Kahden konferenssin satoa

Download PDF

Jaana Kouri
Turun yliopisto

Olin viime keväänä mukana Turun yli­opis­ton uskon­to­tie­teen oppiai­neen tie­teel­li­sen kir­joit­ta­mi­sen työ­pa­jan opin­to­ret­kellä Tar­tossa. Halusin tulla kau­pun­kiin takai­sin, joten ilmoit­tau­duin siellä kesän alussa pidet­tä­vään folklo­ris­tii­kan Super­na­tu­ral Places –sym­po­siu­miin. Sym­po­siu­min aihe kut­kutti miel­täni, sillä teen uskon­to­tie­teen väi­tös­kir­jaani juuri paik­ka­tut­ki­muk­sen alalta. Elo­kuun lopulla osal­lis­tuin oman oppiai­neeni kan­sain­vä­li­seen kon­fe­rens­siin Ends and Begin­nings Tuk­hol­massa. Seu­raa­vassa kat­sauk­sessa kar­toi­tan näitä tapah­tu­mia omien kiin­nos­tus­teni pohjalta.

Lumoava Tartto

Super­na­tu­ral Places, 6th Nordic-Celtic-Baltic Folklore Sym­po­sium Tar­tossa 4.−7.6. 2012[1]

Ema­joki vir­taa läpi Viron van­him­man kau­pun­gin, Tar­ton. Sen yli­opisto on perus­tettu jo vuonna 1632 ja yhä sen noin sadas­ta­tu­han­nesta asuk­kaasta vii­des­osa on opis­ke­li­joita. Muu­ta­man aske­leen päässä klas­si­sen tyy­lin yli­opis­to­ra­ken­nuk­sista on lei­vos­kah­vila, jossa pro­fes­so­rit ovat vuo­si­kym­men­ten ajan vas­taa­not­ta­neet oppi­lai­taan, ja nur­kan takana suih­ku­läh­teen kes­kellä on Suu­te­le­vat opis­ke­li­jat –pat­sas.

Kesän 2012 suvi­seen alkuun Tar­ton yli­opis­tossa jär­jes­tet­tiin[2] poh­jois­mai­sen, kelt­ti­läi­sen ja balt­ti­lai­sen kan­san­pe­rin­teen tut­ki­muk­sen Super­na­tu­ral Places -sym­po­siumi. Tut­ki­jat tuli­vat monista maista, myös kyseis­ten kult­tuu­ria­luei­den ulko­puo­lelta. Sym­po­siu­min teema oli kan­san­pe­rin­teessä ilmaistu perin­neyh­tei­sö­jen ympä­ris­tö­suhde. Tar­koi­tuk­sena oli esi­tel­mä­kut­sun mukaan tar­kas­tella kult­tuuri– ja luon­no­nym­pä­ris­tö­jen yli­luon­nol­li­sia ulot­tu­vuuk­sia niin kuin ne on ker­rottu ja ilmaistu legen­doissa ja muissa kir­jal­li­sissa ja suul­li­sissa lajeissa. Ne ovat ker­ron­nan käy­tän­töjä, joilla on vai­ku­tuk­sensa yhtei­sön joka­päi­väi­seen elä­mään ja käyt­täy­ty­mi­seen. Kiin­nos­tuk­sen kes­kiössä oli legen­do­jen sijoit­ta­mi­nen pai­kal­li­seen ympä­ris­töön ja yli­luon­nol­li­sen mah­dol­lis­tama ker­ron­nal­li­nen tila.

Ter­ve­tu­liais­pu­hees­saan sym­po­siu­min vapaa­eh­tois­työ­te­ki­jöi­den ja opis­ke­li­joi­den edus­taja sanoi, että myös Tartto on yli­luon­nol­li­nen paikka, joka lumoaa satun­nai­sen kul­ki­jan. Näin oli käy­nyt myös minulle. Juuri ennen läh­töäni Tar­toon Pasi Enges väit­teli Turun yli­opis­ton folklo­ris­tii­kan oppiai­neessa aiheesta Minä mel­kein uskon. Yli­luon­nol­li­nen ja sen koh­taa­mi­nen tenon­saa­me­lai­sessa usko­mus­pe­rin­teessä.[3] Enge­sin lisäksi kan­sa­nus­kon kysy­myk­set, kuten uskon ja ker­ron­nan suhde puhut­ti­vat karon­kassa niin uskon­to­tie­teen kuin folklo­ris­tii­kan tut­ki­joita. Oma tut­ki­muk­seni käsit­te­lee suul­li­sen his­to­rian tuot­ta­mia mer­ki­tyk­siä Turun saa­ris­tossa sijait­se­van enti­sessä Lypyr­tin luot­si­ky­lässä, joten uskoin löy­tä­väni mie­len­kiin­toi­sia näkö­kul­mia myös tähän Tar­ton symposiumissa.

Sym­po­siu­min kie­lenä oli englanti, kun taas ympä­ris­tön viro, jonka ilmauk­set kie­li­vät kuin jos­tain jo unoh­tu­neesta, mutta tutusta elä­mi­sen tavasta. Myös­kään aiheen puo­lesta en koke­nut itseäni muu­ka­lai­seksi, kor­va­ma­tona mie­les­säni soi­van Stin­gin lau­lun English­man in New York mukai­sesti. Viron ja Suo­men uskon­to­tie­teen ja folklo­ris­tii­kan oppiai­nei­den tie­teen­his­to­rioi­den saman­lai­suus ja eri­lai­suus tulee ilmi oppiai­nei­den nykyi­sissä näkö­kul­missa.[4] Olen koke­nut tut­ki­mus­po­lul­lani oleel­li­seksi uskon­to­tie­teen iden­ti­tee­tin tun­nus­te­le­mi­sen suh­teessa sen lähei­siin sisar­tie­tei­siin, kuten folklo­ris­tiik­kaan ja kan­sa­tie­tee­seen, ja nii­den käy­mään kan­sain­vä­li­seen kes­kus­te­luun, joka kitey­tyy kon­fe­rens­sien aihe­va­lin­noissa ja puheenvuoroissa.

Suo­messa paikka– ja kylä­tut­ki­mus sai sysäyk­sen maa­seu­tu­tut­ki­muk­sena 1970-luvulla ja tut­ki­muk­sel­lista kon­teks­tia 1980-luvulla brit­ti­läi­sestä loka­li­teet­ti­tut­ki­muk­sesta. Vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien kylä­tut­ki­mus on pai­not­ta­nut kylien koke­muk­sel­li­suutta sekä ajal­li­sesti että spa­ti­aa­li­sesti. (Knuut­tila & Ran­nikko 2008, 9−10.) Se on näh­tä­vissä osana pai­kal­lis­kult­tuu­rien iden­ti­teet­tiet­sin­tää EU:n ja mui­den glo­ba­li­soi­vien jär­jes­tel­mien ja aat­tei­den sisällä.

Viron folklo­ris­tii­kan iden­ti­teetti taas voi­mis­tuu nyt kan­sal­li­suus­tun­teen myötä, jota myös paikka– ja pai­kal­li­suus­tut­ki­muk­set tuke­vat. Tämän ymmär­sin kuun­nel­les­sani tiis­tai­aa­mu­päi­vän ple­naa­ri­pu­hu­jaa, viro­laista Ergo-Hart Västri­kiä. Hän loi esi­tel­mäs­sään ”Place-lore as a Field of Study wit­hin Esto­nian Folklo­ris­tics: Sac­red and Super­na­tu­ral Places”, kat­sauk­sen Viron paik­ka­tut­ki­muk­seen, joka erkani omaksi tut­ki­musa­lu­eek­seen 1990-luvulla. Sil­loin otet­tiin käyt­töön  käsite päri­mus (perinne), joka kat­toi laa­jasti myös suul­li­seen perin­tee­seen liit­ty­vät käy­tän­teet.  Samaan aikaan paik­ka­tut­ki­mus myös ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tui.  Siitä läh­tien se on kes­kit­ty­nyt poik­ki­tie­teel­li­seen tila­tut­ki­muk­seen ja maan­tie­teel­li­siin paik­koi­hin teks­tu­aa­li­sen orien­toi­tu­mi­sen sijaan. Viime vuo­si­kym­me­ninä tut­ki­muk­sen huo­mio on siir­ty­nyt perin­teen ker­ron­nal­li­sesti tär­kei­den paik­ko­jen vali­koin­tiin, paik­ko­jen ja nii­hin liit­ty­vien motii­vien typo­lo­gi­soin­tiin, his­to­rial­li­siin ker­rok­siin ja adap­taa­tioon, taus­taan, funk­tioon, mer­ki­tyk­seen ja ajoit­ta­mi­seen. Oma väi­tös­kir­ja­pro­jek­tini tun­tui uivan yhtei­sillä itä­me­ren­suo­ma­lai­silla vesillä.

Näky­mät­tö­myyttä ja likinäköisyyttä

Sym­po­sium avat­tiin Tar­ton yli­opis­ton kokous­sa­lissa, val­ta­vien ratas­kynt­ti­läk­ruu­nu­jen alla, pyl­väi­den reu­nus­ta­massa salissa. Klas­si­nen vaa­lean­pu­nai­nen kat­to­reu­nus loi raik­kaan valoi­san tunnelman.

Ava­jais­luen­non piti ruot­sa­lai­nen Bengt af Klint­berg, joka joh­datti ylei­sön saniai­siin liit­ty­viin kan­san­omai­siin usko­muk­siin ja legen­doi­hin Euroo­passa esi­tyk­ses­sään ”Won­ders of Midsummer’s Night: The Magical Brac­ken”. Saniai­set on kas­vi­ryhmä, joka ei lisäänny kuk­kien vaan leh­den ala­puo­lella ole­vien sie­me­ni­tiöi­den avulla. Tämä eri­koi­nen tapa on saat­ta­nut joh­taa kas­viin lii­tet­tyi­hin yli­luon­nol­li­siin usko­muk­siin, esi­mer­kiksi nii­hin, joi­den mukaan kasvi kuk­kii juhan­nusyönä. Kas­viin on lii­tetty myös usko­muk­sia aar­teesta, johon suo­ma­lai­nen nimi Aar­teen­koura viit­taa.[5] Yksi motiivi on sie­men­ten tai nii­den kan­ta­jan näky­mät­tö­myys, joista Klint­berg ker­toi useita esi­merk­kejä. Esi­tel­mästä tart­tui näky­mät­tö­mien sie­men­ten lailla ylei­sön tak­kei­hin monia aja­tuk­sia. Itse poh­din ajan ja pai­kan yhteyttä.  Näky­mät­tö­myys tai kyky nähdä näky­mät­tö­miä liit­tyy moniin juhan­nus­tai­koi­hin juuri tuon kesä­päi­vän­sei­sauk­sen ajan eri­kois­luon­teen takia. Pimeä aika on sil­loin lyhyim­mil­lään, valon aika pisim­mil­lään ja luonto kuk­keim­mil­laan, kuin morsian.

Ava­jais­luen­non jäl­keen sym­po­sium­väki opas­tet­tiin vas­taan­ot­to­ti­lai­suu­teen lähei­sen puis­ton Too­me­mäen laelle, 1200-luvulla raken­ne­tun tuo­mio­kir­kon rau­nioi­hin kun­nos­te­tun Tar­ton yli­opis­ton his­to­rial­li­sen museon tiloi­hin.  Samai­sella mäellä ovat olleet Tar­ton ensim­mäi­set raken­nuk­set 600-luvulla. Sym­po­siu­min tila­jär­jes­te­lyt toi­vat tun­nun pai­kal­lis­ten vie­raan­va­rai­suu­desta. Saimme ais­tia Tar­ton hen­keä sen omilla juhlapaikoilla.

Tar­ton yli­opis­ton ikku­noista kurk­kii ikuis­tet­tuja tutkijoita.

Vas­taan­ot­to­juh­lassa kes­kus­te­lin Tar­tossa opis­ke­le­van ita­lia­lai­sen Valen­tina Punzin kanssa. Hän ker­toi Tii­be­tin Ando-alueen kylä­läi­sistä, joita hänen myö­hem­min vii­kolla pitä­mänsä esi­telmä käsit­te­lisi. Vaikka kysei­set yhtei­söt eivät aina itse koe ole­vansa samaa yhte­näistä kan­saa, ihmi­set tun­te­vat kuu­lu­vansa tai kiin­nit­ty­vänsä kult­tuu­ri­sesti ja emo­tio­naa­li­sesti kau­ka­na­kin sijait­se­vaan pyhään vuo­reen, ole­vansa sen alu­een ihmi­siä. Vuo­rien erot­ta­missa solissa ja laak­soissa asu­vat tii­be­ti­läi­set ovat itse asiassa useita eri ihmis­ryh­miä, joi­den sel­viy­ty­mis­ky­ky­jen taus­talla tun­tuu ole­van tuhan­sien vuo­sien tie­to­taito. Miten hel­posti ajat­telu yksin­ker­tais­taa­kaan kau­kai­set alu­eet nykyi­sen kal­tai­sen yhte­näis­kult­tuu­rin koko­nai­suuk­siksi, jol­loin pai­kal­lis­ten ja ajal­lis­ten eroa­vai­suuk­sien huo­mioi­mi­nen jää toissijaiseksi.

Kris­til­li­siä, kris­tit­tyjä ja yli­luon­nol­li­sia paikkoja

Sym­po­siu­missa ple­naa­rie­si­tel­miä oli kym­me­nen ja muita esi­tel­miä kuu­ti­sen­kym­mentä. Västri­kin lisäksi tiis­tai­aa­mu­päi­vän pää­pu­hu­jina oli­vat liet­tua­lai­nen Lina Būgenè, yhdys­val­ta­lai­nen John Lin­dow ja islan­ti­lai­nen Terry Gun­nell. Būgenè puhui aiheesta ”Nar­ra­tive Expres­sion of Cul­tu­ral Landscape: From Super­na­tu­ral Place Legends to Eve­ry­day Talk”. Hän seu­rasi liet­tua­lai­sessa ker­ron­nassa tapah­tu­neita mai­se­man nimeä­mi­sen muu­tok­sia his­to­rian tapah­tu­mien, kuten kris­ti­nus­kon leviä­mi­sen, seu­rauk­sena. Legen­doissa ker­ro­taan myös näky­vistä muu­tok­sista mai­se­massa, esi­mer­kiksi pyhien pui­den kaa­ta­mi­sena. Onkin tar­kas­tel­tava paik­ko­jen nimeä­mi­sen his­to­riaa, jotta väl­ty­tään jumit­tu­mi­selta yksi­no­maan esi­mer­kiksi legen­do­jen sisäl­tä­miin kris­til­li­siin seli­tyk­siin. Myö­hem­min sym­po­siu­missa Mari Purola Itä-Suomen yli­opis­tosta tar­kas­teli esi­tel­mäs­sään ”The Devil’s Places in Fin­nish Folk Nar­ra­ti­ves” pirun tai paho­lai­sen mukaan nimet­tyjä paik­koja Suo­messa.  Mie­tin, oli­vatko kysei­set pai­kan­ni­met kris­til­lis­tä­mi­sen uudel­leen­ni­meä­mi­sen tulosta. Ja tapah­tuiko se aikoi­naan tahal­li­sesti, jotta kansa kaik­koaisi pois van­hoilta pyhiltä pai­koil­taan ja alkaisi epäillä omien usko­muk­siensa perus­teita uuden kil­pai­le­van uskon­non, kris­ti­nus­kon eduksi?

John Lin­don käsit­teli ple­naa­ris­saan ”Legends of the Churc­hy­ard” kirk­ko­maata paik­kana, jonka pyhyys-epäpyhyys muut­tui ajan­koh­dan mää­rää­mänä. Legen­doissa kes­kiyön jäl­keen kirk­ko­maa on koettu port­tina kah­den maa­il­man, tämän ja tuon­puo­lei­sen, välillä. Tuol­loin myös näi­den maa­il­mo­jen välillä on voitu lähet­tää vies­tejä tai kuulla ääniä kuol­lei­den puo­lelta.  Myö­hem­min Kaa­rina Koski Hel­sin­gin yli­opis­tosta käsit­teli kirk­koa paik­kana. Hän paneu­tui tar­kasti ja moni­puo­li­sesti kirkko-käsitteen eri mer­ki­tyk­siin lute­ri­lai­sen seu­ra­kun­nan raken­nuk­sena ja pyhyy­den raken­ta­jana. Hänen mukaansa kirkko on edus­ta­nut his­to­rial­li­sia arvoja ja tar­jon­nut jul­ki­sen pai­kan, joka oli tar­koin sank­tioitu ja jossa val­litsi pyhä jär­jes­tys. Legen­do­jen sisäl­tämä kirk­ko­ra­ken­nus­ten pyhä on ollut yli­luon­nol­lista toi­seutta, joka oli käsi­tet­tä­vissä saman­ai­kai­sesti mah­dol­li­sena resurs­sina ja vaa­rana. Kirkko edusti toi­seutta myös suh­teessa arki­seen elä­mään ja samalla se oli yhtei­söl­li­nen keskus.

Terry Cun­nel kar­toitti ver­tail­len islan­ti­lai­sia legen­doja, jotka ker­toi­vat voi­mak­kaista koh­dista (power spots) maas­tossa. Islan­ti­lai­set legen­dat ovat myö­häi­siä ver­rat­tuna esi­mer­kiksi Poh­jois­mai­den, Irlan­nin tai Skot­lan­nin vas­taa­viin legen­doi­hin, jotka yleensä lii­te­tään arkeo­lo­gi­siin paik­koi­hin. Gun­ne­lin mukaan islan­ti­lai­silla legen­doilla on yleensä suo­je­leva funk­tio. Hän nimitti näitä käy­tän­nöl­li­siksi legen­doiksi, joi­den teh­tävä on pitää ihmi­set poissa tie­tyistä pai­koista, jotka oli syytä jät­tää vil­je­le­mättä. Tämä toi mie­les­täni hyvin esiin usko­mus­ten käy­tän­nöl­li­sen funk­tion, joka liit­tyi joka­päi­väi­seen arjen elämään.

Omassa työ­ryh­mäe­si­tel­mäs­säni ”Nar­ra­ted Envi­ron­ment” käsit­te­lin tar­kem­min tut­ki­mus­kent­täni niitä paik­koja, kuten ran­taa ja vettä, joi­hin on lii­tetty toi­seutta, ei-inhimillistä toi­mi­juutta tai yli­luon­nol­li­sia olen­toja. Suul­li­sessa ker­ron­nassa tiet­ty­jen aihei­den esiin nos­ta­mi­sella on aina omat ympä­ris­töl­li­set, his­to­rial­li­set tai yhtei­söl­li­set syynsä tai funk­tionsa, jotka saat­ta­vat muut­tua eri aikoina.

Kar­talta ken­tälle ja pyhille paikoille

Kes­ki­viik­ko­aa­mun ple­naa­rit käsit­te­li­vät tut­ki­muk­sen lähes­ty­mis­ta­poja. Yhdys­val­ta­lai­sen Timothy Tang­her­li­nin esi­tys ”Super­na­tu­ral Sitings: Geo-semantic Visua­liza­tion of Super­na­tu­ral Occu­rences in a Large Folklore Cor­pus” tar­josi tie­to­tek­nii­kan mah­dol­lis­ta­maa mak­ros­koop­pista pyhien paik­ko­jen kar­toit­ta­mista. Ohjelma tun­tui kui­ten­kin ensin vaa­ti­van laa­jaa perus­kar­toi­tusta ja –tuki­musta eri maan­tie­teel­li­siltä alueilta. Viro­lai­nen Jonat­han Roper taas esitti perin­tei­sen kak­si­na­pai­sen kan­sa­nusko – kou­lu­tettu skep­tismi –ajat­te­lu­ta­van tilalle neli­kent­tää. Neliön kul­ma­pis­teinä ovat kan­sa­nusko, kou­lu­tettu usko, kan­san skep­tismi ja kou­lu­tettu skep­tismi. Siinä tut­ki­jat ja tut­kit­ta­vat sijoit­tu­vat eri puo­lille sen mukaan, mikä on hei­dän oma suh­teensa tut­kit­ta­vaan aihee­seen. Tämä toi jäl­leen mie­leeni Enge­sin väi­tös­ti­lai­suu­den kes­kus­te­lun siitä, mitä tut­kit­ta­vat tai tut­kija itse uskoo tut­ki­mus­koh­tees­taan. Mikä on tut­ki­jan paikka? Autoet­no­gra­fi­sessa tut­ki­muk­ses­sani tämä kysy­mys on polt­to­pis­teessä. Vuo­ro­vai­ku­tus tut­ki­mus­koh­teen kanssa ja sen reflek­tointi toden­tuu itse tut­ki­mus­teks­tissä, mikä aset­taa paik­ka­tut­ki­muk­sen mene­tel­mille ja tut­ki­mus­kir­joit­ta­mi­selle haas­teita yhtai­kai­sen sisä– ja ulko­ryh­mä­läi­sen raja­ti­lan kuvaamisessa.

Kes­ki­viik­kona ple­naa­ri­luen­to­jen jäl­keen läh­din viro­lais­ten ystä­vieni kanssa Etelä-Viroon ja Seto­maan pyhälle maa­pe­rälle. Kävimme esi­mer­kiksi Viron suu­rim­man puun, Tamme-Laurin luona, Ote­pään kir­kossa, jossa Viron lippu siu­nat­tiin sekä pyhänä pide­tyllä Võhandu-joella. Lii­ku­tuin kes­kus­te­luis­samme siitä, miten viro­lai­set arvos­ta­vat var­hais­ten suo­ma­lais­ten kan­san­pe­rin­teen­tut­ki­joi­den työtä.  Tapa­simme myös Viron rajan toi­selta, koti­seu­duil­taan Venä­jän puo­lelta muut­ta­neen setu­kai­sen, kan­san­lau­la­jan ja aiem­man seto­ku­nin­kaan (ülem­sootska) Õie Sar­ven. Hän on kult­tuu­ri­pe­rin­tönsä tut­kija ja käsi­työn mes­tari. Kun kysyin häneltä, missä hänen pyhä paik­kansa on, hän vas­tasi: ”Koko maa on meille pyhä”.

Pala­sin sym­po­siu­miin kuun­te­le­maan vielä tors­tai­aa­mun esi­tel­miä.  Niistä jäi eri­tyi­sesti mie­leeni Irma-Riitta Jär­vi­sen (SKS) ple­naa­rin ”A Folklo­ris­tic look at Saint’s Lore” tar­kas­telu pyhi­myk­siin lii­tet­ty­jen legen­do­jen käy­töstä, muun­te­lusta ja tul­kin­nasta Kar­ja­lan kan­san­omai­sessa perin­teessä. Hän kuvasi, miten kir­kon pyhyys tuo­tiin arkeen. Nais­ten perin­teessä navetta oli pyhä paikka, jossa kato­li­sen juma­lan­pal­ve­luk­sen ehtool­li­nen tai pyhä ruoka kotois­tet­tiin ruo­ka­rii­tiksi leh­mien kanssa. Kan­san­pe­rin­teellä tun­tui ole­van hidas­tem­poi­nen, mutta elä­män arjen ryt­missä oleva pit­kä­kes­toi­nen muisti. Läh­din tai­val­ta­maan Enke­lin­sil­taa pit­kin hotel­lille. Toi­voin muis­ta­vani sym­po­siu­min annit vielä tart­tues­sani väi­tös­kir­jani lei­pä­teks­tin kirjoittamiseen.

Enke­lin­sil­lalta Pirun­sil­taa[6] pit­kin Ruotsinlaivalle

Ends and Begin­nings, EASR Annual Con­fe­rence and IAHR Special Con­fe­rence Tuk­hol­massa 23.−26.8.2012.[7]

Kah­den suu­ren kan­sain­vä­li­sen uskon­to­tie­teel­li­sen seu­ran, Euro­pean Associa­tion for the Study of Reli­gions (EASR) ja The Inter­na­tio­nal Associa­tion for the His­tory of Reli­gions (IAHR), yhteis­kon­fe­renssi oli haas­tava ja moni­puo­li­nen. Kon­fe­rens­sin suu­ruus saneli käy­tän­nön rat­kai­suja. Kon­fe­renssi jär­jes­tet­tiin Söder­tör­nin yli­opis­tossa Tuk­hol­man Hud­din­gen esi­kau­pun­kia­lu­eella. Perille pääs­täk­seen oli jär­ke­vää käyt­tää pai­kal­li­sia jul­ki­sia kul­ku­vä­li­neitä, ruo­kai­lut oli jär­jes­tetty kon­fe­rens­sin aulassa ja juh­lail­ta­ti­lai­suus samai­sen yli­opis­ton ravin­to­lassa, mitkä yhtä­kaikki toi­vat tie­teel­li­seen kon­fe­rens­siin arkie­lä­mässä kiinni ole­mi­sen tuntua.

EASR-konferenssin pito­paik­kana toimi Söder­törn Högskola.

Kon­fe­rens­sin teema ja esi­tel­mä­kut­sun hou­kut­te­le­vat aja­tuk­set koh­den­tui­vat alun ja lopun aja­tuk­siin niin uskon­noissa kuin uskon­non­tut­ki­muk­sessa: Uskon­non on sanottu saa­neen alkunsa halusta paeta ajan vää­jää­mä­töntä kul­kua tai sen lop­pu­mi­sen pel­koa. Voi­daanko uskon­nolle edes aset­taa alku­koh­taa? Voi­daanko nyky­ään puhua enää uskon­non heik­ke­ne­mi­sestä tai lopusta? Myös ritu­aa­lit on nähty vuo­de­nai­ko­jen, yhtei­sö­jen tai yksi­lön elä­män­vai­hei­den alun tai lopun ilmai­suina tai juhlistamisena.

Kon­fe­rens­siin oli lähe­tetty 400 tii­vis­tel­mäeh­do­tusta ja jär­jes­tetty noin 100 esi­tel­mä­ses­siota. Ohjelma aiheut­ti­kin valit­se­mi­sen vai­keutta. Neli­päi­väistä mara­to­nia hel­potti jon­kin ver­ran se, että pää­pu­hu­jia oli vain kolme. Nii­den lisäksi rin­nak­kai­sia työ­ryh­miä oli kak­si­toista, per­jan­taina kol­messa jak­sossa peräkkäin.

Esi­tel­mä­kut­sun pää­tee­man lisäksi huo­ma­sin ohjel­ma­la­ka­nassa ole­van mui­ta­kin esi­tel­miä yhdis­tä­viä tee­moja, kuten esi­mer­kiksi uusus­kon­nol­li­suus, ei-uskonnollisuus, uskon­nol­li­nen ei-inhimillinen toi­mi­juus, uskon­non­ope­tus, media sekä idän uskon­toi­hin ja isla­miin liit­ty­vät kysy­myk­set. Tämän vaih­toeh­to­jen kar­tan läpi jokai­nen osal­lis­tuja pyrki piir­tä­mään itsel­leen mie­lei­sen kon­fe­rens­si­po­lun. Omat valin­tani mää­räy­tyi­vät myös ylei­sen mitä-tapahtuu-nyt-uskontotieteessä –kar­toi­tus­mie­lia­lan mukaan. Kir­joi­tin tähän raport­tiin kui­ten­kin niistä esi­tel­mistä, jotka antoi­vat minulle eni­ten ajat­te­le­mi­sen aihetta oman tut­ki­muk­seni tai työni suhteen.

His­to­rian­kir­joit­ta­jana ja paik­ka­tut­ki­jana olen kiin­nos­tu­nut pai­kan ja ajan yhtey­destä. Lisäksi kat­soes­sani uskon­to­tie­teel­lis­ten lins­sien läpi näen kylä­kir­ja­pro­jek­tis­sani monia ritu­aa­lin piir­teitä. Var­sin­kin, kun tapah­tu­missa mukana ole­van koke­mus tulee huo­mioi­tua tut­ki­jan ulko­puo­li­sen roo­lin lisäksi yhtai­kai­sesti saman nahan sisällä, minussa tutkijana.

Alussa oli norsu vai kilpikonna?

Tors­tain pää­pu­huja nor­ja­lai­nen Ing­vild Sælid Gil­hus aloitti kon­fe­rens­sin aiheel­laan ”Foun­ding fat­hers, turt­les and the elep­hant in the room: the quest for ori­gin in the study of reli­gion”[8].Gil­hus kysee­na­laisti alku­jen ja lop­pu­jen ole­mas­sao­lon. Esi­mer­kiksi gee­nien näkö­kul­masta ei yksi­lön syn­ty­mällä ja kuo­le­malla ole mer­ki­tystä. Alku ja loppu ovat ker­to­muk­sien ja val­lan väli­neitä.  Gil­hus pohti, miksi nykyi­nen trendi uskon­to­tie­teen syn­ty­aja­tuk­sista tai sen perus­ta­jista kiin­nos­taa tut­ki­joita. Alun etsintä liit­tyy yleensä oman iden­ti­tee­tin etsi­mi­seen. Gil­hus esitti yhdeksi syyksi glo­ba­li­soi­tu­mi­sen tuo­maa maa­pal­lon, yhden Maan tai pai­kan tun­tua. Haemme uutta näkö­kul­maa. Mie­tin, että glo­baa­lille uskon­to­tie­teelle tus­kin löy­tyy yhtä pää­juurta, vaan pikem­min­kin rih­mas­toja ympäri maa­pal­loa. Gil­hus ver­tasi teo­lo­giaa nor­suun. Uskon­to­tie­teelle se on aina edus­ta­nut ‘toi­seutta’ tai mää­rit­tä­nyt koko uskon­to­tie­teen tut­ki­mus­his­to­riaa. Uskon­to­tie­teen esi-isiä tai klas­si­koita Gil­hus ver­tasi kil­pi­kon­niin. Hän sanoi ant­ro­po­lo­gien ole­van maan­lä­hei­siä pai­kal­lis­ten tut­ki­mus­tensa ansioista. Esi­tel­män jäl­kei­sissä kom­men­teissa halut­tiin tuoda esille uskon­to­tie­teen his­to­rian ulot­tu­mi­nen kau­em­mas kuin 1800-luvulle, johon Gil­hus oli kes­kit­ty­nyt. Samoin tuo­tiin teo­lo­gian rin­nalle nor­suiksi myös muita tie­tee­na­loja kuten filo­so­fia ja historiantutkimus.

Uskonto omissa käsissä ja näppäimistöllä

Ple­naa­rin jäl­keen suun­ta­sin ”Ritual, per­for­mance and tra­di­tion” –työ­ryh­mään. Olen kiin­nos­tu­nut nykyi­sestä ritu­aa­li­tut­ki­muk­sesta ja eten­kin sen sovel­tu­vuu­desta eri­lai­siin aineis­toi­hin. Pys­tyi­sinkö mah­dol­li­sesti tul­kit­se­maan oman tut­ki­muk­seni suul­li­sen his­to­rian tuot­ta­mis­pro­ses­sia ritu­aa­lina, eten­kin tar­kas­tel­tuna sitä sisä­puo­lelta ritu­aa­lin aktii­vi­sena toi­mi­jana, kir­jan toi­mit­ta­jana? Ruot­sa­lai­nen Anne-Christine Horn­borg pohti esi­tel­mäs­sään tapoja, joilla nykyi­set uudet esi­tyk­set tai ritu­aa­lit raken­ne­taan otta­malla nii­hin aiem­pien ritu­aa­lien osia. Ritu­aa­lien osal­lis­tu­jat eivät ole suun­ni­tel­leet ritu­aa­leja täy­sin etu­kä­teen. Osa jäte­tään sen varaan, mitä ritu­aa­liin ilmaan­tuu. Ajat­te­lin, että ritu­aali koe­taan limi­naa­li­ti­lana, jolle anne­taan mah­dol­li­suus muo­tou­tua itsek­seen ohjaa­matta sitä alusta lop­puun. Tämä oli omi­naista aina­kin tekstuaaliprosessille.

Jes­sica Moberg tar­kas­teli ritu­aa­lis­ten toi­mien (acts) kier­rät­tä­mistä pie­nissä tuk­hol­ma­lai­sissa karis­maat­ti­sen kris­til­li­syy­den liik­keissä. Ryh­mille on omi­naista tun­tei­den ja ongel­mien jaka­mi­nen osal­lis­tu­jien kes­ken sekä liik­ku­vuus ryh­mien välillä. Moberg sanoi, että tun­tui kuin liik­keet oli­si­vat otta­neet uskon­non omiin käsiinsä. Kol­mas työ­ryh­män puhuja Tuija Hovi[9] ker­toi tut­ki­muk­ses­taan kan­sain­vä­li­sen, mutta myös Suo­messa toi­mi­van Paran­ta­vien huo­nei­den –liik­keestä[10]. Hovi tekee kris­til­li­sen liik­keen etno­gra­fiaa maal­li­koista ritu­aa­li­sina toi­mi­joina nykyi­sessä yhteis­kun­nassa, jossa uskon­non rooli muut­tuu. Näille pie­nille maal­lik­ko­liik­keille on omi­naista se, että ne teke­vät uskon­toa ja har­joit­ta­vat sitä (do the reli­gion, prac­tice[11]) opil­lis­ten pai­no­tus­ten sijaan. Se on karis­maat­tista uskon­nol­lista toi­mi­juutta. Liik­keen rukoi­li­jat koke­vat ole­vansa Pyhän Hen­gen välineitä.

Nor­ja­lai­nen Eline Hager­ström pohti esi­tel­mäs­sään tut­ki­mus­koh­teensa uskon­nol­li­seen turis­teille suun­na­tun Sema–esi­tyk­sen ole­musta. Voiko ”turis­ti­fioitu” esi­tys yhä olla ritu­aali? Työ­ryhmä nosti esiin kysy­myk­siä, joita olin itse­kin poh­ti­nut omassa tut­ki­muk­ses­sani siitä, miten eri­lai­sia voi­vat olla koke­muk­set toi­min­nasta sen sisä– ja ulko­puo­lelta. Nykyi­sin uskon­to­tie­teen tut­ki­jat ovat monesti myös itse tut­ki­mus­koh­teensa sisä­pii­ri­läi­siä. Olles­sani Ams­ter­da­missa ISSRN[12]:n kon­fe­rens­sissa vuonna 2009, kuu­lin tau­ko­kes­kus­te­luissa ihmis­ten onnel­li­sia huo­kauk­sia siitä, miten nyky­ään on mah­dol­lista vapaasti kes­kus­tella omasta sisä­ryh­mä­läi­syy­destä tut­ki­muk­sessa. Onko ongelma eri­tyi­sen suuri juuri uskon­to­tie­tei­li­jälle sen tut­ki­mus­koh­teen takia? Itse olen rat­kais­sut mene­tel­mäl­li­sesti tämän kir­joit­ta­malla tut­ki­muk­seni autoet­no­gra­fi­sena, ottaen itseni mukaan tut­ki­mus­koh­teeksi. Se on pää­tös tie­don tuot­ta­mi­sen tavasta, ei tuo­tos. Vasta kir­joit­taessa tulee rat­kais­seeksi kon­kreet­ti­set, teks­tu­aa­li­set rajat itsen esillä ole­mi­selle ja sen tar­peel­li­suu­delle tut­ki­muk­sessa. Omalla koh­dal­lani asiaa moni­mut­kais­taa se, että tut­ki­mus­koh­teeni ei ole uskon­nol­li­nen liike sinänsä vaan uskon­non­kal­tai­set mer­ki­tyk­set suul­li­sessa historiassa.

Aktan­tit osal­lis­tu­vat tapahtumaan

Terhi Utriai­sen työ­ryhmä[13] ”Reli­gious Actants and a relational-compositionist take on agency II” oli jaettu kah­delle päi­välle. Per­jan­taina Utriai­nen piti itse esi­tel­män enke­li­hoi­doista. Utriai­sen työ­ryh­mässä oli käy­tössä itsel­leni uusi käsite, actant, ”aktantti” tai ”toi­mija”. Sii­hen voi­daan sisäl­lyt­tää niin inhi­mil­li­set kuin ei-inhimilliset toi­mi­jat, joita esi­mer­kiksi voi­vat olla yli­luon­nol­li­set (enkeli, ener­gia), aineel­li­set (tila, esine, hahmo, liike) tai raken­teel­li­set (ikä, ter­veys) teki­jät. Käsite saat­taa avata mah­dol­li­suu­den pur­kaa myös mie­li­ku­vi­tuk­sen, intui­tion tai muun käsit­teel­li­sesti vai­keasti hah­mo­tet­ta­van osuutta tilan­tei­siin. Utriai­nen tar­kas­teli sitä, mitä ihmi­set ja ei-inhimilliset aktan­tit toi­vat enke­li­hoi­don tilan­tee­seen eli mikä saa hoi­to­ri­tu­aa­lin tapah­tu­maan?  Peik Ing­man Åbo Aka­de­mista tar­kas­teli esi­tel­mänsä ”Relational-compositionist agency: Three case stu­dies invol­ving sexua­lity and reli­gion” esi­mer­keissä uskon­nol­lis­ten ja ei-uskonnollisten aktant­tien toi­siinsa kie­tou­tu­mista yksit­täi­sissä tapah­tu­missa. Ryh­män kol­mas puhuja oli tšek­ki­läi­nen Milan Fujda, joka oli havain­noi­nut toi­mi­juutta tans­si­joi­den impro­vi­saa­tio­pro­jek­tissa. Tämän tapaus­tut­ki­muk­sensa kautta hän pohti, miten toi­mi­ja­ver­kos­toa­na­lyy­siä (Actor-Network Theory) ja etno­me­to­do­lo­giaa voisi hyö­dyn­tää uskon­to­tie­teen toi­mi­juus­tut­ki­muk­sissa. Työ­ryh­män tut­ki­mus­a­senne tuotti hedel­mäl­listä kes­kus­te­lua ja myös itsel­leni mah­dol­li­sia kei­noja käsit­teel­lis­tää tut­ki­muk­seni teks­tua­li­saa­tio­pro­ses­sin kul­kua tai ei-inhimillisiä toimijoita.

Uskonto ja tiede, uskonto ja kulttuuri

Per­jan­tain ple­naa­ri­pu­huja[14] oli hol­lan­ti­lai­nen Kocku von Stuc­krad, joka tar­kas­teli esi­tel­mäs­sään ”The Scien­ti­fica­tion of Reli­gion, or: How Secu­lar Science has Given New Life to Reli­gion” uskon­non ja tie­teen suh­detta, eten­kin nii­den vuo­ro­vai­ku­tuk­sen näkö­kul­masta. Onko maal­lis­tu­mis– eli seku­la­ri­soi­tu­mis­pro­sessi sit­ten­kään merkki uskon­non lopusta? Uskon­to­tie­teen noin 150-vuotisen ole­mas­sao­lon ajan tut­ki­jat ovat tuot­ta­neet tie­toa uskon­noista. Stuc­krad kävi läpi sitä, miten uskon­non­har­joit­ta­jat ovat hyö­dyn­tä­neet tie­teen tulok­sia tai jul­kai­suja. Hän esitti esi­mer­kiksi, miten ydin­s­ha­ma­nis­min perus­taja Mic­hael Har­ner ver­tail­len eri ant­ro­po­lo­gien tut­ki­muk­sia kiteytti opet­ta­mansa tek­nii­kan. Muis­tin, että Åbo Aka­de­missa Jan Svan­berg teki samasta tee­masta väi­tös­tut­ki­muk­sensa[15]. Ruot­sissa asuva Jenni Rinne toi esille nykyi­sen vas­taa­van esi­mer­kin lau­an­taina työ­ryh­mäs­sään. Hän tut­kii viro­lai­sen Maausk-liikkeen kan­nat­ta­jien ja mui­den pyhien paik­ko­jen käyt­tä­jien dis­kurs­seja nii­hin liit­ty­vistä sään­nöistä. Perus­teita toi­min­nalle hae­taan myös kan­san­pe­rin­teen tut­ki­muk­sesta. Toi­sena uskon­non ja tie­teen vas­ta­vuo­roi­sena meka­nis­mina Stuc­krad esitti uskon­nol­li­sen seman­tii­kan ja seli­tys­pe­rus­tei­den ulot­ta­mi­sen moder­niin luon­non­tie­tee­seen. Esi­merk­kinä hän mai­nitsi aina­kin bio­sent­ris­min ja syväe­ko­lo­gian (deep eco­logy). Itse pidin hänen esi­tel­mänsä sel­keästä tavasta käsi­tellä pit­kä­ai­kai­sia­kin pro­ses­seja ja tuoda raik­kaan kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sen näkö­kul­man uskon­to­tie­teen tar­kas­te­luun. Tästä samai­sesta asiasta häntä myös kri­ti­soi­tiin. Tosin pit­kiä ajan­jak­soja niput­taessa monien tapah­tu­mien kulku tai niissä ollei­den yksit­täis­ten toi­mi­joi­den osuus pel­kis­tyy hep­poi­seksi. Ehkä esi­tel­män anteja oli­kin sen tapa tar­kas­tella tie­dettä ja uskon­toa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa moder­nin ymmärtämisessä.

Yksi par­haim­pia seu­raa­miani kon­fe­rens­sin esi­tel­miä oli perjantai-iltapäivän ”Media, popu­lar cul­ture and reli­gious change” –työ­ryh­mässä puhu­neen venä­läi­sen Ivar Kh. Mak­su­to­vin ”Super­man as a reli­gious type: from icon to ideo­logy”. Myös hänen esi­tel­mänsä ote oli kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen. Hän tul­kitsi kak­si­kas­voista, myös Kristus-myytistä vai­kut­teita saa­nutta super­mies Clark Kent­tiä post­mo­der­nin kult­tuu­rin sym­bo­li­sena vas­tauk­sena ikui­siin kysy­myk­siin ihmi­syy­destä. Hän kehotti tar­kas­te­le­maan huo­lel­li­sesti mas­sa­kult­tuu­rin iko­neita – esi­mer­kiksi myös Harry Pot­te­ria ja Ter­mi­na­to­ria kak­si­ja­koi­sen per­soo­nal­li­suu­den ilmen­ty­minä − luo­dak­semme uuden­laista ant­ro­po­lo­gista sanas­toa. Hänen tut­ki­musot­teensa porau­tui tai­ta­vasti tässä ajassa ole­viin koke­muk­siin ja kysy­myk­siin ihmi­syy­den ole­muk­sesta ja samalla uskon­nol­li­sesta iden­ti­tee­tistä. Vaikka hänen aiheensa poik­kesi kau­aksi omasta tut­ki­musai­hees­tani, hänen kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen asioi­den esit­tä­mi­sen sekä ote että teks­tu­aa­li­nen pai­no­tus oli minulle hyvin roh­kai­se­vaa kuultavaa.

Uskonto ja ympäristö

Reli­gion, landscape, ani­mal I –työ­ryh­män aiheet oli­vat lähem­pänä omaa aihea­luet­tani, ympä­ris­töä.  Ne kat­soi­vat ympä­ris­tö­ak­ti­vis­min liik­keitä uskon­to­tie­teen lins­sien läpi. Tämän lisäksi Jenni Rinne tar­kas­teli Viron perin­teis­ten pyhien paik­ko­jen käyt­töä ja mer­ki­tyk­siä nyky­ään. Ympä­ris­tö­ak­ti­vismi tul­kit­tiin esi­tel­missä joko maal­li­sena uskon­tona tai pyhit­tä­mi­senä. Tai liik­kei­den toi­min­nasta löy­tyi uskon­nol­li­sen elä­män ele­ment­tejä ja muo­toja, kuten usko­muk­sia, kään­ty­mis­ko­ke­muk­sia, uto­pioita, pyhän ja arki­sen käy­tän­töjä sekä ritu­aa­leja. Työ­ryhmä otti­kin osaa kes­kus­te­luun siitä, voi­daanko usko­mus­jär­jes­tel­mää, joka ei sisällä yli­luon­nol­lista teki­jää, kut­sua uskon­noksi. Tämä joh­taa monien uskon­non­tut­ki­muk­sen perus­kä­sit­tei­den, kuten yli­luon­nol­li­sen (uudestaan)määrittelemiseen. Ja voiko tut­kija nimetä tut­ki­mansa ilmiön tai yhtei­sön uskon­nol­li­seksi, vaikka sen jäse­net eivät puhu siitä uskon­nol­li­sin termein?

Kiinni arjen työ­hön ja opiskeluun

IAHR:n nais­tut­ki­ja­ver­kos­ton tapaa­mi­sessa puheen­joh­ta­jina toi­mi­vat Morny Joy (vas.) ja Rosa­lind Hac­kett. Mukana myös suo­ma­lais­tut­ki­joita: Tiina Mah­la­mäki (vas.)ja Tuija Hovi (kesk.) Kuva: Anna Haapalainen.

Lauantai-iltapäivällä osal­lis­tuin IAHR:n nais­tut­ki­ja­ver­kos­ton tapaa­mi­seen.[16] Usei­den nais­ten koke­muk­sia väritti puhu­mat­to­muu­den tai tie­tä­mät­tö­myy­den läs­nä­olo tut­ki­ja­maa­il­massa, kysy­myk­sissä, jotka kos­ki­vat työ­uralla ete­ne­mistä, työ­teh­tä­vien perus­teita tai mah­dol­li­suuk­sia kan­sain­vä­lis­tyä omalla alalla. Myös siksi kokouk­sessa pai­no­tet­tiin ohjausta, yhteis­työtä ja ver­kos­toi­tu­mista yli valtio-, yliopisto-, työtehtävä-, oppiarvo-, mutta myös sukupuolirajojen.

Vii­mei­senä kon­fe­rens­si­päi­vänä pää­tin läh­teä seu­raa­maan pyö­reän pöy­dän kes­kus­te­lua uskon­to­tie­teen ope­tuk­sesta ja mais­te­rioh­jel­mista. Panee­lin osal­lis­tu­jat oli­vat Bra­si­liasta, Hol­lan­nista, Kana­dasta, Nor­jasta, Sak­sasta ja Sveit­sistä.  He esit­ti­vät vuo­rol­laan maansa mais­te­ri­tut­kin­non ope­tus­suun­ni­tel­mia ja niistä saa­tuja peda­go­gi­sia koke­muk­sia. Kes­kei­senä punai­sena lan­kana kulki poh­dinta siitä, mitä ja miten uskon­to­tie­dettä väli­te­tään tule­ville tut­ki­joille. Mil­lai­sia ohjel­mat ovat raken­teel­taan? Mitkä ovat suo­sit­tuja aiheita opin­näyt­teissä? Mikä on oppia­lan tule­vai­suu­den­vi­sio? Mitä opis­ke­li­jat halua­vat? Mai­den opin­to­jen sisäl­löt poik­ke­si­vat pal­jon toi­sis­taan, mikä joh­tuu esi­mer­kiksi kyseis­ten mai­den tie­teen­his­to­riasta tai lai­tok­sesta, johon nykyi­nen uskon­non­tut­ki­mus kuu­luu. Yhteistä oli oppiai­nei­den talou­del­li­sen tilan­teen tiuk­kuus. Myös osin se on ohjan­nut ohjel­mia tut­ki­mus– ja eten­kin työ­elä­mä­tai­to­jen opet­ta­mi­seen, mistä myös opis­ke­li­jat ovat kiin­nos­tu­neita. Pääl­li­sin puo­lin näytti esi­mer­kiksi siltä, että Englan­nissa on enem­män tut­ki­mus­tai­toi­hin liit­ty­viä kurs­seja ja vaih­toeh­toi­sia mais­te­rioh­jel­mia kuin muu­alla.[17] Tämä tun­tui osaksi selit­ty­vän ope­tuk­sen moni­muo­toi­suu­della ja osaksi siirtomaa-ajan tuo­milla kult­tuu­ri­silla vaikutuksilla.

Oma esi­tel­mäni oli sun­nun­tain vii­mei­sessä “Ritual Case Stu­dies”- työ­ryh­mässä. Ylei­söä oli  run­saasti, vaikka peruu­tus­ten vuoksi meitä oli vain kaksi puhu­jaa. Tuk­hol­ma­lai­sen Marja-Liisa Kei­nä­sen  aihe oli “’Fee­ding the dead’ – Women ‘doing’ kins­hip and reli­gion in the early twen­tieth cen­tury Rus­sian Ort­ho­dox Kare­lia”. Hän tar­kas­teli itki­jä­nais­ten itke­mistä kom­mu­ni­kaa­tiona kuol­lei­den ja elä­vien suku­lais­ten kanssa. Muis­ta­mi­sen ja sii­hen liit­ty­vien sere­mo­nioi­den rooli on suuri suku­lai­suus­tun­teen yllä­pi­tä­mi­sessä. Kei­nä­sen mukaan suku­yh­teys aineel­lis­tuu ritu­aa­leissa jaet­ta­vassa ruo­assa. Aiheemme lin­kit­tyi­vät toi­siinsa niin ritu­aa­lien kuin muis­ta­mi­sen näkö­kul­mista. Omassa esi­tel­mäs­säni tar­kas­te­lin kylän muis­ti­tie­don sisäl­tä­mää nos­tal­giaa ajan ja pai­kan ritu­aa­lina. Taus­toi­tin tut­ki­muk­seni kylän pai­kan­ta­mi­sella ympä­ris­tö­his­to­rial­li­seen kon­teks­tiin. Tar­kas­te­lin  ympä­ris­töl­li­siä, inhi­mil­li­siä ja ei-inhimillisiä teki­jöitä ja toi­mi­joita. Lisäksi poh­din omaa osuut­tani sisä­ryh­mä­läi­senä tut­ki­jana  ja vettä toi­mi­jana. Sillä, millä asioilla on ihmi­selle mer­ki­tystä, on oma his­to­riansa, joka ulot­tuu hen­ki­lö­koh­tais­ten koke­mus­ten lisäksi hänen ympä­ris­töönsä sekä ihmi­sen ja luon­non vuo­ro­vai­ku­tuk­sen merkityshistoriaan.

Esiin­ty­mi­nen vii­mei­sessä ses­siossa vii­mei­senä puhu­jana oli minusta lähes absur­dia, oli­han kon­fe­rens­sin yhtenä tee­mana loppu. Monet kon­fe­rens­sin osal­lis­tu­jat oli­vat myös lopen väsy­neitä suu­ru­ra­kasta. Aihei­den pal­jous ja lähes­ty­mis­ta­po­jen moneus kui­ten­kin muis­tutti jäl­leen uskon­to­tie­teen ole­muk­sesta laa­jana kat­to­tie­teenä. Se antaa mah­dol­li­suu­den poik­ki­tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen ja sen alla syn­tyy sik­si­kin vil­kasta kes­kus­te­lua, uusien käsit­tei­den käyt­töön­ot­toa ja aiem­pien uudel­leen­mää­rit­te­lyä. Tut­ki­juu­den lisäksi tun­sin kir­joit­ta­jana ole­vani onnel­li­nen siitä, että oma oppiai­neeni tekee tämän moni­nai­suu­den mah­dol­li­seksi. Loppu on uuden alku. Tästä oli mukava läh­teä aloit­ta­maan syk­syä Turkuun.

Kir­jal­li­suus

Enges, Pasi.
2012 ”Minä mel­kein uskon”. Yli­luon­nol­li­nen ja sen koh­taa­mi­nen tenon­saa­me­lai­sessa usko­mus­pe­rin­teessä. Turku: Turun yliopisto.

Knuut­tila, Seppo & Pertti Ran­nikko
2008 Sivakka ja Rasin­mäki tut­ki­muk­sina. – Seppo Knuut­tila, Pertti Ran­nikko, Jukka Oksa, Tapio Hämy­nen, Hannu Itko­nen, Heidi Kil­pe­läi­nen, Mikko Simula, Sinikka Vakimo ja Mar­jaana Väi­sä­nen. Kylän paikka. Uusia tul­kin­toja Siva­kasta ja Rasin­mäestä, 90−20. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Viit­teet

[1] Sym­po­siu­min sivut löy­ty­vät osoit­teesta: http://www.ut.ee/folk/index.php/en/conferences/235-supernatural-places.

[2] Jär­jes­tä­jät oli­vat sym­po­siu­min ohjel­ma­vi­hon mukaan Depart­ment of Esto­nian and Com­pa­ra­tive Folklore, the Depart­ment of Scan­di­na­vian Stu­dies, the Uni­ver­sity of Tartu ja the Tartu NEFA Group yhteis­työssä the Centre of Exel­lence in Cul­tu­ral Theo­ryn kanssa.

[3] Niin lek­tiossa kuin väi­tös­kir­jas­saan­kin Enges joh­datti kuu­li­jat ken­tälle omaa tut­ki­jan­his­to­riansa pol­kua pit­kin, joka samalla on ollut folklo­ris­tii­kan ja uskon­to­tie­teen saa­me­lai­sen kan­sa­nus­kon kes­keistä tut­ki­mus­his­to­riaa (Enges 2012).

[4] Myös Ber­ge­nissä pide­tyssä 32nd Nor­dic Eth­no­logy and Folklore-konferenssissa 18.−21.6.2012 Bar­bro Klein (Stock­holm Uni­ver­sity, Swe­dish Col­le­gium for Advanced Study, SCAS) korosti kun­nia­pu­heen­vuo­ros­saan ”Our World and It’s Infi­nite Varia­tions – On Dif­fe­rences, Simi­la­ri­ties, Eth­no­logy, and Folklo­ris­tics” oppiai­nei­den iden­ti­teet­tien, nii­den saman­lai­suuk­sien ja eroa­vai­suuk­sien poh­din­taa ja tut­kis­ke­lua eten­kin tie­teen­his­to­rial­li­sessa kontekstissa.

[5]  Kus­taa Vil­kuna on tuo­nut esille monia näitä usko­muk­sia kir­jas­saan Vuo­tuinen ajan­tieto (1950).

[6] Enke­lin­silta (rak.1838) ja Pirun­silta (rak.1913) ovat Tar­ton siltoja.

[7] Kon­fe­rens­sin sivut löy­ty­vät osoit­teesta: http://webappo.web.sh.se/easr2012.

[8] Kon­fe­rens­sin käy­tän­tönä oli kir­joit­taa nomi­nit niin isoilla tai pie­nillä alku­kir­jai­milla riip­puen esit­tä­jän itse anta­masta esi­tyk­sen otsi­kosta, joten toteu­tan tässä sen tapaa huo­li­matta rapor­tin alkuo­san Tar­ton semi­naa­rin käyt­tä­mästä toi­sen­lai­sesta tavasta.

[9] Hovi työs­ken­te­lee Post-secular cul­ture and a chan­ging reli­gious landscape in Fin­land –huip­pu­yk­si­kössä (PCCR) Åbo Aka­de­missa. Myös useita muita pro­jek­tin tut­ki­joita oli mukana konferenssissa.

[10] Liik­keestä löy­tyy enem­män sivuilta: www.healingrooms.fi.

[11] Practio­ners kään­ne­tään yleensä har­joit­ta­jat. Suo­men­kie­li­nen vas­tine prac­tice–sanalle on myös ”toteut­taa käytännössä”.

[12] Inter­na­tio­nal Society for the Study of Reli­gion, Nature and Cul­ture. Seu­ran kon­fe­rens­seja kos­ke­vat sivut löy­ty­vät osoit­teesta: http://www.religionandnature.com/society/conferences.htm.

[13] Utriai­sen lisäksi työ­ryh­mässä oli useita PCCR:n tutkijoita.

[14] Kol­man­nen, lau­an­tain ple­naa­rin piti ete­lä­afrik­ka­lai­nen Abdul­ka­der Tayob aiheesta ”Back to the Begin­nings: Isla­mic Renewal and the Com­pa­ra­tive Study of Religions”.

[15] Sha­ma­nant­ro­po­logi i gräns­lan­det mel­lan forsk­ning och prak­tik. En stu­die av förhål­lan­det mel­lan scha­ma­nism­forsk­ning och neoscha­ma­nism. (2003).

[16] Ver­kos­ton sivut löy­ty­vät osoit­teesta: http://www.iahr.dk/wsn/.

[17] Ks. esim. www.soas.ac.uk/religions. Vaih­toeh­toi­sista mais­te­rioh­jel­mista mai­nit­ta­koon joo­gao­pet­ta­jille suun­na­tut maisteriopinnot.