Uskonto ja innovaatio – Tvärminnen syysseminaari 2012

Download PDF

Hanna Leh­ti­nen
Turun yliopisto

Suo­men uskon­to­tie­teel­li­sen seu­ran vuo­tui­nen syys­se­mi­naari kokoon­tui mar­ras­kuun lopussa 2012. Kak­si­päi­väi­nen semi­naari jär­jes­tet­tiin perin­tei­sesti Tvär­min­nen eläin­tie­teel­li­sellä tut­ki­mus­a­se­malla Han­gossa. Luen­to­jen ja pien­ryh­mä­kes­kus­te­lu­jen lisäksi ohjel­maan kuu­lui sau­no­mista ja vapaata iltaoh­jel­maa. Uskon­to­tie­tei­li­jäin rie­muisa musi­sointi kai­kui­kin ase­malla myö­hään yöhön.

Semi­naa­rin teema oli tällä ker­taa ’uskonto ja inno­vaa­tio’. Yhdis­telmä tun­tuu aluksi omi­tui­selta. Inno­vaa­tio ter­minä yhdis­tyy luul­ta­vasti monen mie­lessä eten­kin talous– ja kehi­tys­pu­hei­siin, joissa inno­va­tii­vi­suutta pide­tään yleensä kar­di­naa­li­hy­veenä. Inno­va­tii­vi­suus viit­taa luo­vuu­teen, uudis­tu­mi­seen ja  uudis­ta­mi­seen, uusiin luo­viin rat­kai­sui­hin ja niin edel­leen. Monet uskon­not puo­les­taan on helppo nähdä enem­män­kin ikui­siin totuuk­siin ja tra­di­tion säi­lyt­tä­mi­seen kal­lel­laan ole­vina ins­ti­tuu­tioina. Miten inno­va­tii­vi­suus ja uskonto sopi­vat samalle ken­tälle? Mil­laista voisi olla inno­va­tii­vi­suus uskon­non pii­rissä? Entä uskon­non tutkimuksessa?

Uskon­non ja inno­va­tii­vi­suu­den tee­maa lähes­tyt­tiin Tvär­min­nessä monelta eri näkö­kul­masta. Tar­kas­telu pai­not­tui pal­jolti uskon­non tut­ki­muk­seen, mutta eten­kin osal­lis­tu­jien pape­reissa esiin­tyi hyviä esi­merk­kejä uusista ja inno­va­tii­vi­sista uskon­nol­li­sista liik­keistä ja kehi­tys­ku­luista. Lähes­ty­mis­tapa vaih­teli teo­reet­ti­sem­masta hyvin käy­tän­nön­lä­hei­seen. Yksi tär­keä osa-alue oli tie­tysti itse tut­ki­jan työ. Luo­vuus on ilman muuta tut­ki­jan tär­keim­piä omi­nai­suuk­sia, ja olen­nai­nen osa tut­ki­jan työtä kai­kissa tut­ki­muk­sen vai­heissa, tut­ki­musai­heen valin­nasta ja pro­ses­sin suun­nit­te­lusta aina rapor­toin­tiin saakka.

Kir­joit­ta­mi­nen – luo­vaa ja strukturoitua

Yksi tut­ki­jan työn kes­kei­sim­piä aspek­teja on kir­joit­ta­mi­nen, ja sii­hen kes­ki­tyt­tiin­kin heti ensim­mäi­senä semi­naa­ri­päi­vänä. Dr. Abby Day Ken­tin yli­opis­tosta luen­noi tut­ki­jalle hyvin kes­kei­sestä kysy­myk­sestä: kuinka saada artik­ke­leita jul­kais­tua ja kuinka saada rahoi­tusta tut­ki­muk­selle. Day on kir­joit­ta­nut useam­pia ohje­kir­joja tut­ki­mus­kir­joit­ta­mi­seen ja rahoi­tuk­sen hake­mi­seen liit­tyen, ja hänen koke­muk­sensa myös näkyi erin­omai­sesti kitey­te­tyissä ohjeissa.

Kes­kei­set kri­tee­rit hyvälle artik­ke­lille tai tut­ki­mus­suun­ni­tel­malle ovat Dayn mukaan var­sin sel­keät ja pit­kälti samat. Toi­saalta artik­ke­lit tule­vat tois­tu­vasti tor­ju­tuiksi samoista syistä. Kes­kei­sim­mäksi hyl­kää­mi­sen syyksi Day nimesi tilan­teen, jossa sinänsä hyvää artik­ke­lia tar­jo­taan vää­rään leh­teen. Onkin tär­keää tutus­tua jul­kai­suun etu­kä­teen ja var­mis­taa, että artik­ke­lin aihe sovel­tuu leh­den alaan ja fokuk­seen. Toi­nen kes­kei­nen neuvo kuu­luu: ”Tunne ylei­sösi!” Tär­keää on myös olla mah­dol­li­sim­man sel­keä, ja tuoda esiin artik­ke­lin kes­kei­nen aja­tus, mie­luim­min alle 20 sanan lauseessa. Yksi tois­tuva hyl­kää­mis­pe­ruste tun­tuu­kin ole­van pää­mää­rät­tö­myy­den tuntu. Kir­joit­taja kier­te­lee aihet­taan, mut­tei tunnu tar­kasti tie­tä­vän, minne on menossa. Artik­ke­lin arvioija haluaa myös Dayn mukaan tie­tää, miksi tämä artik­keli on mer­kit­tävä, ja minkä vuoksi ihmis­ten tulisi olla kiin­nos­tu­neita tut­ki­jan aiheesta. Tut­ki­muk­sen mer­ki­tys ja mieli on nos­tet­tava sel­keästi esiin. On oltava roh­kea, Day neu­voi. Liika ujous voi vai­kut­taa siltä, että tut­kija ei itse­kään oikein luota tut­ki­musai­hee­seensa. Lopuksi, tie­teel­li­ses­sä­kin artik­ke­lissa ker­ro­taan tie­tyssä mie­lessä tari­naa. Ker­ron­nan tulisi olla mie­len­kiin­toa herät­tä­vää, ehkä yllät­tä­vää ja haastavaakin.

Luen­nolla kes­kus­tel­tiin myös kir­joit­ta­mi­sen pro­ses­siin liit­ty­vistä käy­tän­nön sei­koista. Yksi taval­li­sim­mista kir­joit­ta­mi­sen ongel­mista lie­nee kes­kit­ty­mi­sen vai­keus. Dayn yksin­ker­tai­suu­des­saan teho­kas neuvo on kir­joit­taa kor­kein­taan 55 minuut­tia ker­ral­laan, ja kes­kit­tyä tuo 55 minuut­tia ker­ral­laan täy­sin tekeillä ole­vaan työ­hön; ei Inter­ne­tiä, ei puhe­linta, ei säh­kö­pos­tia. Tätä pidem­mät työ­ru­pea­mat ovat liian pit­kiä kun­nol­li­sen kes­kit­ty­mis­ky­vyn ylläpitämiseksi.

Day korosti myös nöy­ryyttä kuun­nella neu­voja ja har­kin­taa sii­hen, mil­lai­siin pro­jek­tei­hin ryh­tyy. Tut­ki­jalla voi olla pai­netta ottaa vas­taan monen­lai­sia teh­tä­viä ja pro­jek­teja, mutta omat voi­ma­va­rat ja nii­den rajat tulisi kyetä tun­nis­ta­maan. Tär­keää on myös olla sit­keä. Suu­rin osa artik­ke­leista palau­te­taan niitä tar­joa­ville kor­jauseh­do­tus­ten kera. Tässä koh­taa ei mis­sään tapauk­sessa pitäisi luo­vut­taa, vaan tehdä anne­tut kor­jauk­set ja yrit­tää uudelleen.

Kir­joit­ta­ja­koulu jat­kui toi­sena semi­naa­ri­päi­vänä. Tiina Mah­la­mäki Turun yli­opis­tosta esit­teli Temenos-julkaisua, ker­toi jul­kai­su­pro­ses­sista, sekä antoi lisää käy­tän­nön neu­voja artik­ke­lien kir­joit­ta­mi­seen. Monet neu­voista vas­ta­si­vat Abby Dayn edel­li­senä päi­vänä anta­mia ohjeita. Mah­la­mämki muis­tutti, että kun suun­nit­te­lee tar­joa­vansa artik­ke­lia jul­kai­suun, on jul­kai­sun antama ohjeis­tus syytä lukea tar­kasti ja nou­dat­taa annet­tuja tek­ni­siä ohjeita. Kie­lia­sun mer­ki­tystä ei voine lii­kaa koros­taa. Huo­li­teltu ja oikea­kie­li­nen teksti antaa kir­joit­ta­jas­taan ammat­ti­mai­sen vai­ku­tel­man. Mah­la­mäki muis­tutti myös, että leh­det jul­kai­se­vat usein myös esi­mer­kisi kirja-arvioita ja kon­fe­rens­si­ku­vauk­sia, joi­den kir­joit­ta­mi­nen antaa arvo­kasta kokemusta.

Mah­la­mäen esi­tyk­sen jäl­keen Riku Hämä­läi­nen ja Heikki Peso­nen Hel­sin­gin yli­opis­tosta esit­te­li­vät uudis­tu­neen Uskon­non­tut­kija –inter­net­jul­kai­sun, jonka pää­toi­mit­ta­jina he toi­mi­vat. Lopuksi semi­naa­ri­lai­set sai­vat kun­nian todis­taa uudis­tu­neen Uskon­non­tut­ki­jan syys­nu­me­ron julkaisua.

Roh­keasti puolivalmista

Semi­naa­rin toi­sena päi­vänä tut­kija Ben Zel­ler esit­teli omaa tut­ki­mus­taan sekä puhui tut­ki­mus– ja kir­joi­tus­pro­ses­sista. Zel­ler toi­mii par­hail­laan vie­rai­le­vana tut­ki­jana Åbo Aka­de­missa. Har­var­din yli­opis­tosta mais­te­riksi val­mis­tu­neen ja North Caro­li­nan yli­opis­tosta väi­tel­leen Zel­le­rin ura on ollut monella tavalla inno­va­tii­vi­nen. Zel­ler on kes­kit­ty­nyt tut­ki­muk­ses­saan muun muassa ruoan ja uskon­nol­li­suu­den yhteyk­siin sekä uusiin uskon­nol­li­siin liik­kei­siin. Eten­kin uskon­non ja ruoan tut­ki­muk­sessa Zel­le­rillä on edes­sään alue, jolla on tilaa uusille ja inno­va­tii­vi­sille kyt­kök­sille ideoi­den ja eri aihea­luei­den tut­ki­joi­den välillä.

Zel­le­rin näke­mys teo­rioista on, että hän ei halua taker­tua vain yhteen mah­dol­li­seen näkö­kul­maan, vaan ennem­min koh­della eri teo­reet­ti­sia lähes­ty­mis­ta­poja työ­ka­luina, joista toi­set sopi­vat tiet­tyyn tut­ki­muson­gel­maan parem­min kuin toi­set. Myös mene­tel­mien lai­naa­mi­nen toi­silta aloilta on hänen näh­däk­seen posi­tii­vi­nen asia.

Kir­joit­ta­mi­nen ja tut­ki­mus­pro­sessi ovat Zel­le­rille tii­viisti yhtey­dessä toi­siinsa, eikä niitä voi erot­taa siis­tisti toi­sis­taan kah­deksi eril­li­seksi työ­vai­heeksi. Hän myös korosti, että kir­joit­ta­mi­nen on hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen pro­sessi. Zel­ler kuvasi omaa kir­joi­tus­pro­ses­si­aan laa­jaksi. Hän kir­joit­taa usein pal­jon enem­män kuin mitä kul­loin­kin työn alla ole­vaan val­mii­seen teks­tiin lopulta jää. Tätä ei kui­ten­kaan pitäisi nähdä ongel­mana. Kaikki kir­joi­tettu teksti on hyö­dyl­listä mate­ri­aa­lia, eikä sitä suin­kaan tule hävit­tää, päin­vas­toin: kaikki kir­joi­tettu kan­nat­taa tal­len­taa ja mah­dol­li­sesti hyö­dyn­tää myö­hem­missä projekteissa.

Zel­ler muis­tutti kuu­li­joita omien aja­tus­ten ja läh­tei­den erot­ta­mi­sen tär­key­destä Hän antoi myös monia saman­suun­tai­sia ohjeita kuin Abby Day edel­li­senä päi­vänä: Tär­keää on miet­tiä ylei­söään ja muis­taa aina kir­joit­ta­vansa jol­le­kulle. Teks­tissä on hyvä kes­kus­tella mah­dol­lis­ten kriit­tis­ten näkö­kul­mien kanssa. Myös puo­li­val­miita – tai puo­li­val­miin tun­tui­sia – ideoita kan­nat­taa esi­tellä roh­keasti. Kuten Zel­ler huo­mautti, “in all like­li­hood, if you go in with an idea that is half-formed, people will point out that it is half-formed.” Juuri esit­te­le­mällä ideoita ja kes­kus­te­le­malla niistä on mah­dol­lista saada raken­ta­via ehdo­tuk­sia, jotka aut­ta­vat raken­ta­maan ajat­te­lua edelleen.

Juma­lal­li­sesta inhi­mil­li­seen innovaatioon

Semi­naa­rin kaksi vii­meistä esi­tel­mää käsit­te­li­vät luo­vuu­den ja inno­vaa­tion tee­moja toi­saalta uskon­non, toi­saalta uskon­non tut­ki­muk­sen kan­nalta. Tomas Man­sikka Åbo Aka­de­mista puhui esi­tel­mäs­sään luo­vuu­den tai inno­va­tii­vi­suu­den ja uskon­non yhteyk­sistä. Käsi­tys luo­vuu­desta tai inno­va­tii­vi­suu­desta juon­tuu osin juutalais-kristillisestä tra­di­tiosta sekä klas­si­sessa kreik­ka­lai­sesta kult­tuu­rista. Molem­missa kult­tuu­reissa inno­va­tii­vi­suus on ymmär­retty perus­ta­van­laa­tui­sesti ambi­va­lent­tina ilmiönä. Esi­mer­kiksi myyt­ti­sen san­kari Pro­met­heuk­sen lahja ihmis­kun­nalle on kak­si­te­räi­nen miekka. Hän jakaa eri­lai­sia kykyjä ja tai­toja epä­ta­sai­sesti eri yksi­löille. Tämän vuoksi Zeuk­sen on annet­tava ihmi­sille myös oikeu­den­ta­jua. Eri­lai­set tai­dot ja kyvyt on siis nähty eril­lään moraa­lista, jol­loin niitä voi­daan käyt­tää yhtä hyvin pahaan kuin hyväänkin.

Var­hai­sessa kris­til­li­syy­dessä luo­vuus oli luo­ja­ju­ma­lan omi­nai­suus. Refor­maa­tio­ajan ajat­te­li­jat puo­les­taan koros­ti­vat, että jumala on kul­le­kin yksi­lölle osoit­ta­nut tie­tyn kut­su­muk­sen, tie­tyn ase­man yhteis­kun­nassa, sekä tie­tyt kyvyt ja mah­dol­li­suu­det. Tämän hen­ki­lö­koh­tai­sen kut­su­muk­sen täyt­tä­mi­nen luo­jan suo­mia kykyjä kehit­täen ja hyö­dyn­täen on juma­lan tar­koi­tuk­sen täyt­tä­mistä. Nykyi­sin luo­vuus ja inno­va­tii­vi­suus näyt­täy­ty­vät yleensä lähinnä inhi­mil­li­senä kykynä ja omi­nai­suu­tena. Ihmi­set ovat luo­via yksi­löinä, toteut­ta­vat itse­ään, eikä tämän luo­vuu­den tar­vitse aja­tella ole­van osa min­kään­laista ennalta mää­rät­tyä suurta suun­ni­tel­maa. Uskon­non ja inno­va­tii­vi­suu­den suhde ei kui­ten­kaan ole neut­raali, sillä inno­va­tii­vi­suus on uskon­nol­li­selta kan­nalta lahja, jonka käyt­tä­mi­selle on jokin tarkoitus.

Peik Ing­man Åbo Aka­de­mista aloitti esi­tel­mänsä tuo­malla esiin innovaatio-termin ety­mo­lo­giaa. Ing­ma­nin mukaan sana inno­vaa­tio juon­tuu lati­nan sanasta inno­va­tes, joka puo­les­taan mer­kit­see van­han uudis­ta­mista tai muut­ta­mista. Puhuen eten­kin jatko-opiskelijan näkö­kul­masta, Ing­man toi esiin koke­musta toi­saalta pai­neesta, toi­saalta omasta kun­nian­hi­mosta tehdä tut­ki­muk­sesta jotain uutta ja inno­va­tii­sista. Hän pohti, missä koh­taa tut­ki­musta inno­va­tii­vi­suus oikeas­taan voi tulla kysee­seen. Pitäi­sikö valita uusi ja luova aihe, vai voi­siko inno­va­tii­vi­suutta ilmen­tää vaik­kapa uuden­lai­nen tut­ki­musote? Ing­ma­nin mukaan inno­va­tii­vi­suus tut­ki­muk­sessa löy­tyy – tai sen pitäisi löy­tyä – eten­kin tut­ki­jan pyr­ki­myk­sestä päästä yhä lähem­mäs tut­kit­ta­viensa näkö­kul­maa. Kysy­mys siis kuu­luu: kuinka pää­si­simme lähem­mäs tut­kit­ta­viemme tapaa tehdä jat­ku­via innovaatioita?

Ing­man esit­teli muun muassa Bruno Latou­rin ja John Lawin kehit­tä­mää toi­mi­ja­ver­kos­to­teo­riaa (actor-network theory) täl­lai­sena työ­ka­luna. Toi­mi­ja­ver­kos­to­teo­rian mukai­sesti toi­mi­jat ymmär­re­tään toi­mi­ja­ver­kos­toina, sillä kukin toi­mija toi­mii vain eri­lais­ten ver­kos­to­ko­koon­pa­no­jen kautta, ja nämä toi­min­nal­li­set kon­teks­tit ovat siten erot­ta­ma­ton osa toi­mi­jaa. Kes­keistä tut­ki­jalle olisi tästä näkö­kul­masta kar­toit­taa näitä ver­kos­toja, nii­den raken­ta­mista, yllä­pi­toa ja muut­ta­mista, hah­mot­taak­seen tut­kit­ta­van koh­teen muo­toa sen omalta tasalta.

Ing­man kysyi esi­tel­mäs­sään, onko ’big pic­ture’, yleis­kuva, lopul­ta­kaan vält­tä­mä­tön tut­ki­mus­tu­los. Hän myös myönsi, että toi­mi­ja­ver­kos­to­teo­rian mukai­nen lähes­ty­mis­tapa tekee tut­ki­muk­sesta huo­mat­ta­vasti sot­kui­sem­paa ja työ­lääm­pää. Se voi kui­ten­kin aut­taa tut­ki­jaa pää­se­mään lähem­mäs aina sot­kuista todel­li­suutta. Tar­koi­tus ei tie­ten­kään myös­kään ole jät­tää pro­jek­tia kaoot­ti­siin selon­te­koi­hin kai­kista mah­dol­li­sista yhteyk­sistä, vaan tut­ki­muk­sen ede­tessä mää­ri­tellä, mitkä yhtey­det ovat mer­kit­tä­viä, mitkä taas redun­dant­teja. Kes­keistä kui­ten­kin on, ettei tätä pää­töstä tehdä etu­kä­teen. Tut­kit­ta­vilta ei vain kysytä, toi­mi­vatko he tut­ki­jan etu­kä­teen aset­ta­man hypo­tee­sin mukaan vai eivät: kysy­tään ennem­min, mitä he oikeas­taan teke­vät ja miten.

Eväitä ja inspiraatiota

Semi­naa­rin ainoana gra­du­lai­sena tun­sin oloni vähin­tään­kin jou­kon kuo­puk­seksi, vaik­ka­kin ter­ve­tul­leeksi sel­lai­seksi. Esi­tel­mien kuun­te­le­mi­nen, kir­joit­ta­ja­kou­luun osal­lis­tu­mi­nen ja kes­kus­te­lut tois­ten tut­ki­joi­den kanssa oli­vat ehkä osit­tain juuri sen vuoksi val­ta­van ins­pi­roi­via, ja anne­tut neu­vot tule­vat var­masti tar­pee­seen. Pien­ryh­mä­kes­kus­te­lussa pää­sin kuu­le­maan tois­ten tut­ki­joi­den tut­ki­muk­sesta, ja sain pal­jon raken­ta­vaa palau­tetta omasta työstäni.

Oli myös huo­jen­ta­vaa jäl­leen todeta, että ihmi­sillä on eri­lai­sia tapoja kir­joit­taa ja tehdä tut­ki­musta, eikä yhtä oikeaa mal­lia ole ole­massa, kun­han reu­naeh­doista huo­leh­di­taan. Kuten Ben Zel­ler toi esiin, kir­joit­ta­mi­nen on hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen pro­sessi, eikä sen kehit­tä­mi­nen ole aina­kaan itsel­leni mikään tri­vi­aali ja yksi­no­maan tek­ni­nen kysy­mys. Kai­ken kaik­ki­aan semi­naari kui­ten­kin innosti nime­no­maan haas­ta­maan ja kehit­tä­mään omaa tapaa kir­joit­taa ja tehdä tutkimusta.

Entäpä uskon­non ja inno­vaa­tion suhde? Semi­naa­rissa pain­opiste oli pää­asiassa tut­ki­muk­sen teke­mi­seen liit­ty­villä käy­tän­nön kysy­myk­sillä, eikä uskon­non ja inno­va­tii­vi­suu­den proble­ma­tiik­kaa päästy poh­ti­maan yhtä syväl­li­sesti. Aihe jäi kui­ten­kin mie­ti­tyt­tä­mään. Eri­tyi­sesti Peik Ing­ma­nin esi­tel­mää kuun­nel­les­sani poh­din, mah­tai­siko toi­mi­ja­ver­kos­to­teo­ria sovel­tua edel­tä­ji­ään luon­te­vam­min nykyis­ten, tie­to­verk­koja ja muita tek­nii­kan ja kult­tuu­rin kehi­tys­kul­kuja hyö­dyn­tä­viä uskon­nol­li­suu­den muo­to­jen tut­ki­muk­seen. Epäi­le­mättä. Uudet tut­ki­musot­teet­kin kehit­ty­vät yhteis­kun­nan muu­tok­sien osana, samoin kuin uskon­nol­li­set ideat ja käy­tän­nöt. Uskon­to­han ei elä eril­lään yhteis­kun­nan muu­tok­sista. Se, mitä nimi­tämme uskon­noksi, saa osansa yhteis­kun­nassa syn­ty­vistä inno­vaa­tioista ja nii­den vai­ku­tuk­sista. Se voi hyö­dyn­tää näitä inno­vaa­tioita, mukau­tua nii­hin, toi­si­naan ehkä vas­tus­taa niitä, mutta joka tapauk­sessa se rea­goi niihin.