­nosta ymmär­ret­tä­vää tie­toa, joka mah­dol­lis­taa myös lähes­ty­mis­ta­po­jen rajat ylit­tä­vää keskustelua.