Loki uskontohistoriallisen tutkimuksen kohteena

Download PDF

Karo­lina Kou­vola
Hel­sin­gin yliopisto

Artik­ke­lis­sani tar­kas­te­len 1900-luvulla teh­tyä tut­ki­musta Lokista, joka on vii­kin­kia­jan skan­di­na­vian myto­lo­gi­nen hahmo. Kes­ki­tyn Axel Olri­kin, Hil­ding Celan­de­rin, Jan de Vrie­sin, Geor­ges Dumézi­lin sekä Anna Bir­gitta Root­hin teo­rioi­hin kysei­sestä hah­mosta. Nämä teo­riat kat­ta­vat noin vii­den­kym­me­nen vuo­den ajan­jak­son, jonka aikana tut­ki­muk­seen vai­kut­ta­vat ylei­set kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen teo­riat muut­tui­vat ja muok­ka­si­vat osal­taan vii­kin­kiai­kai­sen myto­lo­gian tutkimusta.

Var­haiss­kan­di­naa­vi­sen myto­lo­gian tut­ki­muk­sessa tut­ki­jat käyt­tä­vät läh­tei­nään vii­kin­kiai­kai­sia sekä kes­kiai­kai­sia kir­jal­li­sia aineis­toja ja joil­tain osin myös myö­hem­min kerät­tyä kan­san­pe­rin­nettä, kuten kan­san­sa­tuja ja sanon­toja. Tär­keim­mät kes­kiai­kai­set läh­de­ai­neis­tot koos­tu­vat saa­ga­kir­jal­li­suu­desta sekä Edda-runoudesta. Läh­de­ai­neis­ton ollessa hyvin rajattu nousee tut­ki­jan käyt­tämä teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hys olen­nai­seen ase­maan teo­rian muodostuksessa.

Loki – kult­tuu­ri­hee­ros ja myyt­ti­nen trickster-hahmo

Artik­ke­lini käsit­te­lee uskon­to­his­to­rian tut­ki­musta käyt­täen esi­merk­kinä var­haiss­kan­di­naa­vi­sen Lokin tut­ki­musta 1900-luvun ensim­mäi­sillä vuo­si­kym­me­ninä. Loki on var­haiss­kan­di­naa­vi­sessa kir­jal­li­suu­dessa ja runou­dessa esiin­tyvä mies­puo­li­nen hahmo, joka toi­mii usein häneen koh­dis­tet­tu­jen odo­tus­ten vas­tai­sesti. Ker­to­muk­sissa hän esiin­tyy ongel­mien alkuun­pa­ni­jana äkki­näi­sen luon­teen­laa­tunsa takia, mutta hän pyr­kii yleensä kor­jaa­maan teke­mänsä vir­heet tavalla tai toi­sella. Kes­kiai­kais­ten läh­tei­den mukaan maa­il­man­lo­pun, Rag­narǫ­kin, koit­taessa hän tais­te­lee jät­ti­läis­ten rin­nalla juma­lia vas­taan siitä huo­li­matta, että osassa var­hai­sia läh­teitä hänet mai­ni­taan kes­kei­sim­män juma­lan Óðin­nin veri­vel­jeksi. Tämä ris­ti­riita on askar­rut­ta­nut tut­ki­joita, sillä se tekee hah­mosta rik­ko­nai­sen eivätkä hah­mon sisäi­set piir­teet muo­dosta loo­gista kokonaisuutta.

Olen rajan­nut aineis­toni käsit­tä­mään viisi Lokia käsit­te­le­vää teo­riaa, jotka ovat esit­tä­neet Axel Olrik, Hil­ding Celan­der, Jan de Vries, Geor­ges Dumézil sekä Anna Bir­gitta Rooth. Ajal­li­sesti nämä tut­ki­jat muo­dos­ta­vat vii­den­kym­me­nen vuo­den tut­ki­mustra­di­tion 1910-luvulta 1960-luvulle. 1960-luvun jäl­keen kesti lähes nel­jä­kym­mentä vuotta ennen kuin Lokista jul­kais­tiin jäl­leen uusi kat­tava tut­ki­mus. Esit­te­le­mäni tut­ki­jat edus­ta­vat uskon­to­fe­no­me­no­lo­gista suun­tausta, joka laa­jan mää­ri­tel­män mukai­sesti kes­kit­tyy tut­ki­maan uskon­nol­lista ilmiötä ver­tai­le­valla, sys­te­maat­ti­sella ja his­to­rial­li­sella lähestymistavalla.

Artik­ke­lis­sani tar­kas­te­len sitä, miten käsi­tys Lokista skan­di­naa­vi­sena trickster-hahmona muo­dos­tui teo­rioi­den kehit­ty­mi­sen myötä tut­ki­joi­den perus­taessa teo­riansa aikai­sem­pien tut­ki­joi­den teo­rioi­den poh­jalle. Samalla artik­keli esit­te­lee sitä, miten läh­tö­koh­tai­sesti niu­kasta aineis­tosta voi­daan muo­dos­taa eri­lai­sia teo­rioita ja miten uskon­to­his­to­rial­li­nen tut­ki­mus­työ käy­tän­nössä tapahtuu.

Sana­kir­ja­mää­ri­tel­män mukaan tricks­ter on myyt­ti­nen hahmo, jonka kautta on kysee­na­lais­tettu yhtei­sössä val­lit­se­vat nor­mit. Tricks­te­rin toi­met saat­ta­vat vai­kut­taa nau­ret­ta­vilta, eten­kin jos hän esiin­tyy eläi­men hah­mossa, kuten usei­den kult­tuu­rien tricks­te­rit teke­vät. Tricks­te­rit saat­ta­vat myös toi­mia kult­tuu­ri­hee­rok­sen toi­mia­lu­eella ja välit­tää mer­kit­tä­viä esi­neitä tai tai­toja ihmis­kun­nalle – usein ilman mui­den jumal­hah­mo­jen hyväk­syn­tää. (Sul­li­van 2005, 9350.)

Maantieteellis-historiallinen metodi Lokin tutkimuksessa

Axel Olrik (1864–1917) esitti teo­riansa Lokista artik­ke­lis­saan Myterne om Loki vuonna 1907 käyt­täen meto­di­naan maantieteellis-historiallista tut­ki­mus­me­ne­tel­mää. Maantieteellis-historiallisen meto­din mer­kit­tä­vim­pinä kehit­tä­jinä toi­mi­vat Julius Krohn, ja hänen ennen­ai­kai­sen kuo­le­mansa jäl­keen hänen poi­kansa Kaarle Krohn. Metodi perus­tuu aja­tuk­seen kult­tuu­ris­ten vai­kut­tei­den siir­ty­mi­sestä alu­eelta toi­selle dif­fuusio­teo­rian mukai­sesti esi­mer­kiksi siten, että tie­tyllä alu­eella syn­ty­nyt kan­san­satu leviää ympä­röi­viin kult­tuu­rei­hin laa­je­ne­vien ren­kai­den mukai­sesti kuten putoava pisara syn­nyt­tää veteen tasai­sesti laa­je­ne­via renkaita.

Dif­fuusio­teo­rialla pyri­tään selit­tä­mään saman­kal­tais­ten kan­san­sa­tu­jen ja myyt­tien ilme­ne­mistä eri puo­lilla maa­il­maa, tavoit­teena on löy­tää mah­dol­li­sim­man alku­pe­räi­nen muoto. (Krohn 1971, 59.) Maantieteellis-historiallisen meto­din kan­ta­vana aja­tuk­sena on, että kukin kan­san­satu tai kan­san­runo on voi­nut syn­tyä vain ker­ran ihmis­kun­nan his­to­riassa. Näin ollen saa­vut­tu­aan uudelle alu­eelle kan­san­satu on muok­kaan­tu­nut kysei­sellä alu­eella esiin­ty­vien perin­tei­den mukai­seksi säi­lyt­täen silti alku­pe­räi­sen yti­mensä. Tul­kin­nan tavoit­teena ei ole saa­vut­taa esteet­ti­sesti kau­nista lop­pu­tu­losta, vaan loo­gi­sesti ja raken­teel­li­sesti mah­dol­li­sim­man ”alku­pe­räi­nen” ver­sio kan­san­ru­nosta tai kan­san­sa­dusta. (Niemi 1929, 22–23.)

Sel­vit­täes­sään Lokista ker­to­vien myyt­tien ja tari­noi­den alku­pe­rää ja ajoi­tusta Olrik erot­te­lee niistä kolme ryh­mää perus­tuen sii­hen, mil­lai­sena hah­mona Loki kuva­taan ja minkä jumal­hah­mon kanssa. Myy­tit muo­dos­ta­vat tapah­tu­miensa perus­teella ryh­mät, joista toi­sessa esiin­tyy toi­mi­ja­pari Óðinn-Loki ja toi­sessa Thór-Loki. Lisäksi oman ryh­mänsä muo­dos­ta­vat myy­tit, joissa Loki esiin­tyy pahan­tah­toi­sena hah­mona. Thó­rista ja Lokista ker­to­vaan myyt­ti­ryh­mään kuu­luu esi­mer­kiksi tarina Thó­rin vai­mon Sifin hius­ten leik­kaa­mi­sesta Lokin toi­mesta, kun taas Óðin­nin ja Lokin yhdis­tä­vään myyt­ti­ryh­mään kuu­luu muun muassa tarina siitä, miten Loki ryösti Brisingamen-korun nuk­ku­van Frey­jan kau­lalta Óðin­nin käs­kystä. Olri­kin tul­kin­nan mukaan useissa Thó­rista ja Lokista ker­to­vissa myy­teissä Loki on luon­teel­taan heikko, kun taas Óðin­nista ja Lokista ker­to­vissa myy­teissä Loki kuva­taan viek­kaana toi­mi­jana. Lisäksi Olrik jaot­te­lee ryh­mät tari­noi­den esiin­ty­mien perus­teella itäi­seen ja län­ti­seen perin­tee­seen, jol­loin myy­tit Thó­rista ja Lokista kuu­lu­vat itäi­seen perin­tee­seen ja myy­tit Óðin­nista ja Lokista län­ti­seen perin­tee­seen. (Olrik 1907, 554.)

Lokin sijoit­ta­mi­nen samaan ryh­mään kes­kei­sen Óðinn-jumalan kanssa osoit­taa Olri­kin tul­kin­nan mukaan, että Lokilla on ollut arvos­tettu asema jumal­ten kes­kuu­dessa (Olrik 1907, 551). Thó­rin kanssa esiin­tyes­sään Lokin rooli on sen sijaan alis­tei­nen ja pal­ve­leva. Olri­kin mukaan tämä on eräs suu­rim­mista ongel­mista Lokin hah­mon selit­tä­mi­sessä, sillä miten sama hahmo voi olla yhdis­tetty tär­keim­pään juma­laan samaan aikaan kun hahmo on toista juma­laa pal­ve­le­vassa ase­massa? (Olrik 1907, 552–554.) Olrik ei vielä tuo­nut esille aja­tusta Lokista tricks­te­rinä, mutta hänen tul­kin­nas­saan tule­vat jo näky­ville hah­mon sisäl­tä­mät ristiriitaisuudet.

Axel Olri­kin anti Loki-keskusteluun oli hänen sys­te­maat­ti­nen lähes­ty­mis­ta­pansa myyt­tei­hin ja nii­den jaot­telu hah­mon toi­min­nan mukaan. Maantieteellis-historiallista mene­tel­mää käyt­täen hän oli niin sano­tusti ajan her­molla hyö­dyn­täen oppia­lansa vii­mei­sintä tie­toa. Jao­tel­tu­aan Lokin esiin­ty­mi­sen kol­meen eri ryh­mään hän tuli sii­hen lop­pu­tu­lok­seen, että Lokin van­hin rooli on ollut Prometheus-tyyppiin kuu­luva kult­tuu­ri­hee­ros, joka välit­tää juma­lilta tie­toja ja tai­toja ihmis­kun­nalle kysee­na­lai­sin menetelmin.

Myö­hem­min Loki on ollut Skan­di­na­viassa eri­tyi­sesti Thó­rin seu­ra­lai­nen, mutta muista kult­tuu­ri­kon­teks­teista tul­lei­den vai­kut­tei­den myötä hänet on yhdis­tetty Òðin­niin myös itäi­sessä perin­teessä. Olri­kin mukaan van­him­paan myyt­ti­ker­ros­tu­maan kuu­luu Prometheus-tyyppiin liit­tyvä myytti Lokin kiin­niot­ta­mi­sesta tämän pii­lo­tel­lessa kos­kessa lohen hah­moi­sena kudot­tu­aan ensin kala­ver­kon ja pol­tet­tu­aan sen. Ryh­mät Óðinn-Loki ja Thór-Loki kuu­lu­vat yhdessä toi­seksi van­him­paan ker­ros­tu­maan, jossa Loki on sijoi­tettu osaksi jumal­maa­il­maa. Nuo­rin ker­ros­tuma pahan­tah­toi­sesta Lokista on Eddo­jen aikai­nen, eikä se Olri­kin mukaan enää sisällä vas­taa­via eep­pi­siä piir­teitä kuin var­hai­sem­mat myyt­ti­tyy­pit. (Olrik 1907, 581.)

Loki hal­ti­jaksi luon­no­nil­miöi­den nimeä­mi­sen mukaan

Muu­ta­maa vuotta myö­hem­min ruot­sa­lai­nen kan­san­pe­rin­teen tut­kija Hil­ding Celan­der (1876–1965) jul­kaisi Lokia käsit­te­le­vän tut­ki­muk­sen nimel­tään Lokes mytiska ursprung (1909). Celan­der lähes­tyy Lokin hah­moa kie­li­tie­teel­li­sen mene­tel­män avulla käyt­täen läh­de­ai­neis­to­naan eri­tyi­sesti myö­hem­piä kansansanontoja.

Näissä sanon­noissa pel­loilla esiin­ty­viä hämä­hä­kin verk­koja kut­sut­tiin kes­kia­jan jäl­keen Skan­di­na­viassa nimillä locka-nät tai locka-snara. Hämä­hä­kin verkko ymmär­ret­tiin kan­san­pe­rin­teessä hal­ti­jan teke­mäksi ver­koksi, sillä ver­kot ovat pie­niä ja ne sijait­se­vat hal­ti­joi­den vas­tuu­alu­ee­seen kuu­lu­valla pel­lolla anta­massa talolle vau­rautta sadon muo­dossa. Celan­de­rin tul­kin­nan mukaan tämä viit­taa kan­sa­nus­ko­muk­seen Locke–nimi­sestä hal­ti­jan­omai­sesta hah­mosta, joka olisi säi­lyt­tä­nyt viit­teitä kes­kiai­kai­sesta Lokista. Hämä­hä­kin ver­kon nimi on säi­lyt­tä­nyt Lokin nimen ja sen joh­dosta hämä­hä­killä ja Lokilla on yhteys toi­siinsa. Näi­den säi­ly­nei­den Loki-sanontojen perus­teella voi­daan Celan­de­rin mukaan pää­tellä, että Loki oli kes­kia­jan jäl­keen elävä osa kan­sa­nus­koa ja hänellä on ollut mer­kit­tävä asema kan­san kes­kuu­dessa 1800-luvun lopulle asti (Celan­der 1909, 26, 61).

Celan­de­rin käyt­tämä kie­li­tie­teel­li­nen metodi muis­tut­taa Friedrich Max Mül­le­rin ja hänen aika­lais­tensa käyt­tä­mää meto­dia myto­lo­gian alku­pe­räi­sim­män muo­don etsi­mi­sessä. Friedrich Max Mül­ler (1823–1900) oli ensim­mäi­siä tut­ki­joita, joka suh­tau­tui uskon­nol­li­siin kir­joi­tuk­siin kuin mihin tahansa tie­teel­li­selle tut­ki­muk­selle alis­tet­ta­vaan kir­joi­tuk­seen. Mül­ler tutki intia­lai­sia veda­kir­joi­tuk­sia, jotka hänen opis­ke­luai­ka­naan 1800-luvun ensim­mäi­sellä puo­lis­kolla saa­vut­ti­vat suu­ren suo­sion aka­tee­mi­sissa pii­reissä. Tut­ki­jat huo­ma­si­vat pian, että sans­krii­tin ja indoeu­roop­pa­lais­ten kiel­ten välillä oli sel­keitä yhtä­läi­syyk­siä muun muassa sano­jen muo­doissa ja mer­ki­tyk­sissä. Erään 1800-luvun lopulla muo­dos­tu­neen ylei­sen teo­rian mukaan indoeu­roop­pa­lai­set kie­let pol­veu­tui­vat enem­män tai vähem­män suo­raan sans­krii­tin kie­lestä (Strenski 2006, 74–77).

Celan­der ei kui­ten­kaan ver­taa skan­di­naa­vista aineis­toa veda­kir­jal­li­suu­teen, vaan Mül­le­rin ja Celan­de­rin väli­nen yhteys on havait­ta­vissa pikem­min­kin filo­lo­gi­sesta lähes­ty­mis­ta­vasta aineis­toon, josta pyri­tään sel­vit­tä­mään alku­pe­räi­sin muoto. Mül­ler ymmärsi myyt­tien ole­van seli­tyk­siä luon­no­nil­miöille, jotka juma­luuk­sina seik­kai­li­vat myy­teissä ilmen­täen maa­il­man­kaik­keu­den tapah­tu­mia (Doty 2000, 11). Mül­le­rin vai­ku­tus on havait­ta­vissa Celan­de­rin teo­riassa, jonka mukaan luon­no­nil­miöistä on muo­dos­tettu ihmis­mäi­siä olen­toja tai ne on seli­tetty näi­den ihmis­mäis­ten olen­to­jen teko­silla. Myö­hem­min näille on sit­ten annettu juma­lan asema esi­mer­kiksi Lokin tapauk­sessa kohot­ta­malla tämä mui­den jumal­ten rin­nalle häi­vyt­täen hah­mon alku­pe­räi­sen mer­ki­tyk­sen hal­ti­jana. Celan­der pää­tyi pitä­mään Lokin alku­pe­räi­sim­pänä ole­muk­sena nime­no­maan hal­ti­jan hah­moa, joka olisi vii­kinki– ja kes­kia­jan jäl­keen säi­ly­nyt kan­san­pe­rin­teessä alku­pe­räi­sessä mer­ki­tyk­ses­sään. Näke­mys­tään Celan­der perus­te­lee esi­mer­kiksi sillä, että kes­kia­jalta säi­ly­neissä myy­teissä Loki esiin­tyy lähei­sessä yhtey­dessä Óðin­nin ja mui­den juma­lien kanssa. Myö­hem­missä läh­teissä Loki yhdis­te­tään jäl­leen ilmiöi­hin, jotka ovat tun­net­tuja myös haltijaperinteestä.

Lokin tul­kin­nan kehit­ty­mi­nen trickster-hahmoksi

Jan de Vries (1890–1964) toimi Lei­de­nin yli­opis­tossa ger­maa­ni­sen filo­lo­gian ja myto­lo­gian pro­fes­so­rina vuo­sina 1926–1945. de Vries lähes­tyy Lokin hah­moa filo­lo­gi­sella mene­tel­mällä tut­kiel­mas­saan The Problem of Loki (1933). Kuten tut­ki­muk­sen nimi antaa jo ymmär­tää, de Vries ei pyr­ki­nyt suo­ra­nai­sesti palaut­ta­maan Lokia alku­pe­räi­sim­pään tai ”puh­taim­paan” muo­toonsa. Sen sijaan de Vries koki tär­keim­mäksi tavoit­teek­seen arvioida Lokin hah­moa kriit­ti­sesti pyr­kien ymmär­tä­mään hah­mon kehi­tystä eri vuo­si­sa­toina vii­kin­kia­jalta kes­kia­jalle. de Vries ei kui­ten­kaan ollut kiin­nos­tu­nut Lokin hah­mon kehit­ty­mi­sestä kes­kia­jan jäl­keen, sillä hänen mukaansa myö­hem­pää kan­san­pe­rin­nettä ei tulisi käyt­tää perus­te­luna mui­nai­sen uskon­non tut­ki­muk­sessa (de Vries 1933, 3, 5).

Uskon­nol­lis­ten ilmiöi­den takana ole­vien myyt­tis­ten perin­tei­den ymmär­tä­mi­nen on de Vrie­sin mukaan tär­keäm­pää kuin aineis­ton his­to­rial­li­nen ana­lyysi (de Vries 1933, 145–146). Lokin toi­min­nan taus­talla ole­vat syyt vaih­te­le­vat eikä hän usein­kaan har­kitse teko­jensa seu­rauk­sia etu­kä­teen. Loki ei toimi min­kään yksit­täi­sen syyn takia eikä hän aseta itse­ään vas­ta­han­kaan jät­ti­läis­ten tai jumal­ten kanssa. de Vries kuvaa Lokia pikem­min­kin rii­dan­kyl­vä­jäksi, joka itse­kin häm­mäs­tyy teko­jensa laa­joja seurauksia.

de Vries havait­see myös Lokin toi­mi­van myy­teissä sekä Thó­rin kump­pa­nina että Óðin­nin veri­vel­jenä. Tämä sovin­nol­li­nen rooli on yksi Lokin ulot­tu­vuuk­sista. Vas­ta­koh­tana tälle puo­lelle ovat tari­nat, joissa Loki kuva­taan jumal­ten vihol­li­seksi, joka tekee paho­jaan aina sopi­van tilai­suu­den tul­len ja joka lopulta koi­tuu jumal­ten lopul­li­seksi tuhoksi. Muu­tos Lokin hah­mossa jumal­ten kump­pa­nista pahaksi olen­noksi on havait­ta­vissa vasta ajoi­tuk­sel­taan myö­hem­missä läh­teissä, jol­loin kris­ti­nusko on saa­vut­ta­nut vakaam­man ase­man poh­joi­silla alueilla. de Vries kui­ten­kin huo­maut­taa, että Lokin hah­mossa on täy­ty­nyt olla läh­tö­koh­tia täl­lai­selle kehi­tyk­selle, jotta kehi­tys olisi ollut mah­dol­li­nen myö­hem­pien vai­kut­tei­den saa­vu­tet­tua poh­joi­sen mytografit.

Huo­mat­ta­vin piirre Lokissa on de Vrie­sin mukaan hänen ilki­ku­ri­nen luon­teensa. Loki on hänen mukaansa tyy­pil­li­nen tricks­ter, joka viih­dyt­tää itse­ään jumal­ten kiusaa­mi­sella saa­den aikaan jos­kus vaka­vaa­kin tuhoa. Loki ei tie­toi­sesti pyri teke­mään pahaa, mutta hänen hyvää tar­koit­ta­vat toi­min­tansa välillä vain kään­ty­vät sel­lai­siksi. Loki ei ole de Vrie­sin mukaan kult­tuu­ri­hee­ros siinä mie­lessä, että hän val­mis­taisi ihmis­kun­nalle tar­peel­li­sia esi­neitä. Hän kui­ten­kin varas­taa juma­lal­li­sia esi­neitä kuten nuo­ruu­den ome­nat ja hän on myyt­ti­nen hen­kilö, joka kek­sii ihmis­kun­nalle hyö­dyl­li­sen ver­kon­ku­to­mi­sen tai­don. Nämä sei­kat tuke­vat hänen hah­monsa tul­kit­se­mista kult­tuu­ri­hee­rok­seksi, jonka teh­tä­vänä on tuot­taa ihmis­kun­nalle tai jol­le­kin muulle taholle hyö­dyl­li­siä tai­toja tai esi­neitä (de Vries 1933, 274).

Kult­tuu­ri­hee­rok­set elä­vät usein jumal­ten ja demo­nien maa­il­mo­jen välillä. Näin on myös Lokin laita, sillä hän elää sekä jät­ti­läis­ten että jumal­ten maa­il­massa oma­ten pal­ve­li­jalle ja vies­tin­vie­jälle tyy­pil­li­siä piir­teitä. Näin on eten­kin sil­loin, kun hän esiin­tyy Thó­rin yhtey­dessä. Kult­tuu­ri­hee­ros kuu­luu maa­il­man­kaik­keu­den eri aluei­siin ja on dua­lis­ti­nen hahmo, jolle suku­puo­len­vaih­dos­kin on mah­dol­lista. Tämä kuvaus sopii Lokiin, sillä hän esiin­tyy jos­kus myös nais­puo­li­sena hah­mona syn­nyt­täen jäl­ke­läi­siä. Mikäli Loki ymmär­re­tään kult­tuu­ri­hee­rok­seksi, tule­vat nämä eri­kois­laa­tui­set puo­let hänen hah­mos­taan de Vrie­sin mukaan seli­te­tyiksi (de Vries 1933, 274–275).

Loki osana kol­mio­saista indoeu­roop­pa­laista yhteisöä

Geor­ges Dumézil (1898–1986) toimi indoeu­roop­pa­lai­sen tut­ki­muk­sen pro­fes­so­rina. Dumézil pyrki aset­ta­maan Lokin osaksi teo­ri­aansa kol­mio­sai­sesta indoeu­roop­pa­lai­sesta yhteis­kun­ta­jär­jes­tyk­sestä. Kysei­nen teo­ria voi­daan tii­vis­tää niin, että ylei­nen indoeu­roop­pa­lai­nen ideo­lo­gia pol­veu­tui proto-indoeurooppalaisesta yhtei­söstä ja ideo­lo­gia muo­dos­tui kol­mesta peri­aat­teesta. Nämä peri­aat­teet ovat kos­mi­sen ja juri­di­sen jär­jes­tyk­sen yllä­pito, fyy­si­sen kyvyk­kyy­den har­joit­ta­mi­nen sekä fyy­si­sen hyvin­voin­nin edis­tä­mi­nen (Litt­le­ton 1973, xi).

Kos­mi­sen ja juri­di­sen jär­jes­tyk­sen edus­ta­jia oli­vat pap­pis­luo­kat, jotka oli­vat sosi­aa­li­sen jär­jes­tel­män hui­pulla. Pap­pis­luo­kat esi­tet­tiin hal­lit­se­vien jumal­ten pareina kuten Jupi­ter ja Dius Fidius Roo­massa ja Òðinn ja Tyr Skan­di­na­viassa. Fyy­si­sen kyvyk­kyy­den edus­ta­jana toimi soti­las­luokka, jonka perus­teh­tä­vänä oli suo­jella yhtei­söä tai edis­tää tavoit­teita val­loi­tuk­silla. Thór kuvasti Skan­di­na­viassa tätä luok­kaa sodan­ju­ma­lana, ver­tau­tuen Mar­siin ja Indraan. Fyy­si­sen hyvin­voin­nin edis­tä­mi­nen ruu­miil­lis­tui puo­les­taan maan­vil­je­li­jöissä. Usein tämä­kin luokka kuvas­tui jumal­ten kak­si­nai­suu­tena, mutta Skan­di­na­viassa suhde esiin­tyi isä-poikasuhteena Frey­rin ja Njördrin ilmen­täessä kol­matta luok­kaa. Nämä toi­siinsa liit­ty­vät sosi­aa­lis­ten luok­kien ja juma­luuk­sien ryh­mät muo­dos­ti­vat kehyk­sen, jonka läpi var­hai­set indoeu­roop­pa­lai­set ymmär­si­vät maa­il­man Dumézi­lin mukaan (Litt­le­ton 1973, xi–xii). Ger­maa­ni­set yhtei­söt eivät kui­ten­kaan suo­ra­nai­sesti vas­taa sosi­aa­lista kol­mi­ja­koa ja heiltä puut­tui esi­mer­kiksi pap­pis­luokka. Kui­ten­kin kunin­gasta tai pääl­lik­köä ympä­röi­nyt nuor­ten mies­ten joukko eli Män­ner­bund on voi­nut kor­vata puut­tu­van pap­pis­luo­kan muuta yhtei­söä ylem­pänä ole­vana luok­kana (Litt­le­ton 1982, 17).

Teok­ses­saan Loki (1948) Dumézil löysi useita yhtä­läi­syyk­siä Lokin ja kau­ka­sus­lai­sen osseet­tien kan­san myto­lo­gi­aan kuu­lu­van trickster-hahmon Syr­do­nin väliltä. Lokilla on alhai­sempi asema aaso­jen jou­kossa kuin Óðin­nilla tai Tyrillä. Näin on myös Syr­don nar­te­sien kes­kuu­dessa (Litt­le­ton 1982, 88–89). Dumézil pyr­kii osoit­ta­maan kau­ka­sia­lai­sen Syr­do­nin ja Lokin ole­van saman psy­ko­lo­gi­sen idean ilmen­ty­miä. Ossea­tia­lais­ten myyt­tien nar­tet ovat legen­daa­ri­nen ryhmä san­ka­reita, jol­lai­sia havai­taan muil­la­kin indoeu­roop­pa­lai­silla kan­soilla kuten esi­mer­kiksi Jaso­nin kump­pa­nit kreik­ka­lai­sissa myy­teissä tai irlan­ti­lai­set fian­nat (Litt­le­ton 1982, 48–49).

Dumézil pyrki aset­ta­maan trickster-hahmot Lokin ja Syr­do­nin kol­mio­sai­seen yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mään. Dumézil aloit­taa hah­mo­jen tar­kas­te­le­mi­sen huo­maut­ta­malla, että ne molem­mat muis­tut­ta­vat baby­lo­nia­laista Enkiä, usei­den Pohjois-Amerikan inti­aa­ni­ryh­mien Kojoot­tia ja Poly­ne­sian Mauita. Näin ollen on vai­keaa osoit­taa, että tricks­ter olisi läh­tö­koh­dil­taan eri­tyi­sesti indoeu­roop­pa­lai­nen. (Litt­le­ton 1982, 89.)

Syr­don kuu­luu Kaukasus-vuorilta kerät­tyyn Narten-kertomuskokoelmaan. Nar­te­nit oli­vat san­ka­reita, jotka ver­tau­tu­vat käy­tän­nössä jumal­hah­moi­hin. Syr­don eroaa muista nar­te­neista luon­teel­taan ja toi­min­ta­ta­voil­taan. Muut nar­te­nit koh­te­le­vat häntä kuin pal­ve­li­jaansa, sillä Syr­don tar­joi­lee heille pöy­dässä ja toi­mii sekä apu­lai­sena että lähet­tinä. Syr­don kyke­nee juok­se­maan tuu­len nopeu­della, hän näkee men­nei­syy­teen ja tule­vai­suu­teen ja hän ilmai­see itse­ään ver­baa­li­sesti erin­omai­sesti, minkä vuoksi muut nar­te­nit kysy­vät Syr­do­nilta usein neu­voa ongel­miinsa (Dumézil 1948/1959, 126–127, 129–130).

Dumézil löy­tää Syr­do­nista kaikki Lokiin viit­taa­vat piir­teet ja Lokista kaikki Syr­do­niin viit­taa­vat piir­teet – sii­tä­kin huo­li­matta, ettei ossee­teilla ole eepok­ses­saan maa­il­man­lo­pun kuvausta jota ver­rata skan­di­naa­vi­seen Rag­narǫ­kiin. Skan­di­naa­vi­sessa myto­lo­giassa maa­il­man­lo­pun yhtey­teen liit­ty­vät tapah­tu­mat ovat sen sijaan suu­ressa mää­rin Lokin hah­moon liit­ty­viä. (Dumézil 1948/1959, 131.)

Dumézil sijoit­taa Baldrin teo­riansa ensim­mäi­selle peri­aat­teelle, johon kuu­lu­vat hal­linto, uskonto ja oikeus. Baldr on Óðin­nin ja Frig­gin poika. Frigg oli van­not­ta­nut kaik­kia ele­ment­tejä ole­maan vahin­goit­ta­matta Baldria, lukuun otta­matta lopulta Baldrin kuo­le­maksi koi­tu­nutta mis­te­li­nok­saa. Baldrin kuo­lema on mer­ki­tyk­sel­tään yhtä suuri aaso­jen yhtei­sölle kuin mitä osseet­tien myto­lo­gi­sen hah­mon Sos­la­nin kuo­lema on nar­te­nien yhtei­sölle (Dumézil 1948/1959, 195–196).

Myy­teissä Lokia ja Syr­do­nia yhdis­tää se, että molem­mat pii­naa­vat nuorta miestä ja molem­mat sur­maa­vat toi­sen hen­ki­lön kautta; Loki sur­maa Baldrin ja Syr­don sur­maa Sos­la­nin. Molem­mat muut­ta­vat hah­monsa suo­rit­taak­seen tap­pa­van tekonsa. Loki muut­taa itsensä nai­seksi ja tässä hah­mossa saa sel­ville mis­te­li­nok­san ole­van sopiva surma-ase. Hän antaa oksan sokealle Hödrille, jotta Hödr voisi osal­lis­tua huvi­tuk­seksi tar­koi­tet­tuun leik­kiin. Lei­kissä Baldria hei­te­tään eri­lai­silla esi­neillä, jotka eivät voi vahin­goit­taa tätä. Loki myös näyt­tää Hör­dille mihin suun­taan mis­te­li­noksa tulee heit­tää. Syr­don muut­taa itsensä eri­lai­siksi esi­neiksi sekä vaih­taa suku­puol­taan mie­hestä van­haksi nai­seksi, saa tie­tää Sos­la­nin salai­sen haa­voit­tu­van pai­kan ole­van tämän jaloissa, ohjaa pii­kik­kään pyö­rän aja­maan Syr­do­nin jal­ko­jen yli ja lopulta katoaa teh­ty­ään sur­man. Molem­mat hah­mot teke­vät Dumézi­lin luon­neh­din­nan mukaan rikok­sensa kyl­män vihan val­lassa ja molem­mille juma­lat kos­ta­vat nöy­ryyt­tä­vällä tavalla.

Dumézil esit­tää, että vaikka Lokilla ei oli­si­kaan mer­kit­tä­vää myto­lo­gista teh­tä­vää osana kol­mio­saista jär­jes­tel­mää, hänellä voi olla siitä huo­li­matta avus­tava rooli myto­lo­giassa. Dumézi­lin arvion mukaan sinänsä ulos­päin avoi­met mutta sisäi­siä ris­ti­rii­toja sisäl­tä­vät yhtei­söt tar­vit­se­vat Lokin ja Syr­do­nin kal­taista hah­moa kri­ti­soi­maan val­lit­se­vaa jär­jes­tystä, toi­mien ker­to­mus­ten kautta erään­lai­sina pai­neen tasaa­jina. Lokin impul­sii­vis­luon­toista älyk­kyyttä pelä­tään, sillä se on tuhoa­vaa ja yhtei­sön kohee­siota hajot­ta­vaa. Lokin tulee toi­mia juma­lal­li­sen yhtei­sön sisällä, jol­loin hänen vaa­ral­li­suut­taan voi­daan parem­min hal­lita (Fra­kes 1987, 476). Loki ja Syr­don saat­toi­vat tehdä mie­lensä mukaan ja aset­taa val­lit­se­van jär­jes­tyk­sen kysee­na­lai­seksi, mutta aina sen sisä­puo­lella, osana sitä.

Loki jun­gi­lai­sena arkkityyppinä

Anna Bir­gitta Rooth (1919–2000) toimi Upp­sa­lan yli­opis­ton etno­lo­gian pro­fes­so­rina. Laa­jasta aka­tee­mi­sesta jul­kaisu– ja ope­tus­työstä huo­li­matta hän ei kos­kaan saa­vut­ta­nut kovin mer­kit­tä­vää ase­maa ruot­sa­lai­sen tai kan­sain­vä­li­sen folklo­ris­tii­kan ken­tällä. Teok­ses­saan Loki in Scan­di­na­vian Myt­ho­logy (1961) hän esitti uuden­lai­sen tul­kin­nan Lokin hah­mosta. Tul­kin­taansa hän pää­tyi yhdis­täen tut­ki­muk­sensa poh­jalle Olri­kin käyt­tä­mää maantieteellis-historiallista meto­dia, pyr­kien löy­tä­mään mah­dol­li­sim­man alku­pe­räi­sen Lokin hah­mon sekä myö­hem­pien tut­ki­joi­den käsi­tyk­siä Lokista erään­lai­sena trickster-hahmona. Root­hin käsi­tys tricks­te­ristä on hyvin jun­gi­lai­nen, kuten tulemme huomaamaan.

Sig­mund Freu­din teo­riat vai­kut­ti­vat suu­resti län­si­mai­seen tie­teel­li­seen ajat­te­luun 1900-luvun alussa, mutta myto­lo­gian tut­ki­muk­seen niitä sovelsi laaja-alaisesti vasta sveit­si­läi­nen psy­kiatri Carl Gus­tav Jung (1875–1961). Jun­gin mukaan myy­tit ja unet pal­jas­ta­vat ihmi­sen psyy­ken tai sie­lun tilan, ja ovat osa ihmis­ten kol­lek­tii­vista ymmär­rystä. Toi­sin kuin Freud, Jung esitti että ihmis­kunta muo­dos­taa yhtei­sen ali­ta­jun­nan tai objek­tii­vi­sen psyyken.

Kol­lek­tii­vi­sesta ali­ta­jun­nasta kum­pua­vat kuvat ja sym­bo­lit sai­vat Jun­gin teo­riassa nimi­tyk­sen ”ark­ki­tyyppi”. Ark­ki­tyyp­pei­hin kuu­lu­vat muun muassa Äiti, Juma­lal­li­nen lapsi sekä Tricks­ter. Hei­dän hah­monsa ilme­ne­vät kult­tuu­ri­sissa ilmiöissä, kuten kan­san­sa­duissa ja myy­teissä. Jokai­sella hah­molla on oma mer­ki­tyk­sensä osana kol­lek­tii­vista kult­tuu­ria. Ark­ki­tyyp­pejä voi­daan pitää erään­lai­sina psyyk­ki­sen ener­gian dynaa­mi­sina eli aktii­vi­sesti toi­mi­vina yksik­köinä (Doty 2000, 199–201). Jun­gin vai­ku­tus näkyy voi­mak­kaasti myös Dumézi­lin teo­riassa. Lokista muo­dos­tuu erään­lai­nen psy­ko­lo­gi­nen ark­ki­tyyppi tricks­te­rinä, jota myös Syr­don edus­taa. Unet ja myy­tit esiin­ty­vät kaik­kialla saman­lai­sina, sillä ihmi­sen psyyke on raken­tu­nut kol­lek­tii­vi­sesti saman­kal­tai­seksi. Trickster-hahmo on yksi esiin­tymä kol­lek­tii­vi­sessa ali­ta­jun­nassa, ja ark­ki­tyyp­pinä se esiin­tyy kai­kissa kult­tuu­reissa saman­kal­tai­sena. (Doty 2000, 199.)

Root­hin teo­rian joh­to­pää­tös on, että Loki on ennen kaik­kea tricks­ter. Tricks­ter luo ympä­ril­leen sekä hyviä että pahoja asioita, mikä kuu­luu hah­mon luon­tai­siin omi­nai­suuk­siin. Eri­lai­set tari­nat tricks­te­ristä ker­to­vat taval­li­sesti siitä, miten tricks­te­rin moni­mut­kai­nen luonne muo­dos­tui siitä miten hän luo ja jär­jes­te­lee asioita. Hahmo itses­sään ei luo tari­naa, vaan Root­hin mukaan tari­nan osat epä­suo­rasti teke­vät kes­kei­sestä hah­mosta sel­lai­sen kuin se on (Rooth 1961, 190–191).

Pohjois-Amerikan inti­aa­nien käsi­tyk­sen mukaan trickster-hahmot toi­mi­vat myy­teissä var­kaina. Rooth rin­nas­taa tämän omi­nai­suu­den Lokista ker­to­viin myyt­tei­hin, kuten esi­mer­kiksi Thjazi-myyttiin, jossa Loki varas­taa Idu­nin ja tämän mukana juma­lia nuo­ren­ta­neet ome­nat. Idu­nin pää­asial­li­nen teh­tävä oli pitää huolta nuo­ruu­den ome­noista ja useissa läh­teissä hänet mai­ni­taan runou­den juma­lan Bra­gin vai­moksi. Root­hin mukaan mui­naiss­kan­di­naa­vi­selle myto­lo­gialle on tyy­pil­listä saat­taa Loki tilan­tei­siin, joissa hänen täy­tyy luvata jota­kin säi­lyt­tääk­seen oman hen­kensä. Tämän lisäksi myy­teille on yhteistä Lokin ove­luu­den esiin­ty­mi­nen niissä rat­kai­se­vana teki­jänä. Viek­kaus kor­vaa fyy­si­sen voi­man käy­tön ja se on olen­nai­nen tekijä myy­teissä, jotka ker­to­vat ihmis­kun­nalle esi­neitä tuo­vasta hah­mosta kuten tricks­te­ristä tai kult­tuu­ri­hee­rok­sesta (Rooth 1961, 189).

Rooth vai­kut­taa tukeu­tu­vat jun­gi­lai­seen myyt­ti­tut­ki­muk­seen ver­ra­tes­saan Lokin trickster-hahmoa maan­tie­teel­li­sesti kau­kana sijait­se­vaan poh­joi­sa­me­rik­ka­lai­seen perin­tee­seen tricks­te­reistä, ikään kuin tricks­ter olisi yksi ihmis­kun­nan kol­lek­tii­vi­selle tajun­nalle yhtei­sistä ark­ki­tyy­peistä riip­pu­matta ihmi­syh­tei­sö­jen fyy­si­sestä asuin­pai­kasta. Rooth ei pyri enää tut­ki­muk­sensa joh­to­pää­tök­sissä perus­te­le­maan tulok­si­aan maan­tie­teel­li­sen levin­nei­syy­den kautta vaan hän tun­tuu pyr­ki­vän selit­tä­mään Lokin hah­mon ulko­puo­li­sista vai­kut­teista rii­su­tuim­massa hahmossaan.

Root­hin perus­te­lut teo­rial­leen poh­jau­tu­vat osin samoi­hin aineis­toi­hin kuin Celan­de­rin teo­ria. Rooth pai­not­taa enem­män moder­nia kuin var­hai­sem­paa aineis­toa teo­riansa perus­teina, sillä hän kokee var­hais­ten aineis­to­jen kuten Eddan saa­neen lii­kaa vai­kut­teita ympä­röi­vistä kult­tuu­reista ja kris­ti­nus­kosta. Tämä tun­tuu ris­ti­rii­tai­selta, sillä Rooth nos­taa alku­pe­räi­sen Lokin hah­mon löy­tä­mi­sen ensi­si­jai­seksi tavoit­teek­seen. Hän kokee kui­ten­kin löy­tä­vänsä sen moder­nista aineis­tosta, joka ajoit­tuu lähes tuhat vuotta vii­kin­kia­jan jäl­kei­seen aikaan. Toi­saalta Rooth ei mis­sään vai­heessa eri­tyi­sem­min mää­rit­tele sitä, mille ajan­koh­dalle alku­pe­räi­sin Lokin hahmo sijoittuu.

Lopuksi

Uskon­to­his­to­rial­li­sen tut­ki­muk­sen eräs suu­rim­mista haas­teista Skan­di­na­vian koh­dalla on erit­täin pirs­ta­lei­nen aineisto. Tut­ki­joi­den käy­tössä oleva aineisto sisäl­tää useita ker­ros­tu­mia eri aika­kausilta, joi­den välissä saat­taa olla sato­jen vuo­sien ero. Aineisto on myös hyvin muut­tu­ma­ton, ja tut­kija saat­taa löy­tää parem­min vas­tauk­sia kysy­myk­siinsä seit­se­män­kym­mentä vuotta sit­ten jul­kais­tuista tut­ki­muk­sista kuin kolme vuotta sit­ten jul­kais­tuista, mikäli samaa kysy­mystä on käsi­telty har­voin tut­ki­muk­sen parissa.

Läh­de­ai­neis­ton luon­teesta joh­tuen tut­ki­joi­den omak­su­mat teo­riat vai­kut­ta­vat suu­resti hah­mon tul­kin­taan eri aika­kausina. Lokin matka lähes mekaa­ni­sen luo­kit­te­lun koh­teesta tricks­te­riksi kesti vajaat kuusi­kym­mentä vuotta, joi­den aikana muu huma­nis­ti­nen tut­ki­mus löysi uuden­lai­sia tapoja tul­kita ihmi­sen käyt­täy­ty­mistä ja aja­tus­mal­lien rakentumista.

Olri­kin käyt­tämä maan­tie­teel­li­nen jaot­telu ei yksi­nään vielä kerro Lokin mer­ki­tyk­sestä myyt­tejä ymmär­tä­neelle ja käyt­tä­neelle yhtei­sölle. Toi­saalta hänen mene­tel­mänsä nou­dat­taa tilas­tol­lista jaot­te­lua, mikä on vaihe, joka jokai­sen skan­di­naa­vi­sen myto­lo­gian tut­ki­jan täy­tyy vielä nyky­ään­kin käydä läpi läh­de­ai­neis­ton parissa ennen kuin voi siir­tyä seu­raa­vaan vai­hee­seen eli aineis­ton tulkintaan.

Celan­de­rin tul­kinta Lokista asetti kysei­sen hah­mon kan­san­pe­rin­teen kes­kelle osaksi skan­di­naa­vi­sen maan­vil­je­li­jän arkea. Luon­no­nil­miöitä tul­kit­taessa eri­lai­set yksi­tyis­koh­dat tul­kit­tiin usein enem­män tai vähem­män tosis­saan hal­ti­joi­den tai maa­his­ten teke­miksi. Celan­de­rin teo­riaa arvioi­taessa ei voida täy­sin sivuut­taa sitä mah­dol­li­suutta, että hal­ti­jan Locke-nimitys olisi sat­tu­maa. de Vrie­sin tavoite nähdä Loki moniu­lot­tei­sena, eri aika­kausina syn­ty­neenä hah­mona olisi ken­ties lähim­pänä 2010-luvulla teh­tyä skan­di­naa­vi­sen myto­lo­gian tut­ki­musta, jossa pyri­tään otta­maan huo­mioon niin kie­li­tie­teel­li­nen, maan­tie­teel­li­nen kuin arkeo­lo­gi­nen­kin tut­ki­mus teo­rian muodostuksessa.

Esit­te­le­mäni tut­ki­jat ovat kes­kit­ty­neet Lokista ker­to­vien myyt­tien yksi­tyis­koh­tiin perus­tel­les­saan havain­to­jaan. Esi­mer­kiksi Snorri Stur­luso­nin 1200-luvulla kir­joit­ta­man Eddan per­ga­ment­ti­si­vuilla ker­ro­taan, miten Loki kutoi ver­kon ennen kuin muut­tui loheksi ja sukelsi kos­keen pii­lot­te­le­maan Thó­rilta. Tämä yksi­tyis­kohta on kiin­nit­tä­nyt eri­tyi­sesti Root­hin huo­mion, sillä hänen mukaansa Lokin kutoma verkko on ensim­mäi­nen ihmis­kun­nan verkko, ja koska Loki on sen kuto­nut, on Lokin alku­pe­räi­nen mer­ki­tys mah­dol­li­sesti ollut kult­tuu­ri­hee­ros­mai­nen trickster.

Toi­nen esi­merkki yksi­tyis­koh­dasta on niin ikään Snor­rin ylös­kir­jaama ker­to­mus Lokista Baldrin sur­maa­jana, joka on kieh­to­nut eri­tyi­sesti Dumézi­lia, sillä ker­to­mus tukee hänen teo­ri­aansa Lokista Syr­do­nin skan­di­naa­vi­sena vas­ti­neena. Jotta Dumézi­lin teo­ria kai­kille indoeu­roop­pa­lai­sille yhtei­sölle yhtei­sestä kol­mio­sai­sesta yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mästä olisi ollut veden­pi­tävä, oli ker­to­mus Baldrista mer­kit­tä­vässä osassa saman­kal­tai­suu­tensa vuoksi. Dumézil myönsi itse­kin, että hän ei ole kyen­nyt selit­tä­mään Lokin hah­moa koko­nai­suu­des­saan, mutta myö­hempi tut­ki­mus, joka yhdis­täisi muun muassa psy­koa­na­lyyt­tista tul­kin­taa, voisi ker­toa pal­jon uutta Lokin mer­ki­tyk­sestä ja asemasta.

Teo­rioita yhdis­tää aja­tus myto­lo­gis­ten runo­jen taus­talla ole­vista yhte­ne­väi­sestä myto­lo­gi­sesta jär­jes­tel­mästä. Säi­ly­nyt aineisto on hyvin frag­ment­tista, joten on aiheel­lista kysyä, voiko pel­käs­tään sen perus­teella pää­tellä yhte­ne­väi­sen yleiss­kan­di­naa­vi­sen myto­lo­gian olleen ole­massa. Lokin hahmo ei vält­tä­mättä ole mis­sään his­to­rian vai­heessa ollut yksi­se­lit­tei­nen ja staat­ti­nen, vaan se on voi­nut muok­kaan­tua kul­loi­sen­kin myy­tin mukai­seksi, eten­kin kun hah­mon taus­talla ei ole ollut sitä mää­rit­te­le­vää kulttia.

Sel­vit­tä­mällä tut­ki­joi­hin vai­kut­ta­neita aja­tuk­sia ja aat­teita voi­daan parem­min ymmär­tää hei­dän teo­rian­muo­dos­tus­taan. Lokin hahmo on jo itses­sään ris­ti­rii­tai­nen ja luo­ki­tuk­sia pake­neva. Kukin aika­kausi muo­dos­taa Lokista oman teo­riansa, johon vai­kut­taa aika­kau­den ylei­nen tie­teel­li­nen ilma­piiri ja kes­kus­te­lu­ym­pä­ristö eikä lopul­lista totuutta Lokin hah­mon mer­ki­tyk­sestä tulla luul­ta­vasti kos­kaan saa­vut­ta­maan. Toi­saalta juuri hah­mon ris­ti­rii­tai­suus eri läh­teissä tar­joaa tut­ki­joille mie­len­kiin­toi­sen haas­teen ja mah­dol­li­suu­den sovel­taa omaa teo­reet­tista vii­te­ke­hystä kysei­seen hah­moon ja ylei­sem­min vii­kin­kiai­kai­sen skan­di­naa­vi­sen myto­lo­gian tut­ki­muk­seen. Kuten vaa­te­teol­li­suu­dessa, myös tie­teel­li­sessä tut­ki­mus­työssä on eri­lai­sia muo­ti­vir­tauk­sia, jotka palaa­vat uudel­leen ja uudel­leen pin­nalle hie­man var­hai­sesta ver­sios­taan muunneltuina.

Tässä artik­ke­lissa olen käsi­tel­lyt uskon­to­his­to­rial­lista tut­ki­musta Skan­di­na­via maan­tie­teel­li­senä alu­eena, käyt­täen esi­merk­kinä Lokin hah­moa. Tut­ki­mus­his­to­rian kriit­ti­nen ana­lyysi antaa jos­kus enem­män vas­tauk­sia läh­de­ai­neis­tosta kuin mihin läh­de­ai­neisto itse kyke­nee. Marvel-sarjakuvien ja nii­den fil­ma­ti­soin­tien myötä Lokin hahmo on ajan­koh­tai­nen vielä tänä­kin päi­vänä kokien uutta tule­mista inter­ne­tin fani­kult­tuu­rin myötä. Myös mei­dän aikamme tar­vit­see omat tricks­te­rinsä niin tut­ki­muk­sen kuin popu­laa­ri­kult­tuu­rin puolella.

Kir­jal­li­suus

Doty, Wil­liam G.
2000 Myt­ho­graphy. The Study of Myths and Rituals. Ala­bama: The Uni­ver­sity of Ala­bama Press.

Dumézil, Geor­ges
1948/1959 Loki. Darms­tadt: Wis­senschaft­liche Buchgesellschaft.

Celan­der, Hil­ding
1909 Loc­kes mytiska ursprung. Språ­kve­tens­kapliga sälls­ka­pets i Upp­sala för­hand­lin­gar: 1907–1909, 18–140.

Fra­kes, Jerold C.
1987 Loki’s Myt­ho­lo­gical Func­tion in the Tri­par­tite Sys­tem. Jour­nal of English and Ger­ma­nic Phi­lo­logy 86(4): 473–486.

Krohn, Kaarle
1971 Folklore Met­ho­do­logy: For­mu­la­ted by Julius Krohn and Expan­ded by Nor­dic Researc­hers. Publica­tions of the Ame­rican Folklore Society, Bib­lio­grap­hical and special series; vol. 21. Aus­tin: Uni­ver­sity of Texas Press.

Litt­le­ton, C. Scott
1982 The New Com­pa­ra­tive Reli­gion: an anth­ro­po­lo­gical assess­ment of the Theo­ries of Geor­ges Dumézil. Ber­ke­ley: Uni­ver­sity of Cali­for­nia Press.

Litt­le­ton, C. Scott
1973 Int­ro­duc­tion. – Geor­ges Dumézil, Gods of the Ancient North­men, Part I, ix–xviii. Ber­ke­ley: Uni­ver­sity of Cali­for­nia Press.

Niemi, Akusti, R.  
1929 Runon­tut­ki­muk­semme meto­deista. Hel­sinki: WSOY.

Olrik, Axel
1907 Myterne om Loke. Maal og mine, 548–593. Fests­krift til H. F.Feilberg.

Rooth, Anna Bir­gitta
1961 Loki in Scan­di­na­vian Myt­ho­logy. Skrif­ter utgivna av Kungl. Huma­nis­tiska vetens­kaps­sam­fun­det i Lund, 61. Lund: C. W. K. Gleerup.

Strenski, Ivan
2006 Thin­king about Reli­gion. An His­to­rical Int­ro­duc­tion to Theo­ries of Reli­gion. Uni­ted King­dom: Blackwell Publis­hing Ltd.

Sul­li­van, Law­rence E.
2005 Tricks­ter: An Over­view. – Jones, Lind­say (toim.) Encyclo­pe­dia of Reli­gion, vol. 14. Det­roit: Mac­mil­lan Refe­rence USA.

Vries, Jan de
1933 The Problem of Loki. FF Com­mu­nica­tions. Hel­sinki: Suo­ma­lai­nen Tiedeakatemia.