Uskontotieteilijänä sosiologipäivillä

Download PDF

Anna Haa­pa­lai­nen, Jere Kyyrö ja Teemu T. Mant­si­nen
Turun yliopisto

The Wes­ter­marck Society ry, Turun yli­opisto ja Åbo Aka­demi jär­jes­ti­vät Sosio­lo­gi­päi­vät 21.–22.3.2013 tee­malla Odot­ta­mat­to­mat seu­rauk­set.

Sosio­lo­gi­päi­vien[1] teema ”odot­ta­mat­to­mat seu­rauk­set” sai kon­kreet­ti­sen muo­don odot­ta­matta. Päi­ville oli ilmoit­tau­tu­nut yli 600 ja pai­kan päälle Tur­kuun saa­pui 550 osal­lis­tu­jaa, mikä on paitsi run­saasti aiem­paa enem­män myös ris­ti­rii­dassa sen ole­tuk­sen kanssa, että sosio­lo­gia olisi krii­sissä ja sen suo­sio vähe­ne­mässä. Odot­ta­ma­ton seu­raus saat­toi olla myös se, että kolme Turun yli­opis­ton uskon­to­tie­teen nuo­rem­paa tut­ki­jaa (Anna Haa­pa­lai­nen, Jere Kyyrö ja Teemu T. Mant­si­nen) ilmoit­tau­tui­vat toi­sis­taan tie­tä­mättä sosio­lo­gi­päi­ville. Abstrak­tien tul­tua ilmi ja mei­dän tie­toi­siksi tois­temme osal­lis­tu­mi­sesta pää­timme, että saa­mamme vas­tauk­set kysy­myk­seen ”mitä opit­ta­vaa uskon­to­tie­tei­li­jällä on sosio­lo­gi­päi­viltä?” on syytä saat­taa teks­tu­aa­li­seen asuun. Kaikki kolme osal­lis­tui­vat päi­vien ylei­siin osuuk­siin sekä torstai-illan juh­lal­li­suuk­siin. Anna Haa­pa­lai­nen ja Jere Kyyrö esi­tel­möi­vät uskon­to­so­sio­lo­gian ja Teemu T. Mant­si­nen uuden luok­ka­tut­ki­muk­sen työ­ryh­mässä tors­taina. Perjantai-aamuna Haa­pa­lai­nen jat­koi uskon­to­so­sio­lo­gian työ­ryh­mässä Kyy­rön jal­kau­tuessa kuun­te­le­maan ”Hau­ras toi­mi­juus” ja ”Belon­ging and ways of rela­ting” –työ­ryh­mien yhteis­ses­siota ja Mant­si­sen tun­tei­den sosio­lo­gian työryhmää.

Uskon­to­tie­teen ja sosio­lo­gian yhteys tuli ilmi jo ilmi Åbo Aka­de­min reh­to­rin Jorma Mat­ti­sen lausu­missa päi­vien alkusa­noissa, joissa mai­nit­tiin Mat­ti­sen viran ensim­mäi­nen hal­tija, sosio­lo­gian ja uskon­to­tie­teen kan­nalta mer­kit­tävä Edvard Wes­ter­marck. Turusta löy­tyy toi­nen­kin oppi­his­to­rial­li­nen yhteys: Suo­men ensim­mäi­nen aka­tee­mi­sesti kou­lu­tettu uskon­to­tie­tei­lijä oli myös Turun yli­opis­ton ensim­mäi­nen sosio­lo­gian professori.

Turun yli­opis­ton sosio­lo­gian pro­fes­sori Jani Erola joh­dat­teli päi­vien tee­maan kyt­ke­mällä sen Robert K. Mer­to­niin, joka oli myös yleis­luen­to­jen sol­mu­kohta. Mer­to­nin mukaan kaikki sosio­lo­gian klas­si­kot ovat kir­joit­ta­neet päi­vien aiheesta. Erola mai­nitsi kolme esi­merk­kiä odot­ta­mat­to­mista seu­rauk­sista: 2008 alka­neen valuutta– ja talous­krii­sin suu­rim­mat seu­rauk­set Suo­messa eivät ole olleet talou­del­li­sia vaan sosi­aa­li­nen kriisi ja sen vai­ku­tus poliit­ti­seen pää­tök­sen­te­koon, millä saat­taa olla tule­vai­suu­dessa odot­ta­mat­to­mia seu­rauk­sia. Kun­ta­uu­dis­tuk­sen puo­lesta puhu­vista argu­men­teista yksi on seu­rausta ehkä odot­ta­mat­to­masta laki­sää­teis­ten teh­tä­vien mää­rän suu­resta lisään­ty­mi­sestä. Sosio­lo­gian on aja­teltu ole­van krii­sissä, mutta sosio­lo­gi­päi­vien osan­otto on suu­rempi kuin koskaan.

Herä­te­luen­toja ja odot­ta­mat­to­mia yhtymäkohtia

Pro­fes­sori Peter Kivisto (Augus­tana Col­lege, USA) luen­noi aiheesta ”The Unan­tici­pa­ted Con­sequences of Immi­gra­tion Policy”. Kivisto tar­kas­teli Yhdys­val­to­jen maa­han­muut­to­po­li­tiik­kaa kon­teks­tua­li­soi­den niin his­to­rial­li­sesti kuin ideo­lo­gi­sesti ja esit­teli poliit­tis­ten pää­tös­ten odot­ta­mat­to­mia seu­rauk­sia. Rekis­te­röi­mät­tö­mien maa­han­muut­ta­jien kes­tä­mä­tön asema tämän päi­vän yhdys­val­ta­lai­sessa yhteis­kun­nassa ei ole riip­pu­vai­nen vain vii­me­ai­kai­sista poliit­ti­sista pää­tök­sistä, vaan erään­lai­sen his­to­rial­li­sen mää­rit­te­ly­kamp­pai­lun tulos. Maa­han­muu­ton rajoit­ta­mi­nen ja toi­saalta sen tun­nus­ta­mi­nen, että yhteis­kunta ei toimi ilman ulko­puo­lista hal­pa­työ­voi­maa, muo­dos­taa jän­nit­tei­sen tilan, jota jat­ku­valla uudel­leen mää­rit­te­lyllä yri­te­tään kont­rol­loida. Tämä ris­ti­veto joh­taa par­haim­mil­laan epä­sel­vyy­teen ja pahim­mil­laan kes­tä­mät­tö­miin sekä odot­ta­mat­to­miin seu­rauk­siin. His­to­rial­li­set, poliit­ti­set pai­no­tuk­set ja val­taa­pi­tä­vien eri­lai­set int­res­sit sekä kyt­kök­set maa­han­muu­ton kanssa teke­mi­sissä ole­viin tahoi­hin (teol­li­suus, pal­ve­luala, viras­tot, int­res­si­ryh­mät) joh­ta­vat poliit­ti­sessa pää­tök­sen­teossa ja lain­sää­dän­nössä seu­rauk­siin, joita pää­tän­tä­val­lassa ole­vat ins­tans­sit eivät ole osan­neet tai ymmär­tä­neet odottaa.

Peter Kivis­ton esi­tel­mästä. Kuvassa myös Jani Erola. Kuva: Teemu T. Mantsinen.

Kiis­te­lyn koh­teena ovat eri­tyi­sesti maa­han­muu­ton rajoi­tuk­siin ja toi­saalta maa­han­muut­ta­jien oikeuk­siin liit­ty­vät pai­no­tuk­set, joissa täy­del­li­sestä rajoit­ta­mi­sesta niin maa­han­muu­ton kuin maa­han­muut­ta­jien oikeuk­sien suh­teen ede­tään aina vapaa­seen liik­ku­mi­seen ja yhtä­läi­siin oikeuk­siin mui­den kan­sa­lais­ten kanssa. Eri pai­no­tuk­set ovat vaih­del­leet kul­loi­sen­kin yhteis­kun­nal­li­sen tilan­teen mukaan, jossa pää­tök­sen­teon kon­teksti, lain­sää­tä­jien inten­tiot ja pää­tös­ten todel­li­set vai­ku­tuk­set ovat havait­ta­vissa. Tietty pää­tös ei takaa tar­koi­tus­pe­rien toteu­tu­mista, vaan on usein joh­ta­nut tilan­tee­seen, jossa todel­li­set vai­ku­tuk­set ovat olleet jotain aivan muuta kuin alun­pe­rin on odo­tettu. Tästä erin­omai­sena esi­merk­kinä Kivisto kuvasi kongres­sin hyväk­syn­nän vuonna 2006 saa­neen raja-aidan raken­ta­mista USA:n ja Mek­si­kon välille[2] sekä tämän raken­nus­pro­jek­tin odot­ta­mat­to­mia seu­rauk­sia. Aita ei ainoas­taan ole teh­nyt rajan ylit­tä­mi­sestä lait­to­mille maa­han­muut­ta­jille äärim­mäi­sen vaa­ral­lista ja lisän­nyt lait­to­maan maa­han­muut­toon liit­ty­vää rikol­li­suutta vaan myös teh­nyt jo Yhdys­val­to­jen alu­eella asu­vien lait­to­mien maa­han­muut­ta­jien kotiin palaa­mi­sen mah­dot­to­maksi. Aita on molem­min­suun­tai­nen este, joka ei todel­li­suu­dessa vähennä lait­to­mien maa­han­muut­ta­jien mää­rää Yhdys­val­loissa, vaan toi­mii tehok­kaasti tämän pape­rit­to­man kan­san­osan mää­rän lisää­jänä. Odot­ta­ma­ton seu­raus, jota lain­sää­tä­jät eivät osan­neet odot­taa on se, että kah­den­suun­tai­nen liik­ku­vuus on vähentynyt.

Kivis­ton mukaan koko maa­han­muut­toa kos­keva pitkä lain­sää­dän­nöl­li­nen his­to­ria näyt­täy­tyy jär­jes­tel­mänä, joka on itse asiassa vain mah­dol­lis­ta­nut entistä laa­jem­man lait­to­man maa­han­muu­ton. Lain­sää­däntö ei ole onnis­tu­nut tavoit­teis­saan rajoit­taa tai hil­litä lai­tonta maa­han­muut­toa, vaan onnis­tu­nut ainoas­taan mää­rit­te­le­mään lait­to­mien maa­han­muut­ta­jien yhteis­kun­nal­lista ja lail­lista ase­maa suh­teessa kul­loi­seen­kin yhteis­kun­nal­li­seen tilanteeseen.

Pro­fes­sori Piotr Sztompka (Jagiel­lo­nian Uni­ver­sity, Puola) käsit­teli odot­ta­mat­to­mia seu­rauk­sia käsit­teel­li­sellä tasolla luen­nos­saan ”The Idea of Unan­tici­pa­ted Con­sequences: in the Foots­teps of Robert K. Mer­ton”. Sztompka aloitti ker­to­malla hen­ki­lö­koh­tai­sia muis­ti­ku­vi­aan esi­ku­vas­taan Robert K. Mer­to­nista, josta hän on kir­joit­ta­nut intel­lek­tu­aa­li­sen pro­fii­lin (1986) ja toi­mit­ta­nut tämän teo­rioita käsit­te­le­vän teok­sen (1996). Mer­to­nin uraa uur­tava artik­keli Unan­tici­pa­ted con­sequences of pur­po­sive social action (1936) ja sitä edel­tävä sekä seu­ran­nut aja­tus­his­to­ria oli myös Sosio­lo­gi­päi­vien kan­tava teema. Hen­ki­lö­koh­tais­ten anek­doot­tien kautta hän avasi eteemme mie­len­kiin­toi­sen näkö­kul­man oppi-isäänsä ja odot­ta­mat­to­mien seu­rauk­sien tutkimiseen.

Odot­ta­mat­to­mat seu­rauk­set ymmär­re­tään uhka­ku­viksi ja vaa­roiksi, joi­hin liit­ty­vät ris­kit ovat joko tun­nis­tet­tuja ja tar­kasti mää­ri­tel­tyjä tai tun­nis­ta­mat­to­mia ja epä­mää­räi­siä. On tär­keää ymmär­tää käsit­teen, odot­ta­mat­to­mat seu­rauk­set, ulot­tu­vuu­det. Toi­min­nan ja pää­tös­ten seu­rauk­set ovat joko:

1. tar­koi­tet­tuja ja odotettuja,

2. tar­koit­ta­mat­to­mia ja odotettuja,

3. tar­koi­tet­tuja ja odot­ta­mat­to­mia tai

4. tar­koit­ta­mat­to­mia ja odottamattomia.

Sosi­aa­li­nen maa­ilma ei ole fysi­kaa­li­sen, luon­nol­li­sen, maa­il­man kal­tai­nen, siis deter­mi­nis­ti­nen, joten on ymmär­ret­tävä mil­lais­ten ehto­jen val­li­tessa toi­minta joh­taa tiet­tyi­hin seu­rauk­siin. Sosi­aa­li­sessa todel­li­suu­dessa pää­tök­siin ja nii­den seu­rauk­siin vai­kut­ta­vat sosi­aa­li­sesti luo­dut sään­nöt, nor­mit ja arvot. Ihmis­toi­minta perus­tuu sub­jek­tii­vi­sesti mää­ri­tel­tyi­hin usko­muk­siin ja mer­ki­tyk­sen­an­to­pro­ses­sei­hin, mikä luo tiet­tyä epä­var­muutta kaik­keen toi­min­nan ja sen seu­raus­ten arvioin­tiin. Epä­var­muus joh­tuu niin epis­te­mo­lo­gi­sista (sosi­aa­lis­ten lakien tar­koi­tuk­sel­li­nen huo­miotta jät­tä­mi­nen, val­lit­se­vat olo­suh­teet, sään­nöt ja nii­den aktu­aa­li­nen vah­vis­ta­mi­nen sekä vir­heen mah­dol­li­suus) ja onto­lo­gi­sista (yhtei­söl­li­nen, ihmis­ten väli­nen, toi­minta ja sen perus­tu­mi­nen vies­tien ja mer­ki­tys­ten välit­ty­mi­seen, joka ei kui­ten­kaan ole vakioi­tua, vaan sub­jek­ti­si­don­naista) syistä. Kysy­mys on luot­ta­muk­sesta ja val­lasta sekä nii­den jakaantumisesta.

Odot­ta­mat­to­mat seu­rauk­set tässä ajassa liit­ty­vät Sztomp­kan mukaan eri­tyi­sesti tie­don frag­men­toi­tu­mi­seen, läpi­nä­ky­vyy­den puut­tee­seen, rela­ti­vis­miin, tie­teen arvos­tuk­sen vähe­ne­mi­seen ja talou­den, tuo­ton ja tek­no­lo­gian arvos­tuk­sen lisään­ty­mi­seen. Myö­häis­mo­der­neissa yhteis­kun­nissa pyr­ki­myk­set ovat olleet vas­tak­kai­sia. Yhteis­kun­nat ovat pai­not­ta­neet asian­tun­ti­juutta, glo­ba­li­saa­tiota, liik­ku­vuu­den ja muu­tok­sen tär­keyttä ja jäl­kit­ra­di­tio­naa­li­suutta. Tar­koi­tuk­sena on ollut luoda yhteis­kun­tia, jotka perus­tu­vat tie­tä­mi­selle ja osaa­mi­selle, mutta tämä pro­sessi on joh­ta­nut moraa­li­seen tihen­ty­mi­seen, yhteis­kun­tien ja sys­tee­mien haa­voit­tu­vuu­den lisään­ty­mi­seen ja nii­den yli­ko­ros­tu­nee­seen riip­pu­vuu­teen eri­lai­sista asian­tun­ti­ja­sys­tee­meistä. Saman­ai­kai­sesti yksi­löi­den sosi­aa­li­nen pää­oma (suh­teet, ver­kos­tot, perhe, suku, yhtei­söt) on saa­nut yli­ko­ros­tu­neen ase­man muo­dos­taen erään­lai­sen suo­jaa­van muu­rin yksi­löi­den ympä­rille. Jos yhteis­kun­nat muut­tu­vat aina vain rela­tio­naa­li­sim­miksi koros­tu­vat yksi­löi­den omi­nai­suu­det peit­täen tasa­ver­tai­suu­den ja yhtei­sen edun peri­aat­teet alleen. Jotta tämä kehi­tys ei ete­nisi kohti uti­li­ta­ris­ti­sia yhteis­kun­ta­jär­jes­tyk­siä, tulee niin yhtei­siä sään­töjä kuin yksi­löi­den ja yhtei­sö­jen toi­mi­juutta yhteis­kun­nissa vahvistaa.

Kivis­ton ja Sztomp­kan luen­not joh­dat­ti­vat ajat­te­le­maan pyr­ki­mys­ten ja odo­tus­ten taakse. Esi­mer­kiksi uskon­toa kos­ke­vissa yhteis­kun­nal­li­sissa kiis­toissa on usein vas­tak­kain kahta tai useam­paa näkö­kul­maa edus­ta­via ryh­miä, jotka pyr­ki­vät vai­kut­ta­maan pää­tök­sen­te­koon. Yhteis­kun­nal­li­sessa kes­kus­te­lussa esiin­tyy usein pel­koja siitä, että jos jokin ryh­mit­tymä saa lii­kaa val­taa, toteu­tu­vat asiat juuri hei­dän tah­to­mas­saan muo­dossa. Seu­rauk­set ovat kui­ten­kin moni­mut­kai­sem­pia. Usein yhteis­kun­nal­li­sessa kes­kus­te­lussa ollaan myös eri­mie­li­siä jon­kin poli­tii­kan seu­rauk­sista. Toi­nen ryhmä tie­tää parem­min kuin toi­set, mitä esi­mer­kiksi maa­han­muu­ton rajoit­ta­mi­sesta tie­tyin perus­tein seu­raa. Seu­rauk­sista ei olla yksi­mie­li­siä. Täl­löin sosio­lo­gin tai uskon­to­tie­tei­li­jän teh­tävä on enna­koida sitä, mitä muut eivät osaa odottaa.

Uus­li­be­ra­lis­min juu­ret paljastettuina

Sosio­lo­gian apu­lais­pro­fes­sori Suvi Sal­men­niemi (Turun yli­opisto) käsit­teli luen­nos­saan ”Unan­tici­pa­ted Affi­ni­ties: Socia­lism and Neo­li­be­ra­lism in a Post-Cold War World” uus­li­be­ra­lis­min ja sosia­lis­min vai­keaa suh­detta. Sal­men­niemi lähes­tyi aihetta itsen käsit­teen kautta. Sal­men­niemi rin­nas­taa Niko­lai Ostrovs­kyn teos­ten sosia­lis­ti­sen itsen agen­dan Dr. Phil:n edus­ta­man itsen kehit­tä­mi­seen tar­koi­te­tun kir­jal­li­suu­den kanssa. Uus­li­be­ra­lis­ti­nen itse­tun­te­musta ja –kehi­tystä käsit­te­levä kir­jal­li­suus ei agen­dal­taan, ihmis­ku­val­taan tai maa­il­man­ku­val­taan eroa Ostrovs­kyn aja­tuk­sista juuri lainkaan.

Uus­li­be­ra­lismi tun­tuu hajot­ta­van idän ja län­nen väli­sen muu­rin ja kyl­män sodan jäl­kei­sen spa­ti­aa­li­set rajan­ve­dot. Uus­li­be­ra­lismi on käsit­teenä proble­maat­ti­nen ja hah­mo­ton. Sen mää­rit­tely aiheut­taa run­saasti tie­teel­listä vas­tak­kai­na­set­te­lua. Uus­li­be­ra­lismi ymmär­re­tään usein erään­lai­sen talou­del­li­sena dokt­rii­nina ja sil­loin käsit­teen muut ulot­tu­vuu­det jää­vät huo­miotta. Eko­no­mi­sen dokt­rii­nin mukaan uus­li­be­ra­lismi on yhteis­kun­tien ja val­tioi­den sub­jek­tii­vi­nen pro­jekti, jonka tar­koi­tuk­sena on mää­ri­tellä kysei­sen val­tion talou­del­li­sia suh­teita mui­hin valtioihin.

His­to­rial­li­sessa pers­pek­tii­vissä kyl­män sodan aikai­nen yhteis­kun­ta­suh­tei­den ja val­tioi­den väli­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen agenda kyt­key­tyy moder­ni­saa­tio­teo­rioi­hin. Maa­ilma jakaan­tuu kol­meen ”maa­il­maan”, jossa länsi on nor­ma­tii­vi­nen tie­teen, talou­den ja poliit­ti­sen tie­don kehto, josta käsin tut­ki­taan itää ja ete­lää. Idän ymmär­tä­mi­nen jäl­ki­so­sia­lis­ti­sena maa­il­mana, joka ”yrit­tää saa­vut­taa län­si­mai­sen maa­il­man” vää­ris­tää kuvaa. Län­si­mai­nen nor­ma­tii­vi­suus ei tun­nusta idän ase­maa, kiel­tää uus­li­be­ra­lis­min sosia­lis­ti­set juu­ret ja yksin­ker­tais­taa sosia­lis­min homo­gee­ni­seksi ilmiöksi, jossa ei ole diver­si­teet­tiä tai vari­aa­tioita. Sosia­lis­min tut­ki­muk­seen palaa­mi­nen on siten ensiar­voi­sen tär­keää, sillä tut­ki­jat eivät saa kadot­taa kon­teks­tia. Vaikka jokin näyt­tää ulkoa­päin samalta, se ei vielä tar­koita sitä, että se on samaa.

Uus­li­be­ra­lismi on erään­lai­nen hybridi, jossa uudet yhdis­tel­mät, sisältö ja muoto vaih­te­le­vat jat­ku­vasti. Uus­li­be­ra­lis­min alku­het­keä ei ole mah­dol­lista jäl­jit­tää. Se on kuin joki, joka alkaa useasta läh­teestä ja taas jakaan­tuu, löy­tää uusia uomia ja katoaa toi­saalta. Sosia­lis­min rooli uus­li­be­ra­lis­min, ja var­sin­kin itsen, suh­teen tulisi tun­nus­taa. Uus­li­be­ra­lismi esi­tet­tiin ja ymmär­ret­tiin kyl­män sodan jäl­keen län­si­mai­sena ilmiönä: agen­dana oli puh­dis­taa kapi­ta­lis­ti­nen eetos sen sosia­lis­ti­sista kyt­kök­sistä. Aika lie­nee kypsä tuoda yhteen post­so­sia­lis­ti­nen, post­ko­lo­nia­lis­ti­nen ja sosio­lo­gi­nen tutkimus.

Kiin­nos­tava oli myös Sal­men­nie­men esit­tämä tie­tee­na­la­jaot­telu, joka nou­dat­teli kyl­män sodan aikaista jakoa kol­meen maa­il­maan: kapi­ta­lis­tista Länttä tut­ki­vat sosio­lo­gia, val­tio­tie­teet ja talous­tiede, sosia­lis­tista Itää alue­tut­ki­mus ja köy­hää Ete­lää ant­ro­po­lo­gia. Nykyi­sessä tilan­teessa työn­jako on tul­lut kysee­na­lai­seksi. Tie­tyllä tavalla tie­tee­na­la­jaon kysee­na­lais­tu­mi­nen ker­too siitä, ettei­vät kyl­män sodan aikai­set kate­go­rioin­nit toimi tässä ajassa. Glo­baa­lis­tu­neessa maa­il­massa mikään ei ole puh­taasti ”län­tistä” tai ”itäistä”.

Odot­ta­mat­to­mia seu­rauk­sia ja hedel­mäl­li­siä kes­kus­te­luja uskon­to­so­sio­lo­gian työryhmässä

Uskon­to­so­sio­lo­gian työ­ryhmä kokoon­tui kah­tena päi­vänä Åbo Aka­de­min ASA-talossa vain muu­ta­man kort­te­lin päässä Educarium-rakennuksesta. Työ­ryh­mässä käsi­tel­tiin kuusi eri­laista esi­tystä. Puhu­jien aiheet itses­sään kom­men­toi­vat kes­ke­nään ja työ­ryh­mässä käyty kes­kus­telu oli mie­len­kiin­toista ja antoi­saa. Uskon­to­tie­tei­li­jälle uskon­to­so­sio­lo­gian työ­ryhmä on itses­tään selvä ja tällä ker­taa vielä erin­omai­sen onnis­tu­nut paikka.

Ensim­mäi­senä esiin­tyi Jere Kyyrö  aihee­naan ”Moniu­lot­tei­nen kan­sa­lai­susko”. Kyy­rön käsi­te­his­to­rial­li­nen ja kriit­ti­nen lähes­ty­mi­nen tar­josi näkö­kul­mia kansalaisuskonnon/yhteiskuntauskonnon käsit­tei­den rajan­ve­doista. Läh­tö­koh­tana esi­tyk­sessä oli ame­rik­ka­lai­sen ja euroop­pa­lai­sen kan­sa­lai­sus­ko­tut­ki­muk­sen valot­ta­mi­nen. Kyyrö sitoi kan­sa­lai­sus­ko­tut­ki­muk­sen myös pyhän sosio­lo­gi­aan, jossa Gor­don Lync­hin ja N. J. Deme­rat­hin eri­lai­set pai­no­tuk­set laa­jem­masta uskon­to­so­sio­lo­gi­sesta näkö­kul­masta funk­tio­naa­li­seen mää­ri­tel­mään nos­ti­vat esille aja­tuk­sen kan­sa­lai­sus­kon­nosta pyhän jär­jes­tyk­senä, jossa kan­sa­kunta näyt­täy­tyy pyhänä. Kyyrö pai­notti, ettei eron­teon ja työn­jaon subs­tan­tii­vi­sella uskon­non mää­ri­tel­mällä ope­roi­van uskon­to­so­sio­lo­gian ja funk­tio­naa­li­sella mää­ri­tel­mällä ope­roi­van pyhän­so­sio­lo­gian välillä tulisi kui­ten­kaan olla teko­syy lopet­taa uskon­non käsit­teen problematisointia.

Kyyrö lähes­tyi aihetta myös media-antropologisesta näkö­kul­masta, jossa median ritu­aa­lit voi­daan nähdä yhte­näi­sen kan­sa­kun­nan ide­aa­lin yllä­pi­tä­jinä, erään­lai­sena myyt­ti­senä appa­raat­tina, joka tuo ihmi­siä yhteen ja mer­ki­tyk­sel­lis­tää kan­sa­kun­nan. Kyyrö kysyi: ”Tar­vi­taanko juma­lia ilmiön mää­rit­te­lyssä?” Perin­tei­sessä mää­ri­tel­mässä oleel­li­nen juma­lal­li­nen legi­ti­mointi näyt­täisi puut­tu­van suo­ma­lai­sesta 2000-luvun kan­sa­lai­sus­kon­nosta, joka on seku­la­ri­soi­tu­nutta. Kyyrö proble­ma­ti­soi juma­lal­li­sen legi­ti­moin­nin olen­nai­suu­den mää­ri­tel­män kan­nalta ja ehdotti, että kan­sa­lai­sus­konto tulisi nähdä moniu­lot­tei­sena käsit­teenä, jossa yhteis­kun­nan eri muo­dot ote­taan tar­kas­te­lun koh­teeksi. Niissä tapah­tuva vari­aa­tio ja nii­den kon­teks­tua­li­saa­tio tulisi ottaa huo­mioon. Täl­löin kan­sa­lai­sus­kon­nolle ei ole yhtä tark­ka­ra­jaista mää­ri­tel­mää, vaan se on heu­ris­ti­nen työ­kalu, jonka avulla on mah­dol­lista tar­kas­tella kan­sa­lai­sus­kon­non moni­nai­suutta ja eri ulot­tu­vuuk­sia. Täl­löin esi­mer­kiksi juma­luu­teen viit­taa­mi­sen tai lute­ri­lai­suu­den rele­vanssi riip­puu tilan­teesta, jossa kan­sa­lai­sus­kon­toa tar­kas­tel­laan. Kyy­rön esi­tys herätti run­saasti kes­kus­te­lua ja myös kriit­ti­siä  kom­ment­teja. Tiede kul­kee eteen­päin juuri tämän­kal­tai­sen aja­tus­ten­vaih­don avulla.

Torstai-iltapäivä jat­kui Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen edus­ta­jien esi­tyk­sillä. Ensim­mäi­senä KTK:n joh­taja Hanna Salo­mäki esit­teli Gal­lup Eccle­sias­tica 2011 –kyse­ly­tut­ki­musai­neis­toon[3] perus­tu­vaa tut­ki­mus­taan ”Kirk­koon sitou­tu­mi­sen alu­eel­li­set erot”. Tilas­tol­li­set aineis­tot osoit­ta­vat jul­ki­sessa kes­kus­te­lussa esillä ollee­seen kirk­koon sitou­tu­van uskon­nol­li­suu­den vähe­ne­mi­sen mie­li­ku­van pitä­vän paik­kansa. Vuo­sien 2008–2011 välillä mil­tei kaikki ihmis­ten uskon­nol­li­suutta, kirk­koon sitou­tu­mista ja kir­kon toi­min­taan osal­lis­tu­mista mit­taa­vat ind­kaat­to­rit ovat las­ke­neet jyr­kästi. Eri­tyi­sesti kol­men kes­kei­sen ulot­tu­vuu­den a) sitou­tu­mi­nen opil­li­siin näke­myk­siin, b) uskon­har­joit­ta­mi­nen yksityisesti/julkisesti ja c) sitou­tu­mi­nen kir­kon jäse­nyy­teen koh­dalla lasku on ollut huo­mat­ta­vaa. Mie­len­kiin­toi­sin huo­mio oli Salo­mäen esi­tyk­sessä se, että tämä kehi­tys ei ole vain kan­sal­lista, vaan sama ilmiö on huo­mat­ta­vissa muissa Pohjoismaissa.

Kan­sal­li­sessa mit­ta­kaa­vassa kirk­kous­kol­li­sim­pia alueita ovat herä­tys­lii­ke­paik­ka­kun­nat ja kirk­koon sitou­tu­mat­to­mim­piin aluei­siin kuu­lu­vat suu­ret kau­pun­git, eri­tyi­sesti pää­kau­pun­ki­seutu ja Tam­pe­reen alue. Syyt kir­kon mer­ki­tyk­sen vähe­ne­mi­seen eivät ole sel­keitä tai tark­ka­ra­jai­sia. Kyse on ennem­min­kin usean eri teki­jän yhteis­vai­ku­tuk­sesta, jossa mm. suku­pol­vi­ky­sy­myk­set, maa­han­muutto, his­to­rial­li­set ja kau­pun­ki­kult­tuu­riin liit­ty­vät syyt muo­dos­ta­vat erään­lai­sen eri tavoin pai­not­tu­neen ja kon­teks­tu­aa­li­sen seli­tyk­sen. Odot­ta­mat­to­muus ei suin­kaan liity sitou­tu­mi­sen tai sitou­tu­mat­to­muu­den alu­eel­li­siin eroi­hin, vaan nii­den ero­jen eri­lai­siin seli­tyk­siin. Se mikä pätee jol­lain paik­ka­kun­nalla, ei selitä mitään toi­sella paik­ka­kun­nalla. Kirk­koon sitou­tu­mi­sen vähe­ne­mi­nen on kir­kon kan­nalta erään­lai­nen odot­ta­ma­ton muu­tos. Tämän kehi­tyk­sen estä­mi­seen liit­ty­vät toi­men­pi­teet ovat kui­ten­kin usein (odot­ta­mat­to­masti?) val­ta­kun­nal­li­sia eivätkä pai­kal­li­sia. Onko tie­tyn­laista odot­ta­ma­tonta seu­rausta myös se, ettei tätä kir­kon krii­siä hah­mo­teta? Salo­mäen esi­tyk­sen tuo­mi­nen vuo­ro­pu­he­luun Pro­fes­sori Piotr Sztomp­kan ylei­se­si­tel­män aiheen kanssa avasi mie­les­tämme odot­ta­mat­to­mia näky­miä. Sosi­aa­li­nen pää­oma, rela­tio­naa­li­suus sekä asian­tun­ti­juu­desta riip­pu­vai­suus vas­tak­kain yhtei­söl­li­sen ja yksi­löl­li­sen toi­mi­juu­den koros­ta­mi­sen kanssa. Mitä vali­taan ja mitkä ovat seuraukset?

Samaan aineis­toon perus­tu­van, eri­lai­sen näkö­kul­man toi FT Kimmo Ketola (Kir­kon tut­ki­mus­kes­kus), jonka esi­tys käsit­teli aihetta ”Uskon­non tule­vai­suus ver­kossa. Inter­ne­tin vai­ku­tus kirk­ko­suh­tee­seen kyse­ly­tut­ki­muk­sen valossa”. Ketola kuvasi aluksi tut­ki­joi­den ymmär­rystä inter­ne­tin vai­ku­tuk­sista uskon­nol­li­seen elä­mään. Tämä ymmär­rys on eden­nyt kol­messa aal­lossa: ensin aja­tel­tiin, että inter­ne­tillä on uskon­toa ja uskon­nol­li­suutta uudis­tava, inno­va­tii­vi­nen luonne, joka syn­nyt­tää uutta uskon­nol­li­suutta (uto­piat ja dys­to­piat). Toi­sessa aal­lossa kes­ki­tyt­tiin sii­hen, miten online-toiminta vai­kut­taa offline-yhteisöllisyyteen ja miten yhtei­söl­li­syys­kä­si­tyk­set muut­tu­vat. Kol­man­nessa vai­heessa tut­ki­muk­sen fokuk­sessa on ollut elä­män kaut­ta­lin­jai­nen muut­tu­mi­nen infor­maa­tion hal­lit­se­missa yhteis­kun­nissa ja miten ”online” ja ”offline” ovat jat­ku­vassa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa kes­ke­nään.  Uusim­massa tut­ki­muk­sessa on pää­dytty sii­hen, ettei online-toiminta vai­kuta offline-yhteisöllisyyteen. Inter­net sti­mu­loi ja roh­kai­see vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, eikä vähennä sitä, toi­sin sanoen inter­net täy­den­tää offline-elämää.

Ketola on pää­syt saman­suun­tai­siin alus­ta­viin tulok­siin tut­ki­muk­ses­saan. Kyse­ly­ai­neis­to­jen tilas­tol­li­sen ana­lyy­sin perus­teella kirk­koon sitou­tu­mi­nen kor­re­loi yksi­löi­den uskon­nol­li­sen taus­tan ja seu­ra­kun­ta­kon­tak­tien kanssa. Kir­kol­lista vies­tin­tää seu­raa toki niin uskon­nol­li­sen taus­tan omaa­via ihmi­siä kuin myös sel­lai­sia, joi­den päi­vit­täi­seen elä­mään kirkko ei juuri liity. Medioi­den käyttö (paperi, sosi­aa­li­nen media, koti­si­vut tms.) on suku­pol­vi­ky­sy­mys. Kir­kosta eroa­mi­sen toden­nä­köi­syys suh­teessa kir­kon internet-viestinnän sisäl­töi­hin itse asiassa kas­vaa hie­man, kun tar­kas­te­lun koh­teeksi ote­taan kon­ser­va­tii­vi­sin osa seu­ra­kun­taan kuu­lu­vista ihmi­sistä. Ei-uskonnollisten ja hei­kosti kirk­koon sitou­tu­vien jou­kossa eroa­mis­kyn­nys madal­tuu ensi­si­jai­sesti seu­ra­kun­ta­kon­tak­tien ollessa vähäi­siä, eikä niin­kään suh­teessa sii­hen mil­lai­nen toi­mija kirkko inter­ne­tissä on. Lop­pu­jen lopuksi inter­net Suo­messa on Keto­lan mukaan uskon­nol­li­sessa mie­lessä melko neut­raali vies­tin­nän väline. (Odot­ta­ma­ton seu­raus?) Jos mie­timme miten suuri pai­noarvo inter­ne­tillä tun­tuu tässä yhteis­kun­nassa ole­van ja miten Suo­men evankelis-luterilainen kirkko tuot­taa jat­ku­vasti työn­te­ki­jöil­leen eri­lai­sia ohjeita vir­tu­aa­li­sen seu­ra­kun­tae­lä­män raken­ta­mi­sesta, ohjaa­mi­sesta ja rajoit­ta­mi­sesta, on var­masti monella tasolla odot­ta­ma­tonta kir­kon pii­rissä huo­mata, ettei inter­ne­tissä tapah­tuva toi­minta juu­ri­kaan hei­lauta vaa’ankieliasemassa ole­vien ihmis­ten kirk­kous­kol­li­suutta suun­taan tai toi­seen. Inter­ne­tiä pide­tään usein vir­heel­li­sesti tär­keänä ja ajan­koh­tai­sena rat­kai­suna moniin sel­lai­siin ongel­miin, joi­den rat­kai­suna se ei edes voi toi­mia. Internet-toiminnalla on toki paik­kansa ja tar­koi­tuk­sensa, mutta aivan niin suurta mer­ki­tystä sillä ei ole, kuin on oletettu.

Torstai-iltapäivän päätti Anna Haa­pa­lai­sen esi­telmä ”Post-sekulaaria uskon­nol­li­suutta: Muut­tu­van uskonno(n)/llisuuden mää­ri­tel­mät Turun Mikae­lin­seu­ra­kun­nassa”, jossa tar­kas­tel­tiin seu­ra­kun­taa post-sekulaarista vii­te­ke­hyk­sestä. Seu­ra­kun­nassa kent­tä­töitä teh­nyt Haa­pa­lai­nen on teh­nyt osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia seu­ra­kun­nassa vuo­sien 2012 ja 2013 ajan sekä haas­ta­tel­lut seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jöitä, aktii­vi­sesti seu­ra­kun­nan toi­min­nassa mukana ole­via seu­ra­kun­ta­lai­sia ja myös hen­ki­löitä, jotka eivät osal­listu kysei­sen seu­ra­kun­nan toi­min­taan. Seu­ra­kun­nan jul­ki­nen pro­fiili on vai­keasti mää­ri­tel­tä­vissä sillä ulko­pii­ri­läis­ten (hen­ki­löt, joilla ei ole mitään kyt­köstä mihin­kään seu­ra­kun­taan) mie­li­ku­vissa pai­not­tuu aja­tus inno­va­tii­vi­sesta ja uudis­tus­mie­li­sestä seu­ra­kun­nasta, kun taas sisä­pii­ri­läi­set (hen­ki­löt, joilla on jokin kyt­kös johon­kin muu­hun seu­ra­kun­taan) näke­vät sen usein van­hoil­li­sena, aika ajoin jyrk­kä­nä­kin.  Haa­pa­lai­sen mukaan seu­ra­kun­nasta on löy­det­tä­vissä useita eri tavoin uskon­nol­li­suu­teen suh­tau­tu­via ja uskon­nol­li­sia sisäl­töjä mää­rit­te­le­viä ryh­miä. Täl­lai­sia ovat muun muassa perin­teitä pai­not­ta­vat ja jous­ta­mat­to­mat sekä uudis­tus­ha­lui­set, rajoja rik­ko­vat ja proak­tii­vi­set. Haa­pa­lai­nen esit­teli reak­tioita uskon­nol­li­sen ken­tän muu­tok­siin kuvaa­malla kol­mea eri­laista tilai­suutta tai työ­muo­toa. Lopuksi Haa­pa­lai­nen esit­teli tar­kem­min perin­tei­sem­män pai­no­tuk­sen tilai­suutta, Raa­mat­tu­kou­lua, kuvaa­malla yhden tilai­suu­den sisällä tapah­tu­vaa muo­don ja subs­tans­sin sekä perin­tei­syy­den ja uudis­tu­mi­sen väli­siä pai­no­tuk­sia.  Huo­li­matta tiet­ty­jen työ­muo­to­jen lin­kit­ty­mi­sestä esi­mer­kiksi perin­tei­sem­pään ja sisäl­töä koros­ta­vaan ryh­mit­ty­mään, on tämän­kal­tai­sista tilai­suuk­sista löy­det­tä­vissä myös uudis­tu­mista ja muo­toa koros­ta­via ele­ment­tejä. Haa­pa­lai­sen esi­tel­mästä oltiin hyvin kiin­nos­tu­neita, koska se toi käy­tän­nössä valoon niitä teki­jöitä, joita aiem­missa esi­tyk­sissä oli esi­tetty tilas­to­tie­don valossa.

Uskon­to­so­sio­lo­gian työ­ryhmä jat­koi per­jan­taina kah­den mie­len­kiin­toi­sen esi­tel­män parissa. Ensim­mäi­senä YTT Veli-Matti Sal­mi­nen (Kir­kon tut­ki­mus­kes­kus) kysyi esi­tel­mäs­sään, ”Voiko osal­lis­tu­mi­nen olla jota­kin muuta kuin yhtei­söl­li­syyttä?” Suo­men evankelis-luterilainen kirkko on samassa ase­massa kuin monet muut yhteis­kun­nassa toi­mi­vat jär­jes­töt, joi­den toi­min­taan osal­lis­tu­vien ihmis­ten määrä vähe­nee jat­ku­vasti. Osal­lis­tu­mi­nen – niin kir­kon kuin jär­jes­tö­jen toi­min­taan – on joko haja­naista tai vain har­vo­jen, jo ikään­ty­nei­den, hen­ki­löi­den varassa. Kir­kon tulisi vah­vis­taa jäse­nyyttä, osal­lis­tut­taa ja sitout­taa ihmi­siä toi­min­taansa, mutta miten se voi­daan tehdä, jos kir­kon mer­ki­tys on ihmi­sille vähäi­nen tai kir­kon arvot eivät ole jae­tut. Jäse­nyys ei voi sitout­taa, jol­lei sillä ole käy­tän­nöl­listä tai toi­min­nal­lista ulot­tu­vuutta. Moti­vaa­tiolla on suuri merkitys.

Kes­kei­sen väli­ryh­män muo­dos­ta­vat pas­sii­vi­set osal­lis­tu­jat, joista osa tekee kirk­koon kuu­lu­mi­sen suh­teen ratio­naa­li­sia pää­tök­siä. Tämä ryhmä saat­taa hei­laut­taa jäse­nyys­ti­las­toja rajus­ti­kin. Jäse­nyy­teen ja sitou­tu­mi­seen vai­kut­ta­vat niin ikä, suku­puoli kuin taus­ta­te­ki­jät, joita ovat esi­mer­kiksi per­he­taus­tasta löy­det­tä­vissä ole­vat herä­tys­lii­ke­kyt­kök­set. Osal­lis­tu­mat­to­mien ja pas­sii­vis­ten hen­ki­nen iden­ti­teetti vaih­te­lee agnos­ti­kosta uskonn­ot­to­maan (suu­rim­mat ryh­mät) ja 72% tästä ryh­mästä ei ole saa­nut min­kään­laista uskon­nol­lista koti­kas­va­tusta. Tähän ryh­mään kuu­lu­vat ihmi­set käyt­tä­vät kui­ten­kin jotain kir­kon pal­ve­luja, joista suo­si­tuim­pia ovat ”Kau­neim­mat jou­lu­lau­lut” –tilai­suu­det ja kon­ser­tit. Osal­lis­tu­mat­to­muus ja pas­sii­vi­suus kor­re­loi­vat äänes­tä­mät­tö­myy­den kanssa, josta voi­daan pää­tellä, että osal­lis­tu­mat­to­muus ja pas­sii­vi­suus eivät suh­teudu vain kirk­koon, vaan ovat osa laa­jem­paa ilmiötä. Kan­sa­lai­syh­teis­kun­ta­nä­ke­myk­sestä käsin kir­kon voi­daan aja­tella ole­van kuin suuri kan­sa­lais­jär­jestö tai mana­ge­ria­lis­ti­nen pal­ve­luor­ga­ni­saa­tio joka toi­mii kump­pa­nuusyh­teis­työssä mui­den yhteis­kun­ta­sek­to­rien kanssa. Kir­kon kan­nalta on rat­kai­se­vaa, mitä pas­sii­vi­set ja osal­lis­tu­mat­to­mat päät­tä­vät tehdä. Voi­daan aja­tella, että uskon­nol­li­suu­den mer­ki­tys ei ole vähe­ne­mässä olen­nai­sesti, mutta sen kana­voi­tu­mi­nen ja iden­ti­fioi­tu­mi­nen yhtei­söön ja yhtei­söl­li­seen toi­min­taan vähe­nee jatkuvasti.

Per­jan­tai­aa­mu­päi­vän toi­sen esi­tel­män piti kap­pa­lai­nen, TT, YTM Martti Muuk­ko­nen aiheesta ”The YMCA – a Pio­neer of Orga­ni­sa­tio­nal Inno­va­tions”. Muuk­ko­nen aloitti kuvaa­malla tut­ki­mus­pa­ra­dig­man syn­tyä. Lapsi osal­lis­tuu jon­kin jär­jes­tön toi­min­taan, olkoon se sit­ten par­tio­liike tai NMKY-toiminta, jat­kaen sitä koko nuo­ruu­tensa aina aikui­si­kään asti. Tämä kiin­nos­tus ja innos­tus kan­taa läpi opis­ke­lu­jen aina opin­näyt­tei­den aihei­den valin­taan asti. Aka­tee­mi­nen ura ja tut­ki­muk­sel­li­set valin­nat kie­tou­tu­vat hen­ki­lö­koh­tai­seen kiin­nos­tuk­seen ja kokemuksiin.

NMKY-järjestötoimintaa pide­tään jär­jes­tö­tut­ki­muk­sen pii­rissä onnis­tu­neena ja esi­mer­kil­li­senä. Huo­li­matta jär­jes­tön val­ta­vasta koosta, Gene­vessä sijait­se­vassa pää­ma­jassa työs­ken­te­lee vain noin 20 vaki­tuista työn­te­ki­jää. Tämä on mah­dol­lista siksi, että jo NMKY:n perus­ta­mi­sen alku­vai­heessa koros­tet­tiin pai­kal­lis­osas­to­jen itse­näi­syyttä ja pai­kal­li­sen osaa­mi­sen hyö­dyn­tä­mistä sekä katto-organisaation keveyttä. Jär­jes­tön raken­teen yksin­ker­tai­suus on yksi sen orga­ni­sa­to­ri­sista inno­vaa­tioista. Toi­min­nal­li­sista inno­vaa­tioista esi­merk­kinä voi­daan pitää NMKY:n tapaa mukau­tua ja mukaut­taa toi­min­taansa kul­loi­ses­sa­kin tilan­teessa. Sotien aikana jär­jestö teki run­saasti työtä soti­lai­den parissa, sotien jäl­keen työtä jat­ket­tiin sota­van­kien kes­kuu­dessa ja kun vii­mein UNHCR ja Kirk­ko­jen maa­il­man­neu­vosto perus­tet­tiin, siir­tyi­vät hen­ki­löt, jotka oli­vat kar­tut­ta­neet työ­ko­ke­mus­taan edellä mai­ni­tuissa sota-ajan työ­teh­tä­vissä, näi­den jär­jes­tö­jen pal­ve­luk­seen. Samoin työ­ryh­mä­työs­ken­te­lyä voi­daan Muuk­ko­sen mukaan pitää NMKY:stä läh­töi­sin ole­vana toi­min­nal­li­sena innovaationa.

NMKY:n toi­minta oli alussa hyvin herä­tys­kris­til­listä. Koros­tet­tiin uskoa Jee­suk­seen Kris­tuk­seen ja Juma­lan val­ta­kun­nan levit­tä­mi­sen tär­keyttä nuor­ten mies­ten kes­kuu­teen, samoin poliit­ti­nen toi­minta rajat­tiin kate­go­ri­sesti jär­jes­tön toi­min­nan ulko­puo­lelle. NMKY:n kol­mio­pe­ri­aate: Mind, Spi­rit, Body, lähti liik­keelle Yhdys­val­loista ja tämä ruu­miin­kult­tuu­rin ja hen­gel­li­sen kil­voit­te­lun yhte­ne­väi­syy­den idea levisi nopeasti pai­kal­lis­osas­to­jen kautta maa­il­man­laa­jui­seksi. NMKY:n urhei­lu­toi­min­nassa voi­daan nähdä myös Juve­na­lik­sen lauseen ”Mei­dän on rukoil­tava juma­lia, jotta voi­simme saada ter­veen sie­lun ter­veessä ruu­miissa” mää­ri­telmä ruu­miil­li­sen ja sie­lul­li­sen ter­vey­den peri­aat­teel­li­sesta kytköksestä.

Perjantai-aamupäivän esi­tel­mät jat­koi­vat tors­taina pidet­ty­jen esi­tel­mien tee­moja. Aihe­pii­ril­tään uskon­to­so­sio­lo­gian työ­ryhmä pai­not­tui evankelis-luterilaista kirk­koa lähellä ole­viin tee­moi­hin sii­tä­kin huo­li­matta, että työ­ryh­mään toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leeksi kaikki uskon­to­so­sio­lo­gi­aan liit­ty­vät esitelmät.

Kult­tuu­rien ja tie­tee­na­lo­jen koh­taa­mi­sia luokkatutkimuksessa

Uuden luok­ka­tut­ki­muk­sen työ­ryhmä kokoon­tui tors­taina. Ensim­mäi­nen havainto ryh­mästä oli – jo ohjel­maan tutus­tuessa – sen suku­puo­li­ja­kauma. Ryh­män kokoon­tu­mi­seen osal­lis­tui 27 hen­ki­löä, joista seit­se­män oli mie­hiä; kuu­desta esi­tel­män pitä­jästä (joista yksi oli poissa) ainoa mies oli uskon­to­tie­tei­lijä. Nykyi­nen suo­ma­lai­nen luok­ka­tut­ki­mus on jakau­tu­nut kah­teen perin­tee­seen: van­haan ja uuteen. Peri­aat­teessa van­ha­kin perinne jakau­tuu kah­teen, mutta marxi­lai­nen luok­ka­tut­ki­mus ei ole tällä het­kellä kovin aktii­vista. Uuswe­be­ri­läi­sen luok­ka­tut­ki­muk­sen seu­raa­jat eivät tosin hekään kai­kissa tut­ki­muk­sissa kes­kity luok­kaan, vaan yleensä eriar­voi­suus­tut­ki­muk­seen. Uusin luok­ka­tut­ki­mus on käy­tän­nössä jälki– tai uus­bour­dieu­laista ja suuri osa tut­ki­joista on joko suku­puo­len­tut­ki­muk­sen alalta tai sii­hen esi­mer­kiksi pro­jek­tien kautta kyt­kök­sissä. Yksi yhtei­nen nimit­täjä tälle tut­ki­mus­pe­rin­teelle on mie­len­kiinto Bever­ley Skegg­sin kir­joi­tuk­siin, jopa niin pit­källe, että voisi lähes puhua skegg­si­läi­sestä tut­ki­mus­pe­rin­teestä. Osa­not­ta­ja­määrä ker­toi siitä, että luok­ka­tut­ki­mus kiin­nos­taa eten­kin opis­ke­li­joita, joita oli ryh­mässä runsaasti.

Ensim­mäi­senä esi­tyk­sensä piti FM Marjo Koleh­mai­nen (Tam­pe­reen yli­opisto) aiheesta ”Suku­puo­len ja sek­su­aa­li­suu­den mää­rit­te­le­mi­nen ’maun’ kautta”, aiem­min jul­kais­tun artik­ke­linsa (2012) poh­jalta. Hänen ana­lyy­sinsä tosi-tv-ohjelmien raken­ta­masta maku­kult­tuu­rista tii­vis­tyi aja­tuk­seen, että kes­ki­luok­kai­seen ja suku­puo­li­nor­ma­tii­vi­seen muot­tiin sopi­mat­to­mat tyy­lit jou­tu­vat tois­tu­vaksi hal­vek­sun­nan, sää­lin tai nau­run koh­teeksi. Suku­puo­li­roo­lien väli­nen ero taas näkyy siinä, että nais­ten odo­te­taan reflek­toi­van omaa tyy­li­ään ja affek­tii­vista ruu­mis­suh­detta, mutta mie­het esi­te­tään tyy­ty­väi­sinä ja itse­var­mem­pina. Seu­raa­vaksi FT Kirsti Lem­piäi­nen (Lapin yli­opisto) puhui aiheesta ”Femi­nis­ti­so­sio­lo­git kes­ki­luo­kan jäl­jillä”, kes­kit­tyen aka­tee­mi­siin toi­mi­joi­hin ja hei­dän aja­tuk­siinsa luo­kasta. Lem­piäi­sen mukaan aka­tee­mi­set toi­mi­jat pai­kan­ta­vat luo­kan yksit­täi­siin koh­tiin tai koke­muk­siin, mutta eivät nimeä sitä iden­ti­tee­tik­seen. Luok­ka­tie­toi­suus on täl­löin enem­män itsen pai­kan­ta­mista kuin määrittelemistä.

Kol­man­tena FM Kata­riina Mäki­nen (Tam­pe­reen yli­opisto) esit­teli omaa tut­ki­mus­taan aiheella ”Maa­han­muut­to­kes­kus­telu ja luo­kan hil­jai­suus”. Mäki­sen tar­koi­tus on tut­kia inter­net­foo­ru­mien maa­han­muut­to­kes­kus­te­lua sekä sitä, miten niissä luokka sivuu­te­taan ja koros­te­taan etni­syyttä, kult­tuu­ria, suku­puolta ja uskon­toa. Tut­ki­muk­sen haas­teita ovat niin hil­jai­suu­den pai­kan­ta­mi­nen ja ana­ly­sointi kuin joi­den­kin kes­kus­te­lu­foo­ru­mien sul­je­tut alu­eet. Jos tut­kija haluaa ana­ly­soida sisä­pii­rin kes­kus­te­lua, täy­tyisi hänen täl­löin esiin­tyä tut­ki­jana vies­ti­ket­jussa ja näin sekä vaa­ran­taa kes­kus­te­lun aitous että pal­jas­taa itsensä kri­tii­kille. Vii­mei­senä esit­teli omaa tut­ki­mus­taan VTT Anu-Hanna Ant­tila Turun yli­opis­tosta aiheella ”Luok­ka­ta­pai­suus ja koti­töi­den suku­puo­li­tettu jaka­mi­nen”. Mäki­nen ja Ant­tila oli­vat myös ryh­män kool­le­kut­su­jat ja toi­mi­vat samassa VoxClass-hankkeessa. Ant­ti­lan yti­mek­kään lyhyen esi­tyk­sen yksi ana­lyysi oli, että jous­ta­vim­min koti­työt jae­taan kou­lu­te­tuissa per­heissä, joissa työ­ai­ka­jousto sekä resurs­sit anta­vat tähän suu­rem­man mah­dol­li­suu­den kuin työ­väen­luok­kai­sessa perheessä.

Nel­jän­tenä ryh­mässä esit­teli tut­ki­mus­taan Teemu T. Mant­si­nen, joka luo uutta tut­ki­mus­pe­rin­nettä jos­sain kah­den aiem­min mai­ni­tun perin­teen väli­maas­tossa, selit­täen uskon­non ja luokka-aseman yhteyttä kult­tuu­rien väli­sessä kil­pai­lussa tapah­tu­valla sosi­aa­li­sen toi­min­nan ja ratio­naa­li­sen valin­nan pro­ses­seilla. Vakiin­tu­mat­to­maan tut­ki­mustra­di­tioon kiin­nit­ty­mät­tö­män tut­ki­jan yksi mer­kit­tävä haaste on lähes­ty­mis­ta­van poik­kea­vuus muille tut­ki­joille. Kun tähän lisä­tään vielä oman tie­tee­na­lan perinne sekä käsit­teet, tut­ki­joi­den väli­sessä koh­taa­mi­sessa saa­te­taan kes­kit­tyä hyvin ylei­siin ja sinänsä toi­sar­voi­siin asioi­hin. Uskonto ei ole suo­ma­lai­sille sosio­lo­geille tuttu tut­ki­musaihe, minkä vuoksi kes­kus­telu voi pyö­riä yllät­tä­vän pal­jon perus­kä­sit­tei­den kuten uskonto ja usko­muk­set, ympä­rillä. Uskonto ja ratio­naa­li­nen toi­minta on käsi­te­pari, joka syn­nyt­tää myös kysy­myk­siä. Toi­minta voi kui­ten­kin olla ratio­naa­lista, vaikka pre­mis­sit oli­si­vat toi­sesta näkö­kul­masta käsit­tä­mät­tö­miä usko­muk­sia. Uskonto on osa kult­tuu­ria sekä ihmis­ten elä­mää ja vai­ku­tus­pii­riä, minkä vuoksi sitä ei voida ohit­taa poh­dit­taessa yksi­lön ase­moi­tu­mista yhteis­kun­nan luokkaportaille.

Odo­tet­tua yhteisöllisyyttä

Torstai-ilta hui­pen­tui Turun yli­opis­ton pää­ra­ken­nuk­sen aulassa jär­jes­tet­tyyn cocktail-tilaisuuteen. Kuo­hu­viini, her­kul­li­set sor­mi­syö­tä­vät, Westermarck-seuran puheen­joh­ta­jan, Anssi Perä­ky­län ja Turun yli­opis­ton sosio­lo­gian pro­fes­sori Jani Ero­lan puheen­vuo­rot sii­vit­ti­vät innos­tu­nutta kes­kus­te­lua. Kon­fe­rens­sin osal­lis­tu­ja­määrä nimet­tiin tee­man mukai­sesti odot­ta­mat­to­maksi seu­rauk­seksi. Joh­to­pää­tös suo­siosta oli yksi­mie­li­nen: sosio­lo­gialla menee hyvin.

Cocktail-tilaisuuden jäl­keen vie­raat siir­tyi­vät Pani­mo­ra­vin­tola Kou­luun, osa naut­ti­maan illal­lista ja osa kes­kus­te­le­maan ravin­to­lan ala­ker­taan. Illal­li­sen jäl­keen ”sosio­lo­gi­nen” house-bändi vir­kisti iki­vih­reillä kon­fe­rens­si­vä­keä ja joku­nen tans­sias­kel­kin näh­tiin. Kokoon­tu­mi­set ja juh­la­ti­lai­suu­det kon­fe­rens­sien aikana ovat mitä par­hainta aikaa luoda moni­tie­tei­siä kon­tak­teja. Yhteis­työ alkaa usein epä­vi­ral­li­sissa yhteyk­sissä, vapaan kes­kus­te­lun odot­ta­mat­to­mia seu­rauk­sia. Uskon­to­tie­teel­li­nen dele­gaa­tio vetäy­tyi kui­ten­kin jo hyvissä ajoin val­mis­tau­tu­maan seu­raa­vaan päi­vän sosio­lo­gi­seen antiin.

Tun­tei­den sosiologiaa

Niin uskon­to­tie­teen, psy­ko­lo­gian, kuin sosio­lo­gian aloilla on viime vuo­sina nous­sut uusi mie­len­kiinto tun­teita koh­taan. Per­jan­taina kokoon­tu­neessa työ­ryh­mässä poh­dit­tiin tun­tei­den roo­lia sosio­lo­gi­sesta ja sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi­sesta näkö­kul­masta. Ensim­mäi­senä VTM Satu Soukka (Turun yli­opisto) esit­teli alka­vaa tut­ki­mus­taan otsi­kolla ”Rock-muusikon kier­tue­työ”. Sou­kan tar­koi­tus on tehdä etno­gra­fi­nen tut­ki­mus jon­kun suo­ma­lai­sen muusi­kon kiertue-elämästä, kes­kit­tyen eri­tyi­sesti sen ritu­aa­li­siin siir­ty­miin kier­tu­een ja kon­sert­tien limi­naa­li­ti­loissa. Uskon­to­tie­tei­li­jää lähellä ole­vat ter­mis­töt toi­vat tut­ki­musai­heessa mie­liin pyhän rajoilla toi­mi­mi­sen sekä koh­taa­mi­sen, joita sekä artisti että fanit käy­vät läpi eri­tyi­sesti kon­sert­tien aikana. Eri­lai­sen tut­ki­mus­a­se­tel­man esit­teli HLL Sirkka Jaak­kola (Turun yli­opisto) aiheesta ”Ham­mas­hoi­to­pelko ja 18-vuotiaan nuo­ren kokema vuo­ro­vai­ku­tus ham­mas­hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan kanssa”. Kes­kei­sinä tun­teina pel­koa koke­villa ovat tur­vat­to­muus ja rau­hat­to­muus, joi­hin vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teella voi­daan tut­ki­muk­sen mukaan vai­kut­taa. Kol­mas tut­ki­muk­sensa esit­te­lijä oli VTT Liisa Vou­ti­lai­nen (Hel­sin­gin yli­opisto) aiheella ”Sosi­aa­li­nen ja fysio­lo­gi­nen tunne tari­nan­ker­ron­nassa”. Vou­ti­lai­sen tut­ki­mus­pro­jek­tissa tark­kail­laan koe-asetelmalla toi­sil­leen tun­te­mat­to­mia kes­kus­te­lu­pa­reja. Fysio­lo­gi­silla ja ais­tin­va­rai­silla mit­ta­reilla voi­daan havaita, kuinka kuu­lija vas­taa ker­to­jan tun­tei­siin, koros­taen eten­kin posi­tii­vis­ten ker­to­mus­ten tunteita.

Uskon­to­so­sio­lo­giassa ja uskon­top­sy­ko­lo­giassa tun­tei­den tut­ki­mi­nen on yksi nouseva trendi (katso esim. Riis & Wood­head 2010; Davies 2011), mutta juon­taa juu­rensa yli sadan vuo­den taakse uskon­to­tie­teen var­hai­siin vuo­siin ja Wil­liam Jame­sin klas­sik­ko­teok­seen Uskon­nol­li­nen koke­mus (1902/1980). Sosio­lo­gi­päi­ville osal­lis­tu­neille tur­ku­lai­sille uskon­to­tie­tei­li­jöille lähin tut­ki­mus­me­ne­telmä työ­ryh­mässä esi­te­tyistä on Sou­kan etno­gra­fi­nen kar­toi­tus tut­ki­mus­koh­teesta. Turun yli­opis­ton tut­ki­mustra­di­tioi­hin sopisi hyvin tämän­kal­tai­nen uskon­to­so­si­aa­lip­sy­ko­lo­gi­nen tut­ki­mus jon­kin uskon­nol­li­sen toi­mi­jan ken­tästä ja affek­tii­vi­sesta työstä. Nykyi­sissä Turun yli­opis­ton perustutkinto-opiskelijoissa on useita, joita uskon­top­sy­ko­lo­gia kiin­nos­taa. Toi­vot­ta­vasti joku heistä ymmär­tää etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­sen ja tun­tei­den sosio­lo­gian tar­joa­mat mah­dol­li­suu­det jo opin­näy­te­työtä valitessaan.

Monen­lai­sia toimijuuksia

Perjantai-aamuna kokoon­tui myös Marja-Liisa Hon­ka­sa­lon ja Anna Lepon koor­di­noi­man ”Hau­ras toi­mi­juus” –työ­ryh­män sekä Kaisa Keto­ki­ven ja Olli Pyyh­ti­sen koor­di­noi­man ”Belon­ging and ways of rela­ting” –työ­ryh­män yhtei­sis­tunto. Ensim­mäi­senä esiin­tyi YTM Mar­kus Kaar­ti­nen, joka oli tut­ki­nut talo­nyh­tiöissä ”Välitä, Vai­kuta, Voi hyvin” –hank­keen puit­teessa orga­ni­soi­tua ympä­ris­tö­eks­pert­ti­toi­min­taa. Aktii­vi­nen asu­kas otet­tiin mukaan talo­nyh­tiön kier­rä­tys­toi­min­taan. Kaar­ti­nen sovelsi kult­tuu­ri­his­to­rial­lista toi­min­nan teo­riaa, jossa toi­minta näh­dään koh­teel­li­sena ja välit­ty­neenä. Kun mal­liin lisä­tään kol­lek­tii­vi­nen taso, tulee mukaan yhteisö, sään­nöt ja työnjako.

Maa­lis­kuun alussa väi­tel­lyt VTM Elina Paju (Hel­sin­gin yli­opisto) oli etno­gra­fiaa teh­des­sään kiin­nit­tä­nyt huo­miota tut­ki­mansa päi­vä­ko­din lat­ti­aan, äärim­mäi­seen nöy­rään ele­ment­tiin, jolla on kui­ten­kin hyvin suuri vai­ku­tus toi­min­taan: päi­vä­ko­din lat­tia on muo­via, jotta se olisi hel­pom­min sii­vot­ta­vissa, mutta lat­tian liuk­kau­den takia käyt­töön oli otettu sisä­tos­sut. Lat­tian kuviointi saa lap­set hyp­pi­mään tie­tyllä tavalla ja lat­tian liuk­kaus mah­dol­lis­taa tie­tyn­lai­sia toi­sin teke­mi­sen tapoja, kuten juok­se­mista, liu­ku­mista ja liu­kas­te­lua, joita pyri­tään kont­rol­loi­maan. Pajun esi­telmä kiin­nitti huo­miota ei-inhimilliseen toi­mi­jaan, jonka kal­tai­set jää­vät usein ihmis­tie­teel­li­sissä tut­ki­muk­sissa katveeseen.

Seu­raa­vaksi YTT Mianna Mes­kus (Hel­sin­gin yli­opisto) esit­teli hedel­möi­tys­hoi­toja kos­ke­vaa tut­ki­mus­taan, jossa hän pyr­kii otta­maan huo­mioon lääkäri-potilas –suh­tei­den lisäksi kemial­li­set ja solu­ta­son toi­mi­juu­det. Mes­kus seu­rai­lee työs­sään ns. lit­teää onto­lo­giaa, joka ei aseta mitään tiet­tyä olo­muo­toa (kuten ihmi­syk­si­löä) etuoi­keu­tet­tuun ase­maan. Hän nou­dat­taa meto­dista ohjetta ”fol­low the account”, joka joh­dat­taa kysy­mään ”mikä saa aikaan vai­ku­tuk­sen ja tekee jotain”? Hedel­möi­tys­hoi­dossa ollei­den nais­ten internet-keskusteluissa esi­mer­kiksi sukuso­luja per­so­ni­fioi­tiin ja niille annet­tiin joko pas­sii­vi­sia tai aktii­vi­sia omi­nai­suuk­sia. Kom­ment­ti­pu­heen­vuo­roissa huo­mio kiin­nit­tyi per­so­ni­fioin­tei­hin ja meta­fo­riin ylei­sem­min. Ne ker­to­vat pal­jon näi­den toi­mi­joi­den tär­key­destä ja vai­ku­tuk­sesta ihmisiin.

Lopuksi Turun yli­opis­ton sosio­lo­gian yli­opis­ton­leh­tori YTT Olli Pyyh­ti­nen esit­teli tapausta, jossa vuo­sina 1506–1507 val­mis­tu­nut La Madonna Dei Grao­fani –maa­laus, jota oli alun perin pidetty Rafae­lin teke­mänä, kun­nes 1800-luvulla sitä alet­tiin pitää tai­dok­kaana vää­ren­nök­senä ja se oli vai­pu­nut unoh­duk­siin. Myö­hem­min se löy­det­tiin Iso-Britanniasta ja toden­net­tiin tek­ni­sin apu­kei­noin Rafae­lin maa­laa­maksi. Pyyh­ti­sen mukaan teok­sen aitous on osin jäl­ki­kä­teen, tek­ni­sen tut­ki­muk­sen käy­tän­nöissä tuo­tet­tua. Pyyh­ti­nen on kiin­nos­tu­nut tästä aitou­den tuot­ta­neesta kol­lek­tii­vista tai ”toi­mi­mosta”, jossa on mukana myös esi­neitä, tut­ki­mus­lait­teita ja ei-inhimillisiä elä­män­muo­toja. Tie­teel­li­nen tut­ki­mus ei vain löydä, vaan myös osal­lis­tuu asioi­den tuot­ta­mi­seen. Lisäksi tut­ki­mus­työ liit­tää työn uusien suh­tei­den osaksi. Maa­lauk­sen han­kin­taan käy­tet­tiin jul­ki­sia varoja, mikä johti vas­tus­tuk­seen. Tämä taas johti sii­hen, että maa­lausta käy­tet­tiin syr­jäy­ty­mi­se­nes­to­kam­pan­jan osana.

Kol­messa vii­mei­sessä esi­tel­mässä pai­not­tui uus­ma­te­ria­lis­ti­nen (myös muita nimi­tyk­siä voi­daan käyt­tää) näkö­kulma, jossa ote­taan myös ei-inhimilliset toi­mi­jat huo­mioon, eikä inh­mil­li­siä toi­mi­joita pyritä aset­ta­maan onto­lo­gi­sesti etusi­jalle. Suo­ma­lai­sessa uskon­to­tie­teessä tätä suun­tausta ovat teh­neet tutuiksi sen latou­ri­lai­sessa muo­dossa Mika Las­san­der ja Peik Ing­man (Åbo Aka­demi).[4] Myös uskon­to­so­sio­logi tai –ant­ro­po­logi voi kiin­nit­tää huo­miota sii­hen, mil­lai­sia muo­dos­tel­mia tai toi­mi­moita yhtei­söt ja mate­ri­aa­li­set ympä­ris­töt tuot­ta­vat sekä mil­lai­sia suh­teita niissä raken­tuu. Lähes­ty­mis­tapa saa myös kiin­nit­tä­mään uudella tavalla huo­miota sii­hen, mil­lai­sia suh­teita yli­luon­nol­li­siin toi­mi­joi­hin ja sym­bo­lei­hin raken­tuu ja mil­lai­sin seu­rauk­sin? Mianna Mes­kusin (Hel­sin­gin yli­opisto) esi­telmä nosti esiin aja­tuk­sen, että ei-inhimillisten toi­mi­juuk­sien ja koos­tei­den huo­mioo­not­ta­mi­nen, kuten myös nii­den per­so­ni­fiointi saat­taisi tar­jota kiin­nos­ta­via näkö­kul­mia ruu­miil­li­suu­den tut­ki­muk­selle, joka on tois­tuva teema uskontotieteessä.

Sosio­lo­gia iden­ti­teet­tinä – sosio­lo­gi­päi­vien loppupaneeli

Per­jan­tai­päi­vän päät­teeksi, Tam­pe­reen yli­opis­ton sosio­lo­gian pro­fes­sori Harri Meli­nin alus­tuk­sen jäl­keen kuusi pro­fes­so­ria (Melin, Pekka Räsä­nen, Hannu Ruo­na­vaara, Suvi Ron­kai­nen, Anssi Perä­kylä, Terhi-Anna Wilska ja Juho Saari) ja yksi sosio­lo­gian opis­ke­lija (Aappo Puka­ri­nen) kes­kus­te­li­vat sosio­lo­gian tilasta ja sosio­lo­giasta iden­ti­teet­tinä. Kes­kus­te­li­jat eivät olleet kai­kesta hert­tai­sesti yhtä mieltä, mutta puo­lus­ti­vat kukin oman oppia­lansa paik­kaa tie­teessä ja yli­opis­tossa. Krii­sin uhka näh­tiin tällä het­kellä tule­van lähinnä yli­opis­to­uu­dis­tuk­sen taholta, mikä tar­koit­taa kui­ten­kin lähinnä hal­lin­nol­lista krii­siä. Oppia­lan perin­teet ja ammat­ti­taito säi­ly­vät toden­nä­köi­sesti tii­viim­mäs­sä­kin tie­tei­den­vä­li­sessä pai­neessa. Juho Saari totesi, että yksit­täi­set tut­ki­musa­lat voi­vat tie­tei­den­vä­li­sissä tut­ki­musint­res­seissä kehit­tyä hybri­deiksi aloiksi, mutta ne eivät silti uhkaa itse oppia­lan iden­ti­teet­tiä ja tulevaisuutta.

Huo­mio­nar­voista oli myös se, että osa pro­fes­so­reista totesi, että he eivät moni­tie­tei­sissä tut­ki­mus­pro­jek­teissa toi­mies­saan iden­ti­fioidu ensi kädessä sosio­lo­geiksi. Täs­sä­kin voi­daan nähdä tie­tyn­laista odot­ta­mat­to­muutta. Oman tie­tee­na­lan iden­ti­teetti ja integri­teetti ovat kui­ten­kin ensiar­voi­sen tär­keitä. Kysy­myk­set siitä, mitä ”juuri meillä” on tar­jota tie­teel­li­sellä ja yhteis­kun­nal­li­sella ken­tällä, ovat kysy­myk­siä joi­den kanssa pai­ni­taan jokai­sessa oppiai­neessa. Iden­ti­teetti on mukau­tuva ja muut­tuva, mutta sillä on oltava juu­rensa jos­sa­kin. Jos tie­tei­den­vä­li­syys ja moni­tie­tei­syys sekä hal­lin­nol­li­set, oppiai­ne­ra­joja hämär­tä­vät rat­kai­sut muok­kaa­vat sosio­lo­gien työtä ja sitä kautta myös sosio­lo­gian iden­ti­teet­tiä, tar­joaa his­to­rial­li­nen pers­pek­tiivi jotain, mikä on muuttumatonta.

Uskon­to­tie­tei­li­jälle ja uskon­to­so­sio­lo­gille tie­tei­den­vä­li­syys ja monia­lai­suus on nor­maali elin­tila, jopa eli­nehto. Vaikka uskon­to­tie­teellä on omat uskon­toon kes­kit­ty­vät ter­mis­tönsä ja käsit­teis­tönsä sekä tut­ki­mus­pe­rin­tei­siin nojaa­vat mene­tel­mänsä, hyö­dyn­tä­vät lähes kaikki – ellei kaikki – tut­ki­muk­set myös mui­den tie­tee­na­lo­jen perin­teitä. Sosi­aa­lista maa­il­maa voi­daan hah­mot­taa koko­nais­val­tai­sesti vain tar­kas­te­le­malla sitä useasta näkökulmasta.

Panee­li­kes­kus­te­lun kuun­te­le­mi­nen herätti aja­tuk­sia siitä, miten uskon­to­tie­teen ja sosio­lo­gian juu­ret kie­tou­tu­vat men­nei­syy­dessä yhteen. Tie­tee­na­lo­jen itse­näi­nen kehit­ty­mi­nen sel­lai­siksi kuin ne nyt ovat, on toki ollut jokai­sella tie­tee­na­lalla oman­lai­nen pro­ses­sinsa. Kui­ten­kaan uskon­to­tie­tei­li­jälle ei tuota suu­ria vai­keuk­sia osal­lis­tua sosio­lo­gi­seen kes­kus­te­luun. On alueita, joilla uskon­to­tiede ja sosio­lo­gia ovat hyvin lähellä toi­si­aan. Panee­li­kes­kus­te­lun aikana esille nous­seet tee­mat oli­vat myös tie­tyllä tavalla ylei­siä kan­sal­li­sella tie­teel­li­sellä ken­tällä. Muu­tok­set ja seu­rauk­set – odot­ta­mat­to­mat­kin – ovat puhut­ta­neet ja puhut­ta­vat alati aka­tee­mi­sissa yhteisöissä.

Sosio­lo­gi­päi­vät tar­jo­si­vat monen­lai­sia virik­keitä uskon­to­tie­tei­li­jälle. Sosio­lo­gi­päi­vät oli­vat hyvin jär­jes­tetty, mie­len­kiin­toi­sesti tee­moi­tettu ja hie­nosti raken­nettu koko­nai­suus. Tilai­suus kes­kus­tella ja kokoon­tua yhteen tie­de­ra­jat ylit­täen on aina käyt­tä­mi­sen arvoi­nen. Mah­dol­li­suus syven­tää päi­vällä virin­neitä kes­kus­te­luja iltaoh­jel­man parissa on antoi­saa. Monien odot­ta­mat­to­mien seu­raus­ten sum­mana voimme todeta, että sosio­lo­gi­päi­vät oli­vat onnis­tu­neet ja hyö­dyl­li­set. Suo­sit­te­lemme osal­lis­tu­mista kai­kille niille uskon­non­tut­ki­joille, jotka lähes­ty­vät – tai tar­vit­se­vat väli­neitä lähes­tyäk­seen tut­ki­mus­koh­tei­taan osana laa­jem­paa yhteis­kun­nal­lista kontekstia.

Kir­jal­li­suus

Davies, Douglas J.
2011 Emo­tion, Iden­tity, and Reli­gion. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

James, Wil­liam
1980 (1902) Uskon­nol­li­nen koke­mus. Hel­sinki: Karisto.

Koleh­mai­nen, Marjo
2012 Mana­ged makeo­vers? Gen­de­red and sexua­lized sub­jec­ti­vi­ties in post­fe­mi­nist media cul­ture. Sub­jec­ti­vity, 5 (2): 180–199.

Mer­ton, Robert K.
1936 The Unan­tici­pa­ted Con­sequences of Pur­po­sive Social Action. Ame­rican Socio­lo­gical Review, 1 (6): 894–904.

Riis, Ole & Linda Wood­head
2010 A Socio­logy of Reli­gious Emo­tion. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Stzompka, Piotr
1986 Robert K. Mer­ton: an Intel­lec­tual Pro­file. Basings­toke: Pal­grave MacMillan.

Stzompka, Piotr
1996 (ed.) Robert K. Mer­ton: On Social Struc­ture and Science. Chicago: Uni­ver­sity of Chicago Press.

Viit­teet

[1] Sosio­lo­gi­päi­vien koti­si­vut: http://westermarck.fi/sosiologipaivat/?page_id=12

[2] Raja-aidasta ks. esim. HS 30.9.2006 http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/USAn+kongressi+hyväksyi+Meksikon+vastaisen+aidan+rakentamisen/1135221984302

[3] Gal­lup Eccle­sias­tica 2011 http://www.fsd.uta.fi/fi/aineistot/luettelo/FSD2258/meF2258.html

[4] Esi­telmä Donner-instituutin jär­jes­tä­mässä Post-secular Reli­gious Prac­tices –kon­fe­rens­sissa Turussa 15.6.2011.