Black Elk puhui ja kaikki kuuntelevat yhä

Download PDF

Riku Hämä­läi­nen
Hel­sin­gin yliopisto

John G. Nei­hardt 2013. Musta Hirvi puhuu. Suo­men­ta­nut Jussi Kor­ho­nen. Hel­sinki, Basam Books, 200 s.

Ame­ri­kan alku­pe­räis­kan­soja käsit­te­le­vän kir­jal­li­suu­den ehdot­to­miin klas­si­koi­hin kuu­luva Black Elk Speaks ilmes­tyi vuonna 1932. Nyt Black Elk puhuu vih­doin myös suomeksi.

Yhdys­val­ta­lai­nen runoi­lija ja kir­jai­lija John G. Nei­hardt meni elo­kuussa 1930 Pine Rid­gen reser­vaat­tiin tapaa­maan van­haa lakota-miestä Hehaka Sapaa eli Black Elkiä kuul­tu­aan tämän ole­van var­tee­no­tet­tava perin­teen­kan­nat­taja haas­ta­tel­ta­vaksi. Ame­ri­kan alku­pe­räis­kan­so­jen kat­sot­tiin ole­van katoava kan­san­ryhmä, jonka koh­ta­lona on kul­kea ”wer­rat­tain nopeata häwiötä koh­den” kuten Alek­san­dra Gri­pen­berg kir­joitti jo vuonna 1894 (Gri­pen­berg 1894, 61). Siksi oli kiire tal­len­taa katoa­vaa perinnettä.

Kou­lu­tet­tu­jen tut­ki­joi­den lisäksi perin­tei­siä inti­aa­ni­kult­tuu­reita tal­len­si­vat myös monet muut. He haas­tat­te­li­vat van­hoja mie­hiä ja nai­sia ja kir­joit­ti­vat hei­dän elä­mä­ker­tansa sel­lai­se­naan kuin haas­ta­tel­ta­vat itse ker­toi­vat. Meto­dinsa ja tyy­linsä puo­lesta nämä ovat pikem­min­kin elä­mä­ker­ral­li­sia ker­to­muk­sia kuin var­si­nai­sia elä­mä­ker­toja (Hämä­läi­nen 2011, 29).

Van­ho­jen perin­teen­kan­nat­ta­jien haas­tat­te­le­mi­nen oli jopa var­sin yleistä. Black Elkin omae­lä­mä­ker­ral­li­nen tarina on yksi näistä var­hai­sista haas­tat­te­luun perus­tu­vista elä­män­ta­ri­noista, mutta se on sit­tem­min saa­vut­ta­nut eri­tyistä huo­miota ja suurta suo­siota myös suu­ren ylei­sön parissa. Siitä on tul­lut yksi menes­ty­neim­mistä tasan­koin­ti­aa­nien perin­tei­sen elä­män ja uskon­non popularisoinneista.

Vuonna 1930 Black Elkin elä­män suu­rim­mat tapah­tu­mat oli­vat takana, ja hän eli van­hoja aikoja muis­tois­saan. Reser­vaa­tit oli­vat vain murto-osa alku­pe­räi­sistä met­säs­tys­maista ja sai­rau­det oli­vat aiheut­ta­neet ennen­ai­kai­sia kuo­le­mia. Pai­neet perin­teis­ten tapo­jen ja usko­mus­ten hyl­kää­mi­selle oli­vat kovia Yhdys­val­to­jen yrit­täessä ”sivis­tää” inti­aa­neja ja kris­til­lis­ten kirk­ko­kun­tien tais­tel­lessa hei­dän sie­luis­taan (Smed­man 2001). Ken­ties juuri tämän joh­dosta monet van­hat perin­teen­kan­nat­ta­jat oli­vat haluk­kaita jaka­maan tie­tonsa hei­dän perin­teis­tään kiin­nos­tu­nei­den kanssa tun­tien tyy­ty­väi­syyttä siitä, että perinne säi­lyy tallennettuna.

Black Elk syn­tyi vuo­den 1863 tie­noilla ja kuoli 1950. Hänen elä­määnsä mah­tui monta mer­kit­tä­vää tapah­tu­maa paitsi hen­ki­lö­koh­tai­sella tasolla myös lakota-intiaanien ja laa­jem­min­kin tasan­koin­ti­aa­nien his­to­riassa. Hän eli lap­suu­tensa ja nuo­ruu­tensa aikana, jol­loin lako­tat ja monet muut inti­aa­ni­kan­sat eli­vät vielä vapaina, jos­kin euroa­me­rik­ka­lai­sen väes­tön alati kas­va­vassa pai­neessa. Lako­to­jen perin­tei­nen elä­män­tapa perus­tui bii­so­nin­met­säs­tyk­seen ja riis­tan perässä vael­ta­mi­seen, mutta 1860-luvulta läh­tien se oli uhat­tuna. Kesä­kuun lopussa 1876 lako­tat liit­to­lai­si­neen sai­vat suu­ren voi­ton Yhdys­val­tain rat­su­väestä. Myös Black Elk osal­lis­tui tais­te­luun, jossa George Arm­strong Cus­te­rin 7. rat­su­vä­ki­ryk­mentti tuhot­tiin täy­del­li­sesti Little Big­hor­nin tais­te­lussa. Uuti­nen tästä saa­vutti pää­kau­pun­gin juuri kun Yhdys­val­lat oli val­mis­tau­tu­massa 100-vuotisjuhlaansa.

Tämän jäl­keen Yhdys­val­lat yritti toden teolla rat­kaista ”inti­aa­nion­gel­man” ja armei­jaa vah­vis­tet­tiin. Eten­kin lako­toja jah­dat­tiin mää­rä­tie­toi­sesti. Lopulta vii­meis­ten­kin oli ase­tut­tava heille osoi­tet­tui­hin reser­vaat­tei­hin ja luo­vut­tava vael­ta­vasta met­säs­tä­jä­kult­tuu­ris­taan. He tuli­vat riip­pu­vai­siksi hal­li­tuk­sen avus­tuk­sista, ja perin­tei­sestä elä­män­muo­dosta luo­pu­mi­nen johti kult­tuu­ri­siin muu­tok­siin. Lako­to­jen kult­tuu­rin klas­si­nen kausi oli ohi.

1880-luvun lopussa lako­to­jen ja mui­den kan­so­jen kes­kuu­teen levisi uusi uskon­nol­li­nen liike, joka antoi vielä toi­voa van­ho­jen aiko­jen palaut­ta­mi­sesta ja val­kois­ten katoa­mi­sesta. Alkuun epä­röi­ty­ään myös Black Elk liit­tyi tähän liik­kee­seen tavoit­tee­naan palaut­taa kan­sal­leen van­hat hyvät ajat. Hen­ki­tans­sina tun­nettu revi­ta­li­saa­tio­liike herätti levot­to­muutta, ja armeija lähe­tet­tiin reser­vaat­tiin. Tämä johti traa­gi­seen veri­löy­lyyn Woun­ded Kneessa 29. jou­lu­kuuta 1890, jol­loin noin 250 lako­taa sai sur­mansa armei­jan avat­tua tulen inti­aa­neja kohti. Suuri osa sur­mansa saa­neista oli nai­sia ja lap­sia. Suo­mes­sa­kin Päi­vä­lehti uuti­soi vain vajaa viikko tapah­tu­man jäl­keen (4.1.1891) ”Indi­aa­nein kuo­le­man kamppauksista.”

Tähän lop­puu myös Black Elkin ker­toma tarina, vaikka hänen oma elä­mänsä jat­kui vielä kuusi vuo­si­kym­mentä. Oliko se Black Elkin oma valinta vai Nei­hard­tin, joka sai näin kir­jal­leen lop­puklii­mak­sin? Kirja ei kerro, että Black Elk kään­tyi kris­ti­nus­koon ja toimi lop­pue­lä­mänsä kate­keet­tana kier­täen reser­vaa­teissa opet­ta­massa kan­sal­leen kris­ti­nus­koa hyl­kää­mättä silti perin­teitä. Elä­mänsä ehtoo­puo­lella hän halusi vielä jakaa omat koke­muk­sensa ja tie­tonsa lako­to­jen perin­tei­sestä elä­mästä ja uskonnosta.

Kir­jassa äänensä saa kuu­lu­viin lakota-intiaani, joka ker­too kan­sansa tais­te­lusta elä­män­ta­pansa puo­lesta, mutta jonka ker­to­muk­sen mer­kit­tä­vim­mäksi anniksi on nous­sut kui­ten­kin uskon­nol­li­nen näky ja hen­ki­lö­koh­tai­nen koke­mus hen­ki­maa­il­masta. Lako­to­jen – kuten monien mui­den­kin hei­mo­jen – perin­tei­sessä uskon­nossa näky­ko­ke­muk­sessa saatu hen­ki­lö­koh­tai­nen suhde hen­ki­maa­il­maan vii­toitti vah­vasti mie­hen elämää.

Poik­keuk­sel­lista Black Elkin koh­dalla oli, että hän sai mer­kit­tä­vim­män näkynsä olles­saan vasta yhdek­sän­vuo­tias. Black Elkin ker­to­mus näky­ko­ke­muk­ses­taan (s. 50–72) on yksi­tyis­koh­tai­nen ja täynnä sym­bo­liik­kaa. Siinä hän mm. matkus­ti kosmi­ses­ta ker­rok­sesta toi­seen ja tapasi Isoi­sät, jotka edus­ti­vat kuutta suun­taa: länttä, itää, poh­joista, ete­lää, ylistä ja alista. Näyssä hän sai elä­män­teh­tä­väk­seen aut­taa kan­saansa esi­mer­kiksi toi­mi­malla tie­tä­jänä ja paran­ta­jana. Tätä teh­tä­vää hän alkoi toteut­taa myö­hem­min aikuisiällä.

Jussi Kor­ho­nen on teh­nyt hyvää ja perus­teel­lista työtä suo­men­nok­ses­saan. Hän on käyt­tä­nyt hyväk­seen joh­ta­van lakota-tutkijan Ray­mond DeMal­lien seli­tyk­sin varus­tet­tua lai­tosta kir­jasta (Nei­hardt 2008), jonka viit­teitä hän on sisäl­lyt­tä­nyt vali­koi­den suo­ma­lai­seen lai­tok­seen. Kor­ho­nen on myös lisän­nyt suo­men­nok­seen omia ala­viit­teitä taus­toit­ta­maan Nei­hard­tin tekstiä.

Kor­ho­nen on lue­tut­ta­nut suo­men­nok­sen asian­tun­ti­joilla, mikä näkyy työn laa­dussa. Muu­tama epä­tark­kuus on kui­ten­kin jää­nyt kor­jaa­matta, esi­mer­kiksi Val­koi­sella Bii­so­ni­nai­sella ei ollut yllään val­koista peu­ran­tal­jaa vaan hän oli pukeu­tu­nut val­koi­seen nah­ka­mek­koon (s. 35). Myös tipi-teltan van­han­ai­kai­sen kir­joi­tusa­sun ”tii­pii” käyttö tun­tuu kum­mal­li­selta, var­sin­kin kun oikea kir­joi­tusasu on perus­teltu viime vuo­sina useassa eri yhtey­dessä (mm. Hämä­läi­nen 2004a, 22; Anders­son 2009; Anders­son, Hämä­läi­nen & Kekki 2013, 143). Kor­ho­nen mai­nit­see myös itse oikean kir­joi­tusa­sun ala­viit­teessä mutta ei käytä sitä muu­ten (s. 35). Uskon­toon kes­kei­sesti liit­tyvä termi rohto olisi myös ollut syytä selit­tää ala­viit­teessä (s. 46). Kar­hulta voi­mansa saa­neet sekä kar­hu­tie­tä­jien paran­ta­mat muo­dos­ti­vat ennem­min­kin löy­hän kar­hu­kul­tin kuin jär­jes­täy­ty­neen seu­ran (s. 124).

Eni­ten mie­ti­tyt­tää pää­tös suo­men­taa hen­ki­löi­den nimet. Vaikka tie­tyt nimet kuten Hullu Hevo­nen tai Istuva Härkä voi­daan kat­soa omak­su­tuiksi pit­kän ajan kuluessa suo­men kie­leen kään­net­tyinä, Kie­li­toi­mis­ton mukaan suo­men kie­len huol­lossa ei enää suo­si­tella nimien suo­men­ta­mista. Mutta miksi nimeä Chips ei ole kään­netty mui­den tavoin jos nimet ker­ran on kään­netty (s. 98)? Jot­kut hei­mo­ni­mien tai­vu­tus­muo­dot niin ikään hämmentävät.

Alku­pe­räis­kie­lis­ten lai­tos­ten kir­jaan lii­te­tyissä kuva­liit­teissä on Black Elkin ystä­vän Stan­ding Bea­rin piir­rok­sia lako­to­jen perin­tei­sestä kult­tuu­rista ja Black Elkin näky­ko­ke­muk­sesta. Vali­tet­ta­vasti nämä lako­to­jen perin­teistä kult­tuu­ria ja uskon­toa erin­omai­sesti visua­li­soi­vat kuvat on jätetty pois suo­men­kie­li­sestä laitoksesta.

Kuvi­tuk­sen pois­jät­tä­mi­sestä huo­li­matta kus­tan­taja on ollut klas­sik­ko­teok­sen jul­kai­se­mi­sessa kun­nian­hi­moi­nen. Kir­jaan on sisäl­ly­tetty Nei­hard­tin esi­pu­heet eri lai­tok­sista ja pyy­detty dosentti Rani-Henrik Anders­so­nilta ja pro­fes­sori Markku Hen­riks­so­nilta yhtei­set jäl­ki­sa­nat suo­men­kie­li­seen lai­tok­seen. Jäl­ki­sa­nat alle­vii­vaa­vat, että kir­jan teksti ei nou­data aina kovin uskol­li­sesti Black Elkin ker­to­musta, seikka jonka DeMal­lie (1984) osoitti kolme vuo­si­kym­mentä sit­ten. Jäl­ki­sa­noi­hin olisi toi­vo­nut tark­kuutta (Nei­hardt ei esi­mer­kiksi tavan­nut Black Elkiä vielä 1920-luvulla eikä Black Elk kuol­lut vuonna 1951 kuten jäl­ki­sa­nat väit­tä­vät) sekä ana­lyyt­ti­sem­paa otetta ja poh­din­taa kir­jan mer­ki­tyk­sestä laa­jem­min kuin vain lako­to­jen tut­ki­muk­selle. Anek­dootti tun­ne­tun luon­tais­tuot­teen yhtey­destä Black Elkiin ei kuit­taa tätä puu­tetta (ks. Sören­sen 2006).

Black Elkin ker­to­mus ei saa­nut aluksi sen eri­tyi­sem­pää huo­miota kuin muut­kaan inti­aa­nien vas­taa­vat omae­lä­mä­ker­ral­li­set ker­to­muk­set. Ei ole sat­tu­maa, että Black Elkin ker­to­mus vai­kut­ta­vine näky­ko­ke­muk­si­neen tuli suo­si­tuksi 1960-luvulla, samaan aikaan kun ylei­nen kiin­nos­tus hen­ki­syy­teen kas­voi ja etsit­tiin vaih­toeh­toja län­si­mai­sille elä­mä­nar­voille. Kus­tan­ta­ja­kin mai­nos­taa kir­jaa kas­vu­ker­to­muk­sena ja moder­nin hen­ki­syy­den klas­sik­kona. Tele­vi­sion vai­ku­tus puo­les­taan näkyy Nei­hard­tin esiin­ty­mi­sessä puheoh­jel­massa 1971. Sen jäl­keen kir­jan suo­sio kas­voi räjäh­dys­mäi­sesti, kuten Nei­hardt toteaa vuo­den 1972 lai­tok­sen esi­pu­hees­saan (s. 31).

Black Elk oli mer­kit­tävä hen­kilö, jonka mer­ki­tys on ollut suu­rempi hänen kuo­le­mansa jäl­keen mui­den parissa kuin elin­ai­ka­naan oman kan­sansa parissa. Elä­män­ta­ri­nansa lisäksi hän antoi kaksi vuo­si­kym­mentä myö­hem­min Joseph Epes Brow­nille tar­kat kuvauk­set lako­to­jen tär­keim­mistä ritu­aa­leista, jotka jul­kais­tiin Black Elkin kuo­le­man jäl­keen 1953 kir­jana The Sac­red Pipe: Black Elk’s Ac­count of the Seven Rites of the Oglala Sioux. Sit­tem­min Brown väit­teli uskon­to­tie­teen toh­to­riksi Tuk­hol­man yli­opis­tossa ohjaa­ja­naan pro­fes­sori Åke Hult­krantz, Hel­sin­gin yli­opis­ton kun­nia­toh­tori ja yksi inti­aa­nius­kon­to­jen mer­kit­tä­vim­mistä tut­ki­joista maa­il­massa. Nyky­ään Black Elkin jaka­mia tie­toja käyt­tä­vät niin tut­ki­jat, inti­aa­ni­kult­tuu­reista kiin­nos­tu­neet kuin lako­tat itse­kin. Esi­mer­kiksi Black Elkin kuvaus lako­to­jen hikoi­lu­ma­ja­rii­tistä iní­pistä on vai­kut­ta­nut mer­kit­tä­västi rii­tin stan­dar­doi­tu­mi­seen ja sen sym­bo­lii­kan selit­tä­mi­seen niin lako­to­jen kuin tut­ki­joi­den parissa (Hämä­läi­nen 2001; Hämä­läi­nen 2004b).

Black Elk koki epä­on­nis­tu­neensa, koska ei voi­nut aut­taa omaa kan­saansa näyn odo­tus­ten mukai­sesti. Hänen elä­män­ta­ri­nas­taan on kui­ten­kin otettu lukui­sia pai­nok­sia ja se on kään­netty useille eri kie­lille, nyt myös suo­meksi. Black Elkin tarina ja hänen jaka­mansa tie­dot ovat osal­taan teh­neet lako­toista yhden tun­ne­tuim­mista inti­aa­ni­kan­soista. Ken­ties hän ei lopulta sit­ten­kään epä­on­nis­tu­nut tehtävässään.

Kir­jal­li­suus

Anders­son, Rani-Henrik
2009 Lako­tat. Kot­kan ja bii­so­nin kansa. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Anders­son, Rani-Henrik, Riku Hämä­läi­nen & Saara Kekki
2013 Inti­aa­ni­kult­tuu­rien käsi­kirja. Kult­tuu­rin, his­to­rian ja poli­tii­kan sanas­toa. Hel­sinki: Gaudeamus.

Brown, Joseph Epes (eds.)
1953 The Sac­red Pipe: Black Elk’s Ac­count of the Seven Rites of the Oglala Sioux. New York: Pen­guin Books.

DeMal­lie, Ray­mond J. (eds.)
1984 The Sixth Grand­fat­her: Black Elk’s Teac­hings Given to John G. Nei­hardt. Lincoln: Uni­ver­sity of Nebraska Press.

Gri­pen­berg, Alek­san­dra
1894 Punai­nen kansa. Ker­to­muk­sia Inti­aa­neista nuo­ri­solle ja kan­salle. Hel­sinki: Kansanwalistus-seura.

Hämä­läi­nen, Riku
2001 Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen hikoi­lu­maja. – Juha Pen­ti­käi­nen (toim.), Löy­lyn henki. Kol­men man­te­reen kyl­vyt, 40−49. Hel­sinki: Rakennustieto.

Hämä­läi­nen, Riku
2004a Tasan­koin­ti­aa­nien “tava­ra­talo”. KAJO’ – Lehti Ame­ri­kan alku­pe­räis­kan­soista 8(1): 18−23.

Hämä­läi­nen, Riku
2004b Inípi. Puh­dis­tau­tu­mis­rii­tistä poliit­ti­sen tie­toi­suu­den kas­vat­ta­jaksi. – Riku Hämä­läi­nen (toim.), Pohjois-Amerikan inti­aa­nius­kon­not. Kir­joi­tuk­sia perin­teistä, muu­tok­sesta ja jat­ku­vuu­desta, 232–271. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Hämä­läi­nen, Riku
2011 Bear Shields of Plains Indians: Motifs and Mea­nings. Wyk auf Foehr: Tatanka Press.

Nei­hardt, John G.
2008 Black Elk Speaks: Being the Life Story of a Holy Man of the Oglala Lakota. Anno­ta­ted by Ray­mond J. DeMal­lie with illustra­tions by Stan­ding Bear. Albany: State Uni­ver­sity of New York Press.

Smed­man, Rai­ner
2001 Sotu­reista ja met­säs­tä­jistä maan­vil­je­li­jöitä. Ogla­lat val­koi­sen mie­hen tiellä (1868–1887). Tam­pere: Tam­pe­reen yliopisto.

Sören­sen, Gerda
2006 Alfred Voge­lin jalan­jäl­jillä inti­aa­nien parissa. Toi­mit­ta­nut Elisa Rosen­berg. KAJO’ – Lehti Ame­ri­kan alku­pe­räis­kan­soista 10(1): 8−11.