Taisteluraivoiset soturit – katsaus berserkkien tutkimushistoriaan

Download PDF

Karo­lina Kou­vola
Hel­sin­gin yliopisto

Joh­danto

Tässä kat­sauk­sessa esit­te­len lyhyesti ber­serk­kien tut­ki­mus­his­to­riaa kes­kit­tyen pää­asiassa vii­mei­sim­pään tut­ki­muk­seen. Ber­serk­kejä kuva­taan kes­kiai­kai­sissa skan­di­naa­vi­sissa saa­goissa värik­käästi; heitä ei voi­nut vahin­goit­taa teräk­sellä tai tulella eivätkä he tun­te­neet kipua. Ennen tais­te­lua nämä sotu­rit puri­vat kil­pi­ään ja ulvoi­vat kuin sudet tai muri­si­vat kuin kar­hut liet­soen itsensä lopulta rai­voi­saan tilaan. He liik­kui­vat usein ryh­missä, joi­hin kuu­lui kol­mesta kah­teen­toista ber­serk­kiä. Usein ber­ser­kit oli­vat sukua toi­sil­leen ja läh­de­kir­jal­li­suu­den perus­teella omi­nai­suus saa­vut­taa tais­te­lu­raivo periytyi.

Vii­kin­kia­jan tut­ki­muk­sessa ber­serk­kejä on lähes­tytty useista eri näkö­kul­mista. Ilmiötä on tut­kittu esi­mer­kiksi kir­jal­li­sena motii­vina, jol­loin ber­serk­kejä on tar­kas­teltu osana nar­ra­tii­via otta­matta kan­taa ber­serk­kien his­to­rial­li­suu­teen sinänsä. Lisäksi ber­serk­kejä on tut­kittu muo­don­muu­tok­sen näkö­kul­masta kes­kit­tyen tar­kas­te­le­maan hen­ki­lö­hah­mon muut­tu­mista tais­te­lun aikana eläi­men kal­tai­seksi tai suo­ra­nai­sesti eläi­meksi, kuten sudeksi tai kar­huksi. Ber­serk­kien on myös arvioitu muo­dos­ta­neen jon­kin­lai­sen eliit­ti­so­tu­rei­den ryh­män, joka suo­jeli kunin­gas­taan ja toi tälle ryös­tö­saa­lista. Mah­dol­li­sesti läh­de­ai­neis­ton sup­peu­desta joh­tuen ber­serk­kien tut­ki­mus on rajoit­tu­nut lähinnä yksit­täi­siin artik­ke­lei­hin tai mai­nin­toi­hin osana laa­jem­paa tutkimusta.

Nimi­tyk­sen ber­serkr on ylei­sesti arveltu tul­leen mui­nais­nor­jan sanoista ber- (karhu) ja –serkr (paita). Täl­löin sana ber­serkr tar­koit­taisi kar­hun­nah­kaista. Toi­sen tul­kin­nan mukaan sana ber- tuli­si­kin sanasta berr- (pal­jas), jol­loin ber­serkr tar­koit­taisi pal­ja­si­hoista eli alas­to­mana tai ilman tais­te­lu­va­rus­teita tais­te­le­vaa. Kum­mal­le­kin ety­mo­lo­gialle löy­tyy perus­te­lunsa. Roo­ma­lai­nen his­to­rioit­sija Taci­tus kuvaa teok­ses­saan De Ori­gine et situ Ger­ma­no­rum miten ger­maa­ni­set sotu­rit tais­te­li­vat alas­to­mina tai ilman suo­juk­sia. Kar­huun viit­taava seli­tys taas saa tukea arkeo­lo­gi­sista läh­teistä, joissa kuva­taan esi­mer­kiksi sotu­ria kah­den kar­hun välillä ja saa­ga­ker­to­muk­sista, joissa ber­serk­kei­hin yhdis­te­tään eläi­mel­li­siä, usein kar­huun tai suteen liit­ty­viä piirteitä.

Var­hai­sin ber­ser­kit mai­nit­seva kir­jal­li­nen lähde ajoit­tuu 800-luvun lop­puun Haralds­kvæði– nimi­seen skal­di­ru­noon. Runossa ber­ser­kit mai­ni­taan hal­lit­si­jan luo­tet­tuina sotu­reina. Islan­ti­lai­nen oppi­nut Snorri Stur­luson mai­nitsi Ynglinga sagassa ber­serk­kien ole­van Óðinn-jumalan sotu­reita, mikä on ainoa suora viit­taus ber­serk­kien yhtey­destä Óðin­niin kes­kiai­kai­sessa kir­jal­li­suu­dessa. On kui­ten­kin mah­dol­lista havaita läh­de­ai­neis­tosta useam­pia epä­suo­ria viit­tauk­sia Óðin­nin ja ber­serk­keinä pidet­tä­vien sotu­rien yhtey­destä. Näitä löy­tyy esi­mer­kiksi tari­noista, jotka ker­to­vat yksit­täi­sen ber­ser­kin pol­veu­tu­van Óðin­nista tai tari­noista, joissa esi­te­tään ber­ser­kin ole­van ainoa, joka kyke­nee näke­mään Óðin­nin valea­sun läpi tämän ilmes­tyessä sotureille.

Mer­kit­tä­vim­mät ber­ser­keistä ker­to­vat saa­gat ovat Arwen van Zan­te­nin mukaan Egils saga Skalla-Grímssonar, Hrólfs saga kraka, Her­va­rar saga, Örvar Odds saga, Ynglinga saga, Hár­barðssljóð, Vatnsdæla saga, Eyr­byggja saga, Gret­tis saga Ásmun­dar­so­nar, Laxdæla saga, Svarfdæla saga (van Zan­ten 2007, 44). Nämä saa­gat ajoit­tu­vat pää­asiassa 1200-luvun alku­puo­lelta 1300-luvun puo­li­vä­liin, lukuun otta­matta Hrólfs saga kraka- saa­gaa, joka voi­daan ajoit­taa jopa vuo­teen 1400.[1]
 

Egil Kalju-Grimminpoika (Egil Skalla-Grímsson) kuvat­tuna 1600-luvun islan­ti­lai­sessa käsi­kir­joi­tuk­sessa. Egi­lin ker­rot­tiin saa­van rai­vo­koh­tauk­sia ja muut­ta­vansa muo­toa nii­den aikana. Hänet on tut­ki­muk­sessa yhdis­tetty ber­serk­kei­hin, vaikka Egil Kalju-Grimminpojan saaga ei mai­nitse hänen ole­van berserkki.

Saa­go­jen lisäksi Skálds­ka­parmál ja Saxo Gram­ma­ticuk­sen Gesta Dano­rum ovat olleet tut­ki­muk­sessa oleel­li­sia läh­teitä ber­serk­kien tut­ki­muk­sessa. Skálds­ka­parmál sijoit­tuu Snorri Stur­luso­nin proo­sa­muo­toi­seen Eddaan, joka ajoit­tuu noin 1220-luvulle. Skálds­ka­parmál muo­dos­taa proo­sa­muo­toi­sen Eddan toi­sen osion, ja se koos­tuu merta hal­lin­neen Ægi­rin ja myyt­ti­sen skal­din Bra­gin väli­sestä vuo­ro­pu­he­lusta. Skálds­ka­parmá­lissa anne­taan muun muassa seli­tyk­siä ken­nin­geistä[2] ja muista runouso­pil­li­sista sei­koista. Skálds­ka­parmá­lissa on viit­tauk­sia usei­siin saa­goi­hin, joissa esiin­tyy ber­serk­kejä. Lisäksi ken­nin­git ovat tuo­neet arvo­kasta lisä­tie­toa esi­mer­kiksi tais­te­luun yhdis­te­tystä sym­bo­lii­kasta ja merkityksistä.

Saxo Gram­ma­ticus kir­joitti Tans­kaa ihai­le­van ja sen his­to­riaa voi­mak­kaasti myto­lo­gi­soi­van his­to­ria­teok­sen Gesta Dano­ru­min noin vuonna 1203. Saxo käytti useita skan­di­naa­vi­sia myyt­tejä ja kan­san­ta­ruja läh­tee­nään, mutta hänen teok­sensa läh­dear­voon on suh­tau­duttu tut­ki­muk­sen parissa kriit­ti­sesti. Hän kui­ten­kin ker­too ber­serk­ki­vel­jek­sistä, joi­den kaik­kien nimessä esiin­tyy tavalla tai toi­sella sana björn. Saxo ker­too myös Hrólfs saga kra­kassa esiin­ty­västä ber­ser­kistä Bjar­kista, joka tais­te­lee kar­hun­hah­moi­sena kunin­kaansa puo­lesta. Vaikka Saxon teos ei ker­toi­si­kaan his­to­rial­li­sista ber­ser­keistä, osoit­taa se kui­ten­kin motii­vin ja saa­go­jen levin­nei­syy­den jo keskiajalla.

Ber­ser­kit aka­tee­mi­sessa tutkimuksessa

Yksi ensim­mäi­sistä tut­ki­joista, joka tar­kas­teli skan­di­naa­vi­sia ja ger­maa­ni­sia sotu­ri­ryh­miä oli itä­val­ta­lai­nen ger­ma­nisti ja his­to­rioit­sija Otto Höfler (1907–87). Höfle­rin teo­riaa väritti hyvin voi­mak­kaasti natio­na­lis­ti­nen poli­tiikka. Hän yhdisti ber­ser­kit ger­maa­ni­seen män­ner­bunde –sala­seu­raan, joka Höfle­rin mukaan mää­ritti ger­maa­nista uskon­nol­lista, poliit­tista ja sosi­aa­lista elä­mää esi­his­to­riasta moder­niin aikaan. Höfler näki, että ber­ser­kit oli­vat saman­kal­tai­nen nuor­ten mies­ten mie­his­ty­mi­seen täh­täävä sala­seura. Höfler jul­kaisi tun­ne­tuim­man teok­sensa Kul­tische Geheimbünde der Ger­ma­nen vuonna 1934. Hänen poliit­ti­sesta agen­das­taan huo­li­matta teos avasi kes­kus­te­lun ger­maa­nis­ten ja skan­di­naa­vis­ten sotu­ri­ryh­mien mer­ki­tyk­sestä (Corr­sin 2010, 218–219).

Kym­men­kunta vuotta myö­hem­min Mary Danielli esitti artik­ke­lis­saan Ini­tia­tion Cere­mo­nial from Norse Lite­ra­ture (1945), että ber­ser­kit oli­vat tär­keä tekijä mui­nais­poh­jois­mai­sessa ini­ti­aa­tio­rii­tissä. Hän käytti läh­tei­nään ker­to­muk­sia saa­goista, etsien saa­go­jen ber­serk­ki­ku­vauk­sista kes­ke­nään yhte­ne­väi­siä piir­teitä. Daniel­lin mukaan jokai­sessa ker­to­muk­sessa on löy­det­tä­vissä saman­kal­tai­sia ele­ment­tejä: Nuori mies läh­tee pois koti­seu­dul­taan, pää­tyen taval­li­sesti Nor­jaan. Nuo­ru­kai­nen voit­taa tais­te­lun ber­serk­kiä vas­taan, minkä jäl­keen hänet ote­taan läm­pi­mästi vas­taan uudessa per­hees­sään. Daniel­lin käyt­tä­missä esi­mer­keissä nuorta miestä vas­tus­taa joukko ber­serk­kejä, jotka toi­mi­vat uuden tulok­kaan haas­ta­jina ja ini­ti­aa­tion joh­ta­jina. Tarina-aihelmalle on tyy­pil­listä, että nuorta juh­li­taan ber­ser­kin voit­ta­mi­sen jäl­keen joko jou­lun­ai­kaan tai muu­toin tal­vella (Danielli 1945, 231). Daniel­lin teo­ria esit­tää ber­ser­kit osana män­ner­bun­dea seu­ra­ten Höfle­rin aja­tusta mies­ten muo­dos­ta­masta ryh­mästä, joka toi­mii myös uusien jäsen­ten ini­ti­aa­tion ohjaajana.

Vuonna 2000 ilmes­ty­neessä tut­kiel­mas­saan Óðin­nista Kris Kers­haw jat­kaa Daniel­lin aja­tusta esit­täes­sään, että ber­ser­kit oli­vat mukana nuor­ten mies­ten ini­ti­aa­tiossa. Ini­ti­aa­tion jäl­keen mie­het oli­vat muut­tu­neet lap­suu­tensa taak­seen jät­tä­neiksi sotu­reiksi. Kers­haw perus­te­lee argu­ment­te­jaan esit­tä­mällä koh­tauk­sia saa­goista, joissa ber­ser­kit haas­ta­vat nuo­ria mie­hiä yksi­tel­len tais­te­le­maan kans­saan. Nuo­ren mie­hen voitto vas­tus­ta­jas­taan on saat­ta­nut olla myös ritu­aa­li­nen, jol­loin kyse on ollut näy­tös­luon­toi­sesta tais­te­lusta eikä var­si­nai­sesta voi­man­näy­töstä. Kers­haw kui­ten­kin muis­tut­taa, että saa­goissa ber­ser­kit kuva­taan pikem­min­kin kaa­osta edus­ta­vien jät­ti­läis­ten kal­tai­sina kuin hee­rok­sina. Tämä saat­taa joh­tua siitä, että ber­serk­kien alku­pe­räistä luon­netta ei enää sydän­kes­kia­jalla muis­tettu tai tun­nis­tettu, joten he jäi­vät hir­viöi­den kal­tai­siksi kir­jal­li­siksi motiiveiksi.

Åke V. Ström esitti vuonna 1982, että var­hai­sim­missa läh­teissä ber­serk­kejä ei vielä yhdis­tetty tais­te­lu­rai­voon. Myö­hem­min hei­hin kui­ten­kin yhdis­tet­tiin ini­ti­aa­tio, johon kuu­lui voi­man, urheu­den ja sota­tai­to­jen koe­tusta. Ström pitää erit­täin toden­nä­köi­senä, että ritu­aa­liin kuu­lui eks­taat­ti­sia har­joi­tuk­sia sekä mah­dol­li­sesti nar­koot­tis­ten tai huu­maa­vien ainei­den, kuten kär­päs­sie­nien käyt­töä. Kris­til­li­senä aikana ber­ser­kit kiel­let­tiin. Myö­hempi kir­jal­li­suus roman­ti­soi ber­ser­kit unoh­taen hei­dän alku­pe­räi­sen mer­ki­tyk­sensä kunin­kai­den suo­je­li­joina ilman ritu­aa­li­sia mer­ki­tyk­siä. (Ström 1982, 182–183) Saman­kal­tai­sen näke­myk­sen esit­tää myös Kers­haw muu­ta­maa vuo­si­kym­mentä myö­hem­min tul­les­saan sii­hen joh­to­pää­tök­seen, että ber­serk­kien esiin­ty­mi­nen myö­hem­missä läh­teissä oli voi­mak­kaasti roman­ti­soi­tu­nutta. Hei­dän teh­tä­vänsä oli toi­mia tari­nassa pää­hen­ki­lön vas­tus­ta­jina, joita pää­hen­kilö pilk­kaa ja jotka hän lopulta voittaa.

Min­ne­so­tan yli­opis­ton pro­fes­sori Ana­toly Liber­man poik­keaa tul­kin­nas­saan huo­mat­ta­vasti edel­li­sistä 12th Inter­na­tio­nal Saga Con­fe­rence- kon­fe­rens­sissa Bon­nissa pitä­mäs­sään esi­tel­mässä (2003). Hänen mukaansa ber­ser­kit eivät muo­dos­ta­neet ini­ti­aa­tiota vaa­ti­vaa ryh­mää eikä sana ber– ole yhtey­dessä sanaan karhu. Ber­ser­kit mai­ni­taan Óðin­nin yhtey­dessä läh­de­kir­jal­li­suu­dessa ainoas­taan ker­ran, joten ber­ser­keillä ei ollut Liber­ma­nin mukaan uskon­nol­lista funk­tiota. Hän kui­ten­kin myön­tää, että ber­ser­kit ovat mah­dol­li­sesti muo­dos­ta­neen eliit­ti­ryh­män. Se, että ber­serk­kejä vas­taan sää­det­tiin lakeja, tukee hei­dän his­to­rial­li­suut­taan, mutta tällä ei vält­tä­mättä ollut mitään teke­mistä uskon­nol­lis­ten ritu­aa­lien tai jumal­ten kanssa. Liber­man rii­suu tut­ki­muk­ses­saan ber­ser­kit myyt­ti­sistä ainek­sista tar­kas­tel­len heitä ainoas­taan yhtenä sotu­ri­ryh­mänä mui­den sotu­rei­den joukossa.

Århusin yli­opis­ton uskon­to­his­to­rian pro­fes­sori Jens Peter Schjødt vas­taa Liber­ma­nin esi­tel­mään omassa artik­ke­lis­saan The War­rior in Old Norse Reli­gion (2011). Schjødt esit­tää, että ber­ser­kit oli­vat ritu­aa­li­sesti yhtey­dessä kar­hui­hin, sillä hei­dän tuli olla tais­te­lu­ti­lan­teessa kar­hu­jen kal­tai­sia. Ber­serk­kiy­teen on Schjød­tin teo­rian mukaan kuu­lu­nut ini­ti­aa­tio, jossa ber­ser­kit ovat haas­ta­neet kunin­kaan­sa­liin juo­min­kei­hin kokoon­tu­net mie­het tais­te­le­maan kans­saan. Vaih­toeh­toi­sesti ini­tioi­tava on saat­ta­nut tais­tella ber­ser­kin sijaan kar­hua vas­taan. Óðin­nin ja ber­serk­kien yhtey­destä todis­ta­vat Hrólfs saga kra­kan kuvaus, jossa Óðinn antaa ohjeita kunin­gas Hról­fille ja tämän mie­hille ennen tais­te­lua sekä Egils saga ein­henda ok Ásmun­dar ber­serk­ja­ba­nan kuvaus siitä, miten ber­ser­kit ovat uhraa­massa Àsmundria Óðin­nille kii­tok­seksi voi­tosta. Schjødt kui­ten­kin myön­tää, että läh­de­ai­neisto, joka tukisi tätä tul­kin­taa on erit­täin rajal­li­nen. Hän esit­tää, että Óðin­nille omis­tau­tu­neet sotu­rit meni­vät kuo­le­mansa jäl­keen Val­hal­laan, joten Óðin­nille omis­tau­tu­mi­nen takasi vii­kin­kia­jan käsi­tyk­sen mukaan par­haim­man mah­dol­li­sen kuo­le­man­jäl­kei­sen elä­män ikui­sine tais­te­lui­neen ja syöminkeineen.

Öölan­nista Tors­lun­dan pitä­jästä löy­de­tyssä metal­li­laa­tassa on kuvat­tuna sotu­reita, joi­den kypä­rää koris­taa villisika-aihe. Tämän­kal­tai­set metal­li­laa­tat voi­vat vii­tata vii­kin­kia­jan sotu­rei­den asso­sioi­tu­mi­seen voi­mak­kaina pidet­tyi­hin eläimiin.

Mic­hael Spei­del esit­te­lee artik­ke­lis­saan Ber­serks: A His­tory of Indo-European “Mad War­riors” (2002) ber­serk­kien his­to­riaa prons­si­kau­delta kes­kia­jalle. Spei­del esit­tää ber­serk­kien tun­nuk­seksi tais­te­le­mi­sen ilman sota­va­rus­tuk­sia, ja jäl­jit­tää kir­jal­lis­ten aineis­to­jen perus­teella ilmiötä halki Euroo­pan his­to­rian löy­täen vas­taa­vuuk­sia myös Pohjois-Amerikan inti­aa­nien tais­te­lu­ta­voista. Spei­de­lin teo­rian mukaan ber­ser­kit oli­vat osa indoeu­roop­pa­laista tra­di­tiota. Ensim­mäi­set mai­nin­nat heistä löy­ty­vät kuvauk­sissa Assy­rian hal­lit­si­jan Tukulti-Ninurtan sota­jou­koista, joi­den mukana oli ilman suo­juk­sia tais­te­le­via sotu­reita. Assy­riasta Spei­del siir­tyy Väli­me­ren alu­een kautta kelt­ti­läi­siin ja ger­maa­ni­siin hei­moi­hin. Hän esit­tää, että ber­serk­kien loppu koitti kun käyt­töön otet­tiin uudet sota­me­ne­tel­mät, joita vas­taan tais­te­lu­rai­von val­lassa ryn­tää­mi­nen ei enää ollut tehok­kain isku­keino. Ber­ser­kit eivät Spei­de­lin mukaan mah­ta­neet enää mitään kau­kaa ampu­ville jousi­mie­hille ja hevo­sen selässä nelis­tä­ville haar­nis­koi­tu­neille soti­laille. Muista tut­ki­muk­sista poi­ke­ten Spei­del pyr­kii kuvaa­maan ber­serk­kien tais­te­lu­rai­voa ja alas­to­mana tais­te­le­mista maa­il­man­his­to­rial­li­sena, eri­tyi­sesti indoeu­roop­pa­lai­sena ilmiönä. Vali­tet­ta­vasti hänen artik­ke­linsa jää pin­ta­raa­pai­suksi aiheesta, esi­tel­len lähinnä sel­lai­sia sota­his­to­rian mer­kin­töjä, jotka voi­daan mah­dol­li­sesti yhdis­tää tais­te­lu­rai­voon tai alas­to­muu­teen taistelukentällä.

Clive Tol­ley tut­kii ber­serk­kien yhteyttä sha­ma­nis­miin teok­ses­saan Sha­ma­nism in Norse Myth and Magic (2009). Sha­ma­nismi oli tyy­pil­listä eri­tyi­sesti suomalais-ugrilaisille hei­moille, ja viit­tauk­sia sha­ma­nis­tis­ten näke­mys­ten siir­ty­mi­sestä Skan­di­na­vi­aan löy­tyy esi­mer­kiksi var­hai­sesta kir­jal­li­sesta aineis­tosta. Ber­serk­kien yhteyttä sha­ma­nis­miin ei ole tut­kittu laa­jem­min, vaikka viit­teitä sii­hen mah­dol­li­sesti löy­tyi­si­kin läh­teistä. Esi­mer­kiksi ber­serk­kien yhdis­tä­mi­nen juuri kar­hui­hin voisi ker­toa itäi­sestä vai­ku­tuk­sesta, joh­tuen kar­hun mer­kit­tä­västä myto­lo­gi­sesta ase­masta suomalais-ugrilaisessa kan­san­pe­rin­teessä. Tol­ley tulee kui­ten­kin tut­ki­muk­ses­saan sii­hen joh­to­pää­tök­seen, ettei­vät ber­ser­kit ver­taudu sha­maa­nei­hin, sillä toi­sin kuin sha­maa­nien tapa tais­tella, ber­serk­kien tais­te­lu­raivo on enem­män­kin yksi­löl­li­sen voi­man osoi­tus. Tol­leyn tul­kin­nan mukaan ber­serk­kien sota­tans­sei­hin kuu­lu­nut eläin­pu­ku­jen ja naa­mioi­den käyt­tä­mi­nen kuvasti pikem­min­kin sitä, mil­lai­siksi sotu­rit kuvit­te­li­vat itsensä kuin sitä, mil­lai­sia asus­teita he itse asiassa käyt­ti­vät taistellessa.

Arwen van Zan­ten luo­kit­te­lee artik­ke­lis­saan Going ber­serk: in Old Norse, Old Irish and Anglo-Saxon Lite­ra­ture (2007) ber­ser­kit kah­teen eri luok­kaan sen perus­teella, miten hei­dät esi­tet­tiin läh­de­kir­jal­li­suu­dessa. Ensim­mäi­seen luok­kaan kuu­lu­vat ber­ser­kit muo­dos­ta­vat ryh­män, joka elää yhtei­sön ulko­puo­lella ja hyök­kää sitä vas­taan. Toi­seen luok­kaan kuu­lu­vat yksit­täi­set, san­ka­ril­li­set ber­ser­kit, jotka pal­ve­le­vat kunin­gasta ja ovat osa yhtei­söä. van Zan­ten sovel­taa luo­kit­te­lu­aan ver­taa­malla sitä var­hai­sii­ri­läi­seen ja anglo­sak­si­seen aineis­toon. Hän havait­see, että kir­jal­li­suu­dessa esiin­tyvä berserkki-motiivi muo­dos­taa moniu­lot­tei­sen tee­man. Useissa tapauk­sissa on vai­kea erot­taa, ker­ro­taanko läh­de­ai­neis­tossa ber­ser­kistä vai taval­li­sesta san­ka­rista. van Zan­te­nin tut­ki­mus edus­taa tut­ki­mus­suun­tausta, jossa ber­serk­kejä tar­kas­tel­laan ensi­si­jai­sesti kir­jal­li­sessa kon­teks­tissa otta­matta suo­ra­nai­sesti kan­taa sii­hen, onko ber­serk­kejä todel­li­suu­dessa ollut ole­massa siinä muo­dossa kuin mitä he läh­de­kir­jal­li­suu­dessa esiintyvät.

Lopuksi

Ber­serk­kien tut­ki­mus omana ryh­mä­nään alkoi 1930-luvulta ja jat­kuu vilk­kaana edel­leen 2010-luvulla. Tut­ki­muk­sessa kes­kei­siksi kes­kus­te­lu­nai­heiksi ovat nous­seet kysy­myk­set ini­ti­aa­tiosta ja sen muo­dosta sekä yhtey­destä eri­tyi­sesti Óðinn-jumalaan. Ber­serk­kien his­to­rial­li­suutta on kysee­na­lais­tettu, sillä ainoat läh­teet ovat pää­asiassa kir­jal­li­sia. Tut­ki­muk­sessa on käy­tetty jon­kin ver­ran arkeo­lo­gi­sia läh­teitä, kuten hau­ta­löy­töjä sekä kuvia sotu­reista metal­li­le­vyissä tai rii­mu­ki­vissä. Kir­jal­lis­ten ja arkeo­lo­gis­ten läh­tei­den väli­nen vuo­ro­pu­helu voi osal­taan vah­vis­taa käsi­tyk­siä ber­ser­keistä omana eri­tyi­senä sotu­ri­ryh­mä­nään, mutta toi­saalta tul­kin­nassa tulisi olla varo­vai­nen ja nou­dat­taa eri­tyistä läh­de­kri­tiik­kiä. Useita ber­serk­kei­hin lii­tet­tyjä omi­nai­suuk­sia, kuten mah­dol­lista yhteyttä johon­kin tiet­tyyn juma­laan, on vai­kea toden­taa, läh­de­kir­jal­li­suu­den tar­jo­tessa ainoas­taan vih­jeitä ber­serk­kien ominaisuuksista.

Ber­serk­kien tut­ki­muk­sessa on kes­ki­tytty ehkä lii­ak­si­kin yksit­täi­siin kuvauk­siin ber­ser­keistä otta­matta huo­mioon laa­jem­paa kir­jal­lista koko­nai­suutta. Läh­teissä esiin­ty­vät ber­ser­kit ovat osa tari­naa ja he muo­dos­ta­vat sel­västi oman tari­na­mo­tii­vinsa. Saa­go­jen ja mui­den läh­tei­den ylei­sölle ber­ser­kit ovat olleet tut­tuja eikä hei­dän mer­ki­tys­tään yhtei­sölle ole ker­rottu tar­kem­min. Näin ollen tut­ki­joi­den vas­tuulle on jää­nyt tul­kita ber­serk­kejä osana vii­kin­kiai­kaista maa­il­man­ku­vaa. Tari­noissa ber­ser­keillä on ollut usein pää­hen­ki­lön san­ka­ril­li­suutta koros­tava rooli, hei­dän esiin­tyes­sään vas­ta­koh­tina pää­hen­ki­lön tais­te­lu­tai­doille tai älylle. Toi­saalta osa saa­goista kuvaa ber­ser­kit kun­nioi­tet­ta­vina sotu­reina, jotka toi­mi­vat kunin­kaan var­tio­kaar­tissa tai muu­ten omaa­vat piir­teitä, joita vii­kin­kia­jan yhteis­kun­nassa arvos­tet­tiin. Lopul­lista totuutta ber­serk­kien luon­teesta tus­kin saa­vu­te­taan, mutta hei­dän tut­ki­mi­sensa tar­joaa tie­toa laa­jem­min vii­kin­kiai­kai­sen kult­tuu­rin maa­il­man­ku­vasta.
 

Kir­jal­li­suus

Cors­sin, Step­hen D.
2010. “One Single Dance Form like the Sword Dance Can Open Up a Whole Lost World”: The Vienna Ritua­lists and the Study of Sword Dancing and Sec­ret Men’s Unions between the World Wars. Folklore vol. 121 (2): 213–233.

Danielli, Mary
1945. Ini­ta­tion Cere­mo­nial from Norse Lite­ra­ture. Folklore vol. 56 (2): 229–245.
 
Kers­haw, Kris
2000. The One-Eyed God: Odin and the (Indo-)Germanic Män­nerbünde. Jour­nal of Indo-European Stu­dies Mono­graph Num­ber Thirty-Six. Was­hing­ton: Ins­ti­tute for the Study of Man Inc.

Liber­man, Ana­toly
2003. Ber­ser­kir: A Double Legend, Scan­di­na­via and Chris­tian Europe in the Middle Ages. – Simek, Rudolf & Meu­rer, Judith (eds.), Papers of the 12th Inter­na­tio­nal Saga Con­fe­rence Bonn/Germany, 28th July – 2nd August 2003, 337–340. Bonn.
 
Schjødt, Jens Peter
2011. The War­rior in Old Norse Reli­gion.– Steins­land, Sigurðs­son, Rek­dal, Beuer­mann (eds.),  Ideo­logy and Power in the Viking and Middle Ages, 269–296. Lei­den, Bos­ton: Brill.

Spei­del, Mic­hael
2002. Ber­serks: A His­tory of Indo-European “Mad War­riors”. Jour­nal of World His­tory vol. 13 (2): 253–290.

Ström, Åke V.
1982. Ber­ser­ker und Erz­bischof. Bedeu­tung und Entwicklung des alt­nor­dischen Ber­ser­ker­be­gif­fes.  Nils G. Holm (ed.),   Reli­gious ecs­tasy: based on papers read at the sym­po­sium on reli­gious ecs­tasy held at Åbo, Fin­land, on the 26th-28th of August 1981. Scripta Ins­ti­tuti Don­ne­riani Aboen­sis; 11: 178–185. Stock­holm : Alm­qvist & Wik­sell Inter­na­tio­nal.

Tol­ley, Clive
2009. Sha­ma­nism in Norse Myth and Magic. FF Com­mu­nica­tions No. 296. Hel­sinki: Suo­ma­lai­nen Tiedeakatemia.

van Zan­ten, Arwen
2007. Going ber­serk: in Old Norse, Old Irish and Anglo-Saxon Lite­ra­ture. Ams­ter­da­mer Beit­räge zur älte­ren Ger­ma­nis­tik vol. 63: 43–64.

Viit­teet

[1] Tässä esit­tä­mäni ajoi­tuk­set perus­tu­vat van Zan­te­nin artik­ke­liin. Saa­go­jen ajoi­tuk­sista on kui­ten­kin eriä­viä näke­myk­siä joh­tuen pää­asiassa läh­de­ai­neis­ton fragmentaarisuudesta.
[2] Ken­nin­git ovat runol­li­sia kier­toil­mauk­sia; esi­mer­kiksi Stý­rir Párís­bor­gar (Parii­sin hal­lit­sija) tar­koit­taa runossa tai tari­nassa piis­paa, samoin kuin vín vit­nis (suden viini) mer­kit­see verta.