Peikon morsiamia ja vampyyrin tyttöystäviä: fantasiakirjallisuutta suomalaisen kansanperinteen näkökulmasta

Download PDF

Nina Mas­ku­lin
Hel­sin­gin yliopisto

 

Merja Lep­pä­lahti: Vah­vaa väkeä. Koti­mai­sia usko­mus– ja fan­ta­siao­len­toja. Finn Lec­tura. 2012. 175 s.

Fan­ta­sia­kir­jal­li­suus on suo­sittu, usein sar­ja­mai­nen kir­jal­li­suus­laji, jota har­ras­ta­vat sekä lap­set että aikui­set. Maa­il­malla fan­t­asian suo­sio on jat­ku­nut jo useita vuo­sia, ja kään­nös­kir­ja­sar­joja ilmes­tyy pal­jon. Pää­kau­pun­ki­seu­dun kir­jas­toista hakusa­nalla fan­ta­sia­kir­jal­li­suus saa tulok­seksi aikui­sille yli 4000 ja lap­sille 3000 nimi­kettä. Suo­men­kie­li­siä nimik­keitä on hie­man alle 1500, ja niistä on tänä vuonna jul­kaistu 272 nimi­kettä. Ver­tai­lu­haku jän­ni­tys­kir­jal­li­suus tuotti 16000 nimi­kettä, joista tänä vuonna on jul­kaistu yli 700 nimikettä.

Fil. lis. Merja Lep­pä­lahti on Turun yli­opis­ton tut­kija, joka on tut­ki­nut roo­li­pe­lejä ja roo­li­pe­laa­mista ja tekee väi­tös­kir­jaa koti­mai­sesta fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­desta folklo­ris­tii­kan oppiai­nee­seen Turun yli­opis­toon. Lep­pä­lah­den Vah­vaa väkeä. Koti­mai­sia usko­mus– ja fan­ta­siao­len­toja käsit­te­lee väi­tös­kir­jan aihetta. Lep­pä­lahti mars­sit­taa esiin ne kan­san­pe­rin­near­kis­ton usko­muso­len­not, joi­den suku­lai­set jat­ka­vat elä­määnsä fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­dessa. Kirja on suun­nattu suu­relle ylei­sölle, jota var­ten kir­jai­lija sel­ven­tää joh­dan­to­lu­vussa kan­san­pe­rin­teen tut­ki­musta, sen käsit­teitä sekä fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­den kehi­tystä ja mää­ri­tel­miä. Kir­jan tavoit­teena on tar­jota syven­tä­vää tie­toa suo­ma­lai­sista usko­muso­len­noista ja tehdä kat­saus koti– ja ulko­mai­seen fan­ta­si­aan vali­koi­maan. Tämä ei tapahdu kui­ten­kaan ongelmitta.

Kir­jai­lija on vali­koi­nut suo­ma­lai­sesta kan­san­pe­rin­teestä esi­tel­tä­vät usko­muso­len­not  fan­t­asian näkö­kul­masta. Ylei­sesti ottaen fan­t­asian moni­muo­toi­suus ja sen eklek­ti­nen, monista perin­teistä lai­naava luonne pake­nee tark­ka­ra­jaista mää­ri­tel­mää. J.R.R. Tol­kie­nin (1988), kir­jal­li­suu­den­tut­kija Tzve­tan Todo­ro­vin (1970) ja Suo­messa Johanna Sini­sa­lon (2004) pai­kan­nuk­set tar­kas­te­le­vat fan­ta­siaa eri tulo­kul­mista, joissa yhteistä on Maria Niko­la­je­van (1988) tun­nis­tet­tava fan­ta­sia­mo­tiivi. Suo­ma­lai­sen 1950-luvun las­ten­kir­jal­li­suu­den ja brit­ti­läi­sen fan­t­asian inter­teks­tu­aa­li­sesta suh­teesta väi­tel­leen Mirva Sauk­ko­lan (2001) väi­tös­tut­ki­mus kuvaa fan­t­asian syn­tyä suo­ma­lai­sen satu­pe­rin­teen ja sodan­jäl­kei­sen uuden kult­tuu­ri­pii­rin koh­taa­mi­sena, jonka seu­rauk­sena on erään­lai­nen kul­ta­kausi, jol­loin suo­ma­lai­nen fan­ta­sia­kir­jal­li­suus syn­tyy ja saa kas­vaes­saan tun­nis­tet­ta­vat, kan­sal­li­set piirteensä.

Fan­ta­sia­kir­jal­li­suus on Lep­pä­lah­den mukaan osa suul­li­sen ker­to­mus­pe­rin­teen, usko­mus­ta­ri­noi­den ja kan­san­sa­tu­jen jat­ku­moa. Kir­jan koti­mai­sen fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­den osuu­dessa mai­ni­tut kir­jai­li­jat, esi­merk­keinä Zac­ha­rias Tope­lius, Anni Swan, Tove Jans­son, Mika Wal­tari, Airi Somer­salo ja Aino Kal­las, pää­se­vät Lep­pä­lah­della suo­ma­lai­sen fan­t­asian van­hem­miksi ja hei­dän teok­sensa muo­dos­ta­vat hänen mukaansa koti­mai­sen fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­den perustan.

Kir­jaan vali­tut, ker­to­mus­pe­rin­teen jat­ku­moa edus­ta­vat usko­muso­len­not on jaettu kuu­teen lukuun, joissa on tois­tuva kol­mi­ja­koi­nen rakenne. Aluksi esi­tel­lään suo­ma­lai­sessa kan­san­pe­rin­teessä esiin­ty­vät eri­lai­set usko­muso­len­non tyy­pit. Kir­jai­lija refe­roi usko­mus­ta­ri­noita ja lai­naa memo­raat­teja, satuja ja jon­kin ver­ran myös runoja. Luku jat­kuu kat­sauk­sella suo­ma­lai­seen las­ten– ja nuor­ten­kir­jal­li­suu­teen, jossa näitä tyyp­pejä esiin­tyy. Luvun päät­tää kat­saus kään­net­tyyn fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­teen ja sen uskomusolentoihin.

Kan­san­pe­rin­teen osuus kat­taa run­saan kol­man­nek­sen kir­jasta, mikä ank­ku­roi teok­sen folklo­ris­tii­kan tut­ki­mus­kent­tään ja Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seu­ran kan­san­pe­rin­near­kis­ton aineis­toon. Ensim­mäi­set kaksi lukua, Monen­lai­sia hal­tioita ja Jät­ti­läi­siä, peik­koja ja maa­hi­sia ovat perus­teel­li­sia kan­san­pe­rin­teen esit­te­lyitä.  Seu­raa­vat neljä lukua, Elä­vät kuol­leet, Ihmis­susia ja muita muo­don­muu­tok­siat, Piru ja kuo­lema sekä Lohi­käär­meet erot­tu­vat näistä aineis­ton kapeu­den vuoksi.

Hal­tioita ja tont­tuja käsit­te­levä luku erit­te­lee alaot­si­koi­den avulla usko­muso­len­to­jen moni­muo­toi­suutta, ja ne luo­ki­tel­laan ele­ment­tien, raken­nus­ten ja omai­suu­den hal­tioina tai tont­tuina.  Näi­den paik­ka­si­don­nai­suu­desta seu­raa­vaa nimi­tys­ten pääl­lek­käi­syyttä taus­toi­te­taan hyvin. Hal­tian ja ton­tun ety­mo­lo­gia viit­taa alu­ee­seen ja sen hal­lin­taan, ja kuvaa napa­kasti kyseis­ten usko­muso­len­to­jen perus­teh­tä­vää. Vali­tut esi­merk­ki­ta­ri­nat kuvaa­vat hal­tian ja hal­li­tun alu­een tai raken­nuk­sen jär­jes­tyk­sen, tuot­ta­vuu­den, varal­li­suu­den ja tur­val­li­suu­den liit­ty­vän toi­siinsa.  Hal­tiat, kuten ton­tut­kin ovat tari­noissa itse­näi­siä toi­mi­joita ihmis­ten omis­ta­mik­seen usko­milla paikoilla.

Toi­si­naan kir­jaan vali­tuissa tari­noissa usko­muso­len­to­jen lukui­sat nimi­tyk­set mene­vät pääl­lek­käin, ja hal­tia, tonttu, piru ja monet muut nimi­tyk­set tois­tu­vat luvusta toi­seen. Lap­si­kum­mi­tuk­sena tun­nettu liek­kiö yhdis­tyy hal­tian teh­tä­vä­kent­tään yhdessä esi­merk­ki­ta­ri­nassa, kun liek­kiö aut­taa ihmi­sen pulasta. Kor­pi­pi­ruksi tai met­sä­ton­tuksi on puo­les­taan kut­suttu usko­muso­len­toa, joka hal­litsi metsäaluetta.

Jät­ti­läi­set, pei­kot ja maa­hi­set –luku  on kat­tava esi­tys näi­den usko­muso­len­to­jen kut­su­ma­ni­mistä, omi­nai­suuk­sista ja  luon­teen­piir­teistä.  Usko­muso­len­non elin­ta­vat muis­tut­ta­vat tari­noissa ihmis­ten vas­taa­via. Peik­ko­jen, jät­ti­läis­ten ja maa­his­ten elin­kei­not ovat yhte­ne­väi­set vau­rai­den ihmis­ten kanssa. Tari­noissa koros­te­taan tai­ka­voi­maista tai­toa tai esi­neitä, joita ihmis­ten oli mah­dol­lista saada vas­ta­lah­jaksi, kun pei­kot, jätit tai maa­hi­set teki­vät kaup­paa tai pyy­si­vät naa­pu­ria­pua eläin­ten­hoi­dossa, syn­ny­tyk­sissä tai lai­na­si­vat työ­ka­luja. Ne mak­soi­vat ihmi­sille pal­ve­luk­sista, mutta saat­toi­vat himoita ihmis­li­haa ja vaih­toi­vat tai varas­ti­vat lap­sia kas­va­tet­ta­vak­seen.  Maa­hi­set puo­les­taan ystä­vys­tyi­vät ihmis­ten kanssa, ja nai­set saat­toi­vat kih­lata peikko– tai maahismiehen.

Kaa­rina Kos­ken (2011) Kuo­le­man voi­mat. Kir­kon­väki suo­ma­lai­sessa usko­mus­pe­rin­teessä on Martti Haa­vion ja Lauri Hon­gon tut­ki­mus­ten ohella tut­ki­muk­sel­li­nen sel­kä­ranka teok­sen luvulle Elä­viä kuol­leita. Poh­joi­sen ker­to­mus­pe­rin­teen tut­ki­mus ja sen läh­teet, kuten Juha Pen­ti­käi­sen ja Risto Pulk­ki­sen (2011) toi­mit­tama Laes­ta­diuk­sen Lap­pa­lai­sen myto­lo­gian kat­kel­mia jää Lep­pä­lah­delta kui­ten­kin käyt­tä­mättä, vaikka poh­joi­seen perin­tee­seen vii­ta­taan­kin. Ehkä tästä syystä hän pää­tyy niput­ta­maan yhteen län­ti­sen kir­kon­väen ja poh­jois­ten tari­noi­den man­hot ja mana­lai­set ja esit­tää perus­te­luksi erään­lai­sen kehä­pää­tel­män Laes­ta­diuk­sen tarkoitusperistä.

Loput kolme lukua ovat hyvin kapeita sekä kan­san­pe­rin­ne­ai­neis­tol­taan että esi­tys­ta­val­taan. Vii­mei­nen sisäl­tö­luku, Lohi­käär­meet, kuvaa ger­maa­ni­sen ja skan­di­naa­vi­sen tari­na­pe­rin­teen juu­ria, ja nii­den ety­mo­lo­gista suku­lai­suutta suo­ma­lai­selle lohi­käär­meelle. Luku täy­den­tyy, kun Lep­pä­lahti käsit­te­lee kan­san­pe­rin­teen käär­meitä ja matoja, joilla on kiin­nos­ta­via teh­tä­viä uskomustarinoissa.

Teok­sen monet ongel­mat kitey­ty­vät alu­eella, missä tie­teel­li­sesti tuo­tet­tua teks­tiä toi­mi­te­taan suu­ren ylei­sön luke­mis­toksi ja sivis­tyk­seksi. Tut­ki­mus­tie­don popu­la­ri­sointi on vuo­ro­vai­ku­tusta ympä­röi­vän yhteis­kun­nan kanssa ja yli­opis­ton kol­man­neksi teh­tä­väksi kut­sut­tua yhteis­kun­nal­lista vai­kut­ta­vuutta luon­te­vim­mil­laan. Luku­har­ras­tuk­sen muut­taessa muo­to­aan infor­maa­tio­tul­van jäsen­tä­mi­seen tar­vi­taan tut­kit­tua tie­toa ja laa­duk­kaita sisäl­töjä.  Hyvälle tie­to­kir­jalle on edel­leen paik­kansa, kun se esit­te­lee uusia ajat­te­lun muo­toja ja haas­taa lukijaa.

Toi­nen puoli tie­teen popu­la­ri­soin­tia on näi­den jul­kai­su­jen tuot­ta­mi­sen taus­talla oleva tuotannollis-taloudellinen kiire ja kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan roo­lin puute.  Kir­ja­kus­tan­ta­mi­nen vas­taa nykyi­sen toi­min­taym­pä­ris­tön moni­nai­siin vaa­ti­muk­siin oudolla ansain­ta­lo­gii­kalla, nimit­täin hei­ken­tä­mällä toi­mi­tus­työtä ja sitä mukaa laa­tua. Lep­pä­lah­den teos on siitä hyvä esi­merkki. Hänen pää­mää­rä­nään on tuoda kan­san­pe­rin­teen usko­muso­len­not samaan kuvaan nykyis­ten fan­ta­sia­su­ku­lais­ten kanssa. Kir­jassa on kolme toi­siinsa sidok­sissa ole­vaa pää­on­gel­maa, mitkä vai­kut­ta­vat kysei­sen koko­nais­ku­van raken­tu­mi­seen. Kir­jan vii­meis­tely on puut­teel­lista. Teks­tin tyyli vaih­te­lee tie­teel­li­sen ja jutus­te­le­van välillä, ja tois­toa ja suo­ria lai­nauk­sia ulko­mai­sesta fan­ta­sia­kir­jal­li­suu­desta on tur­han run­saasti. Myös­kään teok­sen sisäl­lys­luet­telo ei ole yhte­ne­väi­nen otsi­koin­nin kanssa.

Usko­muso­len­to­jen tyy­pit­tely on nii­den jäsen­tä­mi­sen kan­nalta tär­keä valinta, samoin tois­tuva rakenne. Koska kan­san­pe­rin­teen usko­muso­len­to­jen nimi­tyk­set ja teh­tä­vät tois­tu­vat luvusta toi­seen, teos olisi ehdot­to­masti edel­lyt­tä­nyt indek­siä ja raken­teen kuri­na­laista noudattamista.

Tekijä kokoaa useita fan­t­asian mää­ri­tel­miä, mutta ei valitse näkö­kul­maa eikä tee omaa syn­tee­siä, mikä olisi paran­ta­nut kir­jan luet­ta­vuutta. Myös yhteen­ve­dot puut­tu­vat sekä sisäl­tö­lu­vuista, nii­den ala­lu­vuista että kir­jan lopusta.

Tie­de­kir­jassa on kyse kah­desta ylei­söstä ja molem­pien arvos­ta­mi­sesta. Tie­teel­li­nen yleisö on kir­joit­ta­jan taus­tayh­teisö, jonka kanssa käy­dään kes­kus­te­lua for­maa­lien tie­teel­lis­ten teks­tien väli­tyk­sellä. Suuri yleisö ansait­sisi puo­les­taan tie­teen kon­ven­tioita yksin­ker­tais­ta­van, mutta ilmai­sul­taan ja asia­poh­jal­taan laa­dusta tin­ki­mät­tö­män teok­sen. Tätä teh­tä­vää käsillä oleva kirja ei vali­tet­ta­vasti täytä.

Kir­jal­li­suus

Koski, Kaa­rina
2011 Kuo­le­man voi­mat. Kir­kon­väki suo­ma­lai­sessa usko­mus­pe­rin­teessä. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Laes­ta­dius, Lars Levi
2011 Lap­pa­lais­ten myto­lo­gian kat­kel­mia. Toim. Juha Pen­ti­käi­nen ja Risto Pulk­ki­nen.  Suo­men­ta­nut Risto Pulk­ki­nen. Hel­sinki: Suo­ma­lai­sen Kir­jal­li­suu­den Seura.

Niko­la­jeva, Maria
1988 The magic code: The use of magical pat­terns in fan­tasy for children. Stock­holm: Uni­ver­sity of Stock­holm: Alm­qvist & Wik­sell International.

Sauk­kola, Mirva
2001 The Eden of dreams and the non­sense land: cha­rac­te­ris­tics of the Bri­tish gol­den age children’s fic­tion in the Fin­nish children’s fan­tasy lite­ra­ture of the 1950s. ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/taite/vk/saukkola/. Luettu 30.9.2012.

Sini­salo, Johanna
2004 Fan­ta­sia laji­tyyp­pinä ja kir­jai­li­jan väli­neenä. – Kris­tian Blom­berg, Irma Hirs­järvi & Urpo Kovala (toim.) Fan­t­asian monet maa­il­mat. Hel­sinki: BJT Kirjastopalvelu.

Tol­kien, John Ronald Reuel
1988 On Fairy-Stories. Tree and leaf. Lon­don: Unwin & Hyman.

Todo­rov, Tzve­tan
1975 The fan­tas­tic: a struc­tu­ral approach to a lite­rary genre. Ithaca: Cor­nell Uni­ver­sity Press.