Oppiainerajat ylittävää ajatustenvaihtoa Puolassa – Europe at the Edge of Pluralism –konferenssi

Download PDF

Johanna Kont­tori
Hel­sin­gin yliopisto

Aloi­tan tämän kon­fe­rens­si­ra­por­tin seu­raa­valla väit­teellä (tai itses­tään­sel­vyy­dellä, hie­man luki­jasta riip­puen): Uskon­to­tie­tei­li­jöille on tyy­pil­listä seik­kailla eri oppia­lo­jen ja tie­de­kun­tien välillä ja sen myötä liit­tää aka­tee­mi­seen iden­ti­teet­tiinsä osasia myös uskon­to­tie­teen ulko­puo­lelta. Olen tässä samoilla lin­joilla Anna Haa­pa­lai­sen, Jere Kyy­rön ja Teemu T. Mant­si­sen kanssa, jotka sosio­lo­gi­päi­viä käsi­tel­leen kon­fe­rens­si­ra­port­tinsa (Uskon­non­tut­kija 1/2013) yhtey­dessä kir­joit­ta­vat tie­tei­den­vä­li­syy­den ole­van uskon­to­tie­tei­li­jöille jopa elinehto.

Tie­tei­den­vä­li­syys voi kyl­lä­kin aiheut­taa myös pie­ni­muo­toi­sia ”iden­ti­teet­ti­krii­sejä” eikä itsensä pai­kan­ta­mi­nen aka­tee­mi­sella ken­tällä ole aina aivan yksin­ker­taista. Tut­ki­muk­seni, joka käsit­te­lee rans­ka­lai­suu­den raken­tu­mista mus­li­mi­tyt­tö­jen ja –nais­ten hui­veista käy­dyissä kes­kus­te­luissa on vie­nyt minut yli oppiai­ne­ra­jo­jen, ja ajoit­tain olen koke­nut itseni lähinnä siir­to­lai­suus­tut­ki­jaksi, toi­si­naan taas natio­na­lis­mi­tut­ki­jaksi. Aina olen kui­ten­kin tul­lut sii­hen lop­pu­tu­le­maan, että laaja-alainen näke­myk­seni uskon­to­tie­teestä mah­dut­taa hyvin sisäl­leen myös edellä mai­ni­tut aka­tee­mi­sen iden­ti­tee­tin osaset.

Tie­tei­den­vä­li­syys on kui­ten­kin pää­asiassa posi­tii­vi­nen asia ja siitä kan­nat­taa niin sano­tusti ottaa ilo irti. Yksi tapa tähän on osal­lis­tua mui­den oppia­lo­jen jär­jes­tä­miin, omalle tut­ki­muk­selle rele­vant­tei­hin kon­fe­rens­sei­hin, kuten myös Haa­pa­lai­nen, Kyyrö ja Mant­si­nen kat­sauk­ses­saan suo­sit­ta­vat. Siinä toi­saalta altis­taa itsensä sille, että toi­sen oppia­lan tut­ki­jat eivät ymmärrä omaa näkö­kul­maa, mutta toi­saalta — ennen kaik­kea — mah­dol­li­suu­delle saada uutta pers­pek­tii­viä omaan työhön.

Poz­na­nin kau­pun­gissa Puo­lassa jär­jes­tet­tiin 13.-14.6.2013 kon­fe­renssi nimeltä Europe at the Edge of Plu­ra­lism. Legal Aspects of Diver­sity in Europe. Kon­fe­rens­sin jär­jes­tä­jä­ta­hot oli­vat Hel­sin­gin yli­opis­ton oikeus­tie­teel­li­nen tie­de­kunta, Poz­na­nin ihmi­soi­keus­kes­kus ja Adam Mic­kiewicz –yli­opis­ton oikeus– ja hal­lin­to­tie­teel­li­nen tie­de­kunta. Osal­lis­tu­jien enem­mistö oli oikeus­tie­tei­li­jöitä, mutta mukana oli myös muu­tama ant­ro­po­logi, sosio­logi, aina­kin yksi kie­li­tie­tei­lijä sekä tie­ten­kin alle­kir­joit­ta­nut, uskon­to­tie­tei­lijä / uskon­to­so­sio­logi. Käy­tä­vä­kes­kus­te­luissa kävi ilmi, etten suin­kaan ollut ainut ei-oikeustieteilijä, joka oli etu­kä­teen miet­ti­nyt miten hyvin onnis­tuu pysy­mään oikeus­tie­teel­li­sessä kes­kus­te­lussa ja argu­men­taa­tiossa kär­ryillä. Tällä ker­taa etu­kä­teen huo­leh­ti­mi­nen osoit­tau­tui melko lailla turhaksi.

Kon­fe­rens­sissa tar­kas­tel­tiin niitä teo­reet­ti­sia ja käy­tän­nöl­li­siä vas­tauk­sia, joita euroop­pa­lai­set oikeus­jär­jes­tel­mät ovat anta­neet plu­ra­lis­min ja moni­kult­tuu­ri­suu­den esiin nos­ta­miin kysy­myk­siin.[1] Keynote-puhujiksi oli saatu pro­fes­sori Kris­tin Hen­rard (Eras­mus Uni­ver­sity Rot­ter­dam), oikeus­tie­teen toh­tori María-Teresa Gil-Bazo (Newcastle Uni­ver­sity) ja dosentti Reetta Toi­va­nen (Hel­sin­gin yli­opisto). Pape­reita oli kaik­ki­aan kol­mi­sen­kym­mentä -  vaikka Euroo­pan len­non­joh­ta­jien lakot toi­vat­kin tul­les­saan joi­tain pois­jää­mi­siä —  ja pape­rei­den aiheet moni­puo­li­sia: käsit­te­lyssä oli muun muassa Euroo­pan ihmi­soi­keus­tuo­miois­tui­men tuo­miot ns. viha­pu­he­ta­pauk­sissa, roma­nien oikeu­det, mies­ten ympä­ri­leik­kauk­sen sää­tely, Unka­rin perus­tus­la­kiin viime vuo­sina teh­dyt uudis­tuk­set, EU:n siir­to­lai­suus­po­li­tiikka, sekä kan­sa­lai­suu­teen ja inte­graa­tioon, ja toi­saalta inte­graa­tioon ja perus­oi­keuk­siin liit­ty­vät kysy­myk­se­na­set­te­lut. Vain muu­ta­man pape­rin koh­dalla jou­duin totea­maan, että lai­no­pil­li­nen tie­tä­myk­seni oli nii­den seu­raa­mi­seen liian heikko.

Oma pape­rini käsi­tel­tiin Reli­gion in a Diverse Europe – Between Iden­ti­ties and Free­dom of Conscience? –panee­lissa. Pois­jää­mis­ten takia panee­lis­samme oli vain kaksi pape­ria ja ne molem­mat käsit­te­li­vät Rans­kan hui­vi­kes­kus­te­luja ja hui­vit sekä muut näky­vät uskon­nol­li­set tun­nus­mer­kit val­tion kou­luissa kiel­tä­vää lain­sää­dän­töä. Näkö­kul­mat oli­vat kui­ten­kin eri­lai­set. Panee­lin toi­sessa pape­rissa tar­kas­tel­tiin hui­vi­kiel­lon ongel­mal­li­suutta yksi­lölle taat­tu­jen oikeuk­sien tasolla, ja siinä poh­dit­tiin niin tyt­tö­jen oikeutta ilmaista jul­ki­sesti vakau­mus­taan kuin van­hem­pien oikeutta päät­tää lap­sensa uskon­nol­li­sesta kas­va­tuk­sesta. Omassa pape­ris­sani tar­kas­te­lin hui­vi­kes­kus­te­lulle kes­kei­sen laïcité–peri­aat­teen moni­tul­kin­tai­suutta ja niitä käy­tän­nön seu­rauk­sia, joita tämä moni­tul­kin­tai­suus aiheut­taa eri­to­ten Rans­kan muslimeille.

Pape­reis­tamme virisi hyvä kes­kus­telu, jota jat­koin toi­sen pape­rin pitä­jän kanssa vielä panee­lin jäl­keen. Mus­li­mi­nais­ten hui­vit ja nii­hin liit­tyvä lain­sää­däntö on aihe, josta lähes jokai­sella mediaa seu­raa­valla ihmi­sellä tun­tuu ole­van mie­li­pide, mutta Suo­messa pää­sen har­vem­min kes­kus­te­le­maan hui­vi­ky­sy­myk­seen pereh­ty­nei­den tut­ki­joi­den kanssa. Tar­tuin­kin innolla Poz­na­nissa avau­tu­nei­siin mah­dol­li­suuk­siin vaih­taa aja­tuk­sia. Toi­saalta pää­sin Puo­las­sa­kin vas­taa­maan kysy­myk­seen, joka on esi­tetty minulle luke­mat­to­mia ker­toja eri yhteyk­sissä: ”Mutta mitä mieltä sinä oikein olet Rans­kan huivikiellosta?”

Mitä kon­fe­rens­sista sit­ten jäi käteen? Kon­fe­renssi oli kuin kah­den päi­vän pika­pe­reh­dy­tys nii­hin näkö­kul­miin, joista oikeus­tie­tei­li­jät kat­so­vat siir­to­lai­suu­teen, inte­graa­tioon, vähem­mis­töi­hin, kan­sa­lai­suu­teen sekä ihmi­soi­keuk­siin liit­ty­viä kysy­myk­siä tämän päi­vän Euroo­passa. Toi­saalta, kon­fe­res­sin aikana nousi sel­västi esiin myös se, ettei näitä kysy­myk­siä voida rat­koa vain ja ainoas­taan lain­sää­dän­nön puit­teissa. Eri­tyi­sen tyy­ty­väi­nen olin sii­hen, että monissa pape­reissa käsi­tel­tiin Euroo­pan ihmi­soi­keus­tuo­miois­tui­men toi­min­taa. Oman tut­ki­muk­seni yhtey­dessä on nous­sut kon­kreet­ti­sesti esille se, ettei­vät ihmi­soi­keu­det ole yksi­se­lit­tei­siä saati rajoit­ta­mat­to­mia, ja että näille perus­ta­van­laa­tui­sille oikeuk­sil­le­kin jou­du­taan ris­ti­rii­ta­ti­lan­teissa mää­rit­tä­mään oma hie­rar­kiansa. Kon­fe­rens­sin myötä pys­tyin syven­tä­mään tie­tä­mys­täni tästä teemasta.

Kon­fe­rens­sin jäl­keen jäin poh­ti­maan miksi en aiem­min ollut aktii­vi­sesti etsi­nyt mah­dol­li­suuk­sia kes­kus­tella tut­ki­muk­ses­tani oikeus­tie­tei­li­jöi­den kanssa. Pape­rini saa­mat kom­men­tit ja kysy­myk­set, mutta ennen kaik­kea tauoilla ja kon­fe­rens­si­päi­väl­li­sellä käy­dyt kes­kus­te­lut oli­vat hyö­dyl­li­siä ja toi­vat paitsi sitä kai­paa­maani uutta pers­pek­tii­viä työ­höni, niin myös vah­vis­tusta sille, etten ole monin tavoin oikeus­tie­teel­li­siä kysy­myk­siä kos­ket­ta­van tut­ki­muk­seni kanssa aivan hako­teillä. Näin jäl­ki­vii­saana voin todeta, että minun olisi kan­nat­ta­nut jo jatko-opintojeni alussa mennä sovel­tu­ville oikeus­tie­teen kurs­seille, ja ken­ties näin lisätä pieni oikeus­tie­teel­li­nen osa­nen jo muu­ten­kin moni­ta­hoi­seen aka­tee­mi­seen identiteettiini.

Viit­teet

[1] Anu Hei­no­nen (Uskon­non­tut­kija 1/2013) käsit­te­lee kat­sauk­ses­saan vas­taa­viin kysy­myk­siin pureu­tu­nutta kon­fe­rens­sia Belgiassa.