Tutkijat, teksti ja tulkinta: uskonnolliset maailmat varhaisirlantilaisessa kirjallisuudessa

Download PDF

Alexan­dra Berg­holm[1]
Hel­sin­gin yli­opisto
Uni­ver­sity Col­lege Cork

Artik­ke­lissa käsi­tel­lään teks­tien tul­kin­taan ja mer­ki­tyk­sen­an­toon liit­ty­viä meto­do­lo­gi­sia kysy­myk­siä var­hai­sir­lan­ti­lai­sen esi­merk­kiai­neis­ton valossa. Tar­kas­te­lun koh­teena on 1100-luvulle ajoi­te­tun ker­to­muk­sen, Buile Shuibh­nen, tut­ki­mus­his­to­ria, sekä eri­tyi­sesti teks­tin eri­lai­set alle­go­ri­set luku­ta­vat, joi­den avulla tut­ki­jat ovat 1900-luvun kuluessa pyr­ki­neet ymmär­tä­mään tämän moni­säi­kei­sen ker­to­muk­sen todel­lista mer­ki­tystä.  Ana­lyy­sin tar­koi­tuk­sena on nos­taa tut­ki­mus­pe­rin­teestä esille kes­kei­siä tul­kin­tayh­tei­sön jaka­mia läh­tö­ole­tuk­sia, jotka ovat mah­dol­lis­ta­neet teks­tin tul­kin­nan tie­tyn uskon­nol­li­sen alle­go­rian kautta joko esi­kris­til­li­sen, kris­til­li­sen, tai ant­ro­po­lo­gi­sen vii­te­ke­hyk­sen puit­teissa.  Lähes­ty­mis­ta­van teo­reet­ti­sena taus­tana toi­mii eri­tyi­sesti kir­jal­li­suus­tie­teel­li­nen teks­tien vas­taan­o­ton tut­ki­mus, sekä ylei­sem­min näke­mys mer­ki­tys­ten raken­tu­mi­sesta dynaa­mi­sessa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa paitsi teks­tin ja luki­joi­den, myös tul­kin­tayh­tei­sön jäsen­ten kes­ken.

Joh­danto

Uskon­noista puhut­taessa kuu­lee usein käy­tet­tä­vän tun­net­tua ver­tausta sokeista mie­histä ja ele­fan­tista. Kukin mie­histä tun­nus­te­lee eläintä eri koh­dasta, ja kun heitä tämän jäl­keen pyy­de­tään kuvai­le­maan, mil­lai­nen ele­fantti on, kaik­kien kuvauk­set poik­kea­vat toi­sis­taan: jal­kaa kos­ke­nut sanoo sen ole­van kuin puu; kyl­keä tun­nus­tel­lut toteaa sen ole­van kuin muuri; hän­tää pidel­lyt sanoo sen ole­van kuin käärme, ja niin edel­leen. Tari­nan lukui­sista eri­lai­sista ver­sioista huo­li­matta ope­tus on sama: mies­ten eri­mie­li­syys ele­fan­tin ole­muk­sesta osoit­taa, kuinka havain­tomme todel­li­suu­desta ovat aina riip­pu­vai­sia havain­noit­si­jan näkö­kul­masta. Yksi­kään mie­histä ei kykene tun­nus­te­le­maan koko eläintä, aivan kuten kukaan ei kos­kaan voi tie­tää koko totuutta havain­noi­ta­vasta ilmiöstä. Eriä­vät käsi­tyk­set todel­li­suu­den luon­teesta eivät siten ole oikeita tai vää­riä; ne ovat vain eri­lai­sia tul­kin­toja samasta koh­teesta.[2]

Ei ehkä ole kovin yllät­tä­vää, että saman­kal­taista ver­tausta on monesti käy­tetty myös havain­nol­lis­ta­maan tut­ki­joi­den väli­siä näke­my­se­roja eri tie­tee­na­loilla; tote­si­han jo Gau­tama Buddha saar­naa­jien ja oppi­nei­den ole­van tari­nan sokei­den mies­ten tavoin tie­tä­mät­tö­myy­des­sään torai­sia ja rii­dan­ha­lui­sia, kun­kin pitäessä kiinni omasta totuu­des­taan (Bhikkhu 2012). Tie­teen teke­mi­sessä kysy­mys havain­to­jen sub­jek­tii­vi­suu­den aiheut­ta­masta ris­ti­rii­tai­suu­desta on paitsi epis­te­mo­lo­gi­nen, myös meto­do­lo­gi­nen ja ideo­lo­gi­nen (Jen­kins 1991, 10). Etsi­mällä vas­tausta sii­hen, mihin eri­lai­set totuu­det yhdestä ja samasta todel­li­suu­desta perus­tu­vat, jou­dumme väis­tä­mättä myös poh­ti­maan, mitä yli­pää­tään on mah­dol­lista tie­tää, miten tie­toa tuo­te­taan, ja miten tie­tyt tul­kin­nat vakiin­tu­vat yhtei­sön sisällä hyväk­sy­tym­miksi kuin toi­set. [3]

Kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sessa tapah­tu­nut kie­lel­li­nen käänne on viime vuo­si­kym­me­ninä aset­ta­nut kysee­na­lai­seksi perin­tei­sen käsi­tyk­sen siitä, mitä tul­kin­nalla, teks­tillä, tai mer­ki­tyk­sellä yli­pää­tään tar­koi­te­taan (ks. Leh­to­nen 1998; Spie­gel 1997). Mitkä ovat ne reu­naeh­dot, joi­den perus­teella yksit­täi­sen teks­tin voi­daan sanoa mer­kit­se­vän jotain? Tai miten mie­le­kästä on edes puhua teks­tistä sel­vä­ra­jai­sena tul­kin­nan koh­teena? Jäl­ki­struk­tu­ra­lis­ti­set luku­ta­vat ovat vakiin­nut­ta­neet inter­teks­tu­aa­li­suu­den, dis­kurs­sien, ja dekon­struk­tion käsit­teet osaksi joka­päi­väistä tie­teel­listä kes­kus­te­lua jopa siinä mää­rin, että inten­tioista, iden­ti­tee­tistä tai mer­ki­tyk­sestä puhu­mi­nen kuu­los­taa aut­ta­mat­to­man kulu­neelta. Aja­tus tul­kin­nan kiin­nit­ty­mi­sestä johon­kin abso­luut­ti­seen, alku­pe­räi­seen tai his­to­rial­li­seen todel­li­suu­teen on kor­vau­tu­nut käsi­tyk­sellä mer­ki­tyk­sel­lis­tä­mi­sen ääret­tö­myy­destä: teks­tit ja tul­kin­nat nivou­tu­vat kie­lessä osaksi jat­ku­vaa dynaa­mista pro­ses­sia, jossa mer­ki­tyk­set limit­ty­vät sekä toi­siin teks­tei­hin että tul­kit­si­jan omiin näkö­kul­miin ja ennakko-oletuksiin (ks. esim. Jen­kins 1997; Clark 2004; Wil­liams 2005).[4]

Oman väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­seni kiin­nos­tuk­sen koh­teeksi muo­dos­tui juuri tämä näke­mys mer­ki­tyk­sen­an­non näen­näi­sestä hal­lit­se­mat­to­muu­desta. Tut­ki­musai­neis­toni, var­hai­sir­lan­ti­lai­nen kir­jal­li­suus,[5] aset­tui his­to­ria­tie­teen, kir­jal­li­suu­den­tut­ki­muk­sen ja uskon­to­tie­teen näkö­kul­masta usei­den sel­lais­ten alo­jen ris­teys­koh­taan, joissa jäl­ki­struk­tu­ra­lis­ti­set suun­tauk­set ovat kysee­na­lais­ta­neet koko tie­tee­na­lan tut­ki­mus­koh­teen ole­muk­sen. Esi­mer­kiksi his­to­rian­tut­ki­muk­sessa eroa men­nei­syy­den ja his­to­rian­kir­joi­tuk­sen välillä on luon­neh­dittu onto­lo­gi­seksi kui­luksi, jonka ylit­tä­mi­seksi luo­dut tul­kin­nal­li­set kon­struk­tiot voi­vat kyllä jäsen­tää todel­li­suutta mie­lek­kääksi koe­tulla tavalla, saa­vut­ta­matta kui­ten­kaan totuutta his­to­rioit­si­joi­den oman dis­kurs­sin ulko­puo­lella (esim. Bart­hes 1981; Jen­kins 1991; Spie­gel 1997).[6] Käsi­tys men­nei­syy­destä alati muut­tu­vana näky­mänä, jonka tut­ki­jat omilla tul­kin­noil­laan tuot­ta­vat, hei­jas­te­lee uskon­to­tie­teen alalla käy­tyä kes­kus­te­lua uskon­non mää­rit­te­lyyn liit­ty­vistä todel­li­suus­kä­si­tyk­sistä (McCutc­heon 1997; Flood 1999; Fitz­ge­rald 2000), sekä teks­ti­tut­ki­muk­sen kan­nalta eri­tyi­sesti kysy­mystä pyhien teks­tien tai myyt­tien luon­teesta. Jos aja­tel­laan, että teks­tien pyhyyttä – tai ylei­sem­min uskon­nol­lista mer­ki­tystä – on mah­dol­lista tar­kas­tella ennen kaik­kea tul­kin­ta­ta­pah­tu­man tuot­ta­mana omi­nai­suu­tena (vrt. Pyy­siäi­nen 1997), täl­löin tul­kin­ta­pro­ses­sin sekä sii­hen liit­ty­vän ympä­röi­vän dis­kurs­sin tar­kas­telu nousee vält­tä­mät­tö­mäksi edel­ly­tyk­seksi tut­kit­ta­vien teks­tien mer­ki­tyk­sen ymmär­tä­mi­selle. Var­hai­sir­lan­ti­lai­nen kir­jal­li­suus, jonka tut­ki­muk­sen kes­kiössä on aina ollut men­nei­syy­den uskon­nol­lis­ten maa­il­mo­jen jäl­jit­tä­mi­nen, tar­joaa tämän näke­myk­sen tueksi eri­tyi­sen rik­kaan esimerkkiaineiston.

Tut­ki­mus­his­to­riasta meto­do­lo­gi­aan: esi­merk­kinä Buile Shuibhne

Väi­tös­kir­ja­työni läh­tö­koh­tana oli aja­tus, että tiet­tyä tut­ki­mus­koh­detta kos­ke­vien tul­kin­to­jen moni­nai­suus ja ris­ti­rii­tai­suus on mah­dol­lista nähdä ennen kaik­kea meto­do­lo­gi­sesti haas­teel­li­sena kysy­myk­senä. Ana­lyy­sis­säni lähes­tyin aihetta yhden 1100-luvulle ajoi­te­tun keski-iirinkielisen teks­tin, Buile Shuibhne (”Suibh­nen hul­luus”), kautta, jonka eri­lai­set luen­nat 1900-luvulla teh­dyssä tut­ki­muk­sessa havain­nol­lis­ta­vat hyvin monia edellä esiin nos­tet­tuja teemoja.

Ker­to­muk­sen juoni on lyhyesti seu­raa­van­lai­nen: 600-luvulla elävä ylpeä kunin­gas Suibhne louk­kaa tois­tu­vasti kris­til­li­sen pyhi­myk­sen arvo­val­taa, jol­loin pyhi­mys vas­taa tähän lan­get­ta­malla hänen ylleen kirouk­sen. Kirouk­sen joh­dosta kunin­gas menet­tää yllät­täen jär­kensä kes­ken tais­te­lu­ti­lan­teen, ja pake­nee tais­te­lu­ken­tältä panii­kin­omai­sen kau­hun val­lassa. Hänestä tulee eläi­men­kal­tai­nen vil­li­mies (iiriksi geilt), jonka ruu­miin pei­toksi kas­vaa höy­hen­peite, ja joka elää met­sässä eris­tyk­sissä muusta yhteis­kun­nasta, syö­den luon­no­nan­ti­mia ja liik­kuen pui­den lat­voissa. Jär­jen menet­tä­mi­sen seu­rauk­sena Suibhne saa myös yli­luon­nol­li­sen ennus­ta­mi­sen ja runoi­lun kyvyn, ja hän pys­tyy liik­ku­maan val­ta­via etäi­syyk­siä hyp­pi­mällä tai levi­toi­malla. Runois­saan Suibhne vuo­roin puhut­te­lee kris­til­listä Juma­laa valit­taen kur­jaa koh­ta­lo­aan, katuu teko­jaan ja ylis­tää ympä­röi­vän luon­non kau­neutta. Vael­let­tu­aan vuo­sia levot­to­masti ympäri Irlan­tia Suibhne tapaa vii­mein toi­sen pyhi­myk­sen, joka osoit­taa myö­tä­tun­toa vil­li­miestä koh­taan ja kir­joit­taa muis­tiin hänen seik­kai­lunsa. Suibhne kuo­lee lopulta aiheet­to­man mus­ta­suk­kai­suu­den uhrina pyhi­myk­sen siko­pai­me­nen kei­häästä, mutta ehtii ennen vii­meistä hen­käys­tään tun­nus­taa syn­tinsä ja naut­tia vii­mei­sen ehtool­li­sen. (O’Keeffe 1913.)

Tämän äärim­mäi­sen pel­kis­te­tyn juo­ni­tii­vis­tel­män­kin poh­jalta herää väis­tä­mättä kysy­mys ker­to­muk­sen mer­ki­tyk­sestä. Voi­siko kyseessä olla esi­mer­kiksi sha­ma­nis­ti­sen sie­lu­mat­kan kuvaus, kris­til­li­sen moraa­lin mukai­nen ope­tus syn­nistä, katu­muk­sesta ja anteek­sian­nosta, tai ken­ties his­to­rial­li­nen hei­jas­tuma sosi­aa­li­sen sta­tuk­sensa menet­tä­neen kunin­kaan ase­masta var­hai­sir­lan­ti­lai­sen yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lissa? Kaikki nämä luen­nat edus­ta­vat tosi asiassa eri­lai­sia tul­kin­nal­li­sia vii­te­ke­hyk­siä, joi­den kautta tut­ki­jat ovat 1900-luvun kuluessa pyr­ki­neet löy­tä­mään vas­tauk­sen sii­hen, miten Buile Shuibh­nessa esiin­ty­vää hul­luus­te­ma­tiik­kaa tulisi ymmärtää.

Teks­tin tut­ki­mus­his­to­riaa tar­kas­tel­les­sani oma huo­mioni kiin­nit­tyi alusta alkaen sii­hen, että eri tut­ki­joi­den tul­kin­noissa näytti tois­tu­van läh­tö­koh­tai­nen käsi­tys ker­to­muk­sessa kuva­tun hul­luu­den alle­go­ri­sesta luon­teesta. Toi­sin sanoen kyseessä ei kat­sottu ole­van var­si­nai­nen mie­li­sai­rau­den kuvaus psy­kiat­ri­sessa tai pato­lo­gi­sessa mie­lessä, vaan ennen kaik­kea ver­taus­ku­val­li­nen esi­tys, jonka todel­li­nen mer­ki­tys oli löy­det­tä­vissä teks­tin kir­jal­li­sen ilmi­ta­son takaa (ks. esim. Part­ridge 1980, 27). Uskon­to­tie­teel­li­sesti mie­len­kiin­toista tästä teki se, että hul­luus­te­ma­tiik­kaan liit­ty­vän alle­go­ri­sen mer­ki­tyk­sen oli tois­tu­vasti kat­sottu palau­tu­van nime­no­maan uskon­nol­li­siin läh­tö­koh­tiin. Mutta miksi tut­ki­jat itse asiassa luki­vat teks­tiä tällä tavoin?

Tul­kin­toja tulkitsemassa

Var­hai­sir­lan­ti­lai­sen kir­jal­li­suu­den tut­ki­muk­sessa ver­tai­le­van tut­ki­musot­teen yhtenä perus­tana on aina ollut aineis­ton kon­teks­tua­li­sointi his­to­rial­li­sen kysy­myk­se­na­set­te­lun kautta.[7] Täten teks­tiai­neis­ton ensi­si­jai­nen mer­ki­tys ei ole perus­tu­nut sen esteet­ti­seen arvoon kir­jal­li­suu­tena, vaan teks­tien kykyyn välit­tää meille tie­toa men­nei­syy­den kult­tuu­ri­sista ja uskon­nol­li­sista maa­il­moista.[8] Myös Buile Shuibh­nea kos­ke­vassa tut­ki­mus­pe­rin­teessä eri lähes­ty­mis­ta­vat hei­jas­te­le­vat läh­tö­koh­tai­sesti samaa pyr­ki­mystä ymmär­tää teks­tin hul­luus­te­ma­tii­kan alle­go­rista mer­ki­tystä aset­ta­malla ker­to­mus johon­kin laa­jem­paan uskon­nol­li­seen kontekstiin.

Puhues­sani hul­luus­te­ma­tii­kan mer­ki­tyk­sel­lis­tä­mi­sestä kut­sun esi­tys­ta­paa tar­koi­tuk­sella alle­go­riaksi enkä meta­fo­raksi, sillä alle­go­riassa merk­kien sym­bo­li­sen käy­tön kat­so­taan perus­tu­van ennen kaik­kea yhtei­sesti jaet­tuun sopi­muk­seen pikem­min kuin johon­kin luon­nol­li­seen yhtey­teen kah­den asian tai käsit­teen välillä. Alle­go­ri­sen luen­nan yti­messä on sanan­mu­kai­sesti teks­tin mer­ki­tyk­sel­lis­tä­mi­nen tul­kin­ta­pro­ses­sissa, jossa kaksi asiaa ase­te­taan suh­tee­seen nii­den saman­kal­tai­sina pidet­ty­jen omi­nai­suuk­sien takia. Siten tul­kit­si­jalta vaa­di­taan enem­män kuin pelk­kää päät­te­ly­ky­kyä: alle­go­rian ymmär­tä­mi­nen edel­lyt­tää myös käsi­tystä sym­bo­leista, eli siitä, mitä käsit­teitä ver­taus­ku­vassa on kor­vattu. (ks. Whit­man 1999, 1–13.)

Jon Whit­ma­nin mukaan (1999, 3–4) alle­go­ri­nen tul­kinta perus­tuu aina teks­tin kir­jai­mel­li­sen tason sekä sen takana ole­van ”totuu­den” väli­selle jän­nit­teelle. Mitä lähem­min tul­kinta pyr­kii tavoit­ta­maan totuu­den teks­tin ilmi­ta­son takaa, sitä kau­em­mas se erka­nee täy­del­li­sestä vas­taa­vuu­desta ver­taus­ku­van eri osa­puo­lien välillä. Tästä syystä alle­go­ri­nen luenta vaa­tii paitsi tut­kit­ta­van teks­tin, myös sen ver­taus­koh­tana ole­van ilmiön mer­ki­tyk­sen jat­ku­vaa uudel­leen­mää­rit­te­lyä.  Ymmär­tääk­semme, millä perus­teella tut­ki­jat ovat sano­neet Suibh­nen hul­luu­den ole­van alle­go­ri­nen kuvaus esi­mer­kiksi sha­maa­nin sie­lu­mat­kasta, ei toi­sin sanoen riitä, että arvioimme, vas­taako tul­kinta teks­tin tar­joa­maa infor­maa­tiota. Mei­dän täy­tyy myös ymmär­tää, min­kä­lai­nen käsi­tys sha­ma­nis­mista näi­den tul­kin­to­jen taus­talla on, sekä min­kä­lai­sia olet­ta­muk­sia uskon­nol­li­sen tra­di­tion luon­teesta tämän­kal­tai­seen tul­kin­ta­mal­liin sisältyy.

Alle­go­ri­seen tul­kin­taan sisäl­tyvä sym­bo­lii­kan sopi­muk­sen­va­rai­suus on yksi olen­nai­nen tekijä, joka on mah­dol­lista nos­taa esiin teks­tin tut­ki­mus­his­to­riaa ana­ly­soi­malla. Työs­säni jaot­te­lin tut­ki­mus­pe­rin­teen eri lähes­ty­mis­ta­vat nel­jäksi tul­kin­nal­li­seksi vii­te­ke­hyk­seksi, joista kolme – esi­kris­til­li­nen, kris­til­li­nen, ja ant­ro­po­lo­gi­nen – muo­dos­ti­vat eri­tyi­sesti ker­to­muk­sen sisäl­lön ymmär­tä­mi­seen kes­kit­ty­nei­den tul­kin­ta­mal­lien koko­nai­suu­den.[9] Jaot­telu näi­hin väl­jiin kate­go­rioi­hin toimi ana­lyy­sissä ennen kaik­kea heu­ris­ti­sena apu­vä­li­neenä, jonka avulla kyke­nin sys­te­maat­ti­sesti arvioi­maan min­kä­lai­sia kysy­myk­siä teks­tille oli kun­kin vii­te­ke­hyk­sen puit­teissa esi­tetty, sekä millä tavoin näi­hin kysy­myk­siin oli pyritty vas­taa­maan (vrt. Booth 1979, 24–27).

Ana­lyy­sissä omaa luku­ta­paani ohjasi näke­mys, että yksit­täis­ten tul­kin­to­jen ja tul­kin­nal­lis­ten vii­te­ke­hys­ten väli­siä eroja ja saman­kal­tai­suuk­sia oli hedel­mäl­li­sintä lähes­tyä tul­kin­ta­pro­ses­sin näkö­kul­masta, kes­kit­ty­mällä paitsi teks­tille annet­tui­hin mer­ki­tyk­siin, myös nii­hin tul­kin­taa ohjaa­viin ennak­ko­kä­si­tyk­siin, joi­den perus­teita ei yleensä pyritty arvioi­maan tai perus­te­le­maan (ks. esim. Booth 1979, 244–249; Arm­strong 1990, 2–12). Lähes­ty­mis­ta­van taus­talla vai­kutti huo­mio, että saman­ai­kai­sesti kun tut­ki­jat esit­ti­vät yhä uusia tul­kin­toja läh­de­ma­te­ri­aa­lista, he kui­ten­kin myös ope­roi­vat oman tie­teel­li­sen dis­kurs­sinsa yllä­pi­tä­mien ajat­te­lu­ta­po­jen ja olet­ta­mus­ten puit­teissa, jotka itses­sään pyr­ki­vät luo­maan tie­tyn­lai­sia ”tosia” repre­sen­taa­tioita maa­il­masta. Tältä poh­jalta tul­kin­ta­pro­ses­sia oli mah­dol­lista tar­kas­tella nime­no­maan tut­ki­joi­den muo­dos­ta­man yhtei­sön jäsen­ten väli­senä vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sena ilmiönä; kes­kus­te­luna, jossa tut­ki­jat tuot­ta­vat mer­ki­tyk­siä yhtei­sesti jaet­tu­jen käsi­tys­ten perus­talle (ks. Foucault 1969; Murphy 2000, 399–403).[10]

Viime vuo­si­kym­me­ninä eri­tyi­sesti kir­jal­li­suus­tie­tei­li­jät ovat kiin­nos­tu­neet teks­tien tul­kin­taa ohjaa­vien ennak­ko­kä­si­tys­ten yhtei­söl­li­sestä ulot­tu­vuu­desta. Esi­mer­kiksi Wayne C. Booth (1979), Stan­ley Fish (1980) ja Jonat­han Cul­ler (2002) ovat tar­kas­tel­leet mer­ki­tyk­sen­an­toa sosi­aa­li­sena pro­ses­sina, jossa luki­jayh­tei­sön jaka­mat tul­kin­nal­li­set stra­te­giat ohjaa­vat käsi­tyk­siä siitä, mitä teks­tissä pide­tään olen­nai­sena tai huo­mion arvoi­sena, sekä min­kä­lai­sia mer­ki­tyk­siä näille piir­teille on hyväk­syt­tyä antaa. Tämän kysy­myk­sen tar­kas­telu osoit­tau­tui oman työni kan­nalta eri­tyi­sen kes­kei­seksi, sillä se kiin­nit­tää huo­miota yhteen tul­kin­nal­li­sen rela­ti­vis­min kes­kei­sim­mistä ongel­ma­koh­dista: siitä huo­li­matta, että jäl­ki­struk­tu­ra­lis­min osoit­tama teks­tien ja todel­li­suu­den väli­sen suh­teen kon­struk­tii­vi­suus mah­dol­lis­taa teo­reet­ti­sella tasolla mie­li­val­tai­sen tul­kin­to­jen kir­jon, käy­tän­nössä mer­ki­tys­ten päät­ty­mä­tön liike näyt­täisi kui­ten­kin usein aset­tu­van aloil­leen. Toi­sin sanoen, siinä missä mah­dol­li­sia luen­toja on peri­aat­teessa yhtä pal­jon kuin luki­joi­ta­kin, hyväk­syt­ty­jen tai uskot­ta­vana pidet­ty­jen tul­kin­to­jen määrä ei aina­kaan tut­ki­jayh­tei­sön yllä­pi­tä­män dis­kurs­sin puit­teissa näyt­tä­nyt ole­van raja­ton (Berg­holm 2012, 37–41; vrt. Jen­kins 1990, 29–30; Leh­to­nen 1998, 68).

Teksti ja sen kontekstit

Tie­don­tuot­ta­mi­sen ymmär­tä­mi­nen dis­kur­sii­vi­sena, ”yhtei­sille peli­sään­töille” perus­tu­vana toi­min­tana koros­taa ennen kaik­kea tul­kin­ta­pro­ses­sin, teks­tin, ja kon­teks­tin välistä erot­ta­ma­tonta yhteyttä (vrt. Leh­to­nen 1998, 148–149; Clark 2004, 130–155). Esi­mer­kiksi Buile Shuibh­nen koh­dalla teks­tin kon­teks­tua­li­sointi ver­tai­le­van mene­tel­män avulla on moni­ta­hoi­nen kysy­mys, joka väis­tä­mättä vai­kut­taa myös tul­kin­toi­hin ker­to­muk­sen mer­ki­tyk­sestä.[11] Teks­tin lähes­ty­mi­nen ylei­sin­doeu­roop­pa­laista ideo­lo­giaa hei­jas­te­le­vana myyt­tinä, tai 1100-luvulla elä­neen kris­til­li­sen mun­kin kir­jal­li­sena tai­don­näyt­teenä, edel­lyt­tää hyvin eri­laista esiym­mär­rystä paitsi ker­to­muk­sen his­to­rial­li­suu­desta, myös uskon­nol­li­sen perin­teen välit­ty­mi­seen vai­kut­ta­vista meka­nis­meista. Näi­den käsi­tys­ten lähempi tar­kas­telu voi siten osal­taan aut­taa parem­min ymmär­tä­mään, miten teks­tin kon­teks­tua­li­sointi on kul­loin­kin mah­dol­lis­ta­nut sen mer­ki­tyk­sel­lis­tä­mi­sen tut­ki­jayh­tei­sön tie­do­nint­res­sejä vas­taa­valla tavalla.

Esi­mer­kiksi esi­kris­til­li­sen tul­kin­ta­ke­hyk­sen puit­teissa tut­ki­joi­den his­to­rial­li­nen pers­pek­tiivi on ulot­tu­nut aina ihmis­kun­nan var­hai­sim­pana uskon­to­muo­tona pidet­tyyn sha­ma­nis­miin asti, josta yksit­täi­siä ele­ment­tejä on usein seu­rattu indoeu­roop­pa­lai­sen yhteis­pe­rin­nön kautta kris­ti­nus­kon saa­pu­mista edel­tä­nee­seen kelt­ti­läi­seen kult­tuu­riin (Berg­holm 2012, 96–125). Ajal­li­sen etäi­syy­den ja läh­de­ai­neis­to­jen puut­tu­mi­sen aiheut­ta­mat ongel­mat koros­tu­vat tul­kin­noissa, joissa kult­tuu­ri­nen ja uskon­nol­li­nen kon­teksti on raken­tu­nut teks­tin kir­joit­ta­mi­sa­jan­koh­dasta hyvin­kin etäi­sen ver­tai­lu­koh­teen varaan. Men­ta­li­teet­tien käsit­teel­lis­tä­mi­nen teks­tien pii­lo­ra­ken­teissa ole­vana mer­ki­tystä mää­rit­tä­vänä teki­jänä on tuo­nut muka­naan ole­tuk­sen siitä, että tra­di­tion välit­ty­mi­nen suku­pol­velta toi­selle tapah­tuisi pas­sii­vi­sesti ja tie­dos­ta­mat­to­masti, jol­loin teks­tin pin­ta­taso olisi viime kädessä mer­ki­tyk­se­tön teks­tin kom­mu­ni­koi­man sano­man ymmär­tä­mi­sen kan­nalta (vrt. Sjö­blom 2002). Tul­kin­ta­mal­liin sisäl­tyvä käsi­tys uskon­nol­lis­ten käy­tän­tei­den tai myyt­ti­sen kuvas­ton muut­tu­mat­to­muu­desta mer­kit­see, että tra­di­tion muu­tos­pro­ses­sin vai­ku­tus teks­tien muo­tou­tu­mi­seen on usein koko­naan sivuu­tettu tai seli­tetty pois koros­ta­malla var­hai­sem­pien ele­ment­tien mer­ki­tystä myö­hem­pien, kris­til­lis­ten vai­kut­tei­den kus­tan­nuk­sella. Täten vaikka tul­kin­nat voi­vat osal­taan ede­saut­taa ker­to­mus­pe­rin­teen ker­ros­tu­nei­suu­den ja men­taa­lis­ten mal­lien hitaan uusiu­tu­mi­sen huo­mioi­mi­sessa, ne jät­tä­vät väis­tä­mättä avoi­meksi kysy­myk­sen siitä, miten ker­to­mus­ten aika­lai­sy­leisö on mah­dol­li­sesti nii­den mer­ki­tyk­sen ymmärtänyt.

Kris­til­li­sessä vii­te­ke­hyk­sessä esiin tuleva pyr­ki­mys aset­taa var­hai­sir­lan­ti­lai­set teks­tit aika­lais­kon­teks­tiinsa ei tar­koita, että his­to­rial­li­nen todel­li­suus olisi läh­tö­koh­tai­sesti näissä tul­kin­noissa yhtään objek­tii­vi­sem­min läsnä. Tul­kin­ta­ke­hyk­sen näkö­kul­masta koros­te­tut piir­teet, kuten var­hai­sir­lan­ti­lai­sen kris­til­li­syy­den luos­ta­ri­kes­kei­syys, aske­tis­min ihanne, sekä aja­tus hul­luu­desta hen­gel­li­sen kil­voit­te­lun muo­tona, tar­joa­vat osal­taan viit­teitä siitä, ettei kyse ole yksi­no­maan teks­tin ole­te­tun kir­joi­tusa­jan­koh­dan, eli 1100-luvun, kir­kossa esiin­ty­neistä his­to­rial­li­sista käy­tän­teistä. Tul­kin­noista ker­to­muk­sen kon­teksti on sen sijaan tois­tu­vasti mää­ri­tetty his­to­rial­li­sesti teks­tin ajoi­tusta aikai­sem­maksi, eri­tyi­sesti 600–800 –luvuille, jotka edus­ta­vat erään­laista Irlan­nin var­hai­sen kris­til­li­sen kir­kon kulta-aikaa. (Berg­holm 2012, 126–133.) Tältä poh­jalta niistä on luet­ta­vissa usein roman­ti­soitu käsi­tys kelt­ti­läi­sestä kris­til­li­syy­destä jon­kin­lai­sena syvem­pänä ja puh­taam­pana hen­ki­syy­den muo­tona, joka 1100-luvulle tul­taessa olisi jo ker­to­muk­sen aika­lai­sy­lei­söl­le­kin ollut osa kau­kaista menneisyyttä.

Sekä esi­kris­til­li­seen että kris­til­li­seen tul­kin­ta­ke­hyk­seen ver­rat­tuna ant­ro­po­lo­gi­sen lähes­ty­mis­ta­van mer­kit­tä­vim­mäksi vah­vuu­deksi tut­ki­mustra­di­tion sisällä on tie­tyssä mie­lessä osoit­tau­tu­nut sen hyö­dyn­tä­mien teo­reet­tis­ten mal­lien yleis­pä­te­vyys (Berg­holm 2012, 149–162). Eri­tyi­sesti Arnold van Gen­ne­pin siir­ty­mä­riit­ti­teo­riasta (1909) nouseva limi­naa­li­suu­den käsite on ede­saut­ta­nut Suibh­nen hah­mon tar­kas­te­lua eri näkö­kul­mista yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lissa elä­vänä hah­mona, jonka jär­jen menet­tä­mi­sen sym­bo­liik­kaa voi­daan ymmär­tää eri­lais­ten kult­tuu­ris­ten kate­go­rioi­den välis­ten rajan­ve­to­jen kautta. Lähes­ty­mis­ta­van muo­dos­tu­mi­nen siir­ty­mä­riit­tien kol­mi­vai­hei­sen kaa­van perus­talle on koros­ta­nut eri­tyi­sesti raken­teel­lista saman­kal­tai­suutta var­hai­sir­lan­ti­lai­sen hul­luus­te­ma­tii­kan kuvaus­ten sekä van Gen­ne­pin teo­rian välillä, mutta saman­ai­kai­sesti tul­kin­nat ovat myös rii­su­neet teo­rian kai­kista niistä läh­tö­ole­tuk­sista, jotka ovat vält­tä­mät­tö­miä siir­ty­mä­riit­tien ymmär­tä­mi­selle nime­no­maan uskon­nol­li­sena ja ritu­aa­li­sena toi­min­tana. (ks. Ó Riain 1972.) Toi­saalta juuri limi­naa­li­suu­den idean uni­ver­saa­lius on teh­nyt siitä riit­tä­vän yli­his­to­rial­li­sen sovi­tet­ta­vaksi sau­mat­to­masti osaksi niin esi­kris­til­li­siä kuin kris­til­li­siä­kin tul­kin­toja. Aja­tus sha­maa­nista limi­naa­li­ti­lassa tämän– ja tuon­puo­lei­sen maa­il­man välillä, tai kris­til­li­sen askee­ti­kon kil­voit­te­lusta maal­li­sen ja hen­gel­li­sen elä­män ris­ti­pai­neessa sovit­taa siir­ty­mä­rii­tin raken­teen var­hai­sir­lan­ti­lai­sen kult­tuu­rin kon­teks­tiin eri tavoin, mutta kui­ten­kin aina niin, että nämä tavat jäsen­tä­vät todel­li­suutta tul­kin­tayh­tei­sön väli­sen dis­kurs­sin aset­ta­missa puit­teissa (vrt. Leh­to­nen 1998, 147).

Kon­teks­tien ja mer­ki­tys­ten sopi­muk­sen­va­rai­suus koros­tuu eten­kin sil­loin, kun samasta koh­teesta tuo­te­taan kuvaus, joka kysee­na­lais­taa yhtei­sön sisällä jae­tun käsi­tyk­sen hyväk­syt­tä­vinä tai perus­tel­tuina pide­tyistä tul­kin­noista. Olen vuo­sien var­rella muu­ta­maan ottee­seen kes­kus­tel­lut tut­ki­musai­hees­tani psy­kiat­rien ja mui­den mie­len­ter­vey­sa­lan ammat­ti­lais­ten kanssa, jotka ovat olleet eri­tyi­sen kiin­nos­tu­neita Buile Shuibh­nesta ker­to­muk­sessa kuva­tun jär­jen menet­tä­mi­sen ja sen seu­raus­ten näkö­kul­masta. Monet heistä ovat ilmais­seet avoi­men häm­mäs­tyk­sensä sen joh­dosta, miten kel­to­lo­git oli­vat Buile Shuibh­nea kos­ke­vissa tul­kin­nois­saan men­neet niin äärim­mäi­syyk­siin yrit­täes­sään selit­tää ilmiötä, jossa hei­dän näkö­kul­mas­taan oli aivan ilmi­sel­västi kysy­mys postt­rau­maat­ti­sen stres­si­häi­riön (PTSD) kuvauk­sesta. Miksi siis tul­kita jär­jen menet­tä­mi­nen kes­ken tais­te­lu­ti­lan­teen sha­maa­nin muut­tu­neen tie­toi­suu­den tilan ilmen­tä­jäksi, kun tais­te­lustres­sin tie­de­tään aiheut­ta­van pako­kau­hua koke­neissa soti­laissa juuri saman­lai­sia reak­tioita? Tai miksi kat­soa muusta yhteis­kun­nasta eris­täy­ty­mi­sen tai levot­to­muu­den viit­taa­vaan juuri kris­til­li­seen askeet­ti­seen kil­voit­te­luun, kun psy­kiat­ris­ten sai­rauk­sien käsi­kirja yksi­se­lit­tei­sesti lis­taa vas­taa­van­lai­set oireet osaksi tun­nis­tet­ta­van mie­len­ter­vey­den häi­riön diag­noo­sia? (ks. DSM-IV-TR, 463–467.)[12]

Oman tut­ki­muk­seni näkö­kul­masta vas­taus on tie­ten­kin sel­keä: mikään teks­tissä itses­sään ei vält­tä­mät­tö­mästi edel­lytä Suibh­nen hul­luu­den näke­mistä muuna kuin jär­jen menet­tä­mi­sen kuvauk­sena. Kom­men­tit osoit­ta­vat, kuinka kel­to­lo­gi­sen tut­ki­mustra­di­tion ulko­puo­lelta kat­sot­tuna ker­to­muk­sen tul­kin­nassa vakiin­tu­neet kon­ven­tio­naa­li­set luku­ta­vat saat­ta­vat näyt­täy­tyä eri­koi­sina tai vie­raina, mutta kuvaa­vat osu­vasti myös sitä, miten tie­tyn tul­kin­tayh­tei­sön yllä­pi­tä­mien käsi­tys­ten ja olet­ta­mus­ten omak­su­mi­nen on suh­teessa sii­hen tie­toon, mitä yhtei­sön parissa tuo­te­taan. Ver­tai­leva mene­telmä, jolla tut­ki­jat kon­struoi­vat kon­teks­tin omille tul­kin­noil­leen on, kuten Jonat­han Z. Smith asian osu­vasti ilmai­see, aina hal­lit­tua asioi­den lii­oit­te­lua, joka kalei­dos­koo­pin tavoin tar­joaa jou­kon eri­lai­sia piir­teitä, joi­den perus­teella tut­ki­jat voi­vat esit­tää tar­pei­taan vas­taa­via ole­tuk­sia saman­kal­tai­suu­desta eri ilmiöi­den välillä (Smith 1990, 53). Näi­den piir­tei­den mer­kit­tä­vyys tul­kit­ta­van ilmiön ymmär­tä­mi­sen kan­nalta ei kui­ten­kaan nouse koh­teesta itses­tään; jotta läh­teet voi­si­vat ker­toa meille jotain, mei­dän täy­tyy itse antaa niille ääni, jolla kommunikoida.

Lopuksi

Jäl­ki­struk­tu­ra­lis­ti­sessa maa­il­massa vart­tu­neet tie­deyh­tei­sön kas­va­tit ovat tut­ki­jau­ransa alku­vai­heista läh­tien sisäis­tä­neet sosi­aa­li­seen kon­struk­tio­nis­miin sisäl­ty­vän reflek­toin­nin vaa­ti­muk­sen. Reflek­tion vält­tä­mät­tö­myys on aina läsnä, sillä tut­kija, tut­ki­mus­kohde ja tut­ki­mus­pro­sessi ovat erot­ta­mat­to­masti osa samaa repre­sen­taa­tioi­den koko­nai­suutta (ks. Fin­ger­roos 2003; Peso­nen 1997; Flood 1999, 35–38).

Tut­kies­saan sitä, miten sosi­aa­lista todel­li­suutta raken­ne­taan tie­tyn yhtei­sön puit­teissa, tut­kija samalla väis­tä­mättä myös luo kon­struk­tioita omasta tut­ki­mus­koh­tees­taan. Tätä huo­miota on myös ajoit­tain käy­tetty kysee­na­lais­ta­maan tie­teen tut­ki­muk­sen tar­peel­li­suutta ja oikeu­tusta. Otta­malla tie­deyh­tei­sön dis­kur­sii­vi­sen maa­il­man ana­lyy­sin koh­teeksi tut­ki­joi­den on sanottu vain yrit­tä­vän kier­tää se epä­miel­lyt­tävä tosi­seikka, että hei­dän oma tie­teel­li­nen kie­len­käyt­tönsä aset­taa hei­dät osaksi samaa dis­kurs­sien koko­nai­suutta, jota he tut­ki­vat. Kri­tii­kin ongelma on mie­les­täni siinä, että se olet­taa perin­teis­ten kate­go­rioi­den ja totuus­kä­si­tys­ten ole­van arvioi­ta­vissa ainoas­taan, jos tut­kija pys­tyy aset­tu­maan itsensä ja kie­len tuot­ta­man sosi­aa­li­sen todel­li­suu­den ulko­puo­lelle. Kui­ten­kin maa­il­massa voi­daan aina nähdä useita rin­nak­kai­sia tai kes­ke­nään kil­pai­le­via mer­ki­tys­sys­tee­mien kent­tiä, joista emme ole kos­kaan yhtä­ai­kai­sesti samoissa mää­rin osal­li­sia. Tie­tyn mer­ki­tys­sys­tee­min luo­mia repre­sen­taa­tioita on mah­dol­lista tar­kas­tella juuri siksi, että osal­li­suu­temme yhden­lai­sesta sosi­aa­li­sesta todel­li­suu­desta aut­taa meitä näke­mään saman­kal­tai­suuk­sia ja eroja niissä yhteyk­sissä, jossa todel­li­suus on tuo­tettu toi­sin. (vrt. Eck 2000, 141–148.)

Uskon­to­tie­tei­li­jän läh­tö­koh­dista käsin var­hai­sir­lan­ti­lai­selle teks­tiai­neis­tolle esit­tä­mäni kysy­myk­set, sekä näi­hin kysy­myk­siin etsi­mäni vas­tauk­set, poik­kea­vat myös tie­tyistä kel­to­lo­gi­sen tul­kin­tayh­tei­sön yllä­pi­tä­mistä käsi­tyk­sistä ja olet­ta­muk­sista. Laa­jem­massa, tie­teel­li­sen tie­don­muo­dos­tuk­sen reu­naeh­toja mää­rit­tä­vässä ken­tässä molem­mat dis­kurs­sit toi­mi­vat kui­ten­kin limit­täin ennem­min kuin kes­ke­nään kil­pai­le­vina sys­tee­meinä: vaih­toeh­toi­set dis­kurs­sit teke­vät näky­väksi paitsi tie­tee­na­lalla itses­tään­sel­vyy­tenä otet­tuja käy­tän­teitä, myös sen, että sekä yhtei­sön totuus­kä­si­tyk­set että tie­teel­li­nen dis­kurssi itses­sään ovat jat­ku­vasti alt­tiina muutoksille.

Kaikki tut­ki­mus­a­se­tel­mat ja tul­kin­nat kiin­nit­ty­vät arvoi­hin, asen­tei­siin ja olet­ta­muk­siin, ja voi­daan perus­tel­lusti sanoa, ettei ymmär­tä­mi­nen edes olisi muu­ten mah­dol­lista (ks. esim. Flood 1999, 143–168). Tästä näkö­kul­masta kysy­mys siitä, missä mää­rin eriä­vät tul­kin­nat tai käsi­tyk­set todel­li­suu­den luon­teesta ovat oikeassa tai vää­rässä — tai mikä teks­tin tul­kin­noista on lähim­pänä sen todel­lista mer­ki­tystä — ei ole aiheel­li­nen. Kukin lukija ja tul­kin­tayh­teisö uudel­leen kir­joit­taa teks­tin ja mer­ki­tyk­sel­lis­tää sen omien tar­pei­densa mukai­sesti. Mutta niin kauan kun suh­tau­dumme tul­kin­taan ratio­naa­li­sena ja tie­teel­li­senä tie­don tuot­ta­mi­sen pro­ses­sina, näi­den eriä­vien käsi­tys­ten perus­tei­den täy­tyy olla arvioi­ta­vissa ja kysee­na­lais­tet­ta­vissa. Kuten Paul B. Arm­strong (1990, 157) on asian kiteyt­tä­nyt, ei vält­tä­mättä siksi, että se tekisi meistä itses­tämme parem­pia luki­joita vaan siksi, että ymmär­täi­simme parem­min omia valin­to­jamme sekä oppi­simme arvos­ta­maan myös nii­den valin­toja, joi­den näke­myk­siä emme jaa.

Kir­jal­li­suus

Arm­strong, Paul B.
1990 Conflic­ting Rea­dings. Variety and Vali­dity in Interpre­ta­tion. Cha­pel Hill and Lon­don: The Uni­ver­sity of North Caro­lina Press.

Bart­hes, Roland
1981 The Discourse of His­tory. Com­pa­ra­tive Cri­ticism 3: 7–20.

Ber­ger, Peter L. & Tho­mas Luck­mann
1966 The Social Con­struc­tion of Rea­lity: A Trea­tise in the Socio­logy of Know­ledge. Gar­den City, NY: Doubleday.

Berg­holm, Alexan­dra
2012 From Sha­man to Saint: Interpre­tive Stra­te­gies in the Study of Buile Shuibhne. FF Com­mu­nica­tions No. 302. Hel­sinki: Suo­ma­lai­nen tiedeakatemia.

Bhikkhu, Tha­nis­saro (trans.)
2002 Tittha Sutta: Sec­ta­rians (1) (Ud 6.4). Access to Insight, http://www.accesstoinsight.org/tipitaka/kn/ud/ud.6.04.than.html . Kat­sottu 6. 9. 2012.

Bog­hos­sian, Paul
2006 Fear of Know­ledge: Against Rela­ti­vism and Con­struc­ti­vism. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Booth, Wayne C.
1979 Cri­tical Unders­tan­ding. The Powers and Limits of Interpre­tive Plu­ra­lism. Chicago and Lon­don: The Uni­ver­sity of Chicago Press.

Clark, Eliza­beth A.
2004 His­tory, Theory, Text. His­to­rians and the Lin­guis­tic Turn. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­sity Press.

Cul­ler, Jonat­han
2002 Struc­tu­ral Poe­tics. Struc­tu­ra­lism, Lin­guis­tics and the Study of Lite­ra­ture. Lon­don and New York: Routledge.

Dil­lon, Myles
1948 Early Irish Lite­ra­ture. Dublin: Four Courts Press.

Eck, Diana L.
2000 Dia­lo­gue and Met­hod: Recon­struc­ting the Study of Reli­gion. – Kim­ber­ley C. Pat­ton & Ben­ja­min C. Ray (toim.), A Magic Still Dwells: Com­pa­ra­tive Reli­gion in the Post­mo­dern Age, 131–149. Ber­ke­ley: Uni­ver­sity of Cali­for­nia Press.

Fin­ger­roos, Outi
2003 Reflek­sii­vi­nen pai­kan­ta­mi­nen kult­tuu­rien tut­ki­muk­sessa. Elore 2, http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/ fin203c.html.

Fish, Stan­ley
1980 Is There a Text in This Class? The Aut­ho­rity of Interpre­tive Com­mu­ni­ties. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­sity Press.

Fitz­ge­rald, Timothy
2000 The Ideo­logy of Reli­gious Stu­dies. Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Flood, Gavin
1999 Bey­ond Phe­no­me­no­logy: Ret­hin­king the Study of Reli­gion. Lon­don: Continuum.

Foucault, Mic­hel
1969 The Arc­haeo­logy of Know­ledge. Lon­don: Routledge.

van Gen­nep, Arnold
1909 [1960] The Rites of Pas­sage. Chicago: The Uni­ver­sity of Chicago Press.

Hei­der, Karl G.
1988 The Ras­ho­mon Effect: When Eth­no­grap­hers Disagree. Ame­rican Anth­ro­po­lo­gist 90: 73–81.

Jen­kins, Keith
1991 Re-thinking His­tory. Lon­don and New York: Routledge.

Jen­kins, Keith (toim.)
1997 The Post­mo­dern His­tory Rea­der. Lon­don: Routledge.

Kukla, André
2000 Social Con­struc­ti­vism and the Phi­lo­sophy of Science. Lon­don: Routledge.

Leh­to­nen, Mikko
1998 Mer­ki­tys­ten maa­ilma. 2. pai­nos. Tam­pere: Vastapaino.

Mar­tin, Lut­her H.
2000 Com­pa­ri­son. — Willi Braun & Rus­sell T. McCutc­heon (toim.), Guide to
the Study of Reli­gion, 45–56. Lon­don: Continuum.

McCone, Kim
1990 Pagan Past and Chris­tian Pre­sent in Early Irish Lite­ra­ture. May­nooth: Depart­ment of Old Irish.

McCutc­heon, Rus­sell T.
1997 Manu­fac­tu­ring Reli­gion. The Discourse on Sui Gene­ris Reli­gion and the Poli­tics of Nos­tal­gia. New York and Oxford: Oxford Uni­ver­sity Press.

Murphy, Tim
2000 Discourse. — Willi Braun & Rus­sell T. McCutc­heon (toim.), Guide to the
Study of Reli­gion, 396–408. Lon­don: Continuum.

O’Keeffe, J.G. (ed.&trans.)
1913 Buile Shuibhne: The Frenzy of Suibhne. The Adven­tu­res of Suibhne Geilt. Irish Texts Society Vol. XII. Lon­don: Irish Texts Society.

Part­ridge, Angela
1980 Wild Men and Wai­ling Women. Éigse 18: 25–37.

Pat­ton, Kim­ber­ley C. & Ben­ja­min C. Ray (toim.)
A Magic Still Dwells: Com­pa­ra­tive Reli­gion in the Post­mo­dern Age. Ber­ke­ley: Uni­ver­sity of Cali­for­nia Press.

Pel­to­nen, Matti
2009 Kie­lel­li­sen kään­teen rau­nioilla. Tie­teessä tapah­tuu 8: 64–65.

Peso­nen, Heikki
1997 Mikä on tut­ki­ja­sub­jekti? — Heikki Peso­nen (toim.), Uskon­to­tie­teen ikui­suus­ky­sy­myk­siä, 114–31. Hel­sinki: Hel­sin­gin yli­opisto, uskontotiede.

Pyy­siäi­nen, Ilkka
1997 Pyhät teks­tit auk­to­ri­teet­teina. – Tom Sjö­blom (toim.), Tut­kija, teks­tit ja uskonto, 13–43. Uskon­to­tiede – Reli­gions­ve­tens­kap – Com­pa­ra­tive Reli­gion 2. Hel­sinki: Hel­sin­gin yli­opisto, uskontotiede.

Roth, Wendy D. & Jal D. Mehta
2002 The Ras­ho­mon Effect: Com­bi­ning Posi­ti­vist and Interpre­ti­vist in the Ana­ly­sis of Con­tes­ted Events. Socio­lo­gical Met­hods & Research 31: 131–173.

Scheper-Hughes, Nancy
2001 Saints, Scho­lars, and Schizoph­re­nics: Men­tal Ill­ness in Rural Ire­land. Ber­ke­ley: Uni­ver­sity of Cali­for­nia Press.

Searle, John R.
1995 The Con­struc­tion of Social Rea­lity. New York: The Free Press.

Sjö­blom, Tom
2002 “Only a Hobo”: Heu­ris­tic Terms in His­to­rical Eth­no­graphy. — Tuula
Saka­ra­naho et al. (toim.), Sty­les and Posi­tions: Eth­no­grap­hic Pers­pec­ti­ves in Com­pa­ra­tive Reli­gion, pp. 126–154. Hel­sinki: Hel­sin­gin yli­opisto, uskontotiede.

Smith, Jonat­han Z.
1990 Drud­gery Divine. On the Com­pa­ri­son of Early Chris­tia­ni­ties and the Reli­gions of Late Antiquity. Chicago: The Uni­ver­sity of Chicago Press.

Spie­gel, Gabrielle
1997 His­tory and Post­mo­der­nism. – Keith Jen­kins (toim.), The Post­mo­dern His­tory Rea­der, 260–273. Lon­don: Rout­ledge. [Alku­pe­räi­nen artik­keli jul­kai­sussa Past and Pre­sent 135 (1992): 194–208].

Whit­man, Jon
1999 Alle­gory: The Dyna­mics of an Ancient and Modern Tech­nique. Lincoln, NE: iUniverse.com, Inc.

Wil­liams, James
2005 Unders­tan­ding Post­struc­tu­ra­lism. Ches­ham: Acumen.

Lyhen­teet

DSM-IV-TR
2002 Diag­nos­tic and Sta­tis­tical Manual of Men­tal Disor­ders. Fourth edi­tion, Text revi­sion. Was­hing­ton: Ame­rican Psyc­hiat­ric Association.

Viit­teet

[1] Tämä artik­keli perus­tuu Suo­men Uskon­to­tie­teel­li­sen Seu­ran vuo­si­ko­kouk­sessa 16.4.2010 pidet­tyyn esi­tel­mään. Kii­tän kaik­kia tilai­suu­dessa pai­kalla olleita mie­len­kiin­toi­sesta kes­kus­te­lusta. Olen käsi­tel­lyt tässä esi­tel­tyjä tee­moja laa­jem­min väi­tös­kir­jas­sani (Berg­holm 2012). Artik­ke­lin vii­meis­te­lyn on mah­dol­lis­ta­nut Suo­men Aka­te­mian myön­tämä tut­ki­mus­ra­hoi­tus (pro­jekti 1138310).

[2] Ver­tauk­sen eri ver­sioita tun­ne­taan mm. jai­na­lai­sesta, hin­du­lai­sesta ja budd­ha­lai­sesta perin­teestä. Hei­der (1988) käyt­tää saman­kal­tai­sena esi­merk­kinä Akira Kuro­sawan elo­ku­vaa Ras­ho­mon (1950) ana­ly­soi­des­saan etno­gra­fien väli­siä eri­mie­li­syyk­siä. Käsi­tettä Ras­ho­mon effect on sovel­lettu myös sosio­lo­gi­sessa tut­ki­muk­sessa näen­näi­sesti ris­ti­rii­tais­ten totuus­kä­si­tys­ten tar­kas­te­lussa; ks. esim. Roth and Mehta (2002).

[3] Yksi kes­kei­sim­piä tie­don­so­sio­lo­giaa käsit­te­le­viä perus­teok­sia on vuonna 1966 jul­kaistu Peter L. Ber­ge­rin ja Tho­mas Luck­man­nin The Social Con­struc­tion of Rea­lity: A Trea­tise in the Socio­logy of Know­ledge. Lähes viisi vuo­si­kym­mentä teok­sen ilmes­ty­mi­sen jäl­keen aja­tus tie­don sosi­aa­li­sesta raken­tu­mi­sesta on yhä hyvin kiis­ta­na­lai­nen. Sii­hen liit­ty­vää rela­ti­vis­mia on kri­ti­soitu eten­kin luon­non­tie­teel­li­sessä tut­ki­muk­sessa, mutta myös moraa­li­sin ja filo­so­fi­sin perus­tein; ks. esim. Kukla 2000; Bog­hos­sian 2006.

[4] Keith Jen­kin­sin toi­mit­tama artik­ke­li­ko­koelma (1997) kokoaa yhteen puheen­vuo­roja post­mo­der­nis­min vai­ku­tuk­sesta eri­tyi­sesti his­to­ria­tie­teen alalla, mutta tar­joaa hyvän joh­da­tuk­sen kes­kus­te­luun myös yleisemmin.

[5] Ter­millä ”var­hai­sir­lan­ti­lai­nen kir­jal­li­suus” vii­ta­taan aineis­toon, joka on kie­lel­li­sin perus­tein ajoi­tettu noin vuo­sien 600‑1200 väli­seen aikaan. Mate­ri­aali käsit­tää sekä mui­nais– ja keski-iirin että lati­nan kie­lellä kir­joi­tet­tuja teks­tejä, mm. annaa­leja, pyhi­my­se­lä­mä­ker­toja, ker­to­mus­pe­rin­nettä, laki­teks­tejä, teo­lo­giaa ja his­to­riaa (Dil­lon 1948).

[6] Matti Pel­to­nen (2009, 64) kat­soo, että his­to­rian­tut­ki­muk­sen kon­teks­tissa ”kie­lel­li­sen kään­teen ideat ovat väl­jäh­ty­neet jo 1990-luvun puo­li­vä­listä läh­tien”. Tässä yhtey­dessä viit­taan perus­a­ja­tuk­seen todel­li­suu­den kie­lel­li­sestä jäsen­ty­mi­sestä taus­toit­taak­seni sitä, miten tut­ki­joi­den tul­kin­nat men­nei­syy­destä raken­tu­vat eri­lais­ten dis­kur­sii­vis­ten käy­tän­tö­jen kautta.

[7] Kon­teks­tua­li­soin­nista his­to­rial­li­sessa tut­ki­muk­sessa ks. esim. Clark 2004, 138–145.

[8] Var­hai­sir­lan­ti­lai­sen kir­jal­li­suu­den tut­ki­mus­his­to­rian ylei­siä lin­joja läpi 1900-luvun kuva­taan usein ns. nati­vis­ti­sen ja revi­sio­nis­ti­sen para­dig­man vas­tak­kai­na­set­te­lun kautta. ”Nati­vis­tit” kat­soi­vat var­hai­sir­lan­ti­lais­ten teks­tien välit­tä­vän his­to­rial­li­sesti totuu­den­mu­kai­sen kuvan esi­kris­til­li­sestä suul­li­sestä perin­teestä sekä ennen kris­ti­nus­kon saa­pu­mista val­lin­neesta kult­tuu­rista. Näke­myk­sen mukaan yhteis­kun­nan kris­til­lis­ty­mi­nen 400-luvulta läh­tien ei pin­ta­si­lauk­sesta huo­li­matta riit­tä­nyt ulot­tu­maan tra­di­tion syviin ker­rok­siin. Tämä aja­tus tra­di­tion arkaa­isuu­desta ja muut­tu­mat­to­muu­desta on 1980-luvulta läh­tien voi­mak­kaasti kysee­na­lais­tettu ”revi­sio­nis­tien” taholta, jotka ovat koros­ta­neet, että var­hai­sir­lan­ti­laista kir­jal­li­suutta tulisi tar­kas­tella nime­no­maan kes­kiai­kai­sena kris­til­li­senä aineis­to­kor­puk­sena, kes­kit­ty­mällä sii­hen, mitä teks­tit ker­to­vat oman aikansa poliit­ti­sesta, uskon­nol­li­sesta ja kult­tuu­ri­sesta tilan­teesta. (Ks. esim. McCone 1990.)

[9] Nel­jän­nen, his­to­rial­li­sen, vii­te­ke­hyk­sen näkö­kul­masta tehty tut­ki­mus kes­kit­tyi 1900-luvun alku­puo­lella ennen kaik­kea ker­to­muk­sen alku­pe­rän sekä his­to­rial­li­sen toden­pe­räi­syy­den jäl­jit­tä­mi­seen. Vaikka nämä kysy­myk­set eivät viime vuo­si­kym­me­ninä ole olleet teks­tin tul­kin­nassa pää­asial­li­sen huo­mion koh­teena, nämä his­to­rial­li­set tul­kin­nat toi­mi­vat edel­leen läh­tö­koh­tana kai­kelle Buile Shuibh­nesta teh­tä­välle tutkimukselle.

[10] Dis­kur­sii­vi­sen lähes­ty­mis­ta­van hyö­dyn­tä­mi­nen ei väis­tä­mättä edel­lytä radi­kaa­lia kon­struk­tio­nis­mia, joka kiel­täisi koko­nai­suu­des­saan tul­kin­nan koh­teen ole­mas­sao­lon sitä kos­ke­van dis­kurs­sin ulko­puo­lella (Arm­strong 1990, 20–23; ks. myös Searle 1995).

[11] Ks. esim. Mar­tin (2000) ver­tai­le­van mene­tel­män käy­töstä uskon­to­tie­teessä, sekä Pat­to­nin ja Rayn toi­mit­tama artik­ke­li­ko­koelma (2000) post­mo­der­nis­ti­sen ajat­te­lun aset­ta­mista meto­do­lo­gi­sista haas­teista uskon­to­jen tutkimuksessa.

[12] Ame­rican Psyc­hiat­ric Associa­tio­nin diag­noo­si­jär­jes­tel­män mukaan postt­rau­maat­ti­sen stres­si­häi­riön oireita ovat mm. voi­ma­kas pelko, tois­tu­vat takau­mat, trau­maan liit­ty­vien paik­ko­jen ja hen­ki­löi­den vält­tä­mi­nen, sekä eri­lai­set mie­len vireys­ti­lan häi­riöt. Nancy Scheper-Hughes (2001, 34) viit­taa ant­ro­po­lo­gi­sessa mie­li­sai­rautta käsit­te­le­vässä tut­ki­muk­ses­saan ohi­men­nen Suibh­nen hul­luu­teen ”erään­lai­sena esi­mo­der­nina PTSD:n ilmen­ty­mänä”, mutta sys­te­maat­tista ver­tai­lua PTSD:n ja Suibh­nen gel­tach­tin välillä ei tie­tääk­seni ole tehty.